Pikakommentti 29.6.2018: Krim, Krim, Krim

Putinin suuri strategia Helsingin huippukokouksessa voi hyvin perustua sellaiseen rooliin, jossa hän on tarjoavinaan myönnytyksiä Minskin sopimuksen tulkintaan päästäkseen eroon sanktioista. Trump ei ole edes Minskin sopimuksen osapuoli, joten voi höövelisti luvata mitä vaan.

Kun kaikki hurmautuvat Putinin näennäisistä myönnytyksista, kukaan ei muista Krimiä, joka  on varsinainen luuranko Kremlin kaapissa. Krimillä oli sentään kysymys valtiollisen rajan siirtämisestä yksipuolisella päätöksellä, asevoimilla uhaten ja vastoin kansainvälisen oikeuden ja käytöskoodin kaikkia säädöksiä. Siihen verrattuna Minskin sopimus on toisen luokan juristeriaa.

Pikakommentti 28.6.2018: Huipputason amatööri

Singaporen johtajatapaamisen jälkeen kerrottiin, että neuvottelut Pohjois-Korean ydinaseistuksen ja -tutkimuksen purkamisesta alkavat pian.

Presidentti Trump oli siitä niin hyvillä mielin, että päätti lopettaa sotaharjoitukset Etelä-Korean kanssa. Sitten Pohjois-Korea alkoi uudistaa jo osittain tuhottua ydinasetutkimuskeskustaan.

Niin helppoa diktaattorin on höynäyttää vastapuoli, kun pöydän toisella puolella istuu touhukas amatööri.

Seuraava näytös Helsingissä.   

Kolumni 28.62018: ENTÄPÄ JOS EU LIITTYISI NATOON

Etelä-Suomen Sanomat 28.6.2018

Maanantaiaamuna 18.6.2018 Kultarannan paneelikeskustelun aihe oli Täällä EU, kuuleeko kukaan. Moderaattorina oli Talouselämän toimittaja Matti Virtanen, paras ikinä näkemistäni paneelin kurissa pitäjistä. Hän veti istunnon jäsennellysti, sekä panelisteja että yleisöä älyllisesti viihdyttävällä tavalla, kovasta faktasta hetkeäkään lipeämättä.

Unionin monien kehityssuuntien haikailussa päädyttiin moneen kertaan ihmettelemään, miksi hyvässä vedossa olevan EU:n puolustusulottuvuuden sotilaallinen yhteistyö ei ota sujuakseen. Yllättäen sain puheenvuoron, ja kysyin, miksi EU ei voisi liittyä Naton järjestöjäseneksi, se voisi tehostaa menoa. Hämmentynyt hiljaisuus laskeutui hetkeksi telttaan. Sitten Virtanen pakotti panelistit sanomaan jotakin.

EU:n komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen sanoi, että EU:n ja Naton yhteistyökohteista on yli 70 kohdan lista, mutta myönsi, että minun ehdotukseni selventäisi tilannetta. Pääministeri Juha Sipilä ei pitänyt yhdentymistä tarpeellisena, sillä nykyinenkin yhteistyö toimii. Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen sano, että tämä olisi ehkä Upille sopiva tutkimuksen kohde, mutta uumoili, että idean toteuttaminen vaatisi Naton perussopimuksen tarkastelua. Helsingin Sanomain Lontoon-kirjeenvaihtaja Annamari Sipilä sanoi, että ehdotukseni olisi ratkaisu Suomen Nato-jäsenyyteen. Tämä voi vielä kuulla Ylen Areenaan, noin 1½ tuntia keskustelun alkamisesta.  

Keskustelun jälkeen teltan pöytien välissä parveilevan väen kommenteissa muistutettiin, että ajatukseni ei ole uusi, sitä on pyöritelty julkisuudessa ensimmäistä kertaa jo 12 vuotta sitten, mutta jotenkin läpihuutojutuksi tämän teeman käsittely silloin jäi. Kummallista, että näin yksinkertaiselta tuntuva ratkaisu on jätetty selvittämättä.

Ehdotukseni ei olisi järjestöjuristerian kannalta mikään pikkujuttu. Kummankin organisaatiojätin byrokratia on raskas, jäykkä ja syvä. Mutta jos olosuhteet näyttävät vaativan muutosta, byrokraattiset säädökset on muokattava niin, että voidaan toimia järkevästi.

                                            x                    x                    x

EU ja Nato kehittelevät kiivaasti toimintamalleja, jotka auttaisivat hallitsemaan hybridi- kyber- ja trolliuhkia. Tämän ponnistuksen keskittäminen voisi luoda osaamisen kriittisen massan, joka ehkä tuottaisi jotakin merkittävää ja uutta.

Perusongelma on liittojen nykyisten turvatakuiden muotoilussa ja tulkinnassa. Sekä Nato-sopimuksen 5. artikla että unionin perustuslain, Lissabonin sopimuksen 42/7-kohta velvoittavat kaikki jäsenet auttamaan hyökkäyksen uhria. Naton takuu tarjoaa auttajalle enemmän harkintavaltaa kuin unionin 42/7- muotoilu.

Lissabonin sopimus rajaa sotilaallisen auttamisvelvollisuuden koskemaan vain unioniin kuuluvia Nato-maita. Sen turvatakuu ei koske unionin ”tiettyjä jäsenmaita”. Liittoutumattomat unionimaat, Suomi etunenässä, vaikuttivat sopimuksen neuvotteluvaiheessa tämän lopputuloksen syntyyn. Jos EU liittyisi Natoon, se siirtäisi sotilaallisesti liittoutumattomien unionimaiden ottaman harha-askeleen armeliaasti historiallisen unohduksen hämärään.

Se ei olisi Suomelle arvovaltatappio, sillä Suomen virallinen tulkinta väittää jo nyt, että Lissabonin sopimuksen kohta 42/7 koskee kaikkia unionimaita sen tiettyjä jäseniä koskevasta rajauksesta huolimatta.

Vapautuminen osittain itse aiheutetusta epäedullisesta asemasta ei olisi mullistava onnenkantamoinen. Suomi on jo oma- aloitteisesti pyrkinyt siihen suuntaan, kun eduskunta viime vuonna hyväksyi lain, joka avaa mahdollisuuden antaa ja saada sotilaallista apua.

Pikakommentti 27.6.2018: Huippukokous?

Outoa, mutta ajatus Trumpin ja Putinin tapaamisesta huolestuttaa, ihan riippumatta siitä, missä se tapahtuu. Jos superpresidentit alkavat hieroa uutta ystävyyttä ja hinnoittelevat sovun, kaikki asiat ovat pöydällä. Suomikin voi huomaamattaan joutua vaihtorahaksi siinä diilissä. Kirjoitin siitä kolumnin 13.1.2017, Painajainen keskellä päivää. Käy katsomassa.

Osat ovat nyt vaihtuneet siitä, missä tilanteessa superjohtajat kohtasivat Helsingissä 1997. Silloin Venäjän presidentti oli arvaamaton ressukka, ja Yhdysvalta johtaja vahva, vaikka istui pyörätuolissa. Kirjoitin siitä viimeksi muistelmieni sivuilla 558-362 (Muistumia. Siltala).

Nyt Yhdysvaltain presidentti on pelottava ryntäilijä ja Venäjän presidentti armoton saalistaja.  

Kannanotto 19.6.2018: Nato,Ruotsi ja Suomi

Avaus: Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys vahvistaa Pohjois-Euroopan turvallisuutta – puheenvuoro julki molemmissa maissa

Tunnetut ruotsalaiset ja suomalaiset ulkopolitiikan tekijät, kokeneet tutkijat ja tarkkailijat haastavat yhteisessä puheenvuorossaan maitaan valmistelemaan samanaikaista Nato-jäsenyyttä. Kirjoittajien mukaan paras tilanne Pohjolan turvallisuudelle on, jos kaikki viisi pohjoismaata kuuluvat Natoon. Julkaisemme artikkelin yhtä aikaa ruotsalaisen Svenska Dagbladet -lehden kanssa.

UUTISET19.06.  20.00

JOEL MAISALMI

Suomen ja Ruotsin liput liehuvat yhä useammin rinnakkain sotilaallisissa yhteyksissä. Suomen ilmavoimat osallistuivat sotaharjoitukseen yhdessä Ruotsin ilmavoimien kanssa Visbyssä syksyllä 2016.

Sadan kuluneen vuoden aikana on pyritty monin tavoin vahvistamaan Suomen ja Ruotsin yhteenkuuluvuutta. Vaikka kokemuksemme ovat erilaiset, monet turvallisuuspolitiikkamme perusedellytyksistä ovat yhteisiä. Olemme toisistamme riippuvaisia, ja yhden linjaratkaisuilla on seurauksia toiselle. Kokemuksissa, näkökulmissa ja ehkä eduissakin on toki myös eroja. Avoin maiden välinen keskustelu auttaa paremmin näkemään nämä erot.

Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka nojaa sotaa ehkäisevään pelotekykyyn, joka taas rakentuu oman kansallisen puolustuksen, laajojen verkostojen ja muiden maiden kanssa harjoitettavan kahdenvälisen sotilaallisen yhteistyön varaan. Yhteistyö on välttämätöntä nykyisessä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa, jossa Venäjä on haastanut Euroopan turvallisuusjärjestyksen ja osoittanut taipumusta käyttää sotilaallista voimaa poliittisiin tarkoituksiin. Venäjä on näin rikkonut avoimesti kansainvälistä oikeutta ja Etyjin periaatteita, joita se on ollut itse neuvottelemassa ja hyväksymässä.

Venäjä lisää joukkojensa varustusta ja uhkaa ydinaseiden käytöllä. Pienten naapurimaiden tulee sen takia hakea vahvempien kumppaneiden tukea, jotta niillä olisi sotaa ehkäisevää puolustuskykyä Venäjän mahdollista aggressiota vastaan.

Tässä tilanteessa on selvää, että entisaikojen sotilaallisesti liittoutumaton politiikka (”puolueettomuuspolitiikka” tai ”liittoutumattomuus”) ei vastaa muuttuneita tarpeita. Sekä Ruotsi että Suomi hakevat avoimesti tukea toisiltaan ja useilta Nato-mailta, erityisesti Yhdysvalloilta.

Suomi ja Ruotsi ovat kehittäneet keskinäistä puolustusyhteistyötä, joka ei ole muodollinen liitto mutta jonka on selvästi sanottu toimivan myös rauhan ajan ulkopuolella. Sen lisäksi molemmat maat kehittävät samanaikaisesti yhteyksiään monien Nato-maiden ja Naton itsensä kanssa; ei vähiten Naton kanssa solmitun, sekä Suomen että Ruotsin ratifioiman isäntämaasopimuksen pohjalta.

Tässä suhteessa tärkein on transatlanttinen yhteys. Siitä on molempien maiden poliittinen johto tietoinen. Suomi ja Ruotsi ovat solmineet puolustusyhteistyön syventämistä koskevia sopimuksia Yhdysvaltain kanssa. Toukokuussa 2018 näiden kolmen maan puolustusministerit allekirjoittivat tämän yhteistyön kolmikantaista kehittämistä koskevan aiejulistuksen. Yhteistyötä Ison-Britannian kanssa syvennetään myös Brexitin jälkeen.

On erinomaista, että syvennämme nyt konkreettista keskinäistä puolustusyhteistyötämme ja yhteistyötä Yhdysvaltain kanssa, mutta meidän tulee käydä keskustelua ja syventää yhteistä analyysiä siitä, miten jatkamme maidemme etenemistä kohti täysimääräistä Nato-jäsenyyttä.

ANSSI JOKIRANTA / ARKISTO

K9-panssarikanuuna puhuu maavoimien vaikuttamisharjoituksessa Rovajärven ampuma-alueella. Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvist ja Suomen puolustusministeri Jussi Niinistö seurasivat yhdessä tätäkin harjoitusta.

Sotilasstrategiselta kannalta Pohjoismaiden ja Baltian maiden muodostama alue on yhtenäinen. Jos Venäjä ryhtyisi hyökkäystoimiin jotain pohjoismaata tai Baltian maata vastaan, se koskisi väistämättä sotilaallisesti myös Suomea ja Ruotsia. Siksi politiikkamme Venäjän suhteen tulee olla sotaa ehkäisevää, jotta estäisimme ennalta konfliktien syttymisen. On tärkeää, että molemmat maat kaikissa oloissa panostavat omaan kansalliseen puolustukseensa. Mutta paras tapa varmistaa, että pelotteemme ehkäisee Venäjän mahdollisia Itämeren alueeseen kohdistuvia sotilaallisia aikomuksia, ja samalla merkittävästi lisätä Suomen ja Ruotsin puolustuskykyä, olisi molempien maiden jäsenyys Natossa.

Myös pohjoismaista yhteistyötä hyödyttäisi merkittävästi, mikäli kaikki viisi pohjoismaata olisivat Naton jäseniä. Naton sisällä Pohjola muodostaisi tärkeän alueellisen pilarin läntisessä puolustusjärjestelmässä. Tämä hyödyttäisi koko liittokuntaa ja myös vahvistaisi Itämeren alueen vakautta.

Erittäin hyödyllisiä ovat yhteisharjoitukset, joita on järjestetty Suomen, Ruotsin ja useiden Nato-maiden kesken. Ruotsi järjesti Aurora-harjoituksen syksyllä 2017, Norja pitää Trident Juncture -nimisen harjoituksen syksyllä 2018, ja Suomen hallitus on päättänyt järjestää laajan kansainvälisen harjoituksen kansallisen pääsotaharjoituksen yhteydessä vuonna 2021. Joukko-osastoja ja esikuntia harjoitetaan toimimaan yhdessä taktisesti ja operatiivisesti.

Jotta nopeasti ilmaantuvissa tilanteissa kyettäisiin toimimaan, tarvitaan kuitenkin pidemmälle meneviä suunnitelmia ja sotaa ehkäisevää puolustussuunnittelua. Tämä ei ole mahdollista Suomen ja Ruotsin nykyisessä liittoutumattomassa tilanteessa, eikä sitä voi improvisoida konfliktin jo käynnistyttyä. Liittoutumattomien maiden kahdenväliset yhteistyöjärjestelyt ovat väistämättä rauhan ajan rakennelmia, jotka eivät merkitse sitovia puolustustakuita, eikä niitä ole tarkoitettukaan luomaan perustaa yhteiselle, operatiiviselle puolustussuunnittelulle.

Nato sen sijaan on tällaisen suunnittelun luonnollinen kehys. Tähän työhön osallistuminen olisi olennaista paitsi Suomen ja Ruotsin puolustukselle myös sotilaallisten hyökkäysten ehkäisemiselle koko Itämeren alueella. Arktiksen kehitystä ajatellen on erittäin tärkeää, että suunnittelu kattaa myös arktisen alueen.

Toisinaan väitetään, että Ruotsin ja Suomen Nato-jäsenyys merkitsisi perusteellista turvallisuuspoliittisen tilanteen muutosta ja että jännitys Pohjois-Euroopassa kasvaisi sen takia, että Venäjä kokee kasvanutta uhkaa. Tällaiset väitteet ovat todellisuudelle vieraita. Venäjän retoriikan taustalla on mieluumminkin sen halu maksimoida oma sotilaallinen toimintavapautensa kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Suuri muutos on sitä paitsi jo tapahtunut, kuten edellä on todettu. Suomen ja Ruotsin jo nyt pitkälle menevä yhteistyö Naton ja yksittäisten länsimaiden kanssa sekä EU:n puolustuspolitiikan kehitys merkitsevät, että liittoutumattomuus ei Moskovan silmissä ole uskottavaa. Sen sijaan Venäjä pitää Suomea ja Ruotsia kiinteänä osana länttä ja ajattelisi todennäköisimmin näin myös konfliktitilanteessa. Se taas merkitsee, että liittoutumattomuus on muuttunut tarkoituksensa vastaiseksi ulkopuolisuudeksi.

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden myötä lännen yhteenlaskettu sotaa ehkäisevä kyky muodostuisi nykyistä merkittävästi suuremmaksi. Se johtaisi todennäköisesti Venäjän hetkelliseen ärtymiseen, kun Kreml ymmärtäisi, ettei sillä enää olisi sotilaallista toimintavapautta hyökätä naapurimaihin joutumatta sotaan koko läntistä maailmaa vastaan. Jonkin ajan kuluttua Venäjä hyvin todennäköisesti hyväksyisi uuden tilanteen, joka olisi nykyistä huomattavasti vakaampi. On siksi rauhan edun mukaista, että Suomi ja Ruotsi integroituisivat muiden länsimaiden kanssa myös sotilaallisesti.

Puheenvuoro ilmestyy samanaikaisesti Suomessa Lännen Median sanomalehdissä ja Ruotsissa Svenska Dagbladetissa.

Puheenvuoron kirjoittajat

Frank Belfrage

Suurlähettiläs, Ruotsin hallituksen kabinettisihteeri 2006–2014

Tomas Bertelman

Suurlähettiläs (Madrid, Riika, Varsova, Moskova). Kirjoitti hallituksen selvityksen Ruotsin kansainvälisestä puolustusyhteistyöstä 2014. Ruotsin sotatieteellisen akatemian (KKrVA) jäsen.

Yrsa Grüne

Journalisti, ulko- ja turvallisuuspoliikan kommentaattori. Pääkirjoituskirjoittaja Hufvudstadsbladetissa(HBL) 2009–2016; kolumnisti, HBL:n bloggaaja 2016–.

Hannu Himanen

Suurlähettiläs. Toiminut turvallisuuspolitiikan tehtävissä ulkoministeriössä 1980-luvulta; suurlähettiläs Jakartassa, Geneven YK-järjestöissä ja Moskovassa (2012–2016); turvallisuuspoliittinen kirjoittaja ja kommentoija.

Bo Hugemark

Eversti (evp), entinen sotahistoriallisen osaston päällikkö, Ruotsin Atlantti-seuran kunniapuheenjohtaja. Ruotsin sotatieteellisen akatemian (KKrVA) jäsen.

Jaakko Iloniemi

Suurlähettiläs, ministeri. Ulkoministeriössä 1965–1983, muun muassa suurlähettiläs Washingtonissa; sen jälkeen elinkeinoelämän tehtävissä ja EVA:n toimitusjohtaja (1990–2000). Turvallisuuspoliittinen kommentoija ja kirjoittaja.

Liisa Jaakonsaari

Europarlamentaarikko vuodesta 2009. Suomen Atlantti-seuran puheenjohtaja (2009–), sosialidemokraattien kansanedustaja (1979–2009), ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja (1999–2007), työministeri (1995–1999).

Diana Janse

Suurlähettiläs (Damaskus/Beirut, Tbilisi/Jerevan), virkavapaalla.

Pauli Järvenpää

Suurlähettiläs, valtiotieteen tohtori, vanhempi tutkija Tallinnassa sijaitsevassa tutkimuslaitoksessa International Centre for Defence and Security (ICDS). Puolustuspolitiikasta vastaava puolustusministeriön ylijohtaja (2002 –2010), Suomen suurlähettiläs Afganistanissa (2010–2013); Ruotsin sotatieteellisen akatemian (KkrVA) kutsuttu jäsen.

Johan Molander

Suurlähettiläs (Moskova, Helsinki), laaja kokemus aseidenriisunnasta.

Juha Pyykönen

Prikaatikenraali (evp), valtiotieteiden lisensiaatti. Puolustusvoimissa 1980–2015; kriisinhallinnan johtotehtävissä sekä EU:n että Naton päämajassa kolmella vuosikymmenellä.

Jukka Tarkka

Valtiotieteen tohtori. Julkaisee historiantutkimuksia ja kolumneja; kansanedustaja 1995–1999.

Katarina Tracz

Ruotsalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ajatushautomon Frivärldin johtaja.

Mike Winnerstig

Filosofian tohtori, Ruotsin sotatieteellisen akatemian (KKrVA) jäsen.

Mitä mieltä olit artikkelista? Vastauksia 35 kpl

Lisää tätä!

+1

Hyödyllistä

+1

Uutta tietoa

+1

Ikävää

+1

En tajua artikkelia

+1

Kolumni 14.6.2018: VELJEKSET KUIN ILVEKSET

Etelä-Suomen Sanomat 14.6.2018

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump käänsi viime kuussa kelkkansa, ja perui huipputapaamisen Pohjois-Korean johtajan Kim Jong-unin kanssa. Sitten hän teki uuden täyskäännöksen ja jatkoi kokouksen valmistelua, joka johti kohtaamiseen Singaporessa. Se osoitti, että Trumpin tavoitteena olikin vain show, kivoja kuvia ja maireaa höpötystä. Kaikki viittaa siihen, että täyskäännökset eivät tähän loppuneet.

Kun nämä veljekset kuin ilvekset esiintyivät rinnakkain, siinä taisi käydä niin, että Kim osoitti osaavansa jekuttaa vastapuolta yhtä hyvin kuin Trump, ja Trump paljastui samalla tavalla  suuruudenhulluksi kuin Kim.

Moni suomalaislehti, ja jopa muutamat Ylen toimitukset toitottivat ensikommenteissaan Kimin suostuneen täydelliseen ydinaseriisuntaan. Trumpin ja Kimin allekirjoittama Singaporen dokumentti sanoo tästä asiasta: ”Pohjois-Korea sitoutuu ponnistelemaan kohti (work towards) Korean niemimaan täydellistä ydinaseriisuntaa”. Siinä koko juttu. Toimittajien kannattaisi lukea teksti ennen kuin yrittävät sanoa siitä jotakin.

                                            x                    x                    x

Trump on maailman epäluotettavimpia sopimuskumppaneita. Hän on romuttanut Yhdysvaltain sitoumukset ympäristönsuojelussa, ydinasevalvonnassa, ihmisoikeuksissa, vapaakaupassa ja G8/G7/G6-yhtesössä. Miksi kukaan tosimielessä asioiva haluaisi sopia yhtään mitään tällaisen häirikön kanssa?

Sama kysymys koskee Kim Jong-unin kykyä herättää luottamusta. Vuonna 1994 hänen isänsä poisti maasta kansainväliset tarkkailijat, jotka olivat valvomassa Pohjois-Korean 1992 lupaaman ydinaseettomuuden toteutumista. Vuosikymmen loppupuolella häntä yritettiin lahjomalla ja pelottelemalla taivuttaa pysymään erossa ydinaseista. Turhaan. Pohjois-Korea julkisti ydinaseiden kehitysohjelmansa 2002 ja heitti kansainväliset tarkkailijat taas ulos. Tilanteen purkamista yrittäneet kuuden vallan neuvottelut tyrehtyivät, kun Pohjois-Korea aloitti ydinasekokeet 2006.

Singaporessa aloitetun prosessin osapuolien historialliset profiilit ovat samalla tavalla kummalliset. Toinen on hankkinut koko lyhyen valtiomiesuransa merkittävämmät voitot rikkomalla sopimuksia. Toisella osapuolella tämä toimintamalli on isän perintöä.    

Aluksi Trump ilmoitti neuvottelutavoitteekseen Pohjois-Korea taivuttamisen luopumaan ydinasetutkimuksesta, ohjusten kehittelystä ja ydinaseista. Vähän ennen Singaporen kohtaamista hänen ulkoministerinsä julisti Yhdysvaltain hyväksyvän vain lopputuloksen, jossa Kim suostuu tähän ilman ehtoja. Singaporessa Kim ei suostunut ehdottomaan antautumiseen. Siellä sovittiin, että neuvotellaan. Kim torjui Trumpin. Trump käveli itse virittämäänsä ansaan.

Trump ja Kim tietävät kaiken vastapuolen höynäyttämisestä. Kumpikaan ei voi tosissaan uskoa Singaporessa aloitetun näennäisneuvottelun tuottavan mitään uutta. Molemmat julistautuivat voittajaksi ja jatkavat niin kuin ennenkin. Ulkopuolisenkaan ei kannattaisi asettua höynäytettäväksi.

                                            x                    x                    x

Pohjois-Korean ydinase uhkaa meitä kaikkia. Yhdysvaltain presidentillä ei ole valtakirjaa neuvotella koko maailman puolesta tämän vaaran torjumisesta. Hänellä valtakirjansa perustuu viime presidentinvaalissa äänioikeuttaan käyttäneiden yhdysvaltalaisten niukkaan enemmistöön.  

YK:lle ja ydinaseriisuntaa valvovalle IAEA:lle on avattava väylä neuvotella Pohjois-Korean ydinaseen alistamisesta kansainväliseen valvontaan. Sen tien alkuun voidaan päästä vain poistamalla YK:n turvallisuusneuvon vakituisten jäsenten veto-oikeus. Se on kaukaisesta historiasta periytyvä järjen vastainen jäänne, joka antaa riittävän röyhkeille mahdollisuuden teettää YK:lla päätöksiä, jotka sallivat järjestön periaatteiden rikkomisen.   

Puhe 13.6.2018: Miten Max Jakobson vaikutti

Olin tänään Seppo Hentilän Max Jakobsonista kirjoittaman kirjan infossa puhumassa Jakobsonista tietokirjailijana. Kerroin, miten Jakobsonin osoittama henkinen voima haittasi Neuvostoliiton pyrkimystä ohjastaa tai kulissien takana peräti hallita Suomea, totesi valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka luonnehtiessaan Jakobsonia tietokirjailijana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana.

Kun Kreml antoi tuomionsa pasuunan kaikua Jakobsonille,  myös Suomen kommunistit pitivät häntä neuvostovastaisuuden apostolina.  Helppoon liturgiaan tyytyneet keskustalaiset ja kokoomuslaiset sekä uutta ulkopolitiikkaa vaatineet sosiaalidemokraatit pitivät Jakobsonia turvallisuuspoliittisena riskinä. Näiden syytösten perusteluksi riitti se, että Neuvostoliitto ja vähemmistökommunistit korottivat hänet vihansa kulttihahmoksi.

Jakobsonin yhteiskunnallisen vaikuttamisen mestaruus oli siinä, että hän pystyi vastaamaan fanaattisiin hyökkäyksiin erittelyllä, joka ei ollut vastahyökkäys, mutta vaikutti suoraan hyökkääjän henkisiin lähtöasemiin. Hän oli kiinnostava ja näkyvä hahmo, sillä hän uskalsi ajatella itse ja puhua ääneen. Hän oli toisille salaa ihailtu yksinäinen ratsastaja, toisille rakas vihollinen.

Jakobsonin yhteiskunnallinen toiminta on tyylillisesti ainut lajiaan. Hän pohtii historiaa ottamalla kimmokkeita omista elämänvaiheistaan, mutta ei kirjoita tutkimusta eikä omaelämäkertaa. Hän piirtää kuvaa siitä, miten maailman muutos ja yhteiskunnan uudet rakenteet vaikuttavat Suomeen, mutta myös siitä, miten Suomen muutos on vaikuttanut häneen ja hän Suomeen.

Jakobson kantoi kylmän sodan aikana älyllisen länsimaisuuden lippua ympäristössä, joka oli henkisesti rähmällään, jos ei aina Neuvostoliiton edessä niin Kekkosen jalkojen juuressa kuitenkin. Jakobson torjui liturgisesti hyväuskoisen myöntyvyyden, mutta ei sen reaalipoliittisia perusteita. Hän edusti dynaamisesti tilannemuutoksia havainnoivaa ja vireästi liikkuvaa näkemystä. Se oli äärimmäinen vastakohta suomettuneen ajan pakkotahtiselle yksimielisyydelle.

Esitykseni koko teksti julkaistaan Kanavan elokuun numerossa