Kommentti 31.12.217: Nato kiinnostaa Venäjällä

Tänään klo yhdeksään mennessä blogiini oli kertynyt ajankohtaan nähden poikkeuksellisen paljon kävijöitä, melkein kaikki Venäjältä, muutamia myös Ukrainasta. Ei tuhansia eikä edes satoja klikkauksia yhteensä, mutta tässä blogissa epätavallisen paljon. Useimmat olivat osuneet pikakommenttiin 15.12.2017 ”Venäjä työntää Suomea Natoon”, joka meni näin:

”Eilisaamuna julkistuneessa kolumnissa kirjoitin Venäjän sotilassuunnittelun perustuvan siihen oletukseen, että Suomi on länsimaa ja Nato-aluetta, siis vihollismaa. (Etelä-Suomen Sanomat 14.12.2017 Nato-jäsenyyden esihistoria) Sauli Niinistön eilen illalla Ylen ehdokasdebatissa asettama ehto Nato-jäsenyyden hakemiselle siis täyttyy. Supervallan sotilassuunnittelu ei odota sitä, että kansainvälisen oikeuden professorit pääsevät tarkastelemaan Suomen lakikokoelmassa julkaistua Nato-sopimusta, ja voivat lausua sen painavan tulkinnan, että Suomi näyttää olevan jäsen. Korkeat esikunnat syöttävät Suomen Nato-jäsenyyden suunnitelmiensa perusoletuksiin heti kun se on heikostikin näköpiirissä. Suomen turvallisuuselonteoissa ja hallitusohjelmissa Natoon liittymisen mahdollisuus on kirjoitettu selkokielisesti auki moneen kertaan. Venäjän kannalta on herttaisen yhdentekevää, onko Suomi muodollisesti jäsen. Asian ratkaise se, että aseelliseen kriisin olosuhteissa Suomi voisi hakeutua yhteistyöhön lännen puolustusliiton kanssa, ja se saattaisi myöhemmin johtaa myös muodolliseen liittosuhteeseen.” 

Toiseksi eniten venäläisiä lukijoita keräsi muistiinpano 27.12.2017 Yle Radio ykkösen Ykkösaamun haastattelusta, jonka loppupuolella Päivi Neitiniemi kysyi, mitä syytä Baltian mailla on pelätä Venäjää. Vastasin suunnilleen, että kahdessa vuosikymmenessä Venäjä on kaapannut neljältä lähialueen valtiolta eri tavoin haltuunsa seitsemän aluetta, kansainvälisen oikeuden vastaisesti ja asevoimaa käyttäen tai sillä uhaten. Ja jos tämä ei riitä, voi lukea Venäjän sotilasdoktriinit, joissa se varaa itselleen oikeuden toimia sotilaallisesti naapurimaiden alueella Venäjän etujen mukaisesti, siis avoimesti vanhanaikaista etupiiripolitiikkaa. Haastattelu kokonaisuudessaan on Ylen Areenassa osoitteessa https://areena.yle.fi/1-4280940.

Hmmm. Ehkä osui, mutta taatusti ei uponnut.  

Kolumni 28.12.2017: Uudet asiat tulevat huomaamatta

Etelä-Suomen Sanomat 28.12.2017

 Suomen poliittisessa järjestelmässä on sellainenkin luonnonlaki, että hallitus häviää aina eduskuntavaalissa, olipa se enemmistö- tai vähemmistöhallitus, ja siitä riippumatta, menevätkö asiat hyvin vai huonosti ja olipa se kaikki hallituksen vika tai ansio tai ei kumpaakaan. Historia vilisee erilaisia veret seisauttavia vaalivoittoja ja jytkyjä. Kaikki lukevat nytkin vihon viimeisiä madonlukuja Juha Sipilän hallitukselle ja pääministerille varsinkin.

Otan tyynesti vastaan halveksivan buuauksen kirjoittaessani: tämän hallituksen aikana melko moni sen tavoitteeksi asetettu asia on melkein toteutunut.

Ei tullut yhteiskuntasopimusta, mutta tuli kiky, vaikka ei ihan tarkoitetulla tavalla. Työmarkkinoiden syksy oli lähes epätodellisen sopuisa. Useimmat lakkokenraalia leikkineet järjestöjohtajat ovat kummasti kesyyntyneet valtakunnansovittelijan toimistossa.

Järjestäytynyt väki joutuu havaitsemaan, että palkkamaltti tuottaa työtä ja palkanmaksukykyä, vaikka sellaista väitettä on totuttu pitämään kapitalistien propagandana. Työttömyys pienenee vähän enemmän kuin tilastollinen virhe. Työllisyysaste on vasta 70, mutta hallituksen tavoitteesta paljon ei puutu. Sote on sekava sotku, mutta vastoin odotuksia voi ehkä sittenkin toteutua jossakin mitassa.

Tietysti on niin, että Suomen talouden hämmästyttävä noususuunta perustuu suurelta osalta ulkoiseen vetoon. Mutta ellei edes nyt toteutuneita puolittaisia uudistuksia olisi saatu aikaan, Suomen kansantalous ei olisi pystynyt hyötymään kansainvälisestä noususuhdanteesta.

Olen pakottanut itseni puistattavaan ajatuskokeeseen. Yritin hetken ajan kuvitella, olisiko pääministeri Antti Rinne pystynyt puolueensa kanssa edes samaan kuin Juha Sipilän johtama hallitus.

Pääministeriin kohdistuva tyytymättömyys johtuu kulttuurimuurista. Äänestäjät on ohjelmoitu puoluepukarointiin. Ihmiset eivät ymmärrä asiajohtajuutta, ja se on virhe, jos joku kuitenkin yrittää jotakin niin kummallista.

                                            x                    x                    x

Kuulin jo parikymmentä vuotta sitten, että paperitehtailla oli vireillä suuri määrä yrityskohtaisia uudistushankkeita, joihin palkansaajien edustajat olivat lähteneet mukaan salaa liitoiltaan. Työpaikoilla ruvettiin omin avuin toimimaan niin kuin tuntui järkevältä, eikä niin kuin liitot määräilivät. Kiveen hakattu yleissitovuus oli silloin ja on edelleen voimassa, mutta paikallinen sopiminen on ilmeisesti edennyt ja yleistynyt vähin äänin kaikki nämä vuodet. Eikä taivas ole romahtanut.

Viime aikoina tuntuu toteutuneen toinenkin perinteistä työelämää mullistava muutos. Ennen oli tapana läänittää monenlaisia uutta lainsäädäntöä vaativia tehtäviä työmarkkinajärjestöjen ja valtiovallan pyhälle kolminaisuudelle. Ja jos ei läänitetty, kolmikanta otti ohjat omin käsin haltuunsa.

Olen eduskunnassa omin silmin nähnyt, miten liittojen neuvotteluryhmä ilmoitti hallituksen lakiesityksen ne kohdat, joita eduskunta ei saanut muuttaa, koska kolmikanta oli ne jo päättänyt. Sillä kerralla ei ollut kysymys suuren suuresta asiasta, mutta se oli maan tapa.

Kolmikannan kulta-aikaan ulkoparlamentaarinen sanelu ratkaisi myös yhteiskunnan perusrakenteeseen kuuluvat suuret rakennemuutokset, ja varsinkin juuri ne. Silloin ei olisi tullut kuuloonkaan, että sote-suuruusluokkaa olevaa uudistusta olisi uskallettu edes ajatella kysymättä hattu kourassa lupaa työmarkkinajärjestöiltä.

Sotelakien parlamentaarinen valmistelu ei ole kerännyt tyylipisteitä, mutta siitä se sentään on huolehtinut, että kansalle kuuluvaa valtiovaltaa käyttää eduskunta, kuten perustuslain toisen pykälän ensimmäinen momentti säätää. Kolmikannan mahtavimmillaan ollessa se ei ollut ihan varmaa.

Tiedoksi 27.12.2017: Keskustelu Ykkösaamussa

Olin juuri äsken (27.12.2017 klo 8.10-8.30) Yle Radio 1:n Ykkösaamussa juttelemassa Päivi Neitiniemen kanssa. Alun pitäen hän kertoi haluavansa keskustella Muistumia-kirjastani, mutta joulun alla varoitti, että kyselee myös erilaisista ajankohtaisista asioista. Niin todella tehtiin, vaikka sivuttiin siinä myös kirjassani olleita havaintoja Yhdysvaltain suhtautumisesta Suomen Nato-jäsenyyteen ja kotimaan työmarkkinatilanteesta. Keskustelumme on varmaan pian kuunneltavissa Yle Areenassa.
Ykkösaamu 27.12.2017 osoite on

https://areena.yle.fi/1-4280940 

Pikakommentti 19.12.2017: Välitilinpäätös

Hesarin viestivuotokohun alustava välitilinpäätös:

Näyttää siltä, että vallan vahtikoira ei tällä kertaa saanut haukullaan ulos pimeästä luolasta sellaista rumaa otusta, joka olemassaolon tietäminen kuuluisi kansalaisen demokraattisiin perusoikeuksiin.

Sen sijaan näyttää siltä, että Hesari teki pienen palveluksen Venäjän tiedustelulle ja kampin Suomen puolustusta palvelevalle tiedon hankinalle. Se osoitti, mistä kohdasta Venäjä tiedustelun suojus on pettänyt kymmenkunta vuotta sitten. Jos sitä vuotoa ei ole tukittu jo ajat sitten, se tukitaan viimeistään nyt. Tämän tietolähteen vaikeneminen hyödyttää Venäjän tiedustelua ja haittaa sen suomalaisia kollegoja.   

Tuo on tiedustelun arkipäivää. Alan ammattilaiset eivät siitä hätkähdä ja tiedustelusta kiinnostuneet alan harrastajat pystyvät aavistamaan, miten peli etenee sumuverhon suojassa.

Isoin asia tässä taitaa olla se, että joku Viestikoekeskuksen virkakunnassa on vuotanut jotakin. Olkoon vaikka kuinka kevyt tiedonsiru, sen vuotaminen varsinkin tuollaisesta paikasta on iso asia. Virkamiehen tehtäviin ei kuulu pähkäillä, onko joku tieto merkitty salaiseksi turhan päiten vai aiheesta. Hänen pitää toimia sen mukaan, että se on merkitty kaikkia velvoittavalla tavalla salaiseksi. Luokituksesta vastaava viranomainen kantaa vastuun salainen-leiman käytöstä.

Viestikoekeskuksen tietovuoto on paljastettava. Siinä asiassa ei auta vallan vahtikoirien haukku aidan ulkopuolella.  Kun vuoto on selvitetty ja kuitattu, tämä hässäkkä ansaitse vaipua omalle kohdalleen historian arkistokaapeissa.

Pikakommentti 18.12.2017: Tietämisen tuska

Kansalaisen yhteiskunnallisen toimintavalmiuden kannalta ei ole kovinkaan keskeistä se, tietävätkö ihmiset, millaisia joukko-osastoja on Suomen rajan takana, ja mitä niiden valmiudesta voitaisiin ehkä päätellä. Yhteiskunnan kannalta on kuitenkin hyvin tärkeää, että tiedustelu pystyy tuottamaan tätä tietoa turvallisuuspolitiikan ja puolustussuunnittelun käyttöön.

Jos suomalaisten hallussa oleva tieto paljastuu, tiedon lähde pystyy usein päättelemään, missä vuoto on tapahtunut, ja kanava tukkeutuu. Julkisuus tappaa tiedustelun. Kuka haluaa turvallisuuspolitiikkaa ja puolustusta, joita tehdään ilman tiedustelutietona?

Median motivaatio tuntuu perustuvan sellaiseen pakkomielteeseen, että arvokkainta on kaikkein vaikeimmin saatavissa oleva tieto jonka julkistaminen kantaa mahdollisimman ison riskin. Kuin keskenkasvuiset pojat, jotka kisaavat siitä, kuka uskaltaa kivetä ylimmäs voimajohtopylvääseen. Siitä voi vähitellen kehittyä sankarimarttyyrin oireyhtymä.

Kokemus kertoo, että jos toimitus yrittää liikaa tai vaarallisesti ja joutuu vaikeuksiin, kyllä kollegojen myötätunto hoitaa ruhjeet. Media on mielipidetasolla aina vahvoilla, sillä melko iso osa kansasta on sitä mieltä, että tekevätpä turvallisuusjohto ja -valvonta mitä tahansa, ne toimivat aina väärin ja nakertavat demokratian ydintä. Tässä henkisessä ympäristössä myös huonosti harkitusta ja epäonnistuneesta journalistisesta yrityksestä syntyy sankaruutta.

Oletetun lainrikkomuksen esitutkijat ottavat myös hirmuisen riskin, jos turvautuvat poliisi-instituution järeimpiin keinoihin. Täytyy vaan toivoa, että tässä Helsingin Sanomain tapauksessa poliisitutkijoilla on juridisesti pitävät perusteet ja luvat salkussaan ja että he noudattavat sen verran sivistynyttä käytöstä kuin tuollaisessa likaisessa työssä voi. Tällaisiin toimiin turvautuvat tutkijat ottavat henkilö- ja organisaatiotasolla yhtä suuren riskin kuin sankarimarttyyriksi heittäytyneet toimittajat ja heidän päätoimittajansa. 

Pikakommentti 16.12.2017: Hesarin tietovuoto

Suomen lehdistön tehtävänä on palvella suomalaisia. Ei Venäjän tiedustelupalvelua. 

Kritiikki 15.12.2017: Nimet esiin

Jukka Mallinen julkaisee postin tänään tuomassa Kanava-lehdessä arvion alkusyksyllä ilmestyneestä Muistumia-kirjastani (Siltala 2017). Hän osoittaa ymmärtäneensä kirjan idean niin perusteellisen hyvin, että harvoinpa tekijä kokee saamastaan kritiikistä sellaista tyytyväisyyttä ja iloa kuin minä nyt. Mutta siitä huolimatta pieni alaviite:

Mallinen kirjoittaa minun arvostelevan turvallisuuspolitiikan johtoa, joka ”ei ole osannut tai uskalta­nut johtaa. 2000-luvulla Suomen turvallisuuspolitiikkaa ovat Tarkan mukaan hallinneet henkilöt, jotka muotoutuivat yya-ajan lämmös­sä. Nyt tämä pasifistinen romanti­sointi on vaarallista myrkkyä: kuu­rupiilo liittoutumattomuudella on vastuutonta. Tarkka ei kuitenkaan nimeä tuntemiamme vellihousu­ja ja Venäjän vankeja tai irvokkai­ta päätöksiä.”

Niin hienotunteinen en sentään ole, että olisin jättänyt nimet arvuuteltaviksi. Moni voisi pitää kirjaani herätyssaarnana Tarja Halosen ja Erkki Tuomiojan turvallisuuspoliittista harhaoppia vastaan. Kerron sen sivulla 351 Helsingin Sanomain Sunnuntaidebatti-palstalla tammikuun lopussa 2005 olleesta jutustani, jonka otsikko oli ”Halosen–Tuomiojan linja perustuu haavekuviin”.

Kirjoitin siinä Paasikiven jankutuksen tosiasioiden tunnustamisesta tarkoittaneen sitä, että ”myös ja varsinkin ikävät tosiasiat on tunnustettava. Minusta tuntui, että presidentti Halonen ja ulkoministeri Tuomioja eivät aina tunnustaneet edes ihan tavallisiakaan tosiasioita. Suomen turvallisuuspolitiikka ei mielestäni täyttänyt reaalipolitiikan perusvaatimuksia.”

Pikakommentti 15.12.2017: Venäjä työntää Suomea Natoon

Eilisaamuna julkistuneessa kolumnissa kirjoitin Venäjän sotilassuunnittelun perustuvan siihen oletukseen, että Suomi on länsimaa ja Nato-aluetta, siis vihollismaa. (Etelä-Suomen Sanomat 14.12.2017 Nato-jäsenyyden esihistoria) Sauli Niinistön eilen illalla Ylen ehdokasdebatissa asettama ehto Nato-jäsenyyden hakemiselle siis täyttyy.

Supervallan sotilassuunnittelu ei odota sitä, että kansainvälisen oikeuden professorit pääsevät tarkastelemaan Suomen lakikokoelmassa julkaistua Nato-sopimusta, ja voivat lausua sen painavan tulkinnan, että Suomi näyttää olevan jäsen. Korkeat esikunnat syöttävät Suomen Nato-jäsenyyden suunnitelmiensa perusoletuksiin heti kun se on heikostikin näköpiirissä. Suomen turvallisuuselonteoissa ja hallitusohjelmissa Natoon liittymisen mahdollisuus on kirjoitettu selkokielisesti auki moneen kertaan.  

Venäjän kannalta on herttaisen yhdentekevää, onko Suomi muodollisesti jäsen. Asian ratkaise se, että aseelliseen kriisin olosuhteissa Suomi voisi hakeutua yhteistyöhön lännen puolustusliiton kanssa, ja se saattaisi myöhemmin johtaa myös muodolliseen liittosuhteeseen.   

Pikakommentti 14.12.2017: Turvallisuuden aikatekijä

YleTV:n torstai-iltana 14.12.2017 lähettämä presidenttiehdokkaiden väittely oli erinomaista jouralistikkaa. Toimittajat pitivät ehdokasjoukon hyvässä hallinnassa. Keskustelun alun ja sen valtaosan vienyt sotapeli Baltian alueen sotilaallisesta kriisistä on naseva veto. Nimenomaan sellaisesta tilanteesta selviäminen mittaa presidentin kykyä vastata kansallisesta turvallisuudesta.  Oli hyvä havaita, miten ehdokkaiden ote keskusteluun vakavoitui ja populistinen uho hiipui hetkeksi.

Mutta yksi asia jäi pimentoon. Realistinen ja tässä tilanteessa oikein mitoitettu harjoitustilanne oli niin raju, että sen hallinnan keskeinen ratkaisutekijä jäi pimentoon. Aikatekijä. Tilannekuvauksessa annetut reunaehdot tarkoittivat sitä, että aikaa päätöksentekoon olisi tuskin ollenkaan.  Siinä ei olisi aikaa TP-Utvan hallinnolliseen pähkäilyyn eikä EU-instituutioiden teoreettiseen pohdiskeluun Lissabonin sopimuksen 42/7:stä. 

Jos ilmavalvontatehtävässä lentäviä Hornetteja ammutaan, ammutaanko takaisin vai mitä tehdään? Siinä olisivat luultavasti presidentti ja puolustusvoimain komentaja kahdestaan pöydän ääressä tai kännykät kourassa, eikä aikaa olisi juuri ollenkaan. Jos joku haluaa presidentiksi, hänen pitäisi pystyä vastaamaan selvin sanoin, mitä sellaisessa tilanteessa tekisi.   

Kolumni 14.12.2017: Nato-jäsenyyden esihistoria

Etelä-Suomen Sanomat 14.12.2017

Puoli vuosisataa sitten Suomessa elettiin suomettumisen syvintä aikaa. Neuvostoliiton etujen huomioiminen oli monessa tilanteessa järkevää, vaikka sapetti. Suomettumiseen sisältyi myös valmius palvella Neuvostoliiton etua, ja usein sitä käytettiin sisäpoliittisena vipuvartena. Nämä suomettumisen ulottuvuudet olivat silkkaa typeryyttä ja vastuuttomuutta.

Suomettuminen loi pehmopoliittisen ilmapiirin keskittymällä ystävyyteen ja luottamukseen. Nämä yksityiselämän hyveet eivät ole reaalipolitiikan ydintä, mutta Suomi suojasi omia etujaan puhumalla pehmeitä Neuvostoliitolle tärkeissä asioissa. Ystävyydellä koristeltua kovaa politiikkaa Suomen eduksi tehtiin jo suomettumisen aikoina. Edes Neuvostoliiton tiedustelu ei ilmeisesti havainnut tai ymmärtänyt kaikkia pikkuhiljaa tapahtuneita asioita.  

Suomi alkoi jo 1940-luvun lopulla avoimesti varautua torjumaan massiivista maahyökkäystä, mutta vaikeni siitä, mistä sellainen voisi tulla. Presidentin tehtävistä luopuessaan J. K. Paasikivi neuvoi pääministeri Urho Kekkosta varmistamaan puolustusvoimien toimintakyvyn kaikissa oloissa ja torjumaan vaikka asevoimin yya-sopimuksen artikloja pidemmälle menevät Neuvostoliiton vaatimukset. Suomi hakeutui yhteistyöhön Yhdysvaltain sotilastiedustelun kanssa jo 1950-luvulla, ja Asla- ja Fulbright-apurahajärjestelmät avasivat suomalaisille tien suuren lännen akateemiseen eliittiin.

  

Julkisuudelta salassa, mutta neuvostojohdon silmien edessä Suomi pakotti Kremlin loiventamaan kaikkein aggressiivisimpia otteitaan. Presidentti Kekkonen sanoi 1960 neuvostovierailleen, että Suomi ei kääntyisi kommunismiin, vaikka koko muu Eurooppa tekisi niin. Suomalaisten tyytymättömyys pakotti Neuvostoliitin 1970 kutsumaan kotiin yliaggressiivisen suurlähettilään. Kenraali Lauri Sutela katkaisi  salaiset yya-konsultaatiot yksipuolisella ilmoituksella 1974. Kekkonen kieltäytyi 1978 yhteisistä sotaharjoituksista Neuvostoliiton kanssa.  

Julkisuuden täydessä loisteessa Suomi hankki 1961 Yhdysvaltain ja Britannian ymmärryksen puolueettomuuspyrkimyksilleen. Se aloitti länsi-integraation varovin askelin jo 1968 liittymällä OECD-järjestöön, ja solmi 1961 taloussuhteet EFTA:n kanssa ja EEC:n kanssa 1973.

                                            x                    x                    x

Suomalaisilla on vuosikymmenien ajalta näyttöä sitä, että aina on tilaa edistää kansallista turvallisuutta, kunhan se perustuu ymmärrettävissä olevaan järkiperäiseen ajatteluun eikä tunnekiihkoon.

Suomi lähestyi jo kylmän sodan aikana länttä, vaikka se tiedettiin naapurin tahdon vastaisiksi. Suomen eduksi arvioitua kehitystä haluttiin edistää, ja Neuvostoliitto seurasi katsella, jos sitäkään.

Venäjä sopeutuu nyt Suomen laajaan ja syvään puolustusyhteistyöhön lännen kanssa. Joko siksi, että se on supervallan horisontissa niin pieni lisä suureen kuvioon, että ei kannata ottaa hernettä nenään. Tai siksi, että ison remmin päälle vetäminen aiheuttaisi liian suurta kansainvälistä hälyä.   

Suomi on suunnannut tiiviisti Naton kylkeen. Venäjä ei ole protestoinut ääneen, koska Suomen valitsema ratkaisu on puolustuksellisen turvallisuusajattelun mukainen ja ymmärrettävä. Mutta suomalaiset eivät pysty jatkamaan jo parikymmentä vuotta noudattamaansa linjaa tästä eteenpäin. Läntisen puolustusyhteistyötä ei voi kehittää nykytasolta enää muuten kuin liittymällä Natoon.

Venäjä on jo ajat sitten tulkinnut Suomen kuuluvan länsiryhmään ja pitänyt sitä siis sotilaallisesti vihollismaana. Nyt Venäjän sotilassuunnittelu perustuu siihen oletukseen, että Suomi kuuluu Natoon. Siksi Suomen läntinen puolustusyhteistyö on klassisesti johdonmukainen.  Natoon liittyminen on sen seuraava luonnollinen vaihe. 

Pikakommentti 13.12.2017: Voi Venäjä

Uusin tutkimus Nato-kannatuksesta huolestuttaa, sillä sen osoittaman turvallisuusnäkemyksen varassa elävä kansa vaatii kansanäänestystä Nato-jäsenyydestä. 

Venäjä on parin vuosikymmenen aikana kaapannut neljältä vaikutuspiirissään olevalta valtiolta seitsemän aluetta, joista yhden itsenäisyyden se on tuhonnut ja ottanut muut eri tavoin hallintaansa. Se on aseellisella voimalla tai sillä uhaten korjaillut rajojaan omaksi edukseen kansainvälisen oikeuden vastaisesti.  Suomalainen kansalaismielipide huomioi tämän niin, että kun tuosta kaikesta on sentään jo vähän aikaa, niin olkoon menneeksi.

Venäjän voimapolitiikalla ei ole järkeviä perusteita. Se on tehnyt tuon kaiken kansalliskiihkon lietsoman voimapolitiikan hengessä, ja se silkkaa holtittomuutta. Mutta suomalaisen kansalaismielipiteen enemmistön mukaan sekään ei mitään.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Suomen harjoittama turvallisuuspolitiikka on avannut mahdollisuuden tukeutua läntiseen puolustusliittoon siltä varalta, että Venäjä voi tulevaisuudessakin aiheuttaa naapureilleen vakavia ongelmia. Siihen mahdollisuuteen varautumiseen on järkevämpiäkin vaihtoehtoja kuin pistää pää pensaaseen ja odottaa. 

Pikakommentti 6.12.2017: 100-vuotisen itsenäisyyden sisältö

Siitä on jo huomatavan pitkä aika, kun olemme vaimon kassa olleet – muutamia kertoja - presidentin itsenäisyyspäivän vastanotoilla. Itsenäisyyden 100-vuotisvastaanototsa Yle-television ja MTV3:n luoma vaikutelma oli dramaattinen mahalasku kauan sitten kokemamme rinnalla.
Euroopan vuosisadan uskomattomimpiin kuuluvaa kansallista saavutusta kunnioitettiin lähinnä erilaisten urheilu- ja motoristitähtien haastatteluilla.Niiden pääasiallinen sisältö oli jännitys siitä, miten he pystyvät puhumaan loppuun huolimattomasti aloittamansa virkkeen.
Mikä on suomalaisen journalismin taso, jos se ei saa tätä enempää irti siitä merkkipäivästä, jonka juuri elimme. Suomen saavutuksena on hengissä selviäminen Euroopan kauheimmasta vuosisadasta läpi kahden maailmansodan, ja ohi sekä Hitlerin että Stalinin. Ja sen kommenttina on pelkkää viihdeteollisuuden glitteriä ja rahan runsauden herättämää kateuden sekaista ihailua.

Pikakommentti 4.12.2017: Kansanäänestys?

Useimpien presidenttiehdokkaiden suhtautuminen Nato-kansanäänestykseen on älyllinen mahalasku, jos pitää uskoa Helsingin Sanomien siitä antamaan kuvaukseen (HS 4.12.2017, s. A12). Kahdella ehdokkaalla on sentään järki tallella, ainakin osittain.

Pekka Haavisto on ainoa selväsanaisesti järkiperäinen ehdokas. Hän torjuu kansanäänestyksen. Hänen suhtautumisestaan Nato-jäsenyyteen on sitten eri asia.

Nils Torvalds on erityisen epä-älyllinen. Hän väittää kannattavansa Nato-jäsenyyttä, mutta kannattaa kansanäänestystä, joka estää jäsenyyden. Jos ottaa ajaakseen kansalaismielipiteen vastustamaa asiaa, kansalaismielipidettä ei voi mielistellä.  

Matti Vanhanen, Tuula Haatainen, Merja Kyllönen ja Laura Huhtasaari edustavat klassista hällä-väliä-demokratiaa. Mikä tahansa sopii, kunhan kansa tykkää. Muusta viis.

Sauli Niinistö pitää kaikki vaihtoehdot pöydällä, mutta ei sitoudu niistä yhteenkään. Hän ei puhu kansanäänestyksestä, vaan siitä, että kansan ääntä on kuultava legitiimisti tavalla tai toisella, ja niin, että myös päätöstä vastustaneet myöntävät menettelyn oikeaksi. Niinistön itselleen varaama polku antaa yhtä suuren mahdollisuuden järkiperäiseen ratkaisuun kuin yleiseen mielistelyyn.

Typerintä, mitä ehdokas voi tehdä, on sitoutua silmät ummessa johonkin ratkaisuun tulevaisuuden tilanteessa, josta nyt ei tiedetä mitään. Näin tekevät Torvalds, Vanhanen, Haatainen, Kyllönen ja Huhtasaari. Vain Haavisto ja Niinistö antavat painoa sille, millaisessa tilanteessa päätös tehdään. Se on järkevää. Muu on haihattelua.

Normaalisti kansan ääni kuuluu legitiimillä tavalla eduskunta- ja presidentinvaaleissa. Kansaäänestys on legitiimi poikkeusmenettely, mutta sen tulos ei ole päätös. Se on neuvo. Kaikkia näitä menettelyjä yhdistää se, että kukaan ei voi väittää yhtäkään niistä vääräksi. 

Kommentti 30.11.2017: TOISEKSI PARAS ENNEN PARASTA

Suomen puolustuksella on valmius konkreettiseen Ruotsi-yhteistyöhön ja puolustusharjoituksiin Itämeren alueella toimivien Nato-maiden kanssa. Perusajatuksena on saada kumppaneilta tukea Suomen aluepuolustukseen niin, että se hyödyttää myös auttajia. Yya-ajoilta periytyvä itään vilkuilu estää kuitenkin yhteistyön luontevimman muodon, joka olisi Nato-jäsenyys.

Kylmän sodan aikana Suomen turvallisuusasemassa oli vain sellaista, jolla itä uhkasi, eikä kenelläkään ollut intressiä tukea Suomea. Lähiympäristö mullistui, kun Nato lopultakin tunnisti Baltian maiden heikon turvallisuusaseman. Nyt Suomi pystyy kerrankin tarjoamaan sellaista, mitä länsi tarvitsee.

Kun Nato sitoutui Baltian puolustukseen, Suomi seurasi tilannetta kärppänä. Suomenlahden pohjoisrannan pysyminen Suomen hallussa on äärimmäisen tärkeää Baltian puolustukselle. Natolla on aito intressi tukea Suomen puolustusta torjuakseen Baltiaa pohjoisesta uhkaavan sivustahyökkäyksen.

Nato tarvitsee varmistuksen sille, että Suomi pystyy kriisissäkin pitämään oman alueen hallinnassaan. Jos Suomi osoittaa tällaista poliittiseen pelotteeseen riittävää voimaa, lännen kannattaa vahvistaa sen puolustuskykyä, vaikka liittosopimusta ei olisikaan.  

Suomi, Ruotsi ja Nato ovat luomassa Itämeren alueelle tavanomaiseen aseistukseen perustuvaa yhteistä puolustusta. Se on Venäjän voimapolitiikan vaikutuksia tasapainottamaan tarkoitettu poliittinen pelote, joka pyrkii ennakolta estämään alueella olevan jännitteen purkautumisen aseelliseksi konfliktiksi.

Yya-krapula on hellittänyt 2010- luvulla sen verran, että nyt Suomi pystyy puolustusyhteistyöhön Naton kanssa ilman sopimusvelvoitetta. Se on järkevää, mutta toimii vain nykyisessä asetelmassa. Kaikissa muissa tilanteissa Suomi on sotilaallisesti yhtä yksin kuin kylmässä sodassa. Turvatakuuta ei ole.

                                            x                    x                    x

Suomen turvallisuuden peruskysymys ei ole Nato, Nato, Nato, vaan se on: turvallisuus, turvallisuus, turvallisuus. Puolustus on varmistettava niillä menetelmillä, jotka kulloinkin ovat käytettävissä.

Nato-jäsenyys ei ole nyt toteutettavissa, sillä Suomen kansan ja poliittisen eliitin enemmistö ei osaa lukea kansainvälistä tilananetta, eikä tulkita, mitä Venäjän lähialueella tapahtuneet asiat merkitsevät.  Suomalaiset luulevat turvallisuuspolitiikaksi sitä, että kansalaisyhteisö ja johtavien poliitikkojen enemmistö toistelevat keskenään kauan sitten vakiintuneita normihokemia. Tällä näennäiskeskustelulla ei ole mitään tekemistä turvallisuuden kanssa. 

Nato-jäsenyys voi toteutua vasta sitten kun Suomi asemoi itsensä reaalipoliittiselle kartalle ja oppii suunnistamaan niiden maamerkkien mukaan, joihin muut sillä kartalla toimivat valtiot tukeutuvat.

Kun paras ratkaisu ei onnistu, on tyydyttävä toiseksi parhaaseen. Koska Suomen henkinen kantti ei kestä puolustusliiton jäsenyyttä, turvallisuus on sitten varmistettava liittoutumatta. Siinä harjoituksessa älyllinen valppaus on ainoa hengissä selviämisen strategia.

Yhteisiin etuihin perustuva puolustusyhteistyö ilman liittosopimusta on Nato-jäsenyyteen verrattuna vaikeutettu peli, ja sisältää epävarmuustekijöitä. Mutta kun muu ei auta, sellaista rakennetta on alettu luoda, ja se tuntuu toimivan, toistaiseksi.  

On järkevää hyödyntää tämän kokemuksen avaamat mahdollisuudet. Vakaa turvallisuusasema syntyy kuitenkin vasta liittosopimuksella, ja siihen pääseminen vie vuosikausia. 

Sopimusperäiseen turvallisuusyhteistyöhön on tartuttava heti kun Suomi on toipunut neuvostopasifistis-jälkisuomettuneesta oireyhtymästä ja kypsynyt sille tasolle, että voi liittyä Natoon myös muodollisesti.

Pikakommentti 27.11.2017: Vielä kerran Väyrynen

Paavo Väyrynen voi kohta taas olla presidenttipelin osapuoli. Hänellä on kokemusta. Suurimman julkisuuden on saanut Väyrysen toiminta vuoden 1980 vaalitilanteessa. Silloin hän oli keskustan puheenjohtaja ja Suomen ulkoministeri. Hän houkutteli Neuvostoliiton poliittisen poliisin korkeaa edustajaa tukimiehekseen kilpailijansa kampituksessa. Kun yritys paljon myöhemmin paljastui, eduskunnan ulkoasiainvaliokunta arvioi Väyrysen menettelyn ulkoministerin asemaan sopimattomaksi ja varomattomaksi. Olin mukana siinä myllytyksessä, ja selostan draaman kulun tänä syksynä ilmestyneessä Muistumia-kirjassani sivuilla 142-151.

Väyrysen melkein neljän vuosikymmenen takainen yhteispelin yritys Neuvostoliiton tiedustelujohdon kanssa alkaa taas ahdistaa. Hän hakee nyt samanlaista asentoa kuin 1980. Silloinkin hän yritti sekoittaa suosituimman presidenttiehdokkaan vaalitilannetta ja lietsoa äänestäjien epävarmuutta, eikä neuvostojohdon tarvinnut muuta kuin katseella seurata. Sekin asetelma voi nyt toistua. Jos Paavo Väyrystä ei olisi olemassa, Venäjän trollijohdon pitäisi keksiä sellainen.

Puhe 24.11.2017: Uusi tilanne, vanha ongelma

Uudenmaan Maanpuolustusyhdistyksen 50-vuotisseminaarin juhlaluennossa 24.11.2017:

Neuvostoliiton pois hiipuminen tuotti sen yllätyksen, että Suomen turvallisuusongelma ei ratkennut, vaikka sen pahin uhka lakkasi olemasta. Naapurin nimi muuttui, mutta rajan takana on edelleen hyvin erityisellä tavalla samanlainen jättivaltio kuin ennen. 

Neuvostoliitto oli ja Venäjä on ideologinen suurvalta, ja siinä ideologia on isompi elementti kuin suurvaltaisuus. Nykyisessä suurvaltojen välisessä jännitteessä sekä lännellä että valtablokkien välimaastoon jättäytyneellä Suomella on sama ongelma kuin kylmän sodan aikana, aatteellisesti aggressiivinen suurvaltanaapuri. 

Neuvostoliitolla se aate oli marxists-leniniläinen vallankumousoppi. Venäjällä se on voimapolitiikalla lietsottu kansalliskiihko, jolla se haastaa lännen demokraattisen ihmisoikeusaatteen, kuten Neuvostoliitto haastoi vallankumousideologiallaan. Kylmä sota on täällä taas. Tai onhan se koko ajan ollut, vaikka välillä sitä ei haluttu huomata. 

Tämä geopoliittinen jatkumo on peittänyt alleen jotakin hyvin tärkeää. Suomen turvallisuusajattelussa on jäänyt sanallisesti toteamatta ja luultavasti myös älyllisesti huomioimatta Suomen asemaan 1990-luvu alusta lähtien vaikuttaneista muutoksista kaikkein suurin.

Vuosikymmenien ajan Suomea ahdistanutta yya-sopimusta ei enää ole. Venäjällä ei ole käytettävissään sitä vastaansanomatonta pelotetta, joka kylmän sodan aikana varmisti Neuvostoliitolle henkisen yliotteen melkein kaikissa Suomeen liittyvissä asioissa. 

Venäjällä ei ole erityissuhdetta naapuriinsa, ja Suomella on hyvin tavanomainen Venäjä-suhde. Suomi on nyt samalla kalsealla tavalla Venäjän voimapolitiikan vaikutuspiirissä kuin kaikki muutkin eurooppalaiset maat. 

Tähän muutokseen Suomi on reagoinut, aluksi jopa räväkästi, mutta välillä melko hitaasti. Aluksi se hankki Hornet-kalustoon perustuvan ilma-aseen ja sitoi sitten vähitellen puolustuksensa euroatlanttisiin sotilasteknisiin järjestelmiin. Sitten Suomi hakeutui Euroopan unioniin, liittyi euro-alueeseen ja laittautui Nato-jäsenyyttä muistuttavaan asentoon lännen puolustusliiton kyljessä.  

Suomi loi ensimmäistä kertaa itse oman turvallisuusasemansa. Tähän asti muut ovat määrittäneet, millaiseen kuvioon Suomen on sijoituttava. 

Debatti 22.11.2017: Parlamentarismi vastaan kansanäänestys

Ajatuspaja Vasemmistofoorumin julkaiseman Peruste-nettilehden pyynnöstä lähdin artikkelidebattiin suoran demokratian kannattajan kanssa: parlamentarismi vastaan kansanäänestys. Avauspuheenvuoroni:

Politiikka on asioita eikä mielipiteitä

Suomen poliittinen päätöksenteko perustuu asioiden käsittelyyn edustuksellisen demokratian menetelmin. Voimistuva ajatussuunta vaatii kuitenkin mielipiteisiin perustuvaa suoraa demokratiaa. Se on varallinen tie.

Yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on kysymys asioista. Niistä voi olla mitä mieltä tahansa, mutta niitä ei voi hallita mielipiteillä. Asioiden muuttamiseen tarvitaan niiden tuntemista. Asioita pitää osata arvioida, tietää, miten niitä muutetaan, ja osata ennakoida, mitä niiden muuttamisesta seuraa.

Mielipidettä ei tarvitse perustella. Sen voi muuttaa koska tahansa, eikä sitäkään tarvitse perustella. Mielipidetutkimusten tuloksista tulkitun kansalaismielipiteen enemmistö voi kääntyä päälaelleen vaikka viikoittain. Poliittisten päätösten aikajänne on yleensä vuosikausia, usein vuosikymmeniä, ja joskus sukupolvia. Millä hetkellä suoritetun kansanäänestyksen enemmistö pitäisi ottaa pitkävaikutteisten päätösten perustaksi? 

Päätöksenteossa tarvitaan jokapäiväisen faktatiedon ja poliittisen tajun lisäksi myös yhteiskunnan syvärakenteen, kansainvälisen yleistilanteen, ja historian tuntemusta. Tämä henkinen pääoma ei kartu toistelemalla poliittisen profetian leiskahduksia vuosisadan takaa tai vuosikymmeniä sitten ihmismieliin iskostettuja järjestöpäätöksiä.   

Yhteiskunnallista päätöksentekoa kantava henkinen pääoma ei kartu oman porukan tupailloissa eikä mellastamalla sosiaalisessa mediassa.  Siihen tarvitaan asioiden oppimista kokemalla niitä tosielämässä ja lukemalla niistä. Siitä voi parhaimmillaan kehittyä tapa arvioida asioita asiaperustein ja kyky tarjota ihmisille aineistoa heidän mielipidemuodostukseensa.

Viime vuosikymmeninä vallalla on kuitenkin ollut ajatustottumus, jossa demokratian tehokkuutta mitataan sillä, pystyykö se riittävän tehokkaasti rajoittamaan henkistä liikkuvuutta lisäävän tiedon vaikutusta päätöksentekoon. Opiskelusta ja yhteiskunnallisesta kokemuksesta kertyneeseen tietoon tukeutuvia toimijoita pidetään eliittinä ja eliitin halveksunta on populismin valtakunnassa suosittu kansanhuvi.

Suoran demokratian ihannointi huipentuu kansanäänestysmenettelyn ylistykseen. Sen mukaan jokainen mielipide on yhtä arvokas. Kaikki ovat oikeassa. Kansanäänestyksessä ilmaistuja mielipiteitä ei punnita. Ne lasketaan. Kaikki käy. Millään ei ole mitään väliä. Kansanäänestyksen perusajatus on itsensä tukehduttava umpikehä. Sen mukaan jokainen äänioikeutettu ihminen tietää kaikki asiat paremmin kuin kaikki muut ihmiset. 

Kansanäänestyksen vaatiminen sisältää sen väitteen, että kansanedustajat ovat surkimuksia, joille ei voi uskoa isoja päätöksiä. Kansa on siis äänestänyt eduskuntavaalissa tyhmästi. Mistä äänestäjille voi sitten äkkiä leimahtaa sellainen ymmärrys, että kansanäänestyksessä he osaavatkin päättää viisaasti, toisin kuin eduskuntavaalissa?

Länsimaisen demokratian ideana ei ole se, että kansa päättää asiat, vaan se, että kansa valitsee ne, jotka päättävät, ja että päättäjien vaihtaminen on helppoa ja väkivallatonta. Päätösten valmistelua ja vaihtoehtojen selvittelyä varten kansanedustajilla on käytettävissään hallituksen, virkakoneiston, tiedeyhteisön, laatumedian ja kansalaiskeskustelun kehittämä tiedon massa niistä asioista, joista he päättävät.

xxxxxx

Toisena debatöörinä on vasemmistoliittoa edustava Tampereen kaupunginvaltuutettu Milka Hanhela. Hän kommentoi juttuani Perusteen sivuilla ja sen jälkeen kumpikin esitti loppupuheenvuoronsa.

Koko debatti on osoitteessa
http://perustelehti.fi/debatti-onko-paatoksenteon-oltava-suoraa-vai-edustuksellista/

Peruste-nettilehteä julkaisee ajatuspaja Vasemmistofoorumi, jonka taustalla ovat Vasemmistoliitto rp, Kansan sivistystyön liitto ja Yrjö Sirolan säätiö.

Pikakommentti 16.11.2017: Korkean tason lipsahdus

”Sikäli kuin muistaa”, valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen ei ollenkaan tullut ajatelleeksi sitä, että hänen veljensä oli johtavassa asemassa yhtiössä, jolta hänen organisaationsa tilasi palveluita (Helsingin Sanomat 16.11.2017, s. A10). Oikeudenkäynti näyttää olevan menossa siihen suuntaan, että se on lieventävä asianhaara, kun tuollainen kytkös ei sattunut juolahtamaan mieleen. Arkijärjen mukaan Nissisen asemassa olevalle ihmiselle se on äärimmäisen raskauttavaa.

Juuri tuollaisen kytkösten tunnistaminen kaikissa muissa oikeustapauksissa on hänen virkavelvollisuutensa korkeimmalla mahdollisella tasolla. Valtakunnansyyttäjä-instituutio menettää uskottavuutensa, jos oman toimintansa holtittomaan arviointiin vahingossa lipsahtanut ihminen saa jatkaa sen johdossa.

Jos korkeimman oikeuden pykälänäpertely ei tunnista tätä yhteiskuntafilosofista fundamenttia, Nissisen itsensä täytyy noteerata se ja toimia oma-aloitteisesti.

Kolumni 16.11.2017: Trollin tuntomerkit

Etelä-Suomen Sanomat 16.11.2017

Nykypäivän trolli ja neuvostoajan Tiltu

Sosiaalisen median kuohua sivusta seuratessa tulee silloin tällöin outo olo. Tätä on nähty ennenkin, déjà vu kerta kaikkiaan. Näin kävi taas marraskuun alussa, kun kiinnitin Facebookissa huomion tällaiseen leiskahdukseen:

"Natoon liittyminen tarkoittaisi maan kohtalon luovuttamista arvaamattomien balttien ja muiden postsoviettitraumasta kärsivien Itä-Euroopan maiden käsiin. Ne kun provosoivat venäjänvastaisessa kiihkossaan konfliktin Venäjän kanssa, niin Suomi tulisi automaattisesti vedetyksi mukaan, ja olisi ensimmäisenä tuhottavien alueiden joukossa."

Teksti ei paljastanut tekijäänsä, mutta sille oli merkitty kuutisenkymmentä tykkäystä. Ohitin hetkeksi sen, mitä siinä sanottiin ja mietin tämmöistä sanomisen tapaa.

Tyyli apinoi lähes orjallisesti neuvostoradion talvi- ja jatkosodan aikaista propagandaa, jonka tuikea toimittaja oli Aino Kallio, lempinimeltään Moskovan Tiltu. Hänen paasaamisensa pursui tyhmyyden komiikkaa ja parodioi saarnaajaa itseään. Sille naureskelu oli sota-ajan suomalaisten harvoja huvituksia.  

Piti siis etsiä nykyisen sometekstin verrokiksi edes pätkä aitoa Tiltun puhetta. Löytämäni näyte ei ole systemaattisen tutkimuksen tulos vaan melkein alkajaisiksi netissä vastaan tullut teksti, joka tuntuu uskottavalta, koska sen rinnalla on Yleisradion arkistoon tallennettu äänite. Näin puhui Moskovan Tiltu heinäkuun alussa 1941, pari viikkoa jatkosodan alkamisen jälkeen:   

"Kuten Neuvostoliiton tietotoimiston aamutiedonannossa 10.7.1941 ilmoitetaan, siirtyi 8.7. kokonainen suomalainen komppania täysissä varusteissaan vapaaehtoisesti Neuvostoliiton puolelle, tuoden mukanaan neljä suojeluskuntalaista sidottuina. Tämä on esimerkki, jota tulevat seuraamaan monet muut komppaniat. […] Suomen armeijan työläissotilaat ja talonpoikaissotilaat tulevat tuon ensimmäisen komppanian esimerkkiä seuraten yhä suuremmin joukoin siirtymään punaisen armeijan puolelle tai piiloutumaan Suomen metsiin ryhtyäkseen sopivan hetken tullen taisteluun saksalaisten karkoittamiseksi maasta. […] Taistelkoot saksalaiset ja heidän harvalukuinen kätyrinsä yksinään Puna-armeijaa vastaan."

                                            x                    x                    x

Nykypäivän trolli ja neuvostoajan Tiltu ovat virittyneet samaan kiihkoon. Heidän tekstiensä vertailu tarjoaa kiinnekohtia, jotka somen mielipidemylläkässä voivat ehkä auttaa erottamaan trollitekstit aidoista mielipidekirjoituksista.

Varmin ja tyypillisin täky perustuu kaiken propagandan perussääntöön: kun kerran valehdellaan, valehdellaan sitten isosti. ”Arvaamattomien balttien johtama Nato” on samaa hengen maailmaa kuin Tiltun tieto suomalaisesta komppaniasta, joka jatkosodan alussa marssi ”täysissä varusteissaan vapaaehtoisesti Neuvostoliiton puolelle, tuoden mukanaan neljä suojeluskuntalaista sidottuina.”

Toinen trollitekstin tuntomerkki on uhkailu. Nykypäivän netissä vastaani tullut ”Suomi tulisi automaattisesti vedetyksi mukaan, ja olisi ensimmäisenä tuhottavien alueiden joukossa” koskettelee samoja herkkiä kieliä kuin jatkosodan aikaisen Tiltun ennustus siitä, miten ”armeijan työläissotilaat ja talonpoikaissotilaat tulevat […] yhä suuremmin joukoin siirtymään punaisen armeijan puolelle." 

Kolmas trollauksen tyylilaji on nimittely. Tiltun ajan ”saksalaisten harvalukuiset kätyrit” on veistetty samasta puusta kuin sosiaalisen median ”postsoviettitraumasta kärsivät Itä-Euroopan maat”.

Valehtelu, uhkailu ja nimittely korostuvat somessa melkein hallitsevaksi tyylilajiksi. Varsinkin jos ne tulevat vastaan samassa tekstissä, kannattaa hetki mietiä, mistä sellainen hengenviljely voisi olla peräisin. Mitä kovemmilla kierroksilla teksti paahtaa, sitä etäämmällä se on todellisuudesta.

Tiedoksi 15.11.2017: Muistumia

Olin 14.11.2017 YLE Radion Ajantasa-ohjelmassa juttelemassa toimittaja Jari Mäkäräisen kanssa Muistumia-kirjastani. Keskustelu on Ylen Areenassa osoitteessa
https://areena.yle.fi/1-1819618

Pikaakommentti 14.11.2017: Hyvin toimittu

Euroopan unionin rakenteellisen puolustuksen henkiin herättäminen on monin tavoin lupaava merkki. Suomi hyödynsi taitavasti sen ohessa tarjoutuneen tilaisuuden siivota edellisen turvallisuuspoliittisen johdon jälkiä. Sopimukseen kirjoitettiin Lissabonin sopimuksen 42. artiklan mukainen turvatakuulausuma. Siinä ei ole mitään uutta. Uutta on se, että siitä jätettiin pois Lissabonin sopimuksessa tähän sitoumukseen liitetty loppukiekaisu ”tiettyjen jäsenten” omaksuman turvallisuuspolitiikan erityisluonteesta. Se sulki Suomen ja muut liittoutumattomat maat unionin turvatakuun ulkopuolelle.

Lissabonin sopimuksen Suomelle epäedullinen muoto ei ollut ihan silloisen turvallisuuspolitiikan johdon aloite, mutta ei se liioin tehnyt edes muodollista elettä vastustaakseen huonoa muotoilua. Nyt se ele on tehty. Uusi kirjaus ei muuta käytännön elämää, mutta se osoittaa, miten Suomi asemoi itsensä. Muuta ei enää voitu kauan sitten tapahtuneen virheen korjaamiseksi, mutta edes se tehtiin, mikä oli tehtävissä. Hyvin toimittu.

Tiedoksi 14.11.2017: Ajantasa tänään kello 14.03

Keskustelin iltapäivällä 14.11.2017 radiossa toimittaja Jari Mäkäräisen kanssa kirjastani Muistumia.Haastattelu on osoitteessa
https://areena.yle.fi/1-4257568#autoplay=true 
Osuuteni alkaa 6 minuutin kohdalla Ajantasan alun jälkeen

Pikakommentti 12.11.2017: Nuoruuteni Alma Mater

Ihmetyksen kummastus täyttää mielen, kun luen kuvauksia nuoruuteni Alma Materin, Kallion yhteiskoulun perinnettä kantavan ilmaisutaidon lukion liikunnan opetusmenetelmistä ja koulun ilmapiiristä. Tänä syksynä ilmestyneen muistelmakirjan antama kuvaus kouluni viritystilasta on kovin erilainen kuin se vaikutelma, joka nyt kihelmöi lööpeissä:

”Kallion yhteiskoulun humanismi ei ollut litterääriä estetiikkaa eikä tapahtumahistorian jonoteoriaa. Se oli yritys ymmärtää ihmisen ajattelua sen avulla, miten hän toimii. Tuskinpa omaksuin […] opettajilta sellaisia faktatietoja ja peruskäsitteitä, joita myöhemmin ei olisi voinut oppia muualta. Sen sijaan mieleen on jäänyt joitakin oivalluksen hetkiä, kun he johdattelivat näkemään, miten asioita voi ajatella ja arvioida. En tiedä, opettivatko he tietoisesti ja varsinaisesti tällaista älyllistä prosessia, mutta jotakin sellaista siitä jäi takaraivoon."

"Tämä koulu ja nämä opettajat johdattivat minut jo huomattavan nuorena ja opintojen äärimmäisessä alkuvaiheessa miettimään rationaalis-empaattisesti ihmisen mieltä ja hänen yhteisöään. Se on osoittautunut hyödylliseksi työkaluksi historian opiskelussa ja yhteiskunnallisten asioiden ihmettelyssä, mutta myös yritysmaailman ja järjestöjen tehtävissä. Ja varsinkin politiikan ymmärtämisessä." 

Pikakommentti 11.11.2017: Hirmuista

Jos ovat poliitikot lahjakkaita koheltamaan ylikierroksilla milloin mistäkin, niin kyllä poliittisilla toimittajillakin alkaa mennä hyperventilaation puolelle. Aina pitää osata selittää, että jotakin kamalaa on tekeillä, olipa tekeillä mitä tahansa. Niin kuin nyt tämäkin, että puolustusministerin pitäisi joka päivä ilmoittaa presidentille aikovansa toimia puolustusselonteon, turvallisuusselonteon ja hallitusohjelman mukaisesti. Ja sitten vielä sekin, että eduskunta joutuu luotsaamaan tätä maata ilman sellaista arvokasta informaatiota. Onhan se vaan niin hirmuista.

Pikakommentti 3.11.2017: Taivas ei romahda Nato-jäsenyydestä

Helsingin Sanomain mielipidesivulla oli 3.11.2017 (s. B15) reaktioni lehdessä edellispäivänä olleeseen Rene Nybergin Nato-jäsenyyttä vastustaneeseen kirjoitukseen. Kommentoin hänen ajatuksiaan näin:

”Kymmenkunta Neuvostoliittoon tai Varsovan liittoon kuulunutta valtiota hakeutui Naton jäseneksi vuosina 1999-2004. Venäjä reagoi. Se uudisti joukkojensa ryhmitystä, vahvisti asejärjestelmiään ja järjesti sotaharjoituksia, kuten se on jatkuvasti tehnyt.

Taivas ei ole romahtanut siitä, että jokin maa liittyy Natoon. Venäjän ärhentely on ollut räikeämpää Naton laajennusta valmisteltaessa kuin sen toteutumisen jälkeen. Venäjän vastustaman asian tapahduttua sen ei ole järkevää muistuttaa epäonnistumisestaan.

En nykyisin suosittele Nato-jäsenyyttä, mutta eri syystä kuin Nyberg. Kaikki päättäjät ovat luvanneet kansanäänestyksen Nato-jäsenyydestä. Se olisi Suomen uskottavuuden alennusmyynti, joka voisi päätyä turvallisuuspolitiikan johdon arvovaltakonkurssiin. Sellaista riskiä kukaan ei voi ottaa.”

Kolumni 2.11.2017: Naapurin tapa toimia

Etelä-Suomen Sanomat 2.11.2017

Suuri pettymys kohtaa ne historian harrastajat, jotka arvelivat Stalinin arkiston avautumisen paljastavan jotakin odottamattoman kamalaa. Tutkijoiden nyt käyttöönsä saamassa Neuvostoliiton kommunistipuolueen keskuskomitean politbyron aineistossa ei ole mitään mullistavaa (Varjo Suomen yllä, Docendo). Tosin he eivät vieläkään saaneet kaikkea, eivätkä salatut kansiot varmaan ole piilossa ihan turhan päiten.

Silti jo tämän julkaisun dokumentit paljastavat yllätyksiä, vaikka eivät mullista kokonaisuutta. Osa niistä heijastaa vaikutustaan vielä nykyaikaankin. Neuvostoliiton tapa toimia oli vielä röyhkeämpi kuin olemme kuvitelleet.

                                            x                    x                    x

Talvisodan alettua vuoden 1939 lopulla O. W. Kuusisen johtama Terijoen nukkehallitus kierrätti huteran toimintansa ensi viikkoina Moskovan diplomaattipiireissä suullista noottia, jolla Suomen demokraattisen tasavallan hallitus irtautui Ahvenanmaan aseistamattomuuden vahvistaneesta Geneven sopimuksesta vuodelta 1921. Kuusinen julisti Ahvenanmaan saartoon ja ilmoitti sen aluevedet ulkovaltojen aluksille vaarallisisi.

Seuraavana syksynä, kun Terijoen hallitus oli jo historian tunkiolla, Neuvostoliitto pakotti Suomen sopimukseen Ahvenanmaan aseistamattomuudesta. Siitä oli jätetty pois Geneven sopimukseen sisältynyt julistus alueen puolueettomuudesta. Ahvenanmaa siirtyi Neuvostoliiton etupiiriin. Samaan aikaan sopimuksen valmistelun kanssa Neuvostoliiton sotasuunnitelmat uudistettiin niin, että kaikki operaatiot alkoivat Ahvenanmaan miehityksellä.  

Vuonna 1992 sovittiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä tehtyjen sopimusten jatkuvuudesta Suomen ja Venäjän välillä. Tässä pöytäkirjassa jatkoajan sai myös Moskovan Ahvenanmaa-sopimus syksyltä 1940. Se on edelleen voimassa, ja antaa Kremlille mahdollisuuden tulkintaan, jossa Ahvenanmaa ei ole puolueeton, vaan kuuluu Venäjän etupiiriin, kuten jo O. W. Kuusinen ilmoitti tahtonsa olevan.

                                            x                    x                    x

Marraskuussa 1949 Stalinille esiteltiin KGB:n informaatiokomitean sepittelemä selostus suomalaisten neuvostovastaisten ryhmien vehkeilystä. Se oli tarkoitus lähettää eduskunnan porvaripuolueiden johtajille ja varmuuden vuoksi muutamalle ”demokraattiselle vaikuttajalle”.

Suunnittelijat luottivat siihen, että joku valekirjeen pelästyttämistä kiikuttaisi sen Neuvostoliiton lähetystöön yhdessä kauhisteltavaksi. Se antaisi lähettiläälle hyvän syyn marssia ripittämään presidentti J. K. Paasikiveä. Stalinin hyväksymä ohje kirjasi KGB:n sommittelemat sanamuodot, joilla Neuvostoliiton lähettiläs höyhentäisi Suomen presidentin niin, että tämä luopuisi ehdokkuudestaan uudelle toimikaudelle.

Professori Tuomo Polvisen Paasikivi-elämäkerta osoittaa, että presidentille ei ilmeisesti ole pidetty tällaista Stalinin  orkestroimaa nuhdesaarna. Samanlainen jallitus on kuitenkin sisäministeri Yrjö Leinon muistelmien mukaan toteutettu pari vuotta aikaisemmin ministeritasolla.

                                            x                    x                    x

Neuvostoliiton kommunistipuolue näyttää rutiininomaisesti ostaneen riihikuivalla rahalla sisäpoliittista vaikutusvaltaa Suomessa. Vuonna 1957 se tuki sosiaalidemokraateista irtautunutta TPSL-oppositioryhmää 100 miljoonalla Suomen markalla. Sen arvo nykyrahassa on noin 2,6 miljoonaa euroa.   

  

Aikaisemmin julkaistuista asiakirjoista ilmenee, että vuonna 1962 TPSL:n tuki oli edelleen samat 100 miljoonaa Suomen markkaa, nykyrahassa 2,2 miljoona euroa.  Tästä vuotuisesta tukiaisesta oli tullut maan tapa.

Näiden poliittisten investointien ei kuviteltu nostavan vasemmiston kääpiöryhmää mahtipuolueeksi. Tarkoitus oli varmistaa, että Väinö Tannerin johtaman sosiaalidemokraattisen puolueen elämä olisi mahdollisimman kurjaa. Sijoitus tuotti tavoitellun tuoton.

Pikakommentti 30.10.2017: Presidenttiehdokkaiden Eva-paneeli

MYÖNTEINEN havainto presidenttiehdokkaiden Eva-paneelista 30.10.2017: Sauli Niinistö paljasti todellisen ja todella merkittävän Nato-kantansa. Hän sanoi keskustelussa kaksi kertaa, että kriisitilanteessa liittoutuminen syntyy ilman jäsenyyttä. Juuri tähän asentoon Suomen turvallisuuspolitiikkaa on ohjattu Niinistön presidenttikaudella johdonmukaisesti ja taitavasti. Nopeasti kehitetty Itämeren alueen harjoitusyhteistyö Nato- ja liittoutumattomien maiden kanssa on luonut kokonaan uuden tilanteen. Jos Baltiassa syntyy vahingossa tai Venäjän hyökkäyksen takia aseellinen konflikti, Natolla on mitä suurin välttämättömyys varmistaa, että Suomi pystyy pitämään hallinnassaan ilma- ja meritilansa. Sinä tilanteessa Naton ilma- ja merivoimien tuki Suomelle on takuuvarma.  Muuten Nato ei pysty vastaamaan Baltian puolustuksesta. Nato tarvitsee Suomea yhtä vahvasti kuin Suomi tarvitsee Natoa. Suomella on siinä tilanteessa Nato-turvatakuu ilman jäsenyyttä.

KIELTEINEN havainto presidenttiehdokkaiden Eva-paneelista 30.10.2917: Sekä Niinistö että Matti Vanhanen hehkuttivat Lissabonin sopimuksen kohdan 42/7 turvatakuiden erinomaisuutta ja suurta merkitystä Suomelle. He sivuuttivat kokonaan siihen artiklaan viime tingassa muiden muassa Suomen ulkopolitiikan johdon suhmuroinnin seurauksena tulleen lausuman: ” Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.” Se tarkoittaa, että unioniin kuuluvat Nato-maat takaavat toisensa, mutta eivät muita. Kun liittoutumattomat ovat sen tien valinneet. olkoot sitten yksin. Sekä Niinistö että Vanhanen tietävät takuuvarmasti tämän lausuman olemassaolon. Vanhanen oli pääministeri, kun sanamuoto muotoiltiin vuoden 2013 neuvotteluissa ja Niinistö on johtanut koko ensimmäisen presidenttikautensa sen luoman tilanteen mukaan. Lissabonin sopimuksen artiklan 42. seitsemännen kohdan sanamuodon ohittaminen ehdokasdebatissa oli tarkoituksellista harhaan johtamista.  

Pikakommwntti 27.10.2017: Uusi Tuntematon

Näin Aku Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan sen ilmeisesti viimeisessä ennakkonäytössä torstai-iltana. En ollut kauhean ihastunut. Ennen kaikkea leffa on ylipitkä, taisi olla yli 3 tuntia. Huh. Sodan loppuvaiheen kaoottinen sekasorto ja henkinen loppuun palaminen nähtiin tässä riipaisevammin kuin kahdessa edellisessä versiossa, mutta vähemmälläkin toistamisella asia olisi uskottu. Rokan vaimon ja perheen nostaminen sodan taustaksi oli hieno veto. Tietysti se on postikorttimaisen romanttista, mutta ei sen pahemmin tyyliteltyä kuin mässäily rintamanäkymien verellä ja kuralla. Kaipuu suloisen vaimo luo ja perheen ihailu etäältä toi Rokkaan inhimillistä lämpöä. Tässä hän on ihan yksinkertaisesti perussympaattinen, edellisissä versioissa vain hauska jutuniskijä. Ikonisiksi kiteytyneissä repliikeissä Edwin Laineen pihdinpitämät näkyivät ja kuuluivat niin orjallisesti, että meni melkein farssin puolelle.

Pikakommentti 24.10.2017: Valta ei tule pelkistä pykälistä

Ei ole varmaa, että uuden perustuslain presidentille antamat valtuudet heikentäisivät valtionpäämiehen mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin. Jos presidentti on älyllisesti valpas, historiansa lukenut ja karismaattisesti vahva, nämä ominaisuudet voivat antaa enemmän pontta hänen yhteistyölleen hallituksen kanssa kuin lakipykälistä kumpuava komentovalta.

Jos presidentillä on nuo ominaisuudet, hän on hallituksen kannustaja, valmentaja, ohjaaja ja tukija. Siinä roolissa hän voi vaikuttaa ahdingoista selviämiseen, vaikka muodolliset päätökset menevät pääministerin ja hallituksen piikkiin.

Jos kriisiaikana sattuu olemaan presidentti, jolta nuo ominaisuudet puuttuvat, onkin parempi, että hän ei kovin paljon vaikuta asioiden hoitoon.

Pikakommentti 22.10.2017: Nato-keskustelun suuri salaisuus

Turvallisuuskeskustelun suurin myytti on marmatus siitä, että tämän alan eliitin toiminta perustuu salattuun tietoon. Ei se niin ole. Mistään turvallisuusasiasta ei ole käyty niin julkista keskustelua kuin Natosta. Jokainen liikahduksen aavistus leimuaa lööppiotsikoissa kissan kokoisin kirjaimin. Ongelma on siinä, että niin moni ihan vaan varmuuden vuoksi vastustaa Nato-jäsenyyttä, ja vapauttaa itsensä siitä vaivasta, että ottaisi asioista selvää.  

Kaikki se, mitä ikinä olen ajatellut ja kirjoittanut Natosta, perustuu julkiseen tietoon. Sama perusmateriaali on kenen tahansa tavoitettavissa. Sitä mahdollisuutta käyttää moni tutkija ja toimittaja, mutta jo poliitikkojen keskuudessa se on hyvin harvinainen harrastus, puolueiden perusjäsenistä ja kansalaiskeskustelun vapaista sieluista puhumattakaan.

Turvallisuuskeskustelun henkinen vajaatoiminta ei johdu siitä, että tiedosta olisi puutetta. Se johtuu siitä, että tosielämästä tehtyihin havaintoni perustuva tieto torjutaan. On paljon helpompi olla jotakin mieltä, kuin arvioida julkisuudessa esitettyjen perustietojen luotettavuutta ja yrittää ihan itse ajattelemalla muodostaa kokonaiskuvaa, jonka mukaisesti voi keskustella ja äänestää. 

Kolumni 19.10.2017: Asianmukaiset vastatoimet

Etelä-Suomen Sanomat 19.10.2017

Suomalaisen sielun Nato-sykkyrä käpertyi entistä ruttuisemmaksi, kun Venäjän uusi suurlähettiläs sanoi saman kuin hänen kollegansa aina ennenkin. Jos Suomi liittyisi lännen puolustusliittoon, Venäjä joutuisi ”ryhtymään asianmukaisiin vastatoimiin”. Kukaan ei kai sentään odottanut hänen sanovan: ”Ei se mitään, aina silloin tällöin käy niin, että joku liittyy Natoon.”

Kymmenkunta Neuvostoliittoon tai Varsovan liittoon kuulunutta valtiota hakeutui Naton jäseneksi vuosina 1999-2004. Jokaisen liittymisen jälkeen Venäjä ryhtyi vastatoimiin. Se uudisti joukkojensa ryhmitystä, vahvisti asejärjestelmiään ja järjesti sotaharjoituksia, kuten se muutenkin on jatkuvasti tehnyt. Taivas ei ole kertaakaan romahtanut siitä, että joku on liittynyt Natoon. 

Yleisesti ottaen Venäjän diplomaattinen ärhentely on ollut räikeäpää Naton laajennusta valmisteltaessa kuin sen toteutumisen jälkeen. Venäjän vastustaman asian tapahduttua sen ei ole järkevää muistuttaa epäonnistumisestaan.

                                            x                    x                    x

Presidentti Vladimir Putin trollasi Kultarannassa 2016 suomalaisia omaperäisemmin kuin hänen Helsingin-suurlähettiläänsä tänä syksynä. Hän kommentoi Nato-tilannetta sanailemalla, miten rajan takana ovat nyt ”Suomen sotilaat, rauhanomaiset sotavoimat”, ja että Nato-Suomessa sen alueella olisivat ”Naton sotilaat”.

Putin sivuutti muikeasti sen, mitä varten Suomen rauhanomaiset sotavoimat ovat olemassa. Jos joku yrittää tulla kutsumatta Suomeen, näiden joukkojen rauhanomaisuus muuttuu aseelliseksi maanpuolustukseksi olisipa tulija kuka hyvänsä.

Asetelma olisi täsmälleen sama myös silloin, jos Suomi olisi Naton jäsen ja sen alueella olisi puolustusliiton jäsenvaltioiden joukkoja. Ne olisivat täällä Naton perussopimuksen mukaisesti Suomen pyynnöstä tukemassa liittokumppaninsa puolustusta. Niistä voisi olla haittaa Venäjälle vain, jos se alkaisi toimia Suomea puolustavia yhtymiä vastaan.   

Kun Baltian maat liittyivät Natoon 2004, ne vaativat melkein riitaa haastaen liittokuntaa kehittämän alueellisen puolustusjärjestelmän näiden maiden koskemattomuuden varmistamiseksi. Ne joutuivat odottamaan kymmenkunta vuotta. Nato kieltäytyi liikahduksesta, jonka Venäjä olisi tulkinnut hyökkääväksi.

Venäjä on neljännesvuosisadan aikana asevoimaa käyttäen tai sillä uhaten kaapannut neljältä rajanaapuriltaan seitsemän aluetta. Vasta Krimin ryöstö ja Ukrainan sisällisota havahduttivat lännen 2014. Koska Venäjä näytti pysyvästi ottaneen hyökkäävän asenteen, Nato laittautui toimintavalmiuteen Baltian alueella voidakseen Pohjois-Atlantin sopimuksen mukaisesti puolustaa jäsenvaltioidensa koskemattomuutta, sillä tämä on sen tärkein tehtävä.

                                            x                    x                    x

Naton perussopimus, strategia-asiakirjat, sotilaallisen voiman rakenne, päätöksentekokulttuuri, jäsenkunnan asenteet ja historia osoittavat, että se ei pysty hyökkäämään mihinkään. Venäjän poliittiset ja sotilasjohtajat tietävät tämän täsmälleen yhtä hyvin kuin heidän läntiset kollegansa.

Lausuntoja antavien venäläisjohtajien kannattaa silti näytellä tietämätöntä kaikkien asiantuntijoiden tietämistä asioista. Venäjällä on kokemusta siitä, miten huonosti länsimaiden puoluepamput tuntevat kansainvälisen elämän perusteita ja voimapolitiikan historiaa. Sellaisia amatöörejä on helppo höynäyttää ja samalla ohjata lännen yleisen mielipiteen perussuuntaa Venäjän eduksi Natoa vastaan  

Venäjän sotilaspolitiikan taustalla olevien piilotavoitteiden saavuttaminen vaikeutuisi, jos Suomi liittyisi lännen puolustusliittoon. Vastustamalla Suomen liittoutumista Venäjä osoittaa, että Nato-jäsenyys olisi Suomen keskeisten turvallisuusetujen mukaista.