Tässä blogissa julkaisen kaikki elokuun 2016 jälkeen ilmestyvät kolumnit, kirja-arviot ja muun aineiston Ennen elokuuta 2016 julkaistu aikeisto on näkyvissä vanhalla kotisivullani, jonka osoite on www.jukkatarkka.net
perjantai 27. syyskuuta 2019
Pikakommentti 27.9.2019: Pitkä vastuu
Kumma, kuinka tämmöinen ukkeli-ikäinen innostuu nuorten ilmastotempauksista.
He ovat oikeassa siinä, että tämä juttu ei koske ehkä paljonkaanihan minun
ikäisiiäni, eikä ehkä näihin nykyisiin ilmastoaktivistesinkaan niin paljon kuin
heidän lapsiinsa kaukaisessa tulevaisuudessa. Se on karu vastuu. Tässä kannattaisi pitää tiukkaa älyllistä
kuria. Pitkän jatkumon projektin onnistuminen vaatii sitä, että nykyiset nuoret,
jotka kohta ovat päätöksiin vaikuttavia tutkijoita, kansanedustajia ja
ministereitä, toimivat tutkittuun tietoon perustuvan tiedon varassa, eivätkä
hairhaudu nykykyisten ilmastopopulististien hömpötyksiin.
tiistai 24. syyskuuta 2019
Pikakommentti 24.9.2019: Totuuden hetki
Totuuden hetki
No niin, nyt sitten nähdään, mitä parlamentaarisen
demokratian kotimaassa tapahtuu, kun pääministeri ilmoittaa, että korkeimman
oikeiden päätös oli väärä, eikä kirjoitettua perustuslakia ole.
sunnuntai 22. syyskuuta 2019
Pikakommentti 22.9.2019: Oikean musiikin kanava
Maikkarin kymppiuutisten jälkeen jäin kuuntelemaan
Mezzo-kanavaa, jossa tänä iltana Valeri Gergijev oli taas Mariinski-teatterin
orkesterin kanssa vahvimmillaan Venäjän klassisen musiikin esitaistelijana.
Tämä oli taas yksi niistä kauneuden edessä mykistymisen suuria hetkiä, joita
ihminen tarvitsee jaksaakseen elää tätä elämää. Toivon, että kaikki klassisen
musiikin rakastajat painostavat TV-kanaviensa
tarjoavia yhtiöitä niin, että Mezzo on jatkuvasti saatavillamme. Nyt se on mahdollista
hyvin kohtuulliseen hintaan, mutta jos se joskus maksaa vähän enemmän,
kannattaa maksaa. Nykyisen nettimössön vastapainoksi tarvitaan oikeaa musiikkia.
keskiviikko 18. syyskuuta 2019
Kolumni 19.9.2019: KATSO KAUAS
Ahdingossa
pitää katsoa kauas
Etelä-Suomen Sanomat 19.9.2019
Etelä-Suomen Sanomat 19.9.2019
Hallitusohjelma
oli iloisin mielin tehty kaiken hyvän kooste. Sosiaalidemokraattien
puheenjohtaja halusi eduskuntavaalien jyräyksen ja hallitusneuvottelun
myllytyksen jälkeen nautiskella edes hetken.
Mutta hän piti
varansa, ja kiinnitti tähän toiveiden tynnyriin varoitustarran. Sen mukaan kaikki
ohjelmassa sanottu on totta, mutta vain jos kansantalous nousee kaksi prosenttiyksikköä
vuodessa ja työllisyysaste on neljän vuoden päästä 75 prosenttia. Jos nämä
ehdot eivät täyty, hallitus voi tehdä mitä tahansa ja sanoa toimivansa
hallitusohjelman mukaan.
Vain
hyväuskoisimmat uskoivat ohjelman todeksi. Muut ymmärsivät, että ennemmin tai
myöhemmin tavoitteet karkaavat taivaan tuuliin, ja sen jälkeen kaikki on
toisin. Niin on käynyt jo nyt, mutta hallituksen ensimmäinen budjettiesitys
jatkaa vanhoista unelmista nautiskelua.
Ollaan
vaarallisella tiellä, kun katteettomia lupauksia katetaan velkarahalla. Vaikka
kaikki velka ei nollakorkojen aikaan ole välttämättä huono asia. Jos se
investoidaan tuottaviin hankkeisin, se voi olla hyvinkin järkevää. Pitää
uskaltaa katsoa kauas eteenpäin.
Kansantalouden
tasolla varmaan ainoa vuorenvarmaa tuottoa kartuttava investointi on rahan
käyttö koulutukseen ja tutkimukseen. Sen tuotto vaan antaa odottaa itseään
pitkään. Voi olla, että myös isot väylähankkeet tuottavat hyvää, vaikka
hitaasti. Ihmeen nopea selviäminen 1990-alun lamapainajaisesta taisi johtua ainakin
osittain siitä, että tiede- ja tutkimusrahojen kanssa ei pihdattu, mutta kaikkea
muuta rutistettiin pahan kerran.
Vain se on
varmaa, että syömävelka on tuhon tie, ja jos sille tielle mennään, se tie ei lopu
ikinä. Ministerien on ryhdistäydyttävä kestämään se epämukavuus, että
vastuullinen hallitustyö vaatii kansaa raivostuttavia päätöksiä. Se hinta on
maksettava siitä ihanuudesta, että on päästy oikein ministereiksi.
Hallitusta
odottava tuska on itse aiheutettu. Niin käy, kun kertoo kaiken mukavan olevan
mahdollista yhtä aikaa, vaikka jokainen näkee, että hallitusohjelman lupauksen
toteuttamiselle asetetut ehdot eivät täyty.
x x x
Jutta Urpilaisen
komissaarisalkun koko ja paino kuuluu myös tähän sarjaan, jossa ahdinkoon
joutuneen pitää katsoa kauas, ja jättää niuhottajat omaa arvoonsa. Hänen
salkkunsa ei todellakaan tarjoa mahdollisuutta loistaa etusivujen otsikoissa ja
kasvattaa kansansuosion saldoa tulevan uran pontimeksi.
Mutta jos
katsotaan, mitkä asiat vaikuttavat keskipitkällä ja tosipitkällä aikavälillä
Euroopan mahdollisuuksiin jatkaa mukavaa elämäänsä, Afrikkaa tärkeämpää asiaa
ei ole olemassakaan.
Afrikkaa pitää
tukea niin, että sen epävarmuus ja kurjuudessa nilkuttaminen saadaan muuttumaan
menestystarinaksi. Se on niin isoa asia, että Euroopan unioninkin
vaikutusmahdollisuudet ovat pienet, mutta jonkinlaiset sentään. Jos kukaan ei
ryhdy yrittämään edes massiivisen ongelmavyyhdin jonkin osaongelman ratkaisua,
mikään ei muutu koskaan.
Jutta Urpilaisen
salkku on periaatesisällöltään niin raskas ja pitkällä sihdillä niin tärkeä,
että sen kahvaan tarttuminen vaatii karskia luonnetta ja hienostunutta kykyä
katsoa pitkälle. Siinä häntä kannattaa
tukea ja kannustaa eikä potkia nilkoille.
tiistai 17. syyskuuta 2019
Kehuja Ylelle
Viime aikoina olen kommentoinut aika kireästi Ylen TV-uutisten
toimitusta, mutta se ei ole yritystasolle menevää kritiikkiä vaan yritys
täsmäarvioida. Esimerkiksi radion puolella
Ylen Ykkösaamu on laatujournalismia loistavimmillaan. Toimittajien
ammattiosaaminen on huipputasoa ja esiintyminen nautittava kooste tiukkaa asiaa
ja taitavaa juttelua. Melkein joka aamu siitä jää sellainen olo, että oli hyvin
käytettyä aikaa.
Pikakommentti 17.9.2019: TV-kanavien sunta
Illan TV-uutislähetykset paljastivat taas kerran, missä
rakenteessa ylätason mediakenttä kuvaa nykyisyyttä. Sähköisen median uutistoimituksilla
oli ehkä 6 – 10 tuntia päättää, mitä mieltä olla hallituksen supernopeasta budjettiriihestä.
Ylen johtopäätös oli, että hyvin menee, kaikki saavat
kipeästi tarvitsemaansa rahaa.
Maikkari toimitus kiinnitti huomionsa siihen, että
pikabudjetin yleislinja on ristiriidassa sen kanssa, mitä tiedetään tämän
hetken näkymistä.
Herää kysymys: Onko median tehtävä kertoa, mitä maailmassa näyttää tapahtuvan, vai se, mitä hallitus haluaa median sanovan.
keskiviikko 11. syyskuuta 2019
Pikakommentti 11.9.2019: Desimaalin painoarvo
Kuinkahan moni muistaa, millainen vahingoniloinen
pilkkanauru siitä syntyi, kun Petteri Orpo sanoi, että vanhusten hoitajien ja
hoidettavien vanhusten suhteen lakisääteinen määrääminen desimaalin tarkkuudella ei paljon
auta, jos rahaa ei ole tämän ehdottomasti oikean tavoitteen toteuttamiseen. Ja
nyt sitten kaikki faktat hallitseva pääministeri ilmoittaa, että niinhän se on.
Vanhan määritelmän mukaan politiikka on mahdollisen
taitamista. Kumpi tässä taitaa mahdollista parhaiten? Sekö, joka sanoo, että taivaasta
temmattu desimaaliluku on ongelman ratkaisu, vai se, joka sanoo, että asian
ratkaisee raha, jota kukaan ei vielä ole lyönyt pöytään.
tiistai 10. syyskuuta 2019
Pikakommentti 10.9.2019: Helena Petäistö!
Maikkarin uutistoimitus peittosi tänä iltana taas Ylen
mennen tullen. Unionin komissaarisalkkujen jakautumisen analyysi oli
ihastuttavan selkeä ja katsannoltaan upean laaja-alainen. Helena Petäistö on Suomen
EU-journalismin kruununjalokivi. On melkein väärin, että hänelle on tarjolla
vain tämä Maikkari-kanava. Mutta loistavaa, että edes se.
keskiviikko 4. syyskuuta 2019
Kolumni: BREXIT AINA VAAN
Demokratia ja arkijärki
Etelä-Suomen Sanomat 5.9.2019
Britannian
pääministerin tapa kyykyttää parlamentarismin kotimaan parlamenttia ensin
kauhistutti, sitten melkein raivostutti. Kansanedustajien luottamuksen varassa
toimiva pääministeri yritti äkkityrmäyksellä tukkia valta-asemansa lähteen. Ja kuningatar
seurasi voimattomana vierestä.
Tuomion pasuunassa
kannattaa kuitenkin pitää päällä sordiinoa. Suomen yksikamarisen eduskunnan yli
vuosisataisessa historiassa on kovin monenlaisia vaiheita. Sen hajotusoikeus
oli ensin kymmenkunta vuotta Venäjän keisarilla, sitten noin 80 vuotta
tasavallan presidentillä, ja nyt siihen tarvitaan pääministerin, eduskunnan ja
presidentin samanaikainen myötävaikutus. Tämän hillityn julkisivun taakse
kätkeytyy kaikenlaista.
Keisari käytti
hajotusoikeuttaan tuhotakseen yksinvaltiuden kanssa huonosti yhteensopivan
eduskunta-instituution. Paljon myöhemmin elettiin Suomen parlamentarismin alennustilaa.
Urho Kekkonen uhkaili eduskunnan hajottamisella simputtaaksen milloin hallitusta,
milloin epäsuosioon joutuneen puolueen johtoa. Ja joskus presidentti hajotti eduskunnan
vain voidakseen nautiskella kaoottiseen vaalitaisteluun joutuneiden puolueiden
ahdingosta.
On nähty
sellainenkin kummajainen, että Kekkonen junaili oman uudelleenvalintansa
sopimalla Neuvostoliiton johdon kanssa eduskunnan hajotuksen aikataulun, jotta
Kreml saisi varmuuden siitä, että sille sopiva ehdokas voittaisi
presidentinvaalin. Se oli noottikriisin alkusoitto.
Näihin Suomen
historian kummallisuuksiin verrattuna ei ole kauhea järkyttävää, että
pääministeri Boris Johnson estää parlamentin melskaamisen muutamia päiviä
pidemmäksi ajaksi kuin perinteisen aikataulun mukaan olisi tapahtunut.
Parlamentin työn katkaisu on aina pelin paikka.
x x x
Boris Johnsonin reuhaamisen
kauheus on ihan toisaalla. Jo ennen lyhyttä pääministerikauttaan hän on ylvästellyt
demokraattisuudellaan vaatimalla jo silloista pääministeriä noudattamaan pyhää
velvollisuuttaan toteuttamalla kesän 2016 bxexit-kansanäänestyksen tulos
luineen karvoineen. Silloin kenelläkään ei ollut harmaatakaan aavistusta siitä,
mistä oikeastaan äänestettiin, kun äänestettiin brexitistä.
Tuollainen
niljakas populismi on arkijärjen pilkkaa törkeimmillään. Sen logiikan mukaan huonoon
tietoon tai hetken mielijohteeseen perustuva kansanäänestys tuottaa aina parhaan
mahdollisen tuloksen.
Kansalaismielipidettä
nöyristelevän alkuperäisen brexit-kansanäänestyksen perusvirityksenä oli väärillä
väitteillä herkistely. Sen viestin mukaan Iso-Britannia pitäisi hoitaa omat
asiansa ylväästi niin, että Brysseliin pulitetut miljardit punnat ohjautuvat lievittämään
vieraan ikeen alla kärvistelevien brittien kurjuutta.
Demokratiaan
kuuluu, että päätös voidaan aina korjata, jos se huomataan huonoksi. Jos virhepäätöksen
tehneet hallitus ja eduskunta eivät pysty sellaiseen itseohjautumiseen,
seuraavien vaalien jälkeen uudet kansanedustajat päättävät edeltäjiään
paremmin.
Brexit-kiimaisen
logiikan mukaan tällainen talonpoikaisjärki ei koske kansanäänestystä. Sen
tulos on ja pysyy ikuisena totuutena tuli mitä tuli. Jos äänestyspäätös on huono,
kansa saa kärsiä itse aiheuttamansa onnettomuuden seuraukset. Oma vika.
Britannian voi
pelastaa brexit-nöyryytykseltä vain se, että kolme vuotta sitten tyhmän
ehdotuksen kansanäänestyksessä hyväksynyt kansa saisi harkita asian uudelleen
nyt, kun tiedetään edes suunnilleen, mitä se brexit oikein on.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)