MONUMENTTIEN JALANJÄLJET

Etelä-Suomen Sanomat 30.4.2020

On kaksikertainen juhlavuosi, 150 vuotta V. I. Leninin ja J. K. Paasikiven syntymästä. Juhlamenoihin kuuluu yritys arvioida näiden monumentaalisten hahmojen elämänkaarta, historiallista jalanjälkeä ja heidän saavutustensa kykyä sietää muutosta. 

Juhlinnan kohteet ovat näiden mitta-asteikkojen ääripäissä. Erot eivät johdu pelkästään siitä, että heidän elämäntyönsä huippuvaiheilla on aikaeroa neljännesvuosisadan verran, ja sen kuluessa toinen maailmasota mullisti kaiken. 

Lenin jätti jälkeensä merkitsemättömiä joukkohautoja ja raunioita. Niinpä hänen syntymäpäivänään autiolla Punaisella torilla vaelsi muutaman kymmenen apean uskollisen joukko. He kantoivat veristä historiaa tihkuvia julisteita. 

Loppusyksylle sijoittuvan Paasikiven muistopäivän juhlinta alkoi jo keväällä massiivisen tietoportaalin avauksella. Ja jatkoa seuraa muistojuhlissa ja seminaareissa. Paasikiven perinnön logiikka on edelleen poliittista käyttövoimaa. 

x x x 

Kylmän sodan alusta lähtien Suomessa eli vahva usko siihen, että Neu¬vostoliitto hallitsi musertavalla voimallaan Suomea ja politiikka oli suunnattava sen mukaisesti. Paasi¬kivi vaati jyrkästi tämän näkemyksen toteuttamista turvallisuusasioissa. 

Kaikessa hiljaisuudessa hän kuitenkin vaikersi pakkovalinnan raskautta ja Neuvostoliiton röyhkeää arvaa¬mattomuutta. Nyt tiedetään, että samalla kun Paasikivi puolsi julkista suopeutta huonosti käyttäytyvää suurvaltanaapuria kohtaan, hän kulissien takana haki tukea lännestä ja kehitti vastavoimaa Neuvostoliiton etukenolle. 

Paasikivi määritteli syyskuussa 1946 Yhdysvaltain Helsingin-lähettiläälle Maxwell Hamiltonille Suomen aseman historiallisen ytimen: ”Me kuulumme pohjoismaihin. Meidän historiamme, valtiollinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen järjestyksemme on pohjoismaista, lähinnä ruotsalaista. Me tahdomme päästä vaikeuksistamme säilyttäen vapautemme. Sen tähden olemme kääntyneet avunpyynnöllämme länteen. Emme halua kääntyä itään.” Pian tämän jälkeen ovet alkoivat aueta Suomelle taloudellisiin ja valtiollisiin kanainvälisiin järjestöihin, melkein vuosikymmen ennen Suomen YK-jäsenyyttä.

Presidentti piti 1950-luvun alussa ministereilleen yksityisiä ja ryhmäpuhutteluja turvallisuuspolitiikan ytimestä. Hänen perussanomansa oli, että jos Neuvostoliitto vaatisi Suomelta enemmän kuin se oli saanut yya-sopimuksella, sitä olisi vastustettava, vaikka asein. 

Kaiken tämän keskellä Paasikivi joutui puhumaan julkisesti toisin kuin ajatteli. Pakon sanelema kaksinaamaisuus nostatti henkistä painetta. Hänen 1980-luvun puolivälissä julkaistut päiväkirjansa paljastivat sen koko rajuudessaan. Niiden riveillä ryöppyävät myrkylliset kommentit Neuvostoliiton epärehellisyydestä ja röyhkeydestä. 

x x x 

Leninin suuren vision epäonnistumisen jälkeen sitä on yritetty elvyttää stalinistisella, brežneviläisellä, gorbatšovilaisella ja putinistisella uudisversioilla. Kolme niistä hyytyi fyysiseen voimankäyttöön, yhteiskunnalliseen mielivaltaan ja pysähtyneisyyteen, eikä neljäskään näytä menestystarinalta. 

Suomessa kekkoslaisuus, koivistolaisuus ja niinistöläisyys ovat toteuttaneet Paasikiven perintöä taitavasti tilanteisiin sopeutuen.

Konsertti ei ole festari

Ettei nyt vaan kävisi niin, että klassisen musiikin kesäkonsertit menevät samaan lokeroon kesäfestarien kanssa

Festarit siis näyttävät olevan sitä, etä tuhannet ja taas tuhannet toikkaroivat ja hyppivät kuraisella nurmikoilla tai pölyisillä kentillä täysillä räyhäävässä melu- ja mölykuplassa, eikä kukaan tiedä, kuinka paljon heitä voi olla.

Klassiset musiikkijuhlat ovat sitä, että rauhallisesti käyttäytyvät henkilöt hakeutuvat etukäteen ostetuille numeroiduille istuinpaikolleen ollakseen siinä aloillaan ainakin pari tuntia musiikkia kuuntelemassa. Useimmissa kesäjuhlien konserttisaleissa paikkoja on 500 paikkeilla. Nykyitekniikalla on mahdollista tietää jokaisella ostetulla paikalla istuvan ihmisen nimi, jos se on tartuntojen seurannan kannalta hyödyllistä.

Luulisi, että näillä kahdella musiikkijuhlan formaatilla on jotakin eroa myös tartunnan todennäköisyyden kanssa. Viisaan hallituksen kannattaisi kiinnittää huomiota tähän

SIVIILIKRIISIN HALLINTAMALLIT

Etelä-Suomen Sanomat 16.4.2020

On jännittävää seurata pääministeri Sanna Marinin paineensietoa. Hän joutui johtamaan oudon kriisin hallintaa kylmiltään ja ilman lähihistorian kokemuspääomaa. Olen alkanut kunnioittaa hänen suoritustaan. Oltuaan koko päivän uutis- ja ajankohtaisohjelmien, tiedotustilanteiden, haastattelujen ja neuvottelujen keskiössä, puhe etenee vielä MTV:n Kympin uutisissa loogisesti ja olemus viestii rauhallista tilannehallintaa.

Tämä pääministeri näyttää toimivan toisin kuin useimmat edeltäjänsä. Hän välttää käskyjohtamista, ja tukeutuu näyttävästi virkamiesosaamiseen. Hän tuntuu keventävän paineita kertomalla oppositiolle tulevista tilanteista etukäteen ja totuttua enemmän. Hän antaa ministerien purkaa pahantuulisuuttaan sisäisissä palavereissa, kun hallitusohjelma ja kaikki puolueohjelmat joutuvat roskakoriin. Kun asiat ovat järjestyksessä, pääministeri kertoo uutiset rauhallisesi ja konstailematta.

Marinin esiintymiskyky hakee vertaistaan. Kovimmassakin paineessa virke etenee johdonmukaisesti, ja rauhallisesti putoilevat lauseet rakentavat asiakokonaisuuden. Ei häivääkään suomalaisen peruspoliitikon harhailevasta puhetavasta, jonka lopputulos tuntuu usein yllättävän puhujan itsensäkin.

Näyttää siltä, että Marinin tarjoama tuulensuoja on auttanut valtiovarainministeriksi joutunutta Katri Kulmunia ryhdistäytymään. Pääministerivaihdoksen ratkaisun hetkillä viime vuoden lopulla näkyi, kuinka epämukavaksi Kulmuni tunsi olonsa, kun joutui poliittisen mullistuksen keskiöön. Nyt hän näyttää selviävän luontevasti EU:n neuvottelupöydissä sinne tänne singahtelevien satojen miljardien käsittelyssä.

x x x

Hallituksen näkyvimmät hahmot ovat Marin ja Kulmuni, jotka saivat puoluejohtajiksi joutuessaan tehtäväkseen kääntää joukkonsa kannatuksen syöksykierteestä nousuun. Marinille se näyttää onnistuvan hämmästyttävän nopeasti, eikä Kulmuninkaan asema ole enää täysin toivoton.

Kumpikaan ei ole harhautunut puolueidensa aatteellisille ikoneille tyypilliseen muminaan perusarvoihin palaamisesta. He ohittivat sujuvasti Forssan kokouksen ja Santeri Alkion ylväät muistot, ja lähtivät kylmän rauhallisesti siitä, että asialliset hommat hoidetaan, ja sitten katsotaan, mitä seuravaksi tarvitaan.

Aitaa kaatui, mutta oikeista paikoista ja tuloksia alkoi näkyä. Ihan kaikki ei sentään mennyt niin kuin piti. Pääministeri vastaa tietenkin kaikesta, mutta hänen tililleen ei ole vielä tullut yhtään henkilökohtaista mokaa.

Marinin ruotsalaisen puoluetoverin ja kollegan Stefan Löfvenin vastuualueella on todettu korona-kuolemia noin 14-kertainen määrä Suomeen verrattuna. Viime aikoina Suomessa on kuollut päivittäin alle kymmenen koronapotilasta, Ruotsissa uhreja oli pitkään sadan paikkeilla joka päivä, mutta pääsiäisen jälkeen enää vain parikymmentä.

Ruotsi kompastelu voi johtua siitä, että konkreettista kriisiä lähdettiin ratkomaan perinteisellä liturgialla. Samaan aikaan Suomessa syntyi siviilikriisin reaalipoliittinen hallintamalli. Toivottavasti Löfvenin ja Marinin hallitusten erilaiset toimintatavat ja tulokset kirjautuvat kaikkien aatteellisten keskusteluryhmien opiskelumateriaaleihin.

Pyhyyden hartaus

Eilen illalla kaksitoista muusikkoa esitti tyhjässä Kallion kirkossa Bachin Johannes-Passion corona-karanteenin sääntöjen mukaan. 

Urkuri Markus Malmgren oli sovittanut monikerroksiset kuoro-osuudet neljälle solistiäänelle, ja ne avasivat kokonaan uuden ulottuvuuden Bachin musiikkiin. Esityksen asetelma oli hienostuneen arvokas, muusikot keskittyivät alttarin edessä jokainen omassa yksinäisyydessään suureen mysteeriin. Kulttuuria kauneimmillaan. 

Aarne Pelkosen ja Tuomas Katajalan rohkea riskinotto paljasti oudon paradoksin. Brutaali epidemia pusersi esiin syvän oivalluksen ja sen toteutukseen tarvittavan hienostuneen osaamisen. Tuntui hyvältä kokea pyhyydelle omistautuneiden muusikkojen hartaus ja loisto.

Jukka Tarkka ja Kalle Haatanen radiossa

Tänään aamupäivällä Ylen Radio 1:ssä kuultu keskusteluni Kalle Haatasen kanssa Ahvenanmaan asioista on netissä osoitteessa: 
https://www.radiot.fi/kanavat/yle-radio-1/kalle-haatanen

KUMMALLINEN KONSULAATTI AHVENANMALLA

Kolumni Etelä-Suomen Sanomat 2.4.2020

Ahvenanmaan turvallisuushistoria on toteen käymättömien hyvien aikomusten jatkumo. Useimmat niistä kiteytyivät sopimuksiksi, jotka sadan vuoden mittaan raukesivat vähitellen. Niitä nuorin, Neuvostoliiton Suomelle 1940 sanelemma sopimus Ahvenanmaan aseettomuudesta, on edelleen voimassa. Syntyessään se osoitti pahoja aikeita, eikä nykyiselläänkään osoita diplomaattista kohteliaisuutta. 

Neuvostoliitto pakotti tämän sopimuksen Suomelle samaan aikaan kun sen sotilasjohto valmisteli maihinnousuja Ahvenanmaalle. Niiden onnistumisen varmistamiseksi se saneli aseettomuussopimukseen itselleen oikeuden Maarianhaminaan konsulaatin perustamiseen. Sen tehtävä oli valvoa, että Ahvenanmaalla ei tapahdu mitään Neuvostoliiton maihinnousua haittaavaa. 

Venäjän Maarianhaminan-konsulaatti on siellä edelleen, eikä mikään osoita sen toimeksiannon muuttuneen. Suomi on tietoisesti ja isossa mittakaavassa kerran rikkonut tätä sopimusta. Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 Suomi poisti konsulaatin väen asemapaikaltaan ja miehitti oman maakuntansa estääkseen Neuvostoliiton, Saksan tai Ruotsin maihinnousun saarille. 

Suomi on kaksi kertaa jättänyt käyttämättä mahdollisuuden vapautua suvereniteettiaan loukkaavan konsulaatin rasitteesta. Kun Suomi irtautui 1990 Pariisin rauhansopimuksen artikloista, jotka koskivat Suomen puolustusvoimien aseistusta ja suhdetta Saksaan, se jätti Ahvenanmaa-sopimuksen ennalleen. Toinen mahdollisuus ohitettiin passiivisesti 1992, kun Suoimi hyväksyi Neuvostoliiton kanssa tekemänsä Ahvenanmaa-sopimuksen jatkamisen Venäjän kanssa. 

x x x

Moskovassa tehdyn Ahvenanmaan aseettomuussopimuksen ensimmäisen artiklan mukaan Suomi sitoutuu alueen aseriisunnan lisäksi siihen, että ”muutkaan valtiot” eivät rakenna saarille sotilaskäyttöön tarkoitettuja rakenteita tai laitteita. Tekstin mukaan Maarianhaminan konsulaatti valvoo tätä. 

Diplomaattisen peruslogiikan mukaan sopimus sitoo sopijapuoliaan. Venäjä on siis ”muu valtio”, joka ei saa rakentaa saarille sotilaskäyttöön tarkoitettuja rakenteita tai laitteita. Suomella on velvollisuus valvoa tätä, ja sen tiedustelu on ilmeisesti hoitanut asiaa vähin äänin, mutta niin, että venäläiset ovat varmasti havainneet sen. 

Ministeri Pär Stenbäck toteaa Ahvenanmaata käsittelevän kirjani arviossa Hufvudstadsbladetissa 30.3.2020, että ”ahvenanmaalaisilla ei ole syytä pitää Venäjää rauhan aikaisen aseettomuuden rehellisenä takaajana”. Hän näkee tulevaisuuden toisaalla: ”Ruotsalais-suomalainen yhteistyö on Ahvenanmaalle paras uutinen.” 

Ajan kuluminen on jättänyt jälkensä Moskovan Ahvenanmaa-sopimukseen. Niin on käynyt kaikkien tämän alueen puolueettomuutta ja aseettomuutta koskevien sopimusten toimeenpanoartikloille. Moskovan Ahvenanmaa-sopimuksen mukaan konsulaatin on ilmoitettava havaitsemistaan sopimusrikkomuksista Ahvenanmaan lääninhalliukselle, joka on lopettanut toimintansa toistakymmentä vuotta sitten. 

Näin kaksi muutakin Ahvenanmaa-sopimusta ovat menettäneet otteensa todellisuuteen, ja rauenneet. Niin käy vähitellen myös kummalliselle Venäjän konsulaattisopimukselle.