Pikakommentti 31.3.2019: Yksinpuhe turvallisuudesta

Presidentti on oikessa. Turvallisuuspoliittiseen vaalikeskusteluun on aihetta, sillä kansallinen turvallisuus on pohjimmiltaan eduskunnan käsissä. Mutta se ei ole mitään keskustelua, jos kilvoitellaan vain siitä, kuka ovelimmin sanakääntein sijoittaa puolueensa ja itsensä viiden E:n asteikolle: Ehdottomasti ei – Ei - Ehkä sittenkin ei.

Vihapuhetta Natosta pitää pystyä perustelemaan kansansuosion tavoittelu lisäksi myös muilla näkökohdilla.  Esimerkiksi osoittamalla, mitkä Suomen turvallisuusympäristöön lähivuosina vaikuttaneet ilmiöt aiheuttavat sen, että pitäisi alentaa Suomen puolustuskykyä. Se merkitsisi luopumist siitä edullisesta puolustusrakenteesta, jonka viime vuosien turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on tuottanut.   

Nato-jäsenyyden kannattajien pelokas vaikeneminen tässä tilanteessa on kansallinen häpeä. Päivittäiset uutisotsikot ovat vuosikasien ajan tarjonneet toistuvasti aineistoa Nato-jäsenyyden perusteluun. Kansalaismielipiteen Nato-vastaisuus viittaa puutteelliseen luetun ymmärtämiseen. Sama vaiva taitaa ahdistaa myös poliitikkoja.  

Presidentti Niinistö esitti vuodenvaihteen 2017-2018 vaalikampanjassaan sarjan painavia näkökohtia Nato-jäsenyydestä. Hän käsittääkseni suositteli edes niiden miettimistä. Niinistö sai presidentinvaalissa mahtavan valtakirjan jatkaa ajatustyötä vaalipuheidensa linjoilla, mutta ei yhtäkään poliittisen tason keskustelukumppania.

Yritin viime syksynä ilmestyneessä kirjassani (Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön / Otava 2018) hahmottaa, miten presidentin lausumat ehkä voisivat vaikuttaa turvallisuuspolitiikkaan.  Media lähinnä vaikeni presidentin vaalipuheista. Minun kirjastani se edes vinoili, ja se oli sentään hauskaa.  

Turvallisuuspoliittinen äkkiherätys kaksi viikkoa ennen vaaleja on kuitenkin vaaran paikka. Moni mopo voi siinä riemussa karata käsistä.  Siirtymä populistisesta sanailusta asiakeskusteluun ei käy yhdellä rykäyksellä. Hallitusohjelmaneuvotteluissa käsittääkseni neuvotellaan asioista eikä kilpailla sanailun sattuvuudella. Se on oikea paikka pistää mielipidemittausten tulokset ja lähivuosien tapahtumahistoria rinnakkain. Katsotaan sitten, mitä siitä alkaa syntyä.   

Pikakommentti 29.3.2019: Vaali-ilmasto

Vaalipoliittinen ilmasto vaikuttaa perussuomalaisten ja demarien kannatukseen, mutta kummallisella tavalla. Demarien puheenjohtaja tuntui aluksi pirteältä, jopa terävöityneeltä sairauslomansa jälkeen. Mutta nyt on tapahtunut jotakin. Näyttää siltä, että edes omat eivät enää innostu hänestä. Mielipidemittausten johtoasema säilyi, vaikka demarien kannatus laski 1.2 prosenttiyksikköä.

Perussuomalaiset kahmivat kaiken edun syntyneestä kummallisesta asetelmasta. Heidän ongelmansa on vaan se, että puoluekannatuksen pari sekuntia kestävä höläyttäminen vastaukseksi tutkimuslaitoksen puhelinkysyjän kysymykseen on niin helppo juttu. Äänestyskoppiin raahautuminen vaalipäivänä voi olla eri asia.

Pikakommentti 21.3.2019: Vetoomus puoluejohtajille

On todella vastuutonta, että puolueiden puheenjohtajat vaalikeskustelun kiimassa paukuttelevat kantaansa Suomen Nato-jäsenyyteen asteikolla ei, ei vaiko sittenkin ehkä ei.

Jos ihminen on joutunut puolueensa puheenjohtajaksi, luulisi häneltä löytyvän sentään sen verran älyllistä vastuuntuntoa, että ymmärtäisi tämän päätöksen perusteista jotakin itse asiaan liittyvää, eikä vain sitä, millä höläyksellä saisi suurimman kansansuosion. Hyvät puoluejohtajaherrat ja -naiset: Nato-vastaisuuden populistinen toitotus vaalitaistelun tiimellyksessä on akuutti uhka isänmaan turvallisuudelle.

Tässä on kysymys Suomen turvallisuuden perusasioista. Koittaisitte vähän miettiä ennen kuin ryntäätte vaalikentille keräämään helppoja irtopisteitä, joita myöhemmin joudutte katumaan, ja joista me kaikki suomalaiset voimme teidän kanssanne joutua kärsimään.

Nato-keskustelun aika ei ole vaalikeskustelun kiihkossa. Jo hallitusneuvottelussa myös asia-argumentit alkavat painaa. Malttakaa se hetki, ja näyttäkää silloin, millä perusteilla vastustatte Nato-jäsenyyttä. Teillä on siinä ankara todistustaakka.

Kolumni: Perustuslakituomioistuin

Vallanjaon harmaa vyöhyke

Etelä-Suomen Sanomat 21.3.2019

Sote-ponnistuksen viimeinen erä päätyi nollatulokseen, eikä vain suoritus- vaan myös tyylipisteissä. Hallitus ei ehkä ollut tragedian ainoa tumpelo. Muutamat valiokunnat joutuivat hallitusta kurittaessaan sellaiseen turbulenssiin, että niidenkään ei voi sanoa selvinnen puhtain paperein.

Se ei välttämättä johtunut - ainakaan pääasiassa – valiokuntapuheenjohtajien ja jäsenten toiminnasta vaan myös siitä, että perustuslakivaliokunnan säädöspohjassa on valuvika. Sen jäsenet ovat lainsäätäjiä, joiden poliittisen mandaatin varassa tekemät perustuslain tulkintaratkaisut vaikuttavat muiden lakien soveltamiseen hallinnossa.

Perustuslakivaliokunnan jäsenet joutuvat melkein tuomarin rooliin, vaikka heidän päätöksensä ovat osittain poliittista toimeenpanoa. On hurskasta teeskentelyä kuvitella, että perustuslaillista lausumaa lakiesitykseen sorvaava kansanedustaja luopuisi sen hetken ajaksi hallitusohjelmasta ja oman puolueensa tavoitteista ja muuttuisi vapaaksi sieluksi, joka liikkuu oikeuden pyhässä korkeudessa kaiken poliittisen yläpuolella.  

Vallan kolmijaossa on harmaa vyöhyke, joka ulottuu lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan välisen rajan kummallekin puolelle. Tämän oudon asetelman ihmeellisin ominaisuus on se, että siinä oikeudenkäyttöä ei edusta tuomioistuin vaan tavaksi tulleen menettelyn vähitellen muodostama perustuslakikysymyksiin erikoistuneiden lainoppineiden joukko, jonka kokoonpano on jatkuvassa muutoksessa.  

Joitakin vuosikymmeniä sitten eduskunnan valtiosääntötulkintaa hallitsivat professorit Mikael Hidén, Antero Jyränki ja Ilkka Saraviita, Tupu, Hupu ja Lupu, kuten silloin sanottiin. Tämän perustuslaillisen kolminaisuuden asiantuntijalausuntoja ei ollut tapana kiistää. Nyt heidän raivaamaansa sarkaa viljelee ilmeisesti muutamien kymmenien oppineiden joukko, jonka jäsenien lausuntoja voidaan tarpeen ilmetessä kilpailuttaa keskenään.

Sosiaali- ja terveysvaliokunnan sotepyörityksessä käyttämä tapa juoksuttaa asiantuntijoita kommentoimassa hallituksen esitysten eri versioita ei tainnut olla pelkkää totuuden tuskaista etsintää. Seassa saattoi olla myös poliittista kikkailua sotelakien käsittelyn vauhdittamiseksi tai niiden tuhon varmistamiseksi. Muuksi on vaikea tulkita esimerkiksi sotefarssin viime vaiheessa nähtyä kissa-ja-hiiri-leikkiä siitä, jatketaanko vai lopetetaanko asiantuntijoiden kuuleminen.

                                            x                    x                    x

Tämän sirkuksen seuraaminen palautti mieleen vuosikausia silloin tällöin toistamani ajatus perustuslakituomioistuimen tarpeellisuudesta. Sotekuviot nostivat esiin uuden perusteen tällaiselle oikeusjärjestelmän rakenneuudistukselle. 

Perustuslakituomioistuimen tehtäviin voitaisiin kirjata ennakolausunnon antaminen perustuslakiin kytkeytyvistä hallituksen lakiesitysluonnoksista ennen niiden lähettämistä eduskuntakäsittelyyn. Se voisi antaa ryhtiä nyt heikkolaatuiseksi moitittuun lainvalmisteluun ja keventäisi valiokuntien taakkaa.

Korkeimman oikeusasteen antama lainvoimainen päätös hallituksen esityksen yhteensopivuudesta perustuslain kanssa vapauttaisi valiokunnan jäsenet perutuslain tulkinnan hienosäädöstä. Koemielessä voitaisiin ehkä pohtia sitäkin, tarvittaisiinko perustuslakivaliokuntaa ollenkaan.

Jos korkein oikeusaste vartioi lainvalmistelun perustuslaillisuutta, sen viesti kulkeutuu kirkkaana ja voimakkaana suoraan sektorivaliokuntiin. Jos hallituksen esityksen käsittelyssä kehittyy perustuslakituomioistuimen kannanotoista poikkeava näkemys, eduskunta voi käyttää lainsäädäntövaltaansa, mutta perustuslakituomioistuimen lausumasta poikkeava poliittinen tahto olisi toteutettava perustuslaille säädetyssä vaikeutetussa järjestyksessä. 

Pikakommnentti 15.3.2019: Mielenosoituksen sanoma

Nuorten opiskelijoiden ilmastomielenosoitus aiheutti kummallisen mielenliikahduksen. Olen aina ajatellut, että joidenkin toisten tekemien banderollien retuuttaminen pitkin katuja ja joidenkin muiden kirjoittamien iskulauseiden karjuminen TY-kuvausryhmien mieliksi on erityisen turhanpäiväistä toimintaa. Mutta nyt äkkiä huomasin ajattelevani, että noilla nuorilla on tärkeä pointti, selvä sanoma, ja heidän tapansa sen esittämisessä on vastaansanomattomasti looginen ja sitten vielä kaiken kukkuraksi iloinen. Olisinpa melkein voinut marssia heidän kanssaan pitkin katuja ja toreja.

Pikakommenentti 13.3.2019: Mistä rahat?

En oikein ymmärrä, miksi nimenomaan nuorten ehdokkaiden pääsy eduskuntaan olisi erityisen hyvä asia. He kyllä varmaan pystyvät esittämään monenlaisia ajatuksia siitä, mitä kaikkea heille hyödyllistä pitäisi eduskunnassa säätää. Monet niistä asioista olisivat luultavasti hyödyllisiä koko kansallisen yhteisön kehityksen kannalta. Mutta pitäisi myös olla jonkinlainen taju siitä, mistä tähän kaikkeen tarvittava raha voisi tulla. Poliittiseen päätöksentekoon tarvitaan myös kokonaistaloudellista tilannetajua pitkällä sihdillä myös siitä, eikä vain siitä, mikä olisi kivaa juuri nyt.    

Pikakommentti 12.3.2019: Raportin sanoma

Kolmen mahtiministeriön tuottama raportti on tervetullut viileä tuulahdus suomettuneesti tunkkaiseen keskusteluilmastoon. Sen pontti ei ole se, miten voisimme parhaiten ilahduttaa Kremlin herroja, vaan se, miten voisimme parhaiten edistää Suomen turvallisuutta.  Mitä enemmän Venäjä paahtaa Suomen Nato-jäsenyyttä vastaan, sitä selvemmin se todistaa, että juuri Nato-jäsenyys on se asia, jota Suomi tarvitse lähivuosien aikana kaikkein eniten. .

Pikakommentti 12.3.2019: Mitä Niinistö sanoi

Seitsemän tähden liikkeen puheenjohtaja Paavo Väyrynen esitteli Paasikivi-seuran järjestämässä vaalipaneelissa ajatuksiaan kuin olisi siteerannut presidentti Sauli Niinistöä. Muistini mukaan hän kertoi Niinistön sanoneen, että jos Venäjä alkaa nähdä Suomen Naton kaltaisena vihollismaana, Suomen on korostettava liittoutumattomuuttaan.

Luultavasti hän viittasi presidenttivaalin lähestyessä Helsingin Sanomissa 4.1.2018 julkaistuun haastatteluun. Niinistö kysyi siinä itseltään, millaisessa tilanteessa hän voisi vakavasti harkita Nato-jäsenyyttä. Toinen hänen vastaukseksi kuvaamansa tilanne meni näin: Jos venäläiset alkavat nähdä Suomen ”samanlaisina vihollisina kuin Naton, olemme menettäneet mahdollisuuden pysyä kriisien ulkopuolella, ja silloin ei ole mitään hävittävää. Silloin sitä on vakavasti harkittava”.

Väyrysen tulkinta tästä osoittaa melkoista luovuutta. Useimmille se näyttää kai siltä, että siinä Niinistö puhui Nato-jäsenyydestä eikä sotilaallisesta liittoutumattomuudesta.

Pikakommnetti 8.3.2019: Kuka kantaa vastuun

Toimitusministeristön aseman surkuttelu kannattaa rajoittaa sisäpolitiikkaan. Sillä aluella sellainen porukka on tietysti täysin rampa ankka. Mutta EU-politiikassa, kansainvälissä tilanteissa ja turvallisuusasioissa, sotilaallisista kriiseistä puhumattakaan asia on erinomaisen selvä. Maalla on aina hallitus, hallitus, ja hallitus.

Toimitusministeristö kantaa kaiken aikaa täyden vastuun kaikista asioista. Toimitusministeriön asemassa on sellainenkin piirre, että se luultavasti tukeutuu poliittista hallitusta enemmän virkamiesosaamiseen. Varsinkin kaikkein pahimmissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa se ei ole yhtään huono tilanne.

Pikakommentti 8.3.2019: Miten se nyt menikään

Hallitus erosi, kun sote romahti. Vai oliko se niin päin, että hallitus romahti ajat sitten, mutta sote vasta nyt. Vai niinkö, että sote romahti syksyllä, mutta hallitus huomasi sen vasta keväällä. Joka tapauksessa näin ehkä saatiin rokotus maakuntahallinnon mammuttitautia vastaan.

Pikakommentti 7.3.32019: Nato-optio

Nato-optio on väärä ja harhaan johtava iskusana. Se luo kuvitelmaan siitä, että Suomella olisi joku myötäsyntyinen oikeus Nato-jäsenyyteen. Ei ole. Mutta jos Suomen Nato-jäsenyys on Naton kannalta toivottava ja tarpeellinen, se on eri juttu. Nyt on sellainen tilanne. Nato tarvitsee Suomea ja se on Suomen etu.

Kauhein skenaario, mikä Baltian puolustuksesta vastaavia Nato-komentajia ahdistaa on se, että heidän puolustuksensa sivusta ja selusta on avoin. He tarvitsevat Suomen ja Ruotsin yhteistyötä. Tämä uhka näkyi jo suomalaisen koululaivan Matti Kurjen saunaillassa 16.6.1970 neuvostoliittolaisen kommodorin suomalaisten saunotuksen, voileipien ja oluen hersyttämässä opastuksessa. (Jukka Tarkka: Karhun kainalossa ss. 79-80)

Hän todisti, että suomalaiset ihan turhaan hersytellä puolueettomuuttaan, koska Neuvostoliitto on joka tapauksessa päättänyt kriisin tullen ottaa haltuunsa Suomen etelärannikon satamat ja lentokentät.  Presidentti Urho Kekkonen on tallentanut tästä kertovan raportin vuosikirjaansa. Sinne hän sijoitti sellaisen materiaalin, jota arveli myöhemmin tarvitsevansa.

Kolumni 7.3.2019: VIRON ITSENÄISYYS

Ulkopolitiikan pohjavirrassa kulkee historia

Etelä-Suomen Sanomat 7.3.2019

Tohtori Markku Reimaan uusin kirja kertoo sota-ajan vaikutusvaltaisesta, mutta melko näkymättömiin jääneestä huippudiplomaatista Aaro Pakalahdesta (Kekkosen kuiskaaja, Docendo 2019). Hän selostaa siinä melkein ohimennen tilanteen, josta alkoi pitkään piilossa pysynyt historiallinen jatkumo.

Kun Neuvostoliitto oli kesällä 1940 miehittänyt Viron, sen Helsingin-lähettiläs Aleksander Warma jäi Suomeen. Hän neuvotteli ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä silloin toimineen Pakaslahden kanssa Viron Helsingin-lähetystön asemasta.   

Warma esitti sanamuotoa ”lähetystö keskeyttää toistaiseksi toimintana”, mutta Pakaslahti halusi muotoilua ”lähetystö lopettaa toimintansa”. Warma piti pintansa ja Pakaslahti lopulta hyväksyi virolaisten viimeistelemän nootin. Lähetystö ilmoitti siis keskeyttävänsä toimintansa toistaiseksi.

Nämä Viron katastrofista kesällä 1940 kertoneet sanat saivat 50 vuotta myöhemmin hämmästyttävän painoarvon. Silloin Esko Ahon hallitus pohti presidentti Mauno Koiviston johdolla Suomen asennetta uudelleen itsenäistyneeseen Viroon.

Reimaa kertoo kirjassaan osallistuneensa ulkoministeriön poliittisen osaston edustajana neuvotteluun pääministerin avustajien kanssa. Tässä pohdinnassa hän onnistui samalla osastolla työskennelleen valtiotieteen tohtori Alpo Rusin kanssa osoittamaan pääministerin kanslian väelle, että Suomi ei koskaan kansainvälien oikeuden muotojen mukaisesti tunnustanut Viron liittämistä Neuvostoliittoon.    

Pääministeri Aho oivalsi heti tämän historiallisen havainnon poliittisen merkityksen. Presidentin kanssa neuvotellessaan hän esitti voimakkaasti, että Suomen ei tarvinnut enää tunnustaa Viron itsenäisyyttä. Se oli tunnustettu jo 1919, eikä tunnustus menettänyt merkitystään Viron miehityksen aikana.  

Presidentti Koivisto näyttää heti todenneen, että Ahon esityksessä oli poliittista pontta ja historiallista kantavuutta. Siltä istumalta Koivisto luopui pitkään harjoittamastaan ajan peluusta suhteessaan Viroon. Kun sen itsenäisyyttä voitiin pitää selviönä, vuoden 1990 tilanteen ratkaisuksi riitti diplomaattisuhteiden palauttaminen.  

Tätä vaihetta lyhyesti sivunneessa kirjassani Venäjän vieressä (Otava 2015) olen todennut, että kokeneen presidentin ja aloittelevan pääministeri suhde näyttää muuttuneen ratkaisevasti tässä Viroa koskeneessa päätösprosessissa. Aho saavutti Koiviston luottamuksen ja heidän välilleen lähti kehittymään hyvin toimiva yhteistyösuhde.

Se ilmeni heti. Kun ratkaisu oli tehty, Koivisto antoi Ahon tehtäväksi selostaa tilanne ulkona odottaneille uutisnälkäisille toimittajille. Tämän suuruusluokan päätöksen julkistaminen olisi ajan tavan mukaan kuulunut presidentille tai ulkoministerille, mutta nyt Koivisto antoi tilaa ja näkyvyyttä nuorelle pääministerille. Ulkoministeri Paavo Väyrynen joutui muiden minisetrien rivistössä seuraamaan sivusta, miten Aho loisti asetelmassa, joka olisi oikeastaan voinut kuulua hänelle.  

Miehitetyn Viron Helsingin-lähetystön asemaa kuvaamaan 1940 valitut sanat antoivat puoli vuosisataa myöhemmin Suomelle mahdollisuuden tukea Viron itsenäisyyden palautumista eleellä, jonka kauneus kumpusi näiden maiden yhteisestä historiasta.

Tekee mieli tiivistää kaksi mahtipontista oppisisältöä tästä pitkästä kehityskaaresta. Ulkopolitiikan ja diplomatian johtajien kannattaa seurata, millaista historiasta periytyvää oheistietoa kulkee oman ajan tapahtumien pohjavirrassa. Siksi on tärkeää huolehtia siitä, että linjanvalintoja valmistelevissa organisaatioissa on historian tuntijoita ja historiantutkimuksen työtapojen osaajia.   

Pikakommentti 1.3.2019: Iltalypsyn paikka

Kuinkahan monta kertaa peräjälkeen näille perustuslakiasiantuntijoille pitää tarjota iltalypsyjakkaraa. Jos sote tai tiedustelulakipaketti tai milloin mikäkin iso asia on niin perusteellisesti päin pieleen kaikilta osiltaan, niin mitäpä jos he yhdellä kerralla pläjäyttäisivät pöytään koko sen kauheuden julkisuuteen saman tien.

Näyttää siltä, että TV:n iltauutisten tarjoamaa julkisuusglooriaa ei voi vastustaa. On varmaan kivaa paistatella kansallisen median loisteessa ilta toisensa jälkeen esittämällä vakavaa huolestumista milloin mistäkin pilkun paikasta milloin minkäkin valiokunnan mietinnöstä. Jos tämä kaikki on perustuslakiasiantuntijoille niin kristallinkirkkaasti selvää jo alun perin, niin mitäpä jos ilmoittaisivat sen julkisuuteen alkajaisiksi saman tien yhdellä kerralla.