Pikakommentti 29.7.2019: Terveisiä uutistoimituksiille

Tänä iltana (29.7.2019) oli taas uusi esimerkki siitä, miten Maikkarin uutiset pystyvät Ylen uutisia paremmin säväyttämään entistä poliittisesti aktiivia ja ikuisesti historiatietoista ihmistä.

Tuntui todella hyvältä nähdä, miten nykyisessä valmistelukoneistossa tarkastellaan melko myönteisessä, ellei suorastaan kiinnostuneessa hengessä negatiivisen tuloveromallin toimivuutta kansantalouden elvyttämiseksi. Olin noin neljännesvuosisata sitten mukana nuorsuomalaisessa liikkeessä edustamassa tätä ajatusmallia. Painakaa päälle.

Erityisesti mieltäni lämmitti kesän 1944 Ilomantsin taisteluiden merkityksen korostus Talin-Ihantalan torjuntavoittojen jälkeisessä tilanteessa. Viime kädessä vasta näissä Ilomantsin kauheissa korpitaisteluissa ratkaistiin Suomen kohtalo.

Olimme joitakin vuosikymmeniä sitten vaimoni kanssa ajelemassa näissä maisemissa. Taistelupaikkojen opastauluja tutkiessamme huomio kiintyi samoja reittejä ajelleeseen ökymoottoripyöräilijöiden nahka-asuiseen keski-ikäiseen mieshenkilöiden porukkaan. 

Heidän kommenttinsa opastaulujen tilannekartoista osoittivat, että he tunnistivat jokaisen tällä alueella toimineen pataljoonan ja tiesivät niiden liikkeet tilanteen edetessä. Tuli hyvä mieli. Kesällä 1944 tehdyn työn arvostus tuntui ainakin vielä silloin olevan voimissaan.

Kolumni: KUHMON MUSIIKKI-IHME

Etelä-Suomen Sanomat 25.7.2019

Kuhmon 50. kamarimusiikkijuhlan ensimmäisen viikon konsertit avasivat muistumia siellä vuosikymmenien aikana kokemiini elämyksiin. Pyhiinvaellus menneeseen.

Tämä kamarimusiikin juhla alkoi 1990-luvun alkupuolelta lähtien olla meille vaimoni kanssa jokavuotinen kesän huippu. Sitä ennen teimme Kuhmoon parin päivän pyrähdyksiä, mutta pian tavaksi tuli asua siellä viikko ja kuunnella kamarimusiikkia niin paljon kuin sielu sieti.

Silloin Kuhmo musiikkijuhla eli Seppo Kimasen johdolla vahvinta luovan kasvun aikaa, ja koko tapahtuma alkoi olla tämän maailman yläpuolella leijuva olomuoto. Muusikot ja heidän yleisönsä kohtaavat siinä kauneuden mysteerin, ja siinä hurmoksessa soitto alkaa parhaimmillaan hehkua niin, että kyynikkokin herkistyy. Se on Kuhmon ihme.

                                            x                    x                    x

Heinäkuussa 1995 ihastelin Kimaselle juuri kuulemamme Franz Schubertin Es-duuri-pianotrion (op. 100) taivaallisen täydellistä onnistumista, ja varsinkin nuoren ja hennon pianisti Anastasia Injushinan rautaista varmuutta ja kypsää otetta musiikkiin. Kimasen kommentti taisi paljastaa Kuhmon salaisuuden.

Hän kertoi, että lavalla nyt kuultu kokonpano ei aikaisemmin ollut esiintynyt yhdessä, ja Injushina soitti ensimmäistä kertaa elämässään tämän trion julkisesti. Kimanen sanoi, että tällaiset yllättävät ja vaaralliset valinnat ovat Kuhmon mallin suurin riski ja sen rikkaus. Kun soittajat kohtaavat ensimmäistä kertaa, he joutuvat kuuntelemaan herkästi toisiaan ja reagoimaan vaiston varassa. Sitten joskus kun henki tulee päälle, tulos on järisyttävä, eikä vain kuulijoille vaan näyttää olevan sitä myös tällaiseen nosteeseen päässeille muusikoille. 

Natalia Gutman soitti 2005 kahtena iltana kaikki Bachin soolosellosarjat peräjälkeen, ulkomuistin varassa. Toisen illan lopulla sekä hän että yleisö alkoivat olla kestokykynsä äärirajoilla, mutta elämys oli unohtumaton. Oltiin länsimaisen kulttuurin huipulla.

Kuhmon ihmeellisiin kokemuksiin kuului myös elokuun alussa 2010 kamarimusiikkijuhlilla esitetty Viktor Ullmannin ooppera Atlantiksen keisari. Jo sen fyysinen tausta järisyttää. Ullmann sävelsi sen Teresienstadtin keskitysleirillä ja kuoli muutamia kuukausia kantaesityksen jälkeen Auschwitzin kaasukammiossa.

Ooppera kertoo, miten Kuolema kyllästyy ylenpalttiseen sotimisen ja tekee lakon pakottaakseen Keisarin lopettamaan tappamisen, sillä se työ kuuluu Kuolemalle. Keisari lamautuu, kun joutuu lopettamaan sotimisen. Ooppera on harvoin murtanut näin rajusti ajan ja toden rajat ja tunkenut historiasta nykyaikaan.

                                            x                    x                    x

Näitä huippukokemuksia kerratessani luin Juhani Koiviston kirjoittamaa Kuhmon kamarimusiikkijuhlien historiaa. Sen alkujakso raastaa sydäntä oudolla tavalla. Se kertoo, miten Seppo Kimanen ja hänen vaimonsa Yosiko Arai raatoivat sielunsa ja ilmeisesti myös fysiikkansa jaksamisen äärirajoille, kun joutuivat toteuttamaan suurta ideaansa tyhjän päällä, ainoana tukenaan kuhmolaisten väsymätön talkooporukka.  

Koiviston antama kuvaus näyttää siltä, että syvästi sivistyneen kamarimusiikkijuhlan idea oli vähällä sammua toteuttajiensa uupumuksen. Kuhmon kamarimusiikkijuhlia uhkasi pois hiipuminen ennen kuin ne olivat pääsivät kunnolla alkuun.

Vähitellen saaga Kuhmon kamarimusiikista kääntyi kuitenkin ihmeelliseksi menestyksen Se  perustui kovien kokemusten pakottamaan juhlien jatkuvaan uudistamiseen ja jalostamiseen. Se on kulttuurityön sankaruutta uljaimmillaan.    

Pikakommnentti 22.7.2019.: SS-miehet

Keskustelu suomalaisten SS-joukoissa palvelleiden sotilaiden oikeudellisesta asemasta on ajautunut umpikujaan. Siinä ei huomioida, millaisia päätelmiä eri tutkimusyhteisöt voivati tuottaa oman aineistonsa ja älyllisen päättelynsä perusteella.

Historiantutkimus ei pysty esittämään muuta kuin sen, miltä tilanne näyttää sen käyttämän aineiston ja päättelytavan perusteella. Se antaa mahdollisuuden arvioida, mikä pelkistys tapahtuneesta on mahdollinen ja mikä mahdoton, mutta ei sitä, kuka oli syyllinen tai syytön. Tämä päättely tuottaa sen tuloksen, että ketään ei voi todeta syylliseksi, mutta ei myöskään syyttömäksi.

SS-miesten omaisten painostusryhmä vaatii kuitenkin historian tulkinnan muutamista niin, että siitä tulisi heille hyvä mieli. Se muutos ei tapahdu mahtikäskyn osoittamalla paheksunnlla yhtä tulkintaa kohtaan ja vaatimalla toisenlaista.  Siihen tarvitaan uutta aineistoa ja todistavaa päättelyä.

Historia on kova juttu, eivätkä SS-miesten omaiset ole siinä asiassa mitenkään eri asemassa kuin suuri osa muistakin suomalaisista perheistä. Sota on täynnä erilaisia vääryyksiä ja kauheuksia.

Pikakommentti 20.7.2019: Tarja Halonen !

Kuulitteko eilen illalla (19.7.2019) Maikkarin kymmenen uutisissa. Tarja Halonen sanoi, että NATOn kanssa harjoitellusta puolustusyhteistyöstä voi olla hyötyä jos joudutaan yllättäviin tilanteisiin. On aikoihin eiletty. Ensimmäinen todella myönteinen merkki pitkän korpivaelluksen jälkeen.

AHVENANMAAN ISO UNELMA

200 vuotta Itämeren sotahistoriaa

Tiivistelmä valtiot tri Jukka Tarkan esitelmästä Volter Kilpi Kustavissa-kirjallisuusviikon Tietokirja.fi-päivän seminaarissa Kustavissa 12.7.2019 

Suomessa melko yleisen käsityksen mukaan moneen kertaan kansainvälisillä sopimuksilla vahvistettu Ahvenanmaan aseettomuus ja puolueettomuus ovat tuoneet rauhan ja turvallisuuden Itämerelle, Suomelle ja Ahvenanmaalle varsinkin.

Saariryhmä on runsaan puolentoista vuosisadan aikana julistettu kolme kertaa aseettomaksi, mutta kuitenkin aina kun Itämerellä on ollut jännitystä tai sotilaallista toimina, Ahvenanmaalla on ollut sotaväkeä ja sitä on linnoitettu. Keväällä 1918 siellä toimivat yhtä aikaa Venäjän, Ruotsin ja Saksan asevoimat ja Suomen sisällissodan molempien osapuolten joukot. 

Ahvenanmaalle on yli kahden vuosisadan aikana rakennettu neljä kertaa rannikkopuolustus- ja maataisteluasemia. Ja neljä kertaa niiden rakenteet on tuhottu, muta ei taistelussa vaan poliittisesta käskystä. Ahvenanmaan aseettomuutta ja puolueettomuutta säätelevät kansainväliset sopimukset eivät ole pystyneet ohjaamaan historiaa.  

Krimin sodan pääteeksi 1856 tehdyn rauhansopimuksen liitettä on totuttu sanomaan Ahvenanmaan ensimmäiseksi puolueettomuussopimukseksi, vaikka se koski vain alueen aseettomuutta. Se oli Krimin sodan voittajien Venäjän keisarilta vaatima sitoumus olla linnoittamatta Ahvenanmaata.

Tämän luvatessaan Aleksanteri II ilmoitti, että sitoumus velvoittaa myös hänen seuraajiaan Venäjän valtaistuimella. Kun Romanov-suvun viimeinen keisari luopui Venäjän kruunusta 1917, Suomi itsenäistyi ja Venäjän keisarikunta raukesi tyhjiin, ei enää ollut valtionpäämiestä eikä valtiota, jota kansainvälinen sopimus velvoittaisi pitämään Ahvenanmaan aseettomana. 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1921 Kansainliiton suojeluksessa Genevessä tehty Ahvenanmaa-sopimus määritteli saariryhmän puolueettomaksi ja aseettomaksi. Sen allekirjoittivat Kansainliiton johtovaltiot ja Itämeren rantavaltiot, paitsi Neuvosto-Venäjä. 

Geneven sopimuksen säätämät sanktiot Ahvenanmaan puolueettomuuden loukkaajaa vastaan olivat niin koukeroiset, että eivät olisi voineet hillitä kansainvälistä kriisiä. Sen taustarakenne on historian edetessä muutenkin rapistunut.

Kansainliittoa ei enää ole. Viro, Latvia ja Liettua menettivät väliaikaisesti itsenäisyytensä. Ei ole täysin selvää, ovatko ne uudelleen itsenäistyessään sitoutuneet Geneven sopimukseen. Britannia on toisen maailmansodan jälkeisessä rauhanneuvottelussa 1947 irtautunut Geneven sopimuksesta.

Sopimuksen allekirjoittanut Saksa on sen jälkeen muuttunut kansallissosialistiseksi diktatuuriksi, ja sen jälkeen toisen maailmansodan voittajien miehitysvyöhykkeistä muodostetuiksi hallinnolliseksi yhteisöksi, jotka käyttäytyivät kuin ne olisivat olleet valtioita. Ja nyt ne ovat yhdistyneet Saksan liittotasavallaksi. Ei ole yksiselitteistä, miten sitoutuminen Geneven sopimukseen on pysynyt mukana tässä saksalaisessa muutosketjussa.

Ainoa Ahvenanmaan asemaa määrittävä, ja käytännössä voimassa oleva sopimus on Neuvostoliiton Suomelle syksyllä 1940 pakottama Ahvenanmaa-sopimus. Se ei määrää mitään Ahvenanmaan puolueettomuudesta, mutta velvoittaa Suomen pitämään Ahvenanmaan aseistamattomana ja muiden valtioiden tavoittamattomissa.

Nykyisin tiedetään, että samaan aikaan kun Neuvostoliitto saneli Suomelle sopimustekstin Ahvenenmaan aseettomuudesta, Neuvostoliiton ylin sotilasjohto sai hyväksynnän kolmelle sotasuunnitelmalle Itämerellä silloin mahdollisiksi arvioituihin tilanteisiin. Kaikkien näiden suunniteltujen operaatioiden ensimmäisenä vaiheena oli maihinnousu Ahvenanmaalle.

Moskovassa tehdyn Ahvenanmaa-sopimuksen mukaisesti Maarianhaminassa toiminut Neuvostoliiton konsulaatti on myöhemmin muuttunut Venäjän konsulaattiksi. Suvereenin Suomen tasavallan valtioalueeseen kuuluvan Ahvenanmaa aseettomuutta valvoo Venäjän federaation viranomainen. Suomen suvereniteetissa on Ahvenanmaan kokoinen harmaa vyöhyke.

Ahvenanmaan puolueettomuus voi itse asiassa tarkoittaa vain aseellista koskemattomuutta sodan aikana. Kansainvälinen oikeus tarkoittaa puolueettomuudella sitä ja vain sitä. Puolueettomuus ei ole mikään hyvyyden loiste, joka kansainvälisen diplomatian tahdosta voi asettua suojaamaan joitakin onnekkaita alueita ja ihmisiä.

Puolueettomuus on sitä, että sotaa käyvä voima ei saa koskea siihen, joka on puolueeton. Se on ylevä asia, mutta ei toteudu, ellei ole vastavoimaa, joka estää sotilaallisen puolueettomuuden loukkaamisen.

Ahvenanmaasta puhuttaessa puolueettomuutta ja aseettomuutta käsitellään kuitenkin rinnakkaisina ja toisiaan tukevina hyvyyden ilmentyminä. Ja kansainvälisen diplomatian tuottamat sopimukset ovat uurtaneet nämä rinnakkaishyvyydet kivitauluihinsa kuin ne olisivat ikuisia totuuksia.   

Historian dynamiikassa on kuitenkin näyttöä siitä, että aseettomuus ja puolueettomuus haittaavat toistensa toteutumista. Siellä, missä ne esiintyvät rinnakkain, voi hyvinkin käydä niin, että kumpikaan niistä ei voi toteutua.

Aseeton puolueettomuus vetää puolensa aseellista voimaa, eikä puolueettomuus pysty lamauttamaan aseellista voimaa. Puolueettomuuden voi parhaiten varmistaa suojaamalla sen niin uskotavalla puolustavalla voimalla, että kaikki tajuavat puolueettomuuden loukkaamisen vaikeaksi, kalliiksi ja tarpeettomaksi.

Ahvenanmaa ei voi luottaa konkreettisen koskemattomuutensa säilymiseen sotilaallisen kriisin tai varsinkaan sodan oloissa, ellei se hyväksy sitä, että Suomi puolustaa sitä samalla tavalla kuin muutakin valtioaluettaan. Historian hämärän jo jäänen Geneven sopimuksen sääntöviidakkoon tarrautuminen vaikeuttaa Ahvenanmaan puolustusta. Aseettomuus ei tee hyvää puolueettomuudelle aseellisen kriisin oloissa, sotatilanteesta puhumattakaan.

Kolumni 11.7.2019: VIRO SAA LAULUSTA VOIMAA

Etelä-Suomen Sanomat 11.7.2019

 Virolaiset kokoontuivat taas Tallinnan laulukentälle juhlimaan uljasta perinneaarrettaan. Nämä laulujuhlat ovat pitkälle toistasataa vuotta ilmaisseet hienostuneesti kansallista vastarintaa kansallisuuden sortoa vastaan. Näitä sortajia on ollut monia, mutta meidän sukupolvemme muistavat, miten laulava vallankumous aloitti muutoksen kohti Viron uutta itsenäisyyttä.   

Baltian maat ja Viro varsinkin olivat neuvostoaikaisen valtarakenteen kannalta aatteellisesti epäluotettavia. Suomen televisio näkyi Pohjois-Virossa. Siellä tiedetiin maailman tapahtumista ja läntisestä elämäntavasta enemmän kuin neuvostoihmiset muualla imperiumissa.

Viron vaimea kapina alkoi 1980-luvun lopulla saada kansanliikkeen muotoja. Tallinnan laulujuhlat oli virolaisen identiteetin ainoa ilmentymä, jota neuvostovallan oli pakko sietää. Se ei voinut estää ihmisiä kävelemästä isolle kentälle. Miehittäjät ymmärsivät peruuttaa panssarivaununsa sivukaduille näkymättömiin, kun kansakunta oli menossa laulamaan yhdessä.

Parhaimmillaan 300 000 ihmistä, ko­koontui Tallinnan laulukentälle laulamaan kiellettyjä kuo­rolauluja ja kuuntelemaan isänmaallisia pu­heita. Tällaisessa tilaisuu­dessa syksyllä 1988 lausuttiin ensimmäistä kertaa jul­ki ajatus Vi­ron itsenäisyyden elvyttämisestä.

Virolaiset hankkivat nokkelalla vastarinnallaan henkisen yliotteen neuvostovallasta. Kansanliikkeen edustaja yllätti viranomaiset livauttamal­la suoran TV-keskustelun vii­meisellä sekunnilla ilmoille, että Virossa voisi toimia kommunistipuolueen rinnalla myös laillinen oppositio.

Kun viranomaiset ilmoittivat uuden kansalliskirjaston säh­köistyksen viivästyvän kaapeloinnista aiheutuvien lii­kennejärjestelyjen takia, kansanrintaman lapiomiehet kaivoivat kilometrin mittaisen kaapeliojan yh­dessä yössä.

Olin Tallinnassa työasioissa juhlapäivänä, jonka tilaisuuksissa muisteltiin Siperiaan karkotetuilla virolaisilla lastattujen tavarajunien lähtöä pitkälle matkalle 1940-luvun lopulla. Pääsin isäntieni kanssa tätä historiaa muistavaan isänmaallisuutta tihkuvaan juhlaan.  

Siihen aikaan itsenäisen maan sini-musta-valkoinen lippu ei saanut näkyä Neuvosto-Viron julkisilla paikoilla. Niinpä kaunottaret kansallispuvuissaan toivat elävillä kynttilöillä valaistulle lavalle kolme yksiväristä lippua. Sinisen, mustan ja valkoisen. Kaikki itkivät, luultavasti minäkin.  

 x                    x                    x

Presidentti Mauno Koivisto kertoo muistelmissaan olleensa 1965 virallisena vieraana Viron neuvostotasavallan 25-vuotisjuhlassa, joka huipentui Tallinnan laulujuhlien päätöstilaisuuteen. Sen lopuksi juhlakuoro ja kentän täyttävä väki kajauttivat Viron epävirallisen kansallislaulun ”Mu isamaa on minu arm”. Kaikki muut nousivat seisomaan, mutta kunniavieraat istuivat, koska Neuvostoliiton presidentti Anastas Mikojan ei noussut. Koivisto muistelee: ”Se oli nolo tilanne.”  

Koivisto pystyi presidenttinä ollessaan kuittaamaan tämän nolouden. Opetusministeriö oli 1989 alkanut verkostoitua Viron itsenäisyysliikkeen kanssa, ja ministeri Anna-Liisa Kasurinen haki poliittista tukea presidentiltä. Hän sai kannustusta koivistilaiseen tyyliin: ”Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon.”  

Siitä alkoi mediahiljaisuuden suojassa toteutettu Viron avustamistyö, jonka valtiollisesti tärkeimmät sektorit koskivat lainsäädännön uudistusta, upseerikoulutusta ja maatalouden modernisointia.