Kolumni 25.8.2016: Brexitin ohessa

Etelä-Suomen Sanomat 25.8.2016

Brexitin ohessa

Suomen johtaviin EU-osaajiin kuuluva toimittaja Jyrki Karvinen keräsi ennätysajassa kollegojensa pika-arviot Euroopan tilasta brexitin jälkeen. Järistyksiä Euroopan unionissa-kirjan (Docendo 2016) ilmestyessä brittien kananäänestyksestä oli vain kuusi viikkoa.

Kirjan arviot brexitin taloudellisista ja yhteiskunnallisista oheisilmiöistä eivät paljon yllätä. Suoran ilmauksen mestari Lasse Lehtinen kuitenkin sentään tylyttää. ”Luulisi Brexitin viimeistään osoittavan, että kansan valitut olisivat sittenkin paremmin perillä asioiden monimuotoisuudesta kuin kansa itse.”

Myös europarlamentin virolaisjäsen Marju Lauristin poikkeaa jonkin verran tavanomaisuuksista: ”Miksi Eurooppa hajoaisi sen vuoksi, että sen katuja vaeltaa satoja tuhansia ihmisiä?”

Päätoimittaja Elina Ylä-Mononen myöntää, että terrori-iskujen uhka on Euroopassa todellinen, mutta se ei johdu turvapaikanhakijoista, vaan konfliktialueilta laillisesti palaavista vierastaistelijoista. ”Viimeisempien iskujen perusteella tekijöiksi profiloituvat toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajat, eli radikalisoituneet EU-kansalaiset.”

                                            x                    x                    x

Ulkopoliittisen instituutin EU-tutkimuksen johtaja Juha Jokela avaa uuden polun. Hän hahmottaa linjaa, jossa suuren jäsenvaltion ero unionista voisi vahvistaa integraatiota ja suunata sen kehitystä esimerkiksi turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tai euroalueen uudistuksiin.

Kirjan artikkelit on tehty sellaisessa pakkotahdissa, että aikaa tuskin on ollut tekstien ristikkäiseen editointiin. Siksi on mielenkiintoista, että tohtoriopiskelija Matti Pesu on kammiossaan hakeutunut samoille linjoille kuin Jokela:

”Suomen jäsenyydellä Euroopan unionissa on aina ammoisista ajoista asti ollut turvallisuuspoliittinen vivahde. […] Osallistumalla eurooppalaiseen integraatioon Suomi on rakentanut positiivisia keskinäisriippuvuuksia Eurooppaan ja läntiseen maailmaan tasapainottamaan itäistä keskinäisriippuvuutta.”

Arkisessa kielenkäytössä toistuvat nimikkeet sotilaallinen liittoutumattomuus ja sotilasliiton ulkopuolisuus tuntuvat tarkoittavan samaa, mutta Pesu hienosäätää terminologiaa. Sotilasliittoon kuulumaton voi asemoitua sotilaallista liittoutumista muistuttavalla tavalla, kuten Ruotsi ja Suomi viime aikojen Itämeren alueen harjoituksissa.

                                            x                    x                    x

Pesun ajatusjuoksu vie kohti Suomen turvallisuuskeskustelun sokeaa pistettä, joka on Viro.  Nato- vastustajille heidän asenteensa perusteeksi riittää se, että jäsenyys kytkisi Suomen Viron puolustukseen. Juuri sitä se tarkoittaa, ja enemmänkin. Nato on kaikkien jäsenten yhteisvastuuta toistensa turvallisuudesta.

Viron ja Suomen turvallisuuskohtalon yhteisyys ei johdu Natosta. Jos Suomi yrittää murtaa tämän kytköksen, sillä ei ole asiaa Naton, mutta liittoutumattomuuskaan ei katkaise yhteyttä. Maantieteelle kukaan ei voi mitään. Pesu osoittaa, miten Suomi jo nyt viestii Viron ratkaisevasta merkitysestä Suomen turvallisuudelle, ja Viro puhuu Suomen tärkeydestä sen puolustukselle.

Heikkoja merkkejä tällaisesta Nato-jäsenen ja sen PfP-superkumppanin kohtalonyhteydestä on jo näkynyt. Se ilmenee vireillä olevasta Ranskan avunpyynnön käynnistämästä lakimuutoksesta, joka avaa liittoutumattomalle unionimaalle mahdollisuuden antaa sotilaallistakin tukea kriisiin joutuneelle Naton jäsenelle.

Ministeritason puheissa on jo viitattu Viron ja Suomen puolustusintressien yhdensuuntaisuuteen ja presidenttikin on puhunut siitä kautta rantain.

Pesun ajatuksenjuoksutuksessa Suomen poliittiset viestit luovat Itämerelle vastavoimaa Venäjän voimapolitiikalle ja lisäävät alueen vakautta. Samalla ne täsmentävät Suomen asemaa unionissa ja vahvistavat yhteistä turvallisuutta.  

Pikakommentti 21.8.2016: Itämeren pelitilanne

Venäjä-raportin viritys

Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportti näyttää hätistäneen jotkut kansainvälisen politiikan tutkijat ja elämäntapataistolaiset ulos norsunluutorneistaan. Suora puhe Venäjästä ei sovi heidän pirtaansa. Väärin sammutettu. He hienosäätävät tutkimusteorioitaan ja kumartavat perinteisiä toteemejaan. 

Raportti katsoo kirkkain silmin sitä, mitä kaikki eivät halua nähdä. Sen ote on raikkaasti historiallinen. Sellaisessa hengen maailmassa selvitetään, mitä on tapahtunut ja yritetään arvioida sen seurauksia. Teoriat ja toteemit sikseen.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Venäjä on kaapannut neljältä lähinaapuriltaan seitsemän alueellista kokonaisuutta. Kaksi niistä on liitetty Venäjän valtioalueeseen ja muut otettu sen sotilaalliseen valvontaan.

Upin raportti tutkailee, onko mahdollista, että sama meno jatkuu. Koska niin näyttää olevan, se suosittelee sellaiseen tulevaisuuteen varautumista. Voimapolitiikkaan ei voi vastata muuten kuin yrittämällä luoda sitä hillitsevää vastavoimaa.

Tätä ajatuspolkua ei voi todistaa vääräksi osoittamalla, että Venäjän toiminta on kansainvälisen politiikan tutkimusperinteen mukaan ymmärrettävissä, eikä varsinkaan haikailemalla entisen yya-elämän perään.

Upin raportin voi tuomita vääräksi vain osoittamalla, että viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana Venäjä ei ole kaapannut yhdeltäkään valtioilta mitään, eikä ottanut omin luvin rajojensa takaisia alueita hallintaansa. Tällainen mustan todistaminen valkeaksi on propagandan kaikkein alkeellisin, ja nyt taas hyvin trendikäs alalaji. 

Kolumni 11.8.2016 Itämeren uusi asento

Etelä-Suomen Sanomat 11.8.2016
Itämeren uusi asento

Venäjän aloite Itämeren alueen turvallisuuskonsultaatiosta on perusteiltaan taitava liike. Se viipaloi Natoa Venäjän mielen mukaan ja pakottaa Länsi-Euroopan asetelmaan, jossa Venäjä näyttää rauhantahtoiselta aloitteentekijältä. Kutsusta kieltäytyminen olisi voitto Venäjälle. Mestaritrollien työn tuntee siitä, että musta kääntyy valkoiseksi.

Venäjä rakentelemaan kuvioon tuli kuitenkin sen kannalta kiusallinen kupru, joka paljastaa operaation amatöörimäisyyden. Kuvio sisältää senkin vivahteen, että Venäjä myöntää Ruotsin ja Suomen kuuluvan Naton joukkueeseen. Venäjälle kävi vahinko, se tunnusti epäonnistuneensa.  Itämerta hallitsi ennen neuvostolaivasto ja sitä piti sanoa rauhan mereksi. Nyt se on muuttumassa Naton sisämereksi.

Venäjän kannalta olisi ollut parempi viedä Itämeren ongelma Nato-Venäjä-neuvostoon. Se olisi pudottanut pelilaudalta Venäjän pohjoiset kiusankappaleet Ruotsin ja Suomen. Tosin se olisi samalla tuonut yhteisen pöydän ääreen koko Naton kirjavan jäsenkunnan ja niiden keskinäiset turvatakuut. Nato-sopimuksen viides artikla pätee kuitenkin koko voimallaan myös nyt ehdotetussa kuviossa, vaikka Venäjä neuvottelee vain Itämeren piirissä olevien Nato-maiden kanssa.

Itämeren turvallisuusasioiden käsittely Nato-Venäjä-neuvostossa olisi Suomelle pahin mahdollinen painajainen. Siinä suurvallat keskustelisivat Suomen turvallisuudesta Suomelta suljettujen ovien takana. Vatjseslav Molotovin ja Joachim von Ribbentropin haamut alkaisivat huhuilla kokoussalin nurkissa, ja se herättää synkeitä ajatuksia. He kävivät aikoinaan kauppaa Suomen kohtalolla, ja seuraukset muistetaan.

Tältä kauhulta olisi säästytty jos Suomi olisi ajoissa älynnyt, mitä kello oli lyömässä. Turvallisuuspolitiikan johto joutuu nyt korjaamaan sen, mikä edellisen johdon aiheuttamista vahingoista ehkä vielä on korjattavissa.

                                            x                    x                    x

Kreml joutuu vähitellen tunnustamaan sen realiteetin, että Skandinavian Nato-vyöhykkeen ja Venäjän välinen alue, joka ennen oli harmaata vyöhykettä, on nyt siirtymässä uuteen asentoon. Venäjän vaikutusmahdollisuudet Itämerellä vähenevät entisestään, vaikka Nato ei laajene.  

Tilanne ei ole Suomen kannalta kuitenkaan ruusuinen. Tietysti Venäjän vaikutusvallan oheneminen on helpotus. Suomen hivuttautuminen Naton rauhankumppanuuttakin läheisemmäksi kumppaniksi  on silti laiha lohdutus, sillä sekään ei anna turvatakuita. Se suojaa vain välillisesti, ja sitäkin vain niin kauan kun Nato ja Yhdysvallat tuntevat tarvitsevansa Ruotsin ja Suomen yhteistyötä Baltian puolustuksessa.

Turvallisuuskysymyksien kanssa puuhastelevat suomalaiset kansanedustajat lietsovat äänestäjiensä Nato-vihapuhetta kauhistelemalla, miten Nato-Suomen pojat ja tyttäret joutuisivat taistelemaan Viron itärajalla Venäjää vastaan jenkkikenraalien komennossa. Tällainen turvallisuuspoliittinen lapsenmielisyys kauhistuttaa, varsinkin kun sitä tuntuu olevan vaikutusvaltaistenkin poliitikkojen ja heidän äänestäjiensä keskuudessa.

Vaikka Suomi olisi Naton jäsen, ei olisi järkevää siirtää sen aluepuolustuksen voimaa Suomenlahden eteläpuolelle. Se lisäisi sivustahyökkäyksen uhkaa Viroon ja heikentäisi vakavasti Baltian turvallisuutta. Suomen ja Ruotsin yhteinen puolustusvoima tukee Baltiaa parhaiten varmistamalla, että mikään ulkopuolinen voima ei pääse käsiksi sen puolustuksen selustaan ja sivustaan.  

Ruotsilla ja Suomella on yhteensä yli 200 melko modernia taistelukonetta. Niiden yhteistyö Yhdysvaltain ilmavalvonnan ja taistelunjohdon kanssa Itämerellä saattaisi hyvinkin kiinnostaa Natoa ja hillitä Venäjän voimapolitiikkaa. Nykyinen harjoitustoiminta osoittaa, että siihen ei välttämättä tarvita Nato-jäsenyyttä.

Kolumni 27.7.2016 Pahnanpohjimmainen presidentti

Pahnanpohjimmainen presidentti
Etelä-Suomen Sanomat 27.7.2016

Yhdysvaltain presidentinvaali on kamalaa katsottavaa, eikä vain siksi, että sen rakenne on älytön. Myös sen tuottamat ehdokkaat ovat kummallisia. Demokraattien Hilary Clintonin vallanhimon käyttövoima tuntuu olevan poliittinen turhamaisuus. Se on lähes sairasta. Mutta kun verrokkina on republikaanien Donald Trump, Clinton alkaa näyttää viileästi järkiperäien valtiollisen kulttuurin lipunkantajalta.

Useimmat valtioviisaat ennustajaeukot todistelevat edelleen, että kyllä Clinton sittenkin voittaa, vaikka melko harva todella rakastaa häntä. Ei kai edes Yhdysvalloissa ole sentään niin paljon yksinkertaisia sieluja, että pystyisivät valitsemaan Trumpin kaltaisen presidentin.

Vaalituloksen voivatkin ratkaista ne, jotka inhoavat sydämensä pohjasta molempien pääpuolueiden ehdokkaita, ja jäävät vaalipäivänä kotiin murjottamaan. Se olisi demokraattiselle järjestelmälle kaikkein vaarallisin primitiivireaktio. Silloin vaalin ratkaisevat räyhäpopulistit, jotka äänestävät takuuvarmasti.

Niin kävi Britannian EU-kansanäänestyksessä. Vaa’ankieleksi päätyi ehkä hyvinkin pieni vähemmistö, joka ihan kiusallaan äänesti EU:sta eroamista, koska oletti EU-jäsenyyttä kannattavien joka tapauksessa voittavan. Yhdysvalloissa voi syntyä tämän Brexit-ilmiön rinnakkaismuoto Trumpres. Koska Clintonin voittoa ennustetaan melko yleisesti, Trumpin äänestäminen voi tutua harmittomalta mielenosoitukselta. Ja sitten kaikki kovasti hämmästyvät jos Trumpin äänestämisen seurauksena onkin Trumpin valinta presidentiksi.

                                            x                    x                    x

Entä sitten, vaikka Yhdysvaltain valtiollisen päätöksenteon ottaisikin johtoonsa presidentti Trump? Yhdysvaltain ylintä valtaa on silloin tällöin ennenkin käyttänyt presidentti, jonka kaikki henkiset ominaisuudet eivät ehkä ole yltäneet presidenttiyden edellyttämälle ihannetasolle. Esimerkiksi Dwignt D. Eisenhower, Richard Nixon, Jimmy Carter, Roland Reagan, ja nuorempi George Bush. Presidentti Trump olisi tämän joukon pahnanpohjimmainen.

Valkoisen talon käytäviltä säkenöivä vallan kimallus houkuttelee kuitenkin puoleensa opillisesti ja henkisesti äärimmäisen korkeatasoisia virkamiehiä, akateemisesti oppineita ja poliittisesti kokeneita konkareita. Heidän holhouksessaan esimerkiksi Nixon ja Reagan ovat jääneet historiaan aika hyvinä presidentteinä, vaikka Nixon osoitti sellaista arvojen alamittaisuutta, että hänestä on tullut eettinen inhokki.   

Jos Trumpista tulee presidentti, Valkoiseen taloon tarjoutuu taas suuri joukko loistavia asiantuntijoita. Voisi kuvitella, miten populistipresidentti nauttisi voidessaan simputtaa valtakunnan terävimpiä älykköjä.

Trumpin sekavista kampanjapuheista on vaikea tiivistää sen johtomotiivia. Suurpiirteinen analyysi voisi kuitenkin viitata siihen, että yksi tällainen toistuva teema on halveksunta poliittiseen kokemukseen perustuvaa osaamista kohtaan. Trumpin kampanjakäyttäytyminen vihjaa siihen suuntaan, että asioiden osaajat eivät ehkä pystyisi kovin paljon auttamaan yksinkertaista amatööripresidenttiä.

Jos Yhdysvaltain presidentti ottaa roolikseen kaikkitietävyyden, hän on kävelevä katastrofi, vaikka olisi millainen hengen jättiläinen. Ja varsinkin jos hänen älyllinen kapasiteettinsa olisi vain keskinkertainen ja historiantajunsa tasan nolla, kuten Trumpilla.

Yhdysvaltain äänestäjät ovat samanlaisella vedenjakajalla kuin britit viime kuussa. Jos tunnekuohuun perustuva sattumanvaraisuus ratkaisee myös Yhdysvaltain poliittisen lähitulevaisuuden, sen kohtalona on amerikkalainen Brexit-muunnos Trumpres. Seuraukset olisivat historiallista megaluokkaa, ratkaisevasti rajummat kuin Brexitin aiheuttama poliittinen pintavärinä. 

Kolumni 13.7.2016 Kansa äänestää, parlamentti päättää

Kansa äänestää, parlamentti päättää
Etelä-Suomen Sanomat 13.7.2016

Vasta Brexit on osoittanut, että Timo Soinin hekotus ”Missä EU siellä ongelma” on vain puolitotuus, jos sitäkään. Kun unionimaa päättää erota, nousee uusien ongelmien hyökyaalto. Se hautaa alleen vanhat vaikeudet, mutta nekään eivät katoa vaan kasvavat. Britannian kärsimys Brysselin ikeen alla on lastenleikkiä verrattuna siihen, mitä sille on tapahtunut kansanäänestyksen jälkeen. Ja se on vasta alkua.

Brexit-päätös on itse aiheutettu nöyryytys. Vastuuttomat populistipomot kiihottivat kansan tekemään sellaista, mitä se ei ymmärrä, ja loikkivat sitten pakoon kuin rotat uppoavasta laivasta. Brexitin johtajilla on sentään se ylellisyys, että voivat paeta yksinäisyyteen häpeämään. Kansa ei voi paeta. Se maksaa tekemänsä päätöksen hinnan. Ja sen korot.

Suoraksi demokratiaksi sanottu sattumanvaraisuus hylkäsi parlamentarismin perusideat. Niitä ovat päättäjien velvollisuus selvittää ratkaisuun tulevan asian faktapohja, sovittaa nämä tiedot poliittisiin realiteetteihin ja kantaa vastuu näin syntyvästä ratkaisusta. Parlamentarismin kotimaassa tämä kaikki jyrättiin maan rakoon.

Brexiä tukevat kampanjaväitteet olivat valeita tai puolitotuuksia. Monet Brexitin kannattajat näyttävät yllättyneen perin pohjin kun äkkiä ilmeni, että eron äänestäminen johtaa eroon. Voittajat eivät tunnu tietävän, mitä voitolla pitäisi tehdä.

Kansanäänestys on vaarallinen tapa tehdä päätöksiä. Brexit oli kuin neutronipommi. Se tuhosi poliitikot ja jätti jälkeensä ontot instituutiot. Onneksi kansanäänestys oli neuvoa antava. Päättävä elin on parlamentti. Lähikuukausina se joutuu vahvistamaan tai torjumaan kansan oudon tahdon.

Tilanne on niin perusteellisesti uusi, että alahuoneen jäsenten viime vuonna kokonaan toisenlaisessa tilanteessa saama valtakirja ei päde. Alahuone ei voi alistua siihen, että hetkellinen mieleenjuolahdus kävelee vuosisataisen instituution yli. Parlamentti tarvitsee valtuudet Brexit-katastrofin jälkeensä jättämien raunioiden raivaamiseen.

Kansan on nyt päätettävä, kuka hoitaa sen kansanäänestyksen jälkeisen tilanteen, ja miten. Luonnollisimmin se tapahtuu parlamenttivaaleissa. Tai sitten populismi tuhoaa parlamentarismin. Uuden pääministerin puheista päätellen ennuste on huono.

                                            x                    x                    x

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini on tähän asti säilyttänyt ryhtinsä. Hän on ollut mukana toteuttamassa hallitusohjelmaa ja muita eteen tulleita välttämättömiä mutta vastenmielisiä asioita. Sen tiedettiin jo etukäteen romahduttavan puolueen kannatuksen. Perussuomalaisten kannatuksen jatkuva syöksykierre taitaa kuitenkin olla jo liikaa.

Kansanäänestyksellä uhoaminen on jo varmistanut sen, että Suomi ei liity Natoon. Soini on avoimesi sanonut, että puolue voisi ehkä ottaa seuraavaan vaaliohjelmansa vaatimuksen myös EU-kansanäänestyksen järjestämisestä. Ulkoministeri näyttää pitävän mahdollisena Suomea, joka on sekä EU:n että Naton ulkopuolella.

David Cameronin töpeksiminen Brexitillä ei ollut sentään ihan niin päätön kuin ajatus Suomen EU-erosta. Britannia on sentään edelleen Länsi-Euroopan kolmanneksi suurin valtio, YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen, G20-ryhmän jäsen, Naton tukipilari, ydinasevalta, Euroopan johtava asemahti ja keskeinen finanssikeskus. EU-eron jälkeen Suomi olisi yksin Impivaarassa karhun kainalossa.

Soinin puhe EU-kansanäänestyksestä osoittaa hänen pitävän Suomen eroa Euroopan unionista mahdollisena vaihtoehtona. Ulkoministerinä toimivalle puoluejohtajalle sellainen vastuuttomuus ei yksinkertaisesti sovi.