Kolumni 14.12.2017: Nato-jäsenyyden esihistoria

Etelä-Suomen Sanomat 14.12.2017

Puoli vuosisataa sitten Suomessa elettiin suomettumisen syvintä aikaa. Neuvostoliiton etujen huomioiminen oli monessa tilanteessa järkevää, vaikka sapetti. Suomettumiseen sisältyi myös valmius palvella Neuvostoliiton etua, ja usein sitä käytettiin sisäpoliittisena vipuvartena. Nämä suomettumisen ulottuvuudet olivat silkkaa typeryyttä ja vastuuttomuutta.

Suomettuminen loi pehmopoliittisen ilmapiirin keskittymällä ystävyyteen ja luottamukseen. Nämä yksityiselämän hyveet eivät ole reaalipolitiikan ydintä, mutta Suomi suojasi omia etujaan puhumalla pehmeitä Neuvostoliitolle tärkeissä asioissa. Ystävyydellä koristeltua kovaa politiikkaa Suomen eduksi tehtiin jo suomettumisen aikoina. Edes Neuvostoliiton tiedustelu ei ilmeisesti havainnut tai ymmärtänyt kaikkia pikkuhiljaa tapahtuneita asioita.  

Suomi alkoi jo 1940-luvun lopulla avoimesti varautua torjumaan massiivista maahyökkäystä, mutta vaikeni siitä, mistä sellainen voisi tulla. Presidentin tehtävistä luopuessaan J. K. Paasikivi neuvoi pääministeri Urho Kekkosta varmistamaan puolustusvoimien toimintakyvyn kaikissa oloissa ja torjumaan vaikka asevoimin yya-sopimuksen artikloja pidemmälle menevät Neuvostoliiton vaatimukset. Suomi hakeutui yhteistyöhön Yhdysvaltain sotilastiedustelun kanssa jo 1950-luvulla, ja Asla- ja Fulbright-apurahajärjestelmät avasivat suomalaisille tien suuren lännen akateemiseen eliittiin.

  

Julkisuudelta salassa, mutta neuvostojohdon silmien edessä Suomi pakotti Kremlin loiventamaan kaikkein aggressiivisimpia otteitaan. Presidentti Kekkonen sanoi 1960 neuvostovierailleen, että Suomi ei kääntyisi kommunismiin, vaikka koko muu Eurooppa tekisi niin. Suomalaisten tyytymättömyys pakotti Neuvostoliitin 1970 kutsumaan kotiin yliaggressiivisen suurlähettilään. Kenraali Lauri Sutela katkaisi  salaiset yya-konsultaatiot yksipuolisella ilmoituksella 1974. Kekkonen kieltäytyi 1978 yhteisistä sotaharjoituksista Neuvostoliiton kanssa.  

Julkisuuden täydessä loisteessa Suomi hankki 1961 Yhdysvaltain ja Britannian ymmärryksen puolueettomuuspyrkimyksilleen. Se aloitti länsi-integraation varovin askelin jo 1968 liittymällä OECD-järjestöön, ja solmi 1961 taloussuhteet EFTA:n kanssa ja EEC:n kanssa 1973.

                                            x                    x                    x

Suomalaisilla on vuosikymmenien ajalta näyttöä sitä, että aina on tilaa edistää kansallista turvallisuutta, kunhan se perustuu ymmärrettävissä olevaan järkiperäiseen ajatteluun eikä tunnekiihkoon.

Suomi lähestyi jo kylmän sodan aikana länttä, vaikka se tiedettiin naapurin tahdon vastaisiksi. Suomen eduksi arvioitua kehitystä haluttiin edistää, ja Neuvostoliitto seurasi katsella, jos sitäkään.

Venäjä sopeutuu nyt Suomen laajaan ja syvään puolustusyhteistyöhön lännen kanssa. Joko siksi, että se on supervallan horisontissa niin pieni lisä suureen kuvioon, että ei kannata ottaa hernettä nenään. Tai siksi, että ison remmin päälle vetäminen aiheuttaisi liian suurta kansainvälistä hälyä.   

Suomi on suunnannut tiiviisti Naton kylkeen. Venäjä ei ole protestoinut ääneen, koska Suomen valitsema ratkaisu on puolustuksellisen turvallisuusajattelun mukainen ja ymmärrettävä. Mutta suomalaiset eivät pysty jatkamaan jo parikymmentä vuotta noudattamaansa linjaa tästä eteenpäin. Läntisen puolustusyhteistyötä ei voi kehittää nykytasolta enää muuten kuin liittymällä Natoon.

Venäjä on jo ajat sitten tulkinnut Suomen kuuluvan länsiryhmään ja pitänyt sitä siis sotilaallisesti vihollismaana. Nyt Venäjän sotilassuunnittelu perustuu siihen oletukseen, että Suomi kuuluu Natoon. Siksi Suomen läntinen puolustusyhteistyö on klassisesti johdonmukainen.  Natoon liittyminen on sen seuraava luonnollinen vaihe.