Tässä blogissa julkaisen kaikki elokuun 2016 jälkeen ilmestyvät kolumnit, kirja-arviot ja muun aineiston Ennen elokuuta 2016 julkaistu aikeisto on näkyvissä vanhalla kotisivullani, jonka osoite on www.jukkatarkka.net
keskiviikko 25. maaliskuuta 2020
MTV:n Aamu-uutiset
Maikkarin Aamu-uutisissa maanantaina ollut lyhyt haastattelunpätkä on osoitteessa: Uutisaamu Ahvenanmaa
keskiviikko 18. maaliskuuta 2020
SOPIMUKSEN ELINKAARI
Etelä-Suomen Sanomat 19.3.2020
(Julkaistu lehdessä virheellisellä otsikolla)
Ahvenanmaalla esiintyy rinnakkain neljä niin harvinaista ilmiö¬tä, että se on ehkä ainutlaatuinen koko maailmassa. Siellä on laaja paikallinen itsehallinto, alkuperäisväestön äidinkielen vahva asema, aseettomuus ja puolueettomuus. Nämä eri elämänpiireihin kuuluvat asiat niputetaan tavallisesti yhteen, vaikka kaksi niistä on val¬tiollista kulttuurihistoriaa, kaksi kovaa turvallisuuspolitiikkaa.
Ahvenanmaan historia on paradoksi. Samaan aikaan kun sen turvallisuuspoliittisten erityistavoitteiden toteutus epäonnistui, sen itsehallinto ja ruotsin kielen asema ovat vahvistu¬neet paikallisen kulttuurin perustekijöiksi. Ne on betonoitu syvälle Suomen perustuslakiin ja EU-oikeuteen. Olen viime aikoina selvitellyt tämän mielenkiintoisen ilmiöryppään turvallisuuspoliittista sisältöä.
Tavanomainen Ahvenanmaan hahmotus perustuu Kansainliiton kymmenen jäsenmaan Genevessä 1921 tekemään sopimukseen, joka julisti alueen puolueettomaksi ja aseettomaksi. Se ei ole kuitenkaan voinut estää Ahvenanmaan joutumista sotatoimien piiriin aina kun Itämerellä oli poliittista jännitettä tai sota. Alueen puolueettomuus ja aseettomuus ovat rauenneet juuri niissä tilanteissa, joissa niiden oli tarkoitus suojata Ahvenanmaata.
Geneven sopimuksen solmimista seuranneen vuosisadan aikana sen taustajärjestö Kansainliitto on lopettanut toimintansa. Useimmat sen allekirjoittajista ovat muuttaneet valtiofilosofista identiteettiään ja poliittista perussuuntaansa. Vain Britannian, Ruotsin ja Suomen valtiollinen rakenne ja poliittiset järjestelmät ovat edes suunnilleen samanlaisia kuin sata vuotta sitten.
Ruotsia ja Suomea lukuun ottamatta Geneven Ahvenanmaa-sopimuksen allekirjoittajat ovat nyt Naton jäseniä. On mahdotonta kuvitella, että ne voisivat asettua takaamaan Ahvenanmaan aseettomuutta ja puolueettomuutta sata vuotta sitten allekirjoitetun sopimuksen perusteella. Se ei olisi historianfilosofisesti perusteltua eikä yhteensopivaa Naton peruskirjan ja sisäisen kulttuurin kanssa.
x x x
Geneven Ahvenanmaa-sopimuksen jälkeisen vuosisadan aikana Itämereen alueeseen vaikuttaneet poliittisen maantieteen, sotilaallisten voimien, diplomaattisten olosuhteiden ja lähivaltioiden yhteiskunnallisten rakenteiden muutokset ovat olleet rajut ja kattavat. Niiden vaikutuksesta Ahvenanmaa tulee Wienin sopimusoikeusneuvoston 1969 hyväksymän yleissopimuksen 62. artiklan vaikutusalueelle.
Tämä artikla määrittelee tiukan juridisesti vanhan tapaoikeuden periaatteen. Sen mukaan ympäristössä tapahtuneet merkittävät muutokset voivat aiheuttaa kansainvälisen sopimuksen raukeamisen ilman minkään diplomaattisen yhteisön päätöstä. Kansainvälisen sopimuksen elinkaarella on alkunsa ja loppunsa.
Geneven Ahvenanmaa-sopimus ei ole toteutunut kovan turvallisuuspolitiikan tasolla, mutta sen kaunis perusajatus on jättänyt syvän jäljen ahvenanmaalaiseen identiteettiin. Se on kulttuurin tasolla samanlaista todellisuutta kuin esimerkiksi Kalevalan tai Seitsemän veljeksen vaikutus sumalaiseen identiteettiin. Asiat eivät todellisuudessa kai tapahtuneet ihan niin kuin eepokset kertovat, mutta silti niillä on vahva vaikutus ihmismieleen ja historiaan.
torstai 12. maaliskuuta 2020
AHVENANMAA
Perjantaina 13.3.2020 ilmestyi uusin kirjani
AHVENANMAA - Itämeren voimapolitiikan pelinappula
Sen tärkeimmät pointit:
AHVENANMAA - Itämeren voimapolitiikan pelinappula
Sen tärkeimmät pointit:
Suomessa vakiintuneen ajatustottumuksen mukaan Ahvenanmaa on rauhan ja vakauden tyyssija, koska viisaat kansainväliset sopimukset ovat julistaneet sen puolueettomaksi ja aseettomaksi, ja ne suojelevat Ahvenanmaata kaikelta pahalta. Usko vuosisadan aikana tehdyn kolmen sopimuksen kykyyn hallita historiaa on johtanut ajatukset kauas siitä, mitä Ahvenanmaalla todella on tapahtunut.
x x x
Ensimmäinen näistä kansainvälisistä sitoumuksista syntyi Krimin sodan rauhanneuvotteluissa 1856, yli puolitoista vuosisataa sitten. Venäjän keisari Aleksanteri II lupasi olla rakentamatta Ahvenanmaalle laivastotukikohtia ja tykistölinnakkeita. Venäläinen sotaväki miehitti kuitenkin Ahvenanmaata, kuten muutakin Suomea vuoteen 1918 asti. Alistuminen Ahvenanmaan aseistusta rajoittavaan rasitteeseen ei johtunut Aleksanteri II:n lempeästä luonteenlaadustaan vaan siitä, että hän oli edellisvuonna perinyt Krimin sodassa hävinneen keisarikunnan kruunun ja joutui alistumaan sodan voittajien sanelemaan ratkaisuun.
x x x
Ensimmäinen näistä kansainvälisistä sitoumuksista syntyi Krimin sodan rauhanneuvotteluissa 1856, yli puolitoista vuosisataa sitten. Venäjän keisari Aleksanteri II lupasi olla rakentamatta Ahvenanmaalle laivastotukikohtia ja tykistölinnakkeita. Venäläinen sotaväki miehitti kuitenkin Ahvenanmaata, kuten muutakin Suomea vuoteen 1918 asti. Alistuminen Ahvenanmaan aseistusta rajoittavaan rasitteeseen ei johtunut Aleksanteri II:n lempeästä luonteenlaadustaan vaan siitä, että hän oli edellisvuonna perinyt Krimin sodassa hävinneen keisarikunnan kruunun ja joutui alistumaan sodan voittajien sanelemaan ratkaisuun.
Venäjän keisarin tähän servituuttiin pakottaneet Ison Britannian ja Ranskan keisarit ilmoittivat Krimin sodan rauhansopimuksen ratifiointilausumassa,että tämä Ahvenanmaan aseman järjestely sitoi Venäjän keisarin lisäksi myös heitä henkilökohtaisesti ja heidän seuraajiaan. Se oli kolmen keisaridynastian suuri diili.
Tämä kauan sitten sammuneita keisarillisia dynastioitta yhteen sitonut servituutti on edelleen suomalaisen Ahvenanmaa-uskomusten perusaineistoa. Se ei julistanut Ahvenanmaata puolueettomaksi, mutta ei aseettomaksikaan, ja se oli voimassa vain niin kauan kuin sen tehneet dynastiat hallitsivat valtakuntiaan.
Toinen suomalaisten Ahvenanmaa-ajattelua hallitseva sopimus oli kymmenen Kansainliitin jäsenmaan Genevessä 1921 tekemä sopimus, joka julisti Ahvenanmaan puolueettomaksi ja aseettomaksi. Suomen kannalta sen tärkeimmät allekirjoittajia olivat Britannia, Ranska, Saksa, Viro ja Ruotsi. Paljon vaikutti myös se, että Neuvosto-Venäjä ei ollut tämän Ahvenanmaa-sopimuksen osapuoli. Sen seuraajavaltiot Neuvostoliitto ja Venäjän federaatio eivät ole myöntäneet virallisesti edes tällaisen sopimuksen olemassaoloa.
Genevene sopimuksen solmimista seuranneen vuosisadan aikana sen taustajärjestö Kansainliitto on lopettanut toimintansa. Useimmat sen allekirjoittajista ovat muuttaneet valtiofilosofista identiteettiään ja poliittista perussuuntaansa. Vain Britannia, Ruotsi ja Suomi ovat pysyneen valtiolliselta rakenteeltaan ennallaan Geneven Ahvenanmaa-sopimuksen solmimista seuranneen vuosisadan ajan. Toisen maailmansodan jälkeen vain Viro on kirjallisesti ilmoittanut pitävänsä tätä sopimusta edelleen sitovana. Ruotsi ja Suomi ovat käytännössä yrittäneet noudattaa sen määräyksiä.
Geneven Ahvenanmaa-sopimuksen jälkeisen vuosisadan aikana Ahvenanmaahan vaikuttaneet poliittisen maantieteen, sotilaallisten voimakenttien, diplomaattisten olosuhteiden ja lähivaltioiden yhteiskunnallisten rakenteiden muutokset ovat rajut ja kattavat. Niiden vaikutuksesta Ahvenanmaa tulee Wienin sopimusoikeusneuvoston 1969 hyväksymän yleissopimuksen 62. artiklan vaikutusalueelle. Olosuhteissa tapahtuneet merkittävät muutokset ovat aiheuttaneet Geneven Ahvenanmaa-sopimuksen raukeamisen kansainvälisessä oikeudessa hyväksytyn Rebus Sic Stantibus-periaatteen mukaisesti.
Kolmas suomalaisten Ahvenanmaa-ajatuksia ohjaava dokumentti on Neuvostoliiton Suomelle talvisodan jälkeisenä syksynä sanelema sopimus, joka ilmoittaa Ahvenanmaan aseettomaksi, mutta ei puolueettomaksi. Se antoi Neuvostoliitolle oikeuden perustaa konsulaatin Maarianhaminaan varmistamaan Ahvenanmaan pysyminen aseettomana. Koska Suomi on sopimuksen toinen osapuoli, myös se valvoo, että mikään valtio ei sijoita Ahvenanmaalle sotilaallista välineistöä, vaikka tätä ei mainita erikseen sopimuksessa.
Tämä Neuvostoliitin Suomelle sanelema sopimus on ainoa näistä kolmesta Ahvenanmaata koskevasta kansainoikeudellisesta sopimuksesta, joka kiistatta on edelleen voimassa. Sen perusteella globaali supervalta valvoo Suomen valtioalueeseen kuuluvan maakunnan sotilaspoliittista statusta.
Varhaisin näistä sopimuksista rajoitti alueen aseistusta, kaksi seuraavaa määräsi sen aseettomaksi ja vain yksi myös puolueettomaksi. Mikään näistä tavoitteista ei ole toteutunut tarkoitetulla tavalla. Aina kun Itämeren alueella on ollut sotilaallista jännitystä tai sota, aseeton ja puolueeton Ahvenanmaa on joutunut aseellisen toiminnan piiriin, demilitarisoitu on remilitarisoitunut ja sen puolueettomuus rauennut.
Ahvenanmaalla on 1850-luvun jälkeen operoinut viiden sotaa käyvän valtion asevoimat, yhden puolueettoman valtion pieni yhtymä, sekä Suomen sisällissodan molempien osapuolten joukkoja. Ahvenanmaan rannikkolinnakkeet on tuhottu neljä kertaa kansainoikeudellisen sopimuksen perusteella ja rakennettu uudelleen kolme kertaa puolustustarkoituksessa.
Vuodesta 1900 vuoteen 1950 Itämeren alueen voimapoliittisen pelin osapuolet ovat toistakymmentä kertaa houkutelleet tai uhkailleet toisiaan Ahvenanmaan menettämisellä tai haltuun saamisella tai aseistamisella tai aseista riisumisella. Itämeren rantavaltioiden ylimmissä esikunnissa on 1900-luvun aikana suunniteltu toistakymmentä massiivista maihinnousuoperaatiota Ahvenanmaalle.
Toisen maailmansodan aikana Suomi varmisti Ahvenanmaan koskemattomuuden miehittämällä oman maakuntansa. Alkusyksyllä 1944 Saksa perui jo käynnistetyn Ahvenanmaan maihinnousuoperaation sillä perusteella, että siihen osoitettu sotilaallinen voima ei olisi riittänyt Ahvenanmaan puolustuksen murtamiseen.
x x x
Ahvenanmaan turvallisuuspoliittinen historia tuntuu osoittavan, että siellä, missä aseettomuus ja puolueettomuus esiintyvät rinnakkain, kumpikaan ei voi toteutua, ellei ole niiden koskemattomuutta suojaavaa voimaa.
Ahvenanmaa on Suomen maakunta, jonka itsehallinnon ja valtaväestön äidinkielen asema on varmistettu perustuslain tasoisilla säädöksillä. Suomi vastaa Ahvenanmaan alueellisesta loukkaamattomuudesta kaikissa
keskiviikko 11. maaliskuuta 2020
PALJONKO IKÄ PAINAA ?
Kolumni: Etelä-Suomen Sanomat 12.3.2020
Olen sivusta seurannut päivittelyä Yhdysvaltain presidentinvaalin todennäköisten ehdokkaiden korkeasta iästä. Varmaan siksi, että olen samaa ikäluokkaa kuin he, ja tiedän kokemuksesta, että hoksottimet eivät näillä vuosilla enää toimi aina niin kuin pitäisi. Mutta olemmeko me iän perusteella sentään ihan virkaheittoja?
Olen yrittänyt jäsentää tätä ongelmaa vertaamalla Yhdysvaltain vaalikuviota Suomen presidenttien ikähistoriaan. Iäkkäin presidentti viimeisen toimikautensa päättyessä oli J. K. Paasikivi, 86 vuotta. Samassa tilanteessa Urho Kekkonen oli 81 ja G. Mannerheim 79 vuotta.
Yhdysvaltain presidentinvaalin mahdollisina pidetyt voittajat olisivat ensi syksynä alkavan toimikauden päättyessä nuorempia kuin Paasikivi presidenttiydestä luopuessaan, vähän vanhempia kuin Mannerheim ja suunnilleen saman ikäisiä kuin Kekkonen.
Korkea ikä rasitti julmasti Mannerheimin ja Kekkosen presidenttikausien loppuvaiheita. Paasikivi pysyi pitkään hyvässä vedossa, mutta menetti tilannetajun toimikautensa viime hetkillä.
Millä ihmeen perusteella voisi päätellä, olisivatko Joe Biden, Bernie Sanders tai Donald Trump Paasikiven veroisia tervaskantoja, vai jäisikö jonkun tai ehkä kaikkien iän sieto Mannerheimin ja Kekkosen tasolle tai sitäkin alemmaksi.
Paasikiven veroista tervaskantoa ei taida olla presidentiksi tarjolla Yhdysvalloissa, mutta ei Suomessakaan.
Paasikiven veroista tervaskantoa ei taida olla presidentiksi tarjolla Yhdysvalloissa, mutta ei Suomessakaan.
x x x
Ikääntyvien presidenttien kenttäkelpoisuuden arviointi jakaa heidät kolmeen yllättävään ryhmään. Kaikkein korkeimpaan ikään asti palvelleet Paasikivi, Kekkonen ja Mannerheim joutuivat kriisijohtajiksi. Mannerheim luotsasi Suomen läpi toisen maailmansodan, Paasikivi loi idänsuhteet lännen tietä sulkematta, ja kylmän sodan keskellä Kekkonen raivasi Suomen tien kohti länsi-integraatiota.
Heitä nuoremmat, seitsemänkymppiseksi asti palvelleet P. E. Svinhufvud ja Mauno Koivisto saavat rinnalleen Sauli Niinistön, kun hänen toinen kautensa päättyy. He vaimensivat toimikausiensa epävakautta henkivät häiriötekijät. Svinhufvud pelasti Suomen demokratian oikeistodiktatuurilta, Koivisto ohjasi maan presidentin ylivallasta parlamentarismiin ja Niinistö ulkopolitiikan liehakoivasta hapuilusta klassiseen reaalipolitiikkaan.
Kuusikymppisenä tai sitäkin nuorempana presidenttikautensa lopettanet Lauri Kristian Relander, Kyösti Kallio, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen eivät saaneet otetta toimikausiensa takaperoisesta perusvireestä vaan myötäilivät sitä.
K. J. Ståhlbergin ja Risto Rytin luopuminen presidenttiydestä johtui perustuslaillisista erityistilanteista.
Harmittaa, mutta tällainen numeroleikki presidenttien palvelusvuosilla tuntuu vahvistavan peruskonservatismin omahyväistä myhäilyä siitä, että vain ikä kartuttaa viisautta.
Onneksi Suomen oloissa vastuunsa tunteva poliitikko pystyy ikääntyessään keräämään vaativissa tehtävissä tarvittavaa kokemuspääomaa. Yhdysvaltain rakenteellinen epävarmuus näyttää johtuvan ainakin osittain siitä, että monet omaisuusmassan kartuttamiseen keskittyneet ovat viime töikseen heittäytyneet valtataistelun imuun rahan eikä yhteiskunnallisen kokemuksen ja näkemyksen voimalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)