Kolumni: KYLMÄN SODAN JÄLKITILA

Etelä-Suomen Sanomat 1.5.2019

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltolan uusi kirja Poutasään jälkeen (Docendo 2019) arvioi monisäikeisesti Suomen asemaa. Hän ajautuu välillä tieteellisten ja puolitieteellisten oppirakennelmien korkeasti oppineeseen pyörittelyyn. Niitä lukiessa tulee melkein suomettunut olo.

Hän pohtii esimerkiksi, miten Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys horjuttaisi Euroopan tasapainoa, ja vetäisi Suomen mukaan Venäjän kansallisia etuja uhkaavaan muutosprosessiin. Tällaista huolta naapurin ongelmista esiintyi myös yya-Suomessa.

Nykyisin on lupa ajatella myös Suomen aseman vakautta ja turvallisuutta. Se perustuu liittotumattomaan yhteistyöhön Naton kanssa, jota Venäjä ei ole ainakaan julkisesti paheksunut kovin ankarasti. Venäjän sotilaallinen turvallisuus ei muuttuisi, vaikka Suomi muuttaisi nykyisen liittoutumattoman yhteistoimintakuvionsa liittosuhteeksi. Poliittinen yhteydenpito länteen ja monikansalliset puolustusharjoitukset jatkuisivat ennallaan.

Venäjä on pannut arvovaltansa likoon estääkseen asian, josta se ei voi päättää. Tästä kirjoittaessaan Aaltola ei suomettele: ”Venäjän Ukrainassa toteuttama politiikka […] herättää varmasti huolta myös Moskovassa. Geopolitiikassa on omat suuret riskinsä. Yksi keskeinen riski liittyy Suomen hakeutumiseen läntisen turvallisuusyhteistyön suuntaan. Nato-option ytimekäs julkituominen on tässäkin mielessä järkevää. Se on tapa, jolla Suomi voi suoranaisesti kertoa Venäjälle, että sen repivällä politiikalla on […] seurauksensa ja hintansa.”

Toisessa yhteydessä Aaltola pamauttaa parhaimpiin kuuluvan aforisminsa: ”Venäjä teki itsestään pelkoon perustuvan politiikkansa vangin.” Pelotellut eivät pelästyneet, ja se alkoi huolestuttaa pelottelijaa.

x x x

Aaltola on nykyaikaa ja lähitulevaisuutta arvioiva älykkö, joka terästää havaintojaan kevyellä sarkasmilla. Hän arvostelee Suomessa kylmän sodan jälkeiset pari vuosikymmentä vallinneen turvallisuusajattelun eettistä onttoutta:

”Presidentti lähipiireineen tiesi tilanteen arvaamattomuuden, mutta […] tilanteeseen sopeutumisen välttämättömyydestä tehtiin kansallinen hyve ja keskeiset uskomukset, jotka perimmiltään tiedettiin hatariksi, tarjottiin […] ylevöittävinä näkemyksinä.” Sitä voisi sanoa hurskasteluksi vastoin parempaa tietoa, mutta Aaltola ei sano niin.

Aaltolalla on virkistävästi poikkeava ote Venäjän asentoon Itämerellä: ”Uusi kaasuputki lisää Venäjän riippuvuutta Itämerestä, jota maa ei kuitenkaan tällä hetkellä pysty hallitsemaan tai sotilaallisesti turvaamaan. Päinvastoin Venäjän lisääntyvä riippuvuus merialueesta lisää sen riippuvuutta muista alueen toimijoista.”

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto kehtasi sanoa Itämerta rauhan mereksi sillä perusteella, että sen sotalaivasto hallitsi koko ulappaa. Kaksoiskaasuputki Itämeren pohjassa ei paranna Venäjän eikä heikennä Euroopan sotilaallista turvallisuutta, mutta se vinouttaa Euroopan unionin energiatasetta, ja juuri se taitaakin olla koko operaation varsinainen tavoite.

Aaltolan turvallisuusfilosofian käytännöllisyys sykähdyttää. Hän ihmettelee, miksi ”merellinen Suomi nähdään usein rajamaana, jota määrittää 1 300 kilometrin maaraja alueellisen suurvallan, Venäjän kanssa. Huomio ei ole useinkaan Suomen 1 300 kilometrin merirajassa, jonka kautta kulkee 90 % ulkomaankaupan volyymista ja 99,9 % Suomen datayhteyksistä."

Tuon jos minkä luulisi mykistävän Suomen nykyisen ulkopolitiikan yya-henkiset kriitikot. Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin tukeutuva turvallisuus- ja puolustusajattelu ei ole kylmän sodan aikaisten kalavelkojen kuittausta itään vaan Suomen siviiliyhteyksien varmistamista länteen.

Pikakommentti 25.4.2019: Turvallisuuskeskustelu alkaa - ehkä

Uuden eduskunnan avajaishälyssä presidentti Sauli Niinistö heitti lyhyen lausahduksen uuden hallituksen eteen tulevista turvallisuuspoliittisista pohdinnoista. Tätä odotin koko ajan kirjoittaessani viime syksynä julkaistua kirjani Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön (Otava 2018). Presidentin lausunnot massiiviseen kannatukseen johtaneessa vaalikampanjassa pohjustivat juuri sitä, että vaalien jälkeen turvallisuuden peruskysymykset nousevat pöydälle. Täytyy vaan toivoa, että odottamattaan ja valmistautumattomina temppelin harjalle joutuvat puolueiden johtohahmot ymmärtävät tilanteen. Heidän vastuuntuntoinen käytöksensä turvallisuuslainsäädännön käsittelyssä oli rohkaisevaa.  

Pikakommentti 23.4.2019: Ymmärtäisivät edes hävetä

Virkaa tekevän pääministerin MTV 3:n kymppiuutisissa osoittama suhtautuminen omaan asemaansa  oli demokratian korkea veisu.  Juha Sipilällä on omassa vaalipiirissään huomattavan suuri tuki. Hän ilmoitti toimivansa sen mukaisesti. Se on ihan muuta kuin niiden pintaliitäjien touhotus, jossa näennäisdemokratian mestarit paljastavat hankkineensa eduskuntavaalien kannatusta vain pilan päiten päästäkseen myöhemmin europarlamenttiin vielä Arkadiankäkeä makeammille apajille Brysseliin ja Strasbourgiin. Ei todista kovin hyvää sellaisen vaaliehdokkaan moraalisesta ryhdistä, joka pyrkii Brysseliin ja Strasbourgiin esiintymällä ehdokkaana Suomen eduskuntavaaleissa. Moni heistä voi jopa menestyä tässä vedätyksessä, mutta voi vaan toivoa, että ymmärtäisivät edes hävetä.

Pikakommentti 22.4.2019: Diplomaatin ryhti

Tapani Brotheruksen juuri päättynyt haastattelu TV 1:ssä oli upea kokemus. Sellaista low key-asennetta isoista asioista puhuttaessa ei usein kuule. Jotakin sen tapaista olen kokenut puhuessani Max Jakobsonin kanssa hänen uransa suurista draamoista. Piti vaan tehdä se, mikä vallitsevassa tilanteessa näytti järkevältä ja mahdolliselta. Ei se sen kummempaa ole. Ja sitten katsotaan, miten siinä käy. Riski on iso ja vastuu painaa. Jotkut siitä selviävät, jotkut lankeavat kyyristelevään mielistelyyn.

Pikakommentti 21.4.2019: Valistunut tottelemattomuus

Invisible Heroes-draaman ensimmäinen jakso järäytti. Tuon kaiken tapahtuessa kirjoiin väitöskirjaa kerrostaloasuntomme kellarissa. Innostin itseäni C-kaseteille tallentamillani tärkeimmillä lauluilla, yksi niistä, ”yhtenäistä kansaa mikään ei voi voittaa” soi usein (en uskalla näin yösydännä kirjoittaa sitä alkukielellä, voi tulla virheitä), vaikka en koskaan ole ollut minkään sortin sosialisti, vallankumouksellisuudesta   puhumattakaan. Nyt kun katselin hyvin toden tuntuista dramatisointia tilanteesta diplomaattitasolla, mykistyn ihailusta. Perhe Brotheruksen suoritus äärimmäisessä painetilanteessa häikäisee. Valistunut tottelemattomuus on demokratian ydin.   

Kolumni 18.4.2019: EDUSKUNTAVAALIN OHEISILMIÖT

Etelä-Suomen Sanomat 18.4.2019

Kuka ihme keksi sanoa perussuomalaisia eduskuntavaalin voittajaksi. Sosiaalidemokraatit, vihreät, vasemmistoliitto ja kristillisetkin saivat nyt isommat ääniosuudet kuin viime vaaleissa. Jussi Halla-ahon puolue sai täsmälleen saman kannatuksen kuin Timo Soinin puolue 2015. Se on korkeintaan torjuntavoitto, paikallaan polkemista.

Perussuomalaisen puolueen romahduksen rauniot on nyt raivattu. Sillä on taas näytön paikka. Jussi Halla-aho tuntuu nyt enemmän populistilta kuin Timo Soini koskaan. Soini jutteli mukavia. Halla-aho on tosissaan. Perussuomalaiset eivät kuitenkaan kaapanneet poliittista suursäätilaa hallintaansa. Suomi on poikkeus Euroopan oikeistopopulistisesta trendistä.

Perinteinen demokratia piti pintansa. Äänestäneistä 82,4 prosenttia kannatti muita puolueita kuin perussuomalaisia. Perinteiset puolueet taistelevat yhteiskunnallisen reaalipolitiikan puolesta joka suuntaan taipuilevaa mielipideleiskuntaa vastaan. Populismi ei ole suomalaisen demokratia johtotähti, mutta vakavampi uhka kuin vuosikausiin se kyllä on. 

Kokoomus sai varsinaisen onnenpotkun, siitä tuli vaalin toinen torjuntavoittaja. Petteri Orpo oli kaikkien aikojen epäsuosituimman hallituksen toinen johtotähti. Silti puolueen ääniosuus notkahti vain vähän ja onnenkantamoinen toi yhden eduskuntapaikan lisää.

Keskusta ei ollut vaalikampanjan ainoa epäonnistuja. Sosiaalidemokraattien viime vuoden lopulla saavuttamasta kannatustasosta katosi muutamassa kuukaudessa yli neljä prosenttiyksikköä. Suurimman puolueen asema tuli kaikkien aikojen pohjanoteerausta hipovalla vaalituloksella. Puolueen puheenjohtajan johtajuus romahti.

Vielä viikko lisää kampanja-aikaa olisi todennäköisesti nostanut perussuomalaiset suurimmaksi eduskuntapuolueeksi ja pudottanut sosiaalidemokraatit ehkä peräti kolmossijalle. Antti Rinne pelastui nipin napin katastrofilta, ja lähtee rakentamaan pääministeriyttään erittäin heikoista asemista.

                                            x                    x                    x

Vaalituloksen pimentoon jäänyt oheishavainto voi olla periaatteellisesti isompi asia kuin miltä se näyttää. Hjallis Harkimo uudisti valtakirjansa uuden lipun alla. Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola hahmotti vaalien edellä ilmestyneessä kirjassaan tapaus Harkimon taustaa. Hän varotteli vieraisiin ideologioihin, rahastoihin tai muihin verkostoihin tukeutuvista ehdokkaista. (Poutasään jälkeen, Docendo 2019, sivut 254, 81): 

”Jos Suomessa olisi jokin keskeinen ehdokas tai poliittinen liike, jonka rahoitus tulisi välikäsien kautta venäläisiltä tahoilta, saattaisi syntyä vaarallinen altistuma. Tämä voisi johtaa […] Venäjälle myönteisten politiikkatavoitteiden edistämiseen.  […] Jääkiekkoseura Jokereihin on yhdistetty tämän suuntaisia epäilyksiä. Seura pysyy taloudellisesti kannattavana venäläistaustaisten rahoittajien ansiosta, jotka ovat lähellä myös Putinin sisäpiirejä.”

”Jokereiden keskeinen omistaja on myös Suomessa vaikutusvaltainen poliitikko, joka on ollut mukana perustamassa uutta poliittista liikettä. Kaikille asioille voi löytyä tietysti myös viattomampi selitys, mutta rahanpesuun liittyy monesti poliittista vaikuttamista, korruptiota sekä mahdollisia vaalihäirintäyrityksiä. Rahanpesuvirrassa saattaa elää enemmän tai vähemmän geopoliittisesti motivoituneita tahoja.” 

Eduskunnassa on syytä seurata herkin mielin, onko suureen saliin pujahtanut etäältä ohjattu Troijan hevonen. Harkimo nauttii parlamentaarista koskemattomuutta, joka estää turvallisuusviranomaisten tällaisissa tilanteissa normaalin seurannan ja tiedustelun. Hänen kollegojensa on pidettävä jatkuvasti yllä vertaisarviota ja median pysyttävä valppaana. 

Pikakommentti 14.4.2019: Vaalitilanne

Tetilanne klo 23.20 näyttää siltä, että perussuomalaiset eivät onnistuneet kaappaamaan hallintaansa poliittista ilmastoa. Se poikkeaa Suomelle edullisella tavalla Euroopan trendistä. Perinteinen demokratia jyllää Suomessa. Siinä taistelussa demarit ja kokoomus ovat yhteisessä rintamassa. Populismi on edelleen politiikan oheisilmiö.

Toinen merkittävä tulos on se, Hjallis Harkimon kummallinen Liike jatkaa eduskunnassa. Tämä venäläisen oligarkian troijalainen hevonen on vaaran merkki Suomen demokratialle. Kaikkien eduskuntapuolueiden kannattaa ottaa se huomioon kaikissa asioissa.

Pikakommentti 10.4.2019: Hätäkellojen aika

Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola arvioi monisäikeisesti Suomen asemaa maailmassa tänään julkistetussa kirjassaan Poutasään jälkeen (Docedo 2019). Sen pääsisältöön palataan varmaan, kunhan hallitusneuvotteluissa alkaa kädenvääntö turvallisuuspolitiikasta. Nyt eduskuntavaalin kynnyksellä kannattaa huomata sen sivulla 81 oleva katkelma luvusta, joka käsittelee rahanpesua. 

Aaltola selostaa siinä jääkiekkoseura Jokerien yrityskuvaa. Se toimii venäläisessä liigassa rahoittajanaan paikalliset oligarkit, jotka omistavat suurimman osan joukkueesta ja sen veloista. Raskaista tappioistaan huolimatta Jokerit jakaa osinkoa omistajilleen, joista yksi on tekstissä nimeämättä jäänyt suomalainen.

Aaltola luovii varovasti: ”Jokereiden keskeinen omistaja on myös Suomessa vaikutusvaltainen poliitikko, joka on ollut mukana perustamassa uutta poliittista liikettä. Kaikille asioille voi löytyä tietysti myös viattomampi selitys, mutta rahanpesuun liittyy monesti poliittista vaikuttamista, korruptiota sekä mahdollisia vaalihäirintäyrityksiä. Rahanpesuvirrassa saattaa elää enemmän tai vähemmän geopoliittisesti motivoituneita tahoja.” Lisää Aaltolan arvioita tapauksesta Jokerit on sivulla 254.

Minäkin olen kiinnittänyt huomiota Aaltolan nyt tikun nokkaan nostamaan ilmiöön. Julkaisin 5.12.2018 Facebookisa ja Blogissa kommentin Suomen poliittisen eliitin heittäytymisestä Venäjän rahamaailmaan.

Totesin, että Venäjän oligarkkien peukaloruuviin jumiutunut suomalainen tekee bisnestä jääkiekkojoukkueen oletetulla imagolla. Samalla hän pyrkii saamaan perustamalleen kansalaisliikkeelle kansanedustajapaikkoja eduskunnassa. Toimintaa varten perustetun organisaation oikeudellinen muoto ei velvoita sitä rahoituksensa julkistamiseen.

Kirjoitin: ”Tuntemattomasta lähteestä taloudellisen voimansa ammentava eduskuntataho olisi pelottava näkymä. Kansa tekisi viisaasti, jos se ensi kevään eduskuntavaaleissa torjuisi tällaisen hämärään taustaan perustuvan poliittisen yritteliäisyyden. On hätäkellojen aika.”

Kolumni 4.4.2019: EDUSTAJAN EVÄÄT

Kansanedustajan älylliset eväät

Etelä-Suomen Sanomat 4.4.2019

Puolueiden ja eduskuntaehdokkaiden kauneuskilpailu on kiihkeimmillään. Se, joka lupaa komeimmin, arvelee saavansa parhaiten ääniä, ja voi hyvinkin päätyä kansanedustajaksi, jotkut sitä kautta ministeriksi ja joku jopa pääministeriksi. Näin toimii demokratia, mutta sääli sanoa, se toimii väärin perustein. Mitä enemmän ehdokas kehtaa luvata, sitä varmemmin lupaus ei täyty.

Perustuslain mukaan kansanedustaja käyttää lainsäädäntövaltaa. Hän on siis vallan keskiössä, mutta silti hänen vaikutusvaltansa on käytännössä todella pieni. Ysikään kansanedustaja ei pysty toteuttamaan yhtäkään vaalikampanjassa lupaamaansa asiaa niin, että voisi sanoa tehneensä sen itse ja yksin.

Edes pääministeriksi päätyvä suuren puolueen puheenjohtaja ei luultavasti pysty toteuttamaan antamaansa vaalilupausta sellaisenaan. Enemmistöhallituksenkin pääministeripuolue joutuu hallitusneuvotteluissa käymään kauppaa niin monen suuntaan, että kirkas vaalilupaus muuttuu harmaan arkiseksi politiikaksi.

Mitä hulppeammin ehdokas kuvaa tulevia yhteiskunnallisia sankaritekojaan sitä enemmän on syytä epäillä, onko pussissa puhtaita jauhoja tai jauhoja ollenkaan. On vaikea nimetä lähihistoriasta yhdenkään kansanedustajan lainsäädännöllistä yksilösuoritusta, joka erottuisi poliittisesta taustahälystä.

Kansanedustajan työ tapahtuu parlamentin virallisissa toimielimissä ja tilanteiden mukaan syntyvissä puolueen sisäisissä tai puoluerajat ylittävissä yhteistyöryhmissä, siis valiokunnissa ja samanmielisten edustajien yhteistyössä.

Siinä toimessa voi menestyä vain sellainen edustaja, joka tietää kokemuksen tai opiskelun perusteella, miten valtionhallinto ja kansantalous toimivat, ja ymmärtää, miten niihin voi vaikuttaa. Pelkällä poliittisella kikkailulla ei pitkälle pötkitä, eikä varsinkaan pöyhkeilyllä. Siinä työssä onnistumiseen tarvitaan sosiaalista kyvykkyyttä saada eri taustoilta tulevat ihmiset ponnistelemaan samaan suuntaan heitä yhdistävissä asioissa.

Tällainen ihminen olisi melkein pyhimys, ja sellaiset taitavat olla harvinaisia vaaliehdokkaiden joukossa. Mutta eduskunnassa on ollut, ja on varmaan seuraavassakin eduskunnassa ihmisiä, jotka poliittiseen työhön heittäydyttyään ja siinä vuosikaudet puurrettuaan ovat kehittäneet joitakin tuon tapaisia työtapoja, ja menestyneet. 

Kun sellaisia hahmoja yrittää etsiä ehdokkaiden joukosta, ensimmäiseksi pelistä putoavat lipevimmät lupaajat. Sen sijaan poliittista kokemusta hankkineiden saavutusten esittely voi paljastaa kehityskykyisiä hahmoja.

Vaikein ja kiinnostavin tehtävä on yrittää tunnistaa muualla kuin politiikassa kunnostautuneita ihmisiä, joista voisi olla hyötyä myös politiikassa. Ylenmääräinen demokraattisuus on kehittänyt vinoilevaa väheksyntää yliopistoissa opiskelleita kohtaan. Me kun kuulemma olemme teoriaherroja. Pystymetsästä tullet luonnonlahjakkuudet voivat kyllä olla tehokkaita, mutta myös tavoitteellinen opiskelu tuottaa käyttökelpoista poliittista energiaa.

Oppialasta riippumatta kaikki yliopistollinen koulutus opettaa, miten tietoa hankitaan, kuinka siitä tiivistetään erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja, ja miten niiden kelpoisuutta arvioidaan järkiperäisesti. Kansanedustaja toimii täsmälleen tällaisen prosessikaavion mukaan, jos hän ponnistelee tosimielessä lainsäädäntötyössä eikä vain paistattele julkisuuden loisteessa. 

Demokratian suurin kriisi syntyy siitä, että kansanedustajan kannukset voi hankkia myös vihapuheella, ja pahantahtoisuuden lietsonnalla. Mielipidemittausten kärkisijoille niillä pääsee helposti, mutta ne ovat kevyttä evästä tuloksellisuuteen pyrkivässä kansallisesti tärkeässä eduskuntatyössä.

Pikakommentti 3.4.2019: Trollien työnäyte

Blogissani on mielenkiintoista vilskettä, vaikka väkeä täällä käy hyvin vähän verrattuna trendikkäisiin bloggaajiin. Aina kun käsittelen puolustusta tai Natoa, siellä luikkii pienestä joukosta erottuva ryhmä venäläisiä ja ukrainalaisia (mikähän dosentti se siellä). En tiedä, miten blogin tilastot kootaan, mutta esimerkiksi koko viime kuun aikana siellä tämän tilaston mukaan käyneiden venäläisten ja ukrainalaisten yhteismäärä on melkein sama kuin suomalisten.

Tänään klo 17 aikaan blogissa kävi blogin koko liikenteeseen nähden merkittävä joukko ukrainalaisia ja venäläisiä, joita kiinnosti yli vuoden vanha tekstini. Sen otsikko oli: Trollaako Yle? ja teksti kulki näin:

”Ylen uutistoimitus toteutti 17.3.2018 kello 20.30 uutislähetyksessään – toivottavasti ymmärtämättömyyttään – Pietarin trollitehtaan hartaimman toivomuksen. Se kuvitti Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen alaikäisille tarkoittamaa vapaaehtoista koulutustoimintaa paheksuvan uutisensa videopätkällä, jossa täydessä taisteluvarustuksessa rynnäkkökivääriä ja täyspakkausta selässään retuuttava asevelvollinen ryntäilee harjoitustilanteessa kompastellen ja reuhtoen lumisessa metsikössä. Olisi ehkä hyvä, jos Ylen toimituksen johto yrittäisi selvittää, mitä tällaisen kuvitusratkaisun tehnyt toimittaja on näin valitessaan mahdollisesti ajatellut, ja millaisen opastuksen perusteella on ratkaisunsa tehnyt.”

Saikohan joku trolliopiskelijoiden työryhmä kiittävää palautetta hyvin suoritetusta työstä. Vai oliko tekstini varoittava esimerkki siitä, että liika tökeryys on sentään liikaa.

Pikakommentti 2.4.2019: Avun tarjous vai sen pyytäminen

Naton lähipiirissä toimivissa ajatushautomoissa on kehitelty ajatusta Naton puolustuksen ulottamisesta Rotsiin ja Suomeen. Ei ole erityisen sympaattista, jos joku ulkopuolinen tarjoutuu puolustamaan Suomea. Sitä on ennen tarjottu eri tahoilta, ja aina torjuttu.

Se on sitten ihan eri asia, jos Suomi pyytää joltakin samanmieliseltä tukea omalle itsenäisele kansalliselle puolustukselleen. Jos Suomi ilmoittaisi valmiutensa liittyä Naton, ja Nato ryhtyisi valmistelemaan Suomen kutsumista jäseneksi, tämän kuvion asiasisältö olisi juuri tuo: Suomi saisi pyynnöstään tukea kansalliselle puolustukselleen.

On myös oikotie, periaatteessa. Suomi on Lissabonin sopimuksen kohdassa 42/7 sitoutunut auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutuvia unionimaita, ja osoittanut valmiutta ottaa vastaan apua unionikumppaneilta, jos se joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Unionin Nato-maat ovat kuitenkin sulkeneet sotilaallisesti liittoutumattomat ”tietyt jäsenmaat” sotilaallisen auttamisvelvollisuutensa ulkopuolelle.

Jos Natoon kuuluvat unionimaat mitätöisivät Lissabonin sopimuksen 42/7:ssä olevan ”tietyt jäsenmaat”-klausuulin, Naton turvatakuu tulisi Euroopan unioni kautta koskemaan myös Natoon kuulumatoimia unionimaita. Sitä voisi sanoa vaikka eurooppalaiseksi puolustukseksi.