Pääministeri Antti Rinne perusti perjantai-iltapäivän 29.11.2019 ja illan raivokkaan ja taitavan puolustuksensa siihen, kuinka sosiaalisesti sankarillinen pienipalkkaisten etujen puolustaja hän onkaan. Näin hän yritti vapautua pääministerin velvollisuudesta johtaa hallituksen ja virkakoneiston sisäistä toimintaa niin, että omistajan etua valvotaan asiallisesti yhteiskunnallisesti tärkeässä valtion omistamassa yrityksessä. Hän on osittanut kokevansa yhteiskunnalliseksi tehtäväkseen järjestäytyneen työväestön sopimusperustaisten etujen valvonnan. Se on kunniallinen ja hyväksyttävä valinta. Mutta sillä valinnalla hän osoittanut olevansa sopimaton pääministeriksi.   

TALVISOTA AHVENANMAASTA

Talvisota koski myös Ahvenanmaata
Kolumni: Etelä-Suomen Sanomat 28.11.2019

Talvisodan ensimmäisenä päivänä 30.11.1939 vasta muodostumassa olleen Risto Rytin hallituksen keskushahmot saivat neuvotteluunsa Suomen Pankissa yllättävän viestin sotamarsalkka G. Mannerheimilta. Joukkoja olisi välttämättä siirrettävä Ahvenanmaalle. Uuden hallituksen virallinen nimitys vielä puuttui, mutta se pystyi päätökseen. Mannerheim sai luvan toimia.

Genevessä 1921 solmitun Ahvenanmaan puolueettomaksi ja aseettomaksi julistavan sopimuksen mukaan Suomella oli oikeus ja velvollisuus puolustaa aluetta, jos sen puolueettomuutta uhattaisiin. Sellaisessa tilanteessa Suomen kuului ilmoittaa sopimuksen allekirjoittajavaltioille sotilaallisista toimistaan. 

Ensimmäisenä siitä ilmoitettiin Ruotsille, jolle Suomella oli muutakin asiaa. Ulkoministeriön kansliapäällikkö Aaro Pakaslahti lähti pimennettyjä, autioita katuja pitkin parin korttelin päässä sijaitsevaan Ruotsin lähetystöön. Hallitus evästi viestin viejää täsmällisillä ohjeilla:

”Syistä, jotka johtuvat Suomen joutumisesta sotaan ja Ahvenanmaan puolueettoman vyöhykkeen joutumisesta vi­hollishyökkäyksen uhan alaiseksi, on Suomen hallituksen ryhdyttävä vuoden 1921 sopimuksen velvoittamiin sotilaallisiin toimenpiteisiin saariryhmän turvaamiseksi. Näin ollen on Suomen lähetettävä sotavoimiaan Ahvenanmaalle. Suo­men hallitus ehdottaa, että Ruotsi antaisi […] sotilaallista apua Suomelle.”

Ruotsi torjui vetoomuksen sotilaallisesta avusta, vain ulkoministeri Rickard Sandler puolsi avunpyyntöön suostumista. Hän kärsi jo toisen tappion Ahvenanmaan asiassa, edellinen oli keväällä 1939 hahmoteltu Tukholman suunnitelma Ahvenanmaan yhteispuolustuksesta Suomen kanssa. Ruotsi piti matalaakin matalampaa profiilia. Talvisodan alkuvaiheessa se ei edes pohtinut asemaansa, ollako puolueeton vai ei-sotaa-käyvä? 

Kun Suomen hallitus sai tiedon Ruotsin kielteisestä päätöksestä, ulkoministeri Väinö Tanner ja salkuton ministeri J. K. Paasikivi suosittelivat neuvottelujen aloittamista uudelleen Moskovan kassa. Puolustusministeri Juho Niukkanen ehdotti Saksan kutsumista Ahvenanmaata miehittämään, kun Ruotsi kerran kieltäytyi. Hän oli muutenkin valmis kaupankäyntiin. Kun Neuvostoliitto vaati sotaa edeltäneissä neuvotteluissa Hankoniemeä tukikohta-alueekseen, hän esitti Ahvenanmaan tarjoamista sille Hangon sijasta. Siitä olisi Niukkasen arvion mukaan Suomelle vähemmän haittaa kuin Hankoon tulevista neuvostojoukoista. 

Myös uuden hallituksen salkuton ministeri J. K. Paasikivi pohti Ahvenanmaan käyttämistä Ruotsin taivuttelemiseen, mutta hänen kuvionsa oli hienostuneempi kuin Niukkasen. Paasikivi ajatteli tarjota Ahvenanmaata Ruotsille, jos se vastasuoritukseksi solmisi Suomen kanssa pitkäaikaisen puolustusliiton. Hänelle Ahvenanmaalla ei ollut muuta sotilaallista merkitystä kuin sen miehittäjälleen tarjoama mahdollisuus sulkea pääsy Pohjanlahdelle. Tämän tehtävän se täyttäisi myös ollessaan Ruotsin maakunta.
  

Tästä alkoi toisen maailmansodan aikainen voimapoliittinen peli, jonka osapuolet houkuttelivat tai uhkaivat toisiaan Ahvenanmaan menettämisellä tai haltuun saamisella tai aseistamisella tai aseista riisumisella.

Ministerin oletettu arvovalta

Postilakon sekavassa jälkipyykissä eduskunnan kannattaisi muistaa valtion omistajaintressiä valvovan ministeri Paateron ensimmäinen reaktio postilakon alkamiseen. Hän ilmoitti, että Postin pitäisi lopettaa kaiken vuokratyövoiman käyttäminen, joka on sen arkipäivää ja elinehto, ja joka ei kuulunut lakon piiriin. Lakkotilanteeseen joutunut ministeri asettui ensi töikseen lakkolaisten eturintaman vastustamaan sen yrityksen etua, jonka edunvalvonta kuluu hänen ministerivastuunsa piiriin. Miten eduskunta suhtautuu ammattiyhdistysliikkeen edunvalvontaan ministerin oletetulla arvovallalla?

Ay-koreografian häränpylly

Nyt nähtiin vielä sekin ay-koreografian häränpylly, että vähäväkisten puolustukseen viritetyt mahtiliitot myötätuntolakoilevat työnantajaliiton puolesta. Siinä on mielenkiintoinen mietinnän paikka ay-liikkeen hallitustasolle ujuttamille pääministeri Antti Rinteelle ja ministeri Sirpa Paaterolle. He joutuvat näissä uljaissa rooleissaan puolustamaan työnantajain vapaata järjestäytymisoikeutta. Tai murtamaan järjestäytymisvapausperiaatteen.  

Kuka auttaisi meitä

Vasemmistoliitto näyttää olevan HYVIN VIHAINEN siitä, jos joku haluaisi Suomen pyynnöstä tulla auttamaan meitä vaarallisessa tilanteessa. Varmaan siellä nyt perustetaan ompeluseuroja, joissa näpelletään valkoisia lippuja rohkaisuksi niille, jotka ovat tulossa tänne kutsumatta.

Ministerin moka

Maikkarin kympin uutiset olivat taas tiukkaa tavaraa. Parin muun terävän uutisiskun rinnalla alkoi näyttää siltä, että valtion omistajaintressiä valvova ministeri Paatero sai märästä rätistä päin naamaa, ja ansion mukaan.

Postin johdon ja virkamiestason keskustekujen välituotos näyttää siltä, että ennen lakkotilannetta työtä tehnyt vuokratyövoima on OK. Jos sen jälkeen on pestattu vuokraväkeä lisää, se on rikkuriporukkaa. Kuulostaa järkevältä. Mutta Paatero julisti vielä eilen, että koko vuokrasuhteessa oleva väki on rikkureita. 

Eduskunnan kannattaisi tosissaan harkita, nauttiiko sen luottamusta ministeri, joka näin törkeästi asettuu liittojen työtaistelun eturintamaan ja vahingoittaa valtio-omisteteisen yhtiön etua, jonka valvomisesta on hän on parlamentaarisessa vastuussa. Mitä intressiä tällainen ministeri edustaa, parlamentarismia vai korporatismia?

Demokratiassa voi ihan hyvin kannattaa myös korporatismia, mutta eduskunta toteuttaa parlamentarismia.

MURTUUKO MYÖS EU-MUURI?

Kolumni Etelä-Suomen Sanomat 14.11.2019

Vieläkin muistan, miten dramaattista oli katsella suoria TV-raportteja DDR:n ihmisistä Berliinin muurin auki revenneillä porteilla. Nuoret halailivat, nauroivat ja tanssivat – ja vanhat itkivät. Siinä romahti muurin lisäksi valtiofilosofinen ihanne, josta oli tullut joillekin identiteetin osa, toisille brutaali taakka.

Jotain samanlaista on ehkä tapahtumassa toisaalla juuri nyt. Brittien kiemurtelu brexit-kriisissä muistuttaa jotenkin Saksan yhdistymisen identiteettidraamaa. Brexit-uskoon tulleet rimpuilevat Euroopan unionin ikeen alta kuten DDR:n pihteihin jääneet reaalisosialismin saksalaiset uhrit. Brexit-kansa odottaa EU-muurin murtumisen avaavan heille uudelleen Ison Britannian loistavan eristyneisyyden. Jonkun pitäisi vaan murtaa se muuri.   

Britannian 1800-luvulla toteutuneen eristyksen kopioiminen ei ole vaikeaa, muurataan ikkunat umpeen, kuten DDR aikoinaan. Menneisyyden loisto ei vaan toistu yhtä helposti. Silloin todella ison Britannian splendid isolation perustui siirtomaiden riistoon, joka tuotti toinen toistaan huikeampia timantteja Majesteetin kruunuun.

Sitä paitsi se ei ollut ympäristöstä erkaantumisen aikaa. Ison Britannian talouden ja laivaston voima tukivat vuorollaan eri valtioita, jotka olivat jäämässä alakynteen Euroopan valtataistelussa. Tämä tasapainpolitiikka varmisti, että Eurooppa keskittyi sisäiseen kärhämöintiinsä, ja Britannian sai hallita valtameriä ja muita mantereita.  

                                            x                    x                    x

Pääministeri Boris Johnsonin suuren suunnitelman alkuosa on helppo. Itäsaksalaiset osoittivat, kuinka nopeasti muurin voi rakentaa, mutta siitä vaikeudet vasta alkoivat. Britannian pitäisi luoda alamaisiaan rauhoittava vauraus ja nostaa kansainyhteisön kova voima sille tasolle, että sillä voisi  taas peluuttaa eurooppalaisia keskenään ja korjata voitot toisaalla kotiin.  

Johnson ei ole vielä paljastanut suurta salaisuuttaan siitä, miten Britannian eristyneen loiston voi rakentaa uudelleen. Ei ole imperiumia, jota voisi riistää majesteetin kunniaksi. Brexit on yhtä mahdoton yhtälö kuin ympyrän neliöinti, jolla Suomenkin ulkopolitiikkaa on joskus yritetty opastaa. Kun ongelmaa ei voi ratkaista, päätettäväksi jää vain se, kuka osoitetaan syylliseksi, ja saa maksaa viulut.

Johnsonkin pääkilpailija Jeremy Gorbyn tarjoaa muodollisesti eleganttia ulospääsyä. Hän lupaa kaikkia aikaisempia paremman sopimuksen EU:n kanssa ja uuden kansanäänestyksen. Siinä vaihtoehtoina olisivat uusi brexit-sopimus ja vanha EU:n jäsenyys.

Teoriassa Gorbyn voisi kansanäänestystä vilauttamalla ehkä sittenkin saada parlamenttienemmistön. Se tuskin kuitenkaan hellyyttäisi EU:ta neuvottelemaan taas uusiksi jo monta kertaa lopulliseksi julistamansa sopimusuksen.

Jos Gorbyn onnistuisi keinottelemaan itsensä pääministeriksi, hän joutuisi ehkä johtamaan britit kansanäänestykseen, jossa EU-jäsenyyden jatkamisen vaihtoehtona olisi hänen edeltäjänsä neuvottelema sopimus.

Sirkuksen todellisena taka-ajatuksena on vapauttaa vastuusta vuosisadan kauheimman fiaskon aiheuttaneet poliitikot. Kansa maksaa viulut, ja se on tavallaan oikein, sillä se antoi röyhkeiden pyrkyreiden taluttaa itsensä typeryyksiin.      

Pikakommentti 13.11.2019: Heiluuko häntä?

Kas kun Paatero ei vaatinut, että valtion pitää maksaa lakkolaisten lakkokorvaukset. Sen hän kuitenkin vaati, että lakon kohteeksi joutuneen yrityksen pitää lopettaa toimintansa. Ja varmaan olisi hyvä, että yritys pyytäisi saman tien anteeksi olemassaoloaan. Sitten hallitus olisi hyvin tyytyväinen, kun yritys on niin kiltti.  Näin valtio terhakoittaa omistajapolitiikkaansa kytkemällä valtio-omisteiset yrityksensä ammattiyhdistysliikkeen sanelemassa tahdissa heiluvaksi hännäksi.