Pikakommentti 29.3.2017: Paikallinen sopiminen toimii

Kannattaa lukea vuorineuvos Jorma Elorannan kirjoitus Helsingin Sanomain mielipidesivulla tänään (29.3.2017). Varsinkin jos satuit lukemaan tuoreimman kolumnini ”Yleissitovuus on umpisolmu”, joka on julkaistu tässä blogissa 22.3.2017.

Eloranta kirjoittaa, että Uudessakaupungissa terve järki ohitti sopimuspykälät: ”Yhtiön johdon ja henkilöstön yhteistyön asenne ja paikallinen sopiminen antoivat lisäaikaa ja pelastivat VA:n (Valmet Automotive OY) jatkoon. Tämä loi edellytyksiä sille, että Uudessakaupungissa voidaan nyt iloita myönteisistä uutisista.” 

Ihmisten toimeentulo ei perustu työehtosopimuksiin vaan työhön. Jos työtä ei ole, ei ole toimeentuloa. Tämä on itsestään selvää kaikille muille paitsi ay-ideologeille. Onneksi arkijärki voittaa. 

Kolumni 23.3.2017: Yleissitovuus on umpisolmu

Etelä-Suomen Sanomat 22.3.2017

Kolmikanta ei ole vielä purkautunut, mutta lamautunut se jo on. Isolla väännöllä voidaan tehdä suurikin sopimus, mutta sen toteuttamisesta ei ole takeita. Vanha uho voittaa uudistushalun. Keskusliitot reagoivat paniikissa miten mikäkin.

Työnantajapuoli vetäytyy taistelukentältä, koska siellä ei voi enää saada mitään aikaan. Sen järjestöt osoittavat tarpeettomuutensa. Palkansaajapuoli yrittää pakkomielteisesti ryhmittyä entistä mahtavammiksi jättiliitoiksi. Sen tien päässä on elefanttien hautuumaa.

Tulopoliittiset kokonaisratkaisut ovat jääneet historiaan. Nyt vannotaan liittosopimusten ja yleissitovuuden nimiin. Jos lopultakin on uskottu, että pitävä ote todellisuudesta ei ole saavutettavissa keskusliittojen tasolla, mihin perustuu se kuvitelma, että liittotasolta se voisi löytyä? Jos yksi järjestötaso ei toimi, miten saman rakenteen toinen taso voisi toimia?

Jäljelle jää yritystaso. Käytännössä se tarkoittaa ja yleissitovuuden purkamista ja paikallista sopimista. Nämä saatanalliset säkeet ovat järjestökoneen kouluttamalle sukupolvelle törkeämpiä solvauksia kuin pahimmatkaan kirosanat.  

Paikallista sopimista on kuitenkin kaikesta päätellen harrastettu jo pitkään vähin äänin yrityksen ja erehdyksen periaatteella. Edes ammattiliittojen yleisviisaus ei voi estää järjen käyttöä.

                                            x                    x                    x

Suomalaisen liturgian mukaan yleissitovuuden purkaminen tuomitsisi palkansaajat ikuiseen kadotukseen ja veisi kansantalouden tuhon tielle. Tämä suuri viisaus ei ilmeisesti ole tavoittanut Ruotsia, Britanniaa eikä Tanskaa. Ne näyttävät tulevan ihan kohtuullisesti toimeen ilman yleissitovuutta. Uuden rakenteen kehittäminen ei välttämättä olisi niin kauhea asia kuin vanhan rakenteen sinetinvartijat julistavat.

Yleissitovuus on ammattiyhdistysliikkeen syliin vahingossa tupsahtanut iso kasa ylimääräistä valtaa, jonka saadakseen sen ei ole tarvinnut tehdä mitään. Se on tykästynyt tähän onnenkantamoiseen niin kovasti, että kukaan ei uskalla ottaa sitä pois. 

Suomessa voi olla jopa 50 000 yritystä, joita yleissitovuus pitää pakkopaidassaan. Järjestöt ovat ottaneet ehkä 250 000 järjestäytymätöntä palkansaajaa komentoonsa, vaikka he ovat liittojen jäsenyydestä kieltäytymällä osoittaneet, että järjestöillä ei ole oikeutta neuvotella heidän puolestaan. Mutta liitot tekevät mitä tahtovat. Normaalissa kielenkäytössä sanottaisiin, että ne öykkäröivät, mutta työmarkkinakulttuurissa se on järjestörakenteen kruununjalokiven loistetta.

Ammattiliittojen johtajilla on tapana ottaa hurskas ilme, ja vakuuttaa haluavansa vain hoitaa asiat sopimalla. Mutta kyllä sekin on sopimista, kun henkilöstö ja yritys päättävät keskenään jotakin. Ihmisten välinen sitoutumien yhteisiin tavoitteisiin voi olla hienompikin asia kuin jättijärjestöjen asemavaltuutettujen johtajien taktinen huutokauppa liittojen eduista ja etujen hinnoista.  

On mahdoton kuvitella, että vuosikymmeniä ammattiliittojen komennossa kouliintuneet palkansaajaveteraanit olisivat avuttomia tumpeloita jos heitä vastapäätä neuvottelupöydässä istuisivatkin liittotoimitsijoiden sijasta työnantajan edustajat.

Silti yleissitovuuden loppua on vaikea kuvitella ennen kuin ammattiyhdistysliike on läkähtynyt omaan mammuttitautiinsa. Se aika voi olla lähempänä kuin huomaammekaan. Nyt on jo ensimmäisiä merkkejä siitä, miten jättimäiset järjestöt alkavat tukehtua omaan massaansa ja hoitavat hengenahdistusta kehittämällä lisää massaa. 

Ei voi olla mahdollista, että Suomen ammattiyhdistysliike olisi muuttumattomuuden ikuinen majakka muutoksen meressä. Neuvostoliittokin pystyi sinnittelemään pitkään menneisyyden monumenttina, mutta loputa sekin vaan romahti. 

Kolumni 9.3.2017: Nato-jäsenyys ja yya-sopimus

Nato-sopimus olisi järkevä vastustettunakin
Etelä-Suomen Sanomat 9.3.2017

 Janne Riiheläisen tuore kirja # TURPO - Turvallisuuspolitiikan tunteet ja järki (Docendo 2017) on viiden vuoden bloggauksen ja kolumnoinnin yhteistuotos. Turvallisuuspolitiikkaa koko aikuisikänsä harrastanut reservin upseeri kohtaa kirjan sivuilla aseista kieltäytyvän rauhanaktivistin, joka ajattelee huomattavan realistisesti ja johdonmukaisesti. Riiheläinen katselee turvallisuuskysymyksiä arkijärjen ja normaalilogiikan ikkunasta. Hän on poikkeusilmiö Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelukulttuurin jankutuksessa ja jaanauksessa.

Riiheläinen pohtii Suomen Nato-jäsenyyden yhteensopivuutta yleisen asevelvollisuuden kanssa. Hänen tulkintansa mukaan sotilaallinen liittoutuminen tulisi Suomessa ihan toisella tavalla iholle kuin niissä maissa, joiden puolustus rakentuu pienehköjen ammattiarmeijoiden varaan. Siksi Riiheläinen osoittaa jonkin asteista ymmärtämystä kansanäänestykselle Nato-jäsenyydestä.  

Hän tunnistaa kuitenkin myös kansanäänestyksen riskit. Venäjälle Suomen Nato-jäsenyys olisi äärimmäisen vastenmielinen asia ja se pyrkisi ”parhaansa tai itse asiassa pahimpansa mukaan” vaikuttamaan äänestykseen. Luvassa olisi repivä, valehteluun perustuva kampanja, joka tuloksesta riippumatta vaurioittasi yhteiskuntaa.

Riiheläinen pohtii myös Nato-päätökseen vaikuttavaa tieto-ongelmaa. Turvallisuuspolitiikan johto saa monelta taholta jatkuvasti tiedustelutietoa liittoutumisen vivahteista ja vaikutuksista. Jos tällaiset tiedot vuotavat julkisuuteen, tiedustelukanavat tukkeutuva ja Suomi jää pimentoon. Tiedon sisältö paljastaisi lähes aina sen lähteen, vaikka sitä ei nimettäisi. Siksi osa Nato-asiaan vaikuttavasta tiedosta on pidettävä salassa.

On älytöntä järjestää äänestys päätöksestä, jonka kaikkia perusteita äänestäjä ei voi tietää.  Riiheläisen Nato-ajatuksen kulku on kirkkaampaa kuin rauhanaktivisteilta yleensä on kuultu.  

                                            x                    x                    x

Euroopan poliittinen rakenne ei tue sitä ajatusta, että Nato-kansanäänestys olisi välttämätön yleisen asevelvollisuuden oloissa. Ei ole olemassa maantieteellistä tai hallinnollista Nato-nimistä yksikköä, jonka puolustamiseen siihen liittyvät valtiot ryhmittäytyisivät ja lopettaisivat oman maan puolustamisen. Jos Suomi liittyisi Natoon, sen asevelvolliset puolustaisivat edelleen Suomea, ja Nato tukisi heitä siinä.    

Historiallinen tieto ei viittaa siihen, että oman alueen puolustusta ulkovallan kanssa koskeva sopimus pitäisi alistaa kansanäänestykseen. Vuonna 1948 presidentti J. K. Paasikivi ei vaatinut yya-sopimuksen alistamista kansanäänestykseen, vaikka siinä Suomi sitoutui puolustamaan aluettaan ja Neuvostoliittoa yhdessä sopimuskumppaninsa kanssa. Hän ei päästänyt edes eduskuntaa vapaan harkinnan tilaan, vaan piti sen hirmuisessa komennossaan.

Tämä koski hyvin henkilökohtaisesti minuakin 1960-luvun alkupuolella. Silloin samani sotilaspassin mukaan minut olisi sotatilanteessa sijoitettu kranaatinheitinjoukkueen johtajaksi. Noottikriisin jälkeisissä oloissa se olisi merkinnyt sotimista länsivaltoja vastan Neuvostoliiton puolesta. Ajatus ei ilahduttanut.

Kun yya-sopimus solmittiin, se oli kansan ja eduskunnan aidon tahdon vastainen turvallisuussopimus. Parikymmentä vuotta myöhemmin kaikki ylistivät sitä, ja vielä nykyisinkin se on arvioitu viisaaksi ratkaisuksi oman aikansa oloissa, vaikka kuinka hirvitti. 

Natoon liittymissopimus olisi järkevä ja hyödyllinen, vaikka kansan suurikin osa vastustaisi sitä päätöksen hetkellä. Päätöksen demokraattisuus on taattu, kun kansan valitsema presidentti valmistelee sen eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen kanssa ja kansaäänestyksellä valitut kansanedustajat ratkaisevat asian. 

Pikakommentti 6.3.2017: Hälytyskellot soivat

Sampo Terhon ehdokkuus perussuomalaisten puheenjohtajaksi on rohkaiseva merkki. Hänellä voisi olla jonkinlaiset mahdollisuudet edes vähän rajoittaa äärioikeistolaisten rymistelyä perussuomalaisten puoluekentässä, vaikka jako kahteen on varmasti edessä.

Tämä taktinen asetelma ehkä selittää Terhon keikaroinnin räyhäpopulismilla. Hänen ensimmäinen lausuntonsa puheenjohtajakandidaattina sai sivulauseellaan hälytyskellot kilkattamaan. Varovaisesti myönteinen vihjaus Suomen EU-jäsenyyden alistamisesta kansanäänestykseen on vakavan vaaran merkki.

Kun Nato-jäsenyyden torjumisesta on tullut kansallishyve, puhe EU-erosta on tuomiopäivän profetiaa. Pitäisikö Suomen oikein satavarman päälle varmistaa, että se aina ja kaikissa tilanteissa olisi takuuvarmasti täysin yksin.

Puolueen puheenjohtajan ainoa tehtävä ei ole toistella puoluekentän ajatustottumuksia. Ei kai olisi kohtuutonta sallia hänelle edes vähän älyllistä tilaa itsenäiseen ajatteluun. Hänen pitäisi olla myös luotsi, joka varottaa väkeään tekemästä virhettä, jota vaarallisempaa ei rauhan oloissa voi kuvitella.  

Pikakommentti 1.3.2017: Puolustussuunta

Tohtori Kimmo Kiljunen purkaa Helsingin Sanomain mielipidesivulla 1.3.2017 koko nostalgisen maailmantuskansa, kun sosiaalidemokraateilla ei ole vanhan hyvän ajan mitat täyttävää presidenttiehdokasta. Hän huutelee apuun Sauli Niinistöä.

Kiljusen esittämissä presidenttiehdokkaan kelpoisuusvaatimuksissa olivat kaikki maailman hyvät asiat, joita kukaan ei voi vastustaa. Kyllä Niinistö nekin kriteerit täyttää. Tehtäväluettelo muistuttaa kuitenkin niin paljon yya-aikojen oikeaoppisuutta, että pieni alaviite luettelon marginaaliin voisi olla paikallaan.

Kiljusen muotoilema ajatus ”emme salli kenenkään käyttää aluettamme muille vihamielisiin tarkoituksiin”, on iskostunut suomalaiseen turvallisuusliturgiaan yya-sopimuksen ensimmäisestä artiklasta. Silloin se tarkoitti, että Saksan tai sen kanssa liitossa olevan voiman hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan torjutaan Suomen alueella tarpeen vaatiessa yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Sopimus vaikenee kaikilta muilta tahoilta ja muista syistä tulevista alueloukkauksista.  

Nyt ei ole Neuvostoliittoa eikä yya-sopimusta, ja Suomi on sanoutunut irti yya-sopimuksen Saksaa koskevista viittauksista. Silti edelleen pitää tietysti paikkansa se, että Suomi ei salli aluettaan käytettävän hyökkäykseen ketään vastaan, eikä kyllä muuhunkaan tarkoitukseen. Se on kaikkien itsenäisten valtioiden oikeus ja velvollisuus.  Kutsumatonta sotavoimaa ei hyväksytä Suomen valtioalueella tulipa se mistä tahansa ja pyrkipä se mihin suuntaan vain.

Yya-aikana suomalaisten ilmoitus alueensa puolustuksesta noteerattiin Moskovassa hyväksyvällä nyökkäyksellä, koska hyökkäyksen tulosuunta oli nimetty, ja niitä oli vain yksi. Nyt tilanne voi olla toinen, sillä Suomi osoittaa avoimesti puolustautuvansa kaikkiin suuntiin.