Etelä-Suomen
Sanomat 28.12.2017
Suomen
poliittisessa järjestelmässä on sellainenkin luonnonlaki, että hallitus häviää
aina eduskuntavaalissa, olipa se enemmistö- tai vähemmistöhallitus, ja siitä
riippumatta, menevätkö asiat hyvin vai huonosti ja olipa se kaikki hallituksen
vika tai ansio tai ei kumpaakaan. Historia vilisee erilaisia veret seisauttavia
vaalivoittoja ja jytkyjä. Kaikki lukevat nytkin vihon viimeisiä madonlukuja
Juha Sipilän hallitukselle ja pääministerille varsinkin.
Otan
tyynesti vastaan halveksivan buuauksen kirjoittaessani: tämän hallituksen
aikana melko moni sen tavoitteeksi asetettu asia on melkein toteutunut.
Ei
tullut yhteiskuntasopimusta, mutta tuli kiky, vaikka ei ihan tarkoitetulla
tavalla. Työmarkkinoiden syksy oli lähes epätodellisen sopuisa. Useimmat
lakkokenraalia leikkineet järjestöjohtajat ovat kummasti kesyyntyneet
valtakunnansovittelijan toimistossa.
Järjestäytynyt
väki joutuu havaitsemaan, että palkkamaltti tuottaa työtä ja palkanmaksukykyä,
vaikka sellaista väitettä on totuttu pitämään kapitalistien propagandana. Työttömyys
pienenee vähän enemmän kuin tilastollinen virhe. Työllisyysaste on vasta 70,
mutta hallituksen tavoitteesta paljon ei puutu. Sote on sekava sotku, mutta
vastoin odotuksia voi ehkä sittenkin toteutua jossakin mitassa.
Tietysti
on niin, että Suomen talouden hämmästyttävä noususuunta perustuu suurelta
osalta ulkoiseen vetoon. Mutta ellei edes nyt toteutuneita puolittaisia uudistuksia
olisi saatu aikaan, Suomen kansantalous ei olisi pystynyt hyötymään
kansainvälisestä noususuhdanteesta.
Olen
pakottanut itseni puistattavaan ajatuskokeeseen. Yritin hetken ajan kuvitella,
olisiko pääministeri Antti Rinne pystynyt puolueensa kanssa edes samaan kuin Juha
Sipilän johtama hallitus.
Pääministeriin
kohdistuva tyytymättömyys johtuu kulttuurimuurista. Äänestäjät on ohjelmoitu
puoluepukarointiin. Ihmiset eivät ymmärrä asiajohtajuutta, ja se on virhe, jos
joku kuitenkin yrittää jotakin niin kummallista.
x x x
Kuulin
jo parikymmentä vuotta sitten,
että paperitehtailla oli vireillä suuri määrä yrityskohtaisia uudistushankkeita,
joihin palkansaajien edustajat olivat
lähteneet mukaan salaa liitoiltaan. Työpaikoilla ruvettiin omin avuin
toimimaan niin kuin tuntui järkevältä, eikä niin
kuin liitot määräilivät. Kiveen hakattu yleissitovuus oli silloin ja on
edelleen voimassa, mutta paikallinen sopiminen on ilmeisesti edennyt ja
yleistynyt vähin äänin kaikki nämä vuodet. Eikä taivas ole romahtanut.
Viime
aikoina tuntuu toteutuneen toinenkin perinteistä työelämää mullistava muutos. Ennen
oli tapana läänittää monenlaisia uutta lainsäädäntöä vaativia tehtäviä työmarkkinajärjestöjen
ja valtiovallan pyhälle kolminaisuudelle. Ja jos ei läänitetty, kolmikanta otti
ohjat omin käsin haltuunsa.
Olen
eduskunnassa omin silmin nähnyt, miten liittojen neuvotteluryhmä ilmoitti
hallituksen lakiesityksen ne kohdat, joita eduskunta ei saanut muuttaa, koska kolmikanta
oli ne jo päättänyt. Sillä kerralla ei ollut kysymys suuren suuresta asiasta,
mutta se oli maan tapa.
Kolmikannan kulta-aikaan ulkoparlamentaarinen sanelu ratkaisi myös
yhteiskunnan perusrakenteeseen kuuluvat suuret rakennemuutokset, ja varsinkin
juuri ne. Silloin ei olisi tullut kuuloonkaan, että
sote-suuruusluokkaa olevaa uudistusta olisi uskallettu edes ajatella kysymättä
hattu kourassa lupaa työmarkkinajärjestöiltä.
Sotelakien parlamentaarinen valmistelu ei ole kerännyt
tyylipisteitä, mutta siitä se sentään on huolehtinut, että kansalle kuuluvaa
valtiovaltaa käyttää eduskunta, kuten perustuslain toisen pykälän ensimmäinen
momentti säätää. Kolmikannan mahtavimmillaan ollessa se ei ollut ihan varmaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti