Etelä-Suomen Sanomat 27.7.2017
Kauhu Donald Trumpin presidenttiydestä sai
yhdysvaltalaisen huippuyliopiston historian professori Timothy Snyderin
julkaisemaan pikavauhdilla pikkuisen kirjan Tyranniasta
(Siltala 2017). Se on perusjärkevä opas populismin vastaiseen kansannousuun,
mutta osittain myös ylilyönti. Yhdysvallat ei sentään ole vallankumouksellisessa
tilassa. Oikeuslaitoksen ja kongressin ensireaktiot presidentin
sivistymättömään riehumiseen osoittavat, että järjestelmä toimii. Korjausliikkeestä
tulee pitkä prosessi, mutta se on vasta alussa, ja odotettavissa on todella
ruma näytelmä.
Snyderin varoittava purkaus on terävimmillään pienissä
asioissa, joilla voi olla ratkaiseva merkitys. Minuun teki syvimmän vaikutuksen
kaikkein lyhyin hänen monista hyvistä huomioistaan: ”Vältä toistamasta hokemia,
joita kaikki muut käyttävät.” Se tehosi minuun varmaan siksi, että huomasin joskus
toimineni Snyderin suosimalla tavalla.
Viime vuonna jouduin etsimään käsiini Helsingin Sanomissa elokuun lopulla 1980
olleen arvioni silloin ilmestyneestä presidentti Urho Kekkosen Tamminiemi-kirjasta. Se oli
historiantutkimuksen ajatustapaan perustuva yritys eritellä Kekkosen
turvallisuusfilosofiaa. Puoli broadsheet-sivua täyttäneessä jutussa ei mainita
kertaakaan Suomen ja Neuvostoliiton välistä ystävyyttä eikä luottamusta, mutta
hyvin usein Machiavelli.
Muutenkin olen kylmän sodan aikana puolustanut lähes
pyhällä innolla Suomen silloista turvallisuuspolitiikkaa, jota nykyisin
sanotaan suomettumiseksi. Posket alkavat punottaa, jos pakotan itseni lukemaan
silloisia kirjoituksiani.
Luulisin kuitenkin, että en kertaakaan perustellut Kekkosen
politiikkaa puolustavaa todisteluani puhumalla ystävyydestä ja luottamuksesta,
kuten sen ajan kaanon olisi vaatinut. Tilannearvioni mukaan silloin vallinnut kansainvälisen
politiikan rakenne ja sotilaalliset asetelmat eivät antaneet mahdollisuutta
muuhun kuin varovaiseen ja joskus jopa uhkarohkeasti ennakoivaan myöntyvyyteen.
Paras tahtoa sitä, mikä oli pakko.
Koska perustin suomettumisen myötäilyn realistiseen tilannearvioon
eikä sanapöhöön, siitä oli helppo luopua, kun olosuhteet muuttuivat. Samat
perusteet, jotka kylmän sodan aikana ohjasivat kekkoslaisuuden kylkeen,
ohjasivat sen jälkeen kohti Nato-jäsenyyttä.
x x x
Tavanomaisimpien sanontojen välttely herättää
kummastusta, mutta on virkistävää. Olen kieltäytynyt perustelemasta Suomen
turvallisuuspolitiikkaa itärajan pituudella, vaikka melkein kaikki muut kauhistelevat
niitä rajakilometrejä, joita on peräti 1 300.
Jos Venäjän vastaisen rajan pituus ilmaisee
turvattomuuden määrää, Baltian maat ovat ratkaisevasti paremmassa turvassa kuin
Suomi. Niiden kaikkien Venäjän vastainen raja on 1 000 kilometriä lyhyempi
kuin Suomen itäraja. Rajan pituus ei ilmaise turvallisuuden tasoa vaan se,
millainen on rajan historia.
Turhaa sanapöhöä on myös se, että Natosta puhuttaessa
ei puhuta Natosta vaan sotilasliitto Natosta. Kun puhutaan YK:sta, EU:sta,
Etyj:stä, OECD:stä, puhutaan YK:sta, EU:sta, Etyj:stä, OECD:stä.
Uutissanaston tutut käyttölyhenteet eivät kaipaa
selitystä. Mutta miksi ihmeessä sitten kaikkein ahkerimmassa käytössä olevaan
kirjaintunnukseen lähes aina lisätään asenteellisesti opastava etuliite.
Jos Nato-lyhenteeseen haluttaan yhdistää
kansainoikeudellisesti täsmällinen etuliite, se olisi Pohjois-Atlantin
sopimusjärjestö (North Atlantic Treaty Organization). Jos etuliitteellä
halutaan luonnehtia järjestön toimintaa, sen asiakirjat oikeuttavat käyttämään
nimikettä puolustusliitto. Varsinkin jos Naton dokumenttien rinnalla luetaan militaristivaltio
Venäjän voimassa olevaa sotilasdoktriinia.