Jukka Mallinen julkaisee postin tänään tuomassa Kanava-lehdessä arvion alkusyksyllä ilmestyneestä
Muistumia-kirjastani (Siltala 2017).
Hän osoittaa ymmärtäneensä kirjan idean niin perusteellisen hyvin, että harvoinpa
tekijä kokee saamastaan kritiikistä sellaista tyytyväisyyttä ja iloa kuin minä nyt.
Mutta siitä huolimatta pieni alaviite:
Mallinen kirjoittaa minun arvostelevan
turvallisuuspolitiikan johtoa, joka ”ei ole osannut tai uskaltanut johtaa.
2000-luvulla Suomen turvallisuuspolitiikkaa ovat Tarkan mukaan hallinneet
henkilöt, jotka muotoutuivat yya-ajan lämmössä. Nyt tämä pasifistinen romantisointi
on vaarallista myrkkyä: kuurupiilo liittoutumattomuudella on vastuutonta.
Tarkka ei kuitenkaan nimeä tuntemiamme vellihousuja ja Venäjän vankeja tai
irvokkaita päätöksiä.”
Niin
hienotunteinen en sentään ole, että olisin jättänyt nimet arvuuteltaviksi. Moni
voisi pitää kirjaani herätyssaarnana Tarja Halosen ja Erkki Tuomiojan turvallisuuspoliittista
harhaoppia vastaan. Kerron sen sivulla 351 Helsingin
Sanomain Sunnuntaidebatti-palstalla tammikuun lopussa 2005 olleesta
jutustani, jonka otsikko oli ”Halosen–Tuomiojan linja perustuu
haavekuviin”.
Kirjoitin siinä Paasikiven jankutuksen tosiasioiden
tunnustamisesta tarkoittaneen sitä, että ”myös ja varsinkin ikävät tosiasiat on
tunnustettava. Minusta tuntui, että presidentti Halonen ja ulkoministeri
Tuomioja eivät aina tunnustaneet edes ihan tavallisiakaan tosiasioita. Suomen
turvallisuuspolitiikka ei mielestäni täyttänyt reaalipolitiikan
perusvaatimuksia.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti