Rannikkoupseeriyhdistyksen julkaiseman Rannikon puolustaja-lehden numerossa 2/2020 on artikkelini rannikkopuolustuksen vaikutuksesta Suomen turvallisuuspolitiikkaan historian eräissä ratkaisuvaiheissa.
RANNIKKOPOLUSTUKSEN HISTORIALLINEN KAUKOVAIKUTUS
Rannikon puolustaja 2/2020
Juuri itsenäistyneet ja köyhyydessä kärvistelevät Suomi ja Viro rakensivat 1930-luvun kuluessa Porkkalan-Helsingin alueen ja sitä vastapäätä olevan Tallinnan seudun väliseen Suomenlahden kapeikkoon 45 suurikaliiperista putkea käsittäneen tykistöjärjestelmän, jonka tulivoimaan pystyttiin liittämään myös Suomen panssarilaivat. Linnakkeita yhdistävä kaapeliverkosto ulottui Viron rannikolle. Ne pystyivät käyttämään ammunnassaan myös vastarannalle sijoitetun tulenjohdon antamia arvoja. Talvisotaa edeltäneen tilanteen perusteella tehdyn teoreettisen laskuharjoituksen perusteella väitetään, että järjestelmä olisi pystynyt ampumaan kohdealueelleen tuhat kranaattia 5-6 minuutissa.
Suomen yleisesikunnassa toiminut neuvostotiedustelun agentti onnistui ennen kiinni jäämistään luovuttamaan toimeksiantajalleen linnakejärjestelmän perustiedot. Niiden perusteella toteutetut neuvostolaivaston johdon sotapelit osoittivat, että sulku ei ollut murrettavissa. Talvi- ja jatkosodan aikana tämä tieto riitti varmistamaan Suomenlahden sulun. Neuvostoliiton ei kannattanut testata pikkuvaltioiden suppealle alueelle keskittämän tykistömassan tehoa.
Rannikkopuolustuksen toisena painoisteenä oli Ahvenanmaa. Sinne keskitettiin 69 kaliiperiltaan 152 – 120 millin tykkiä. Niitä oli laajalla saaristoalueella parikymmentä enemmän kuin Suomenlahden sulussa, mutta kaikkein järein kalusto puuttui. Se riitti rauhoittamaan Ahvenanmaan alueen merisotatoimet lähes yhtä vähiin kuin Suomenlahden sulku omalla alueellaan.
Neuvostoliittolaiset muistuvat Suomen rannikkotykit vielä jatkosodan jälkeenkin. Suomen puolustusvoimien kotiuttamisen yhteydessä valvontakomissio vaati Suomen rannikkotykistön niin tuntuvaa keventämistä, että se vaikutti aseriisunnalta. Mannerheim ryhtyi avoimeen vastarintaan. Hän todisteli valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanoville, että Suomenlahden pohjoisrannan aseriisunta ei olisi edullista Neuvostoliitolle. Mannerheim halusi sotilaallisen sopi¬muksen yhteisen turvallisuuden varmistamiseksi.
Ždanov hyväksyi 92:n suurikaliperisen tykin säilyttämisen Porkkalan länsipuolisilla linnakkeilla, ja Suomi sitoutui suojaamaan neuvostolaivaston aluksia rannikkoväylillään. Porkkalan itäpuolella olevat järeät tykit olivat eri kategoriassa. Ne käskettiin poistaa linnakkeista. Kahden aseriisunnan uhriksi joutuneen tykin tämän jälkeinen historia tunnetaan. Helsingin edustalla olevan Kuivasaaren 305 millin tykit purettiin ja varastoitiin Parolaan. Ne palautettiin Kuivasaarelle 1960-luvun alussa ja varustettiin toimintakuntoon, tosin koeammuntoja ja nykyisin vain kunnialaukauksia varten.
Mannerheimin Neuvostoliitolle tarjoamasta sopimusideasta kehittyi myöhemmin yya-sopimus, johon aikanaan liittyi turvallisuussitoumusten lisäksi myös kiusallisia poliittisia lieveilmiöitä. Mutta marsalkan poliittinen liikahdus Neuvostoliiton tarpeita ymmärtävään suuntaan auttoi vakauttamaan 1940-luvun loppuvuosien uhkaavaa tilannetta.
Toisen maailmansodan aikana Suomen rannikkotykistö ei keventänyt turvallisuuspolitiikan kokonaisvastuuta kantaneiden taakkaa massiivisella tulella vaan pelkällä olemassaolollaan. Neuvostoliiton Suomenlahdella ja Itämerellä operoivaa laivastovoimaa oli toisen maailmansodan aikana vielä vähän, ja oli järkevää säästää sitä vastaisen varalle. Suomen rannikkopuolustuksen tehoa ei kannattanut testata. Tällainen ilman taistelua toteutuva turvallisuus on puolustussuunnittelun korkein tavoite.
Vuoden 1949 puolustusrevisio määritteli tuskaisen ponnistuksen jälkeen Suomen puolustuksen päätehtäväksi varautumisen massiivisen maahyökkäyksen torjuntaan, eikä puolustuksen toimintasuunasta ollut epätietoisuutta. Presidentti J. K. Paasikivi piti 1950-luvun alussa ministereilleen yksityisiä ja ryhmäpuhutteluja turvallisuuspolitiikan ytimestä. Hänen perussanomansa oli, että jos Neuvostoliitto vaatisi Suomelta enemmän kuin se oli saanut yya-sopimuksella, sitä olisi vastustettava, vaikka asein. Nyt ilmansuuntakin jo ilmeni käytetyistä sanamuodoista.
Samaan aikaan Paasikiven ministeripuhuttelujen kanssa puolustusvoimissa valmisteltiin ensimmäinen operatiivinen puolustuskäsky idästä tulevaa hyökkäystä vastaan. Sitä päivitettiin 1960-luvulle asti, ja näissä versioissa huomioitiin myös Suomenlahden yli uhkaava voima. Rannikkopuolustus oli palannut Suomen puolustusajatteluun, mutta Neuvostoliitto valmisteli paikallista operointia laajempia strategisia kuvioita.
Kun kauhun tasapaino oli vakauttanut supervaltojen perusasemat, Neuvostoliitto käytti Suomen suunnalla etupiirikseen kokemansa alueen merkitsemiseen uhkaavia poliittisia eleitä, joiden teho perustui yya-sopimuksen. Suomen alueella se ei kuitenkaan ilmennyt lännestä Neuvostoliittoon kohdistuneen risteilyohjusten uhan korostuksena. Salaiset konsultaatiot 1970-luvun alkupuolella keskittyivät Kuolan alueen ydinasetukikohtiin Lapin suunnasta kohdistuvaan selustauhkaan.
Suomen Lappi oli painostava ongelma niille harvoille kenraaleille, joilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää tehdä vaikutus neuvostoliittolaisiin luomalla illuusiota sotilaallisen tyhjiön puolustuksesta. Puolustusvoimain uusi komentaja Lauri Sutela kunnostautui keväällä 1974 ilmoittamalla omalla vastuullaan, että neuvosto-osapuoli oli pari vuotta jatkuneissa keskusteluissa saanut kaiken tarvitsemansa tiedon, joten tapaamisten jatkamiselle ei ollut perusteita. Presidentti myönsi pitkän miettimisajan jälkeen, että vastapuolen yllättänyt röyhkeä väistöliike oli taitava ele, joka auttoi irtautumaan vaikeasta tilanteesta.
Pääesikunnan ja puolustusministeriön tehokkaat upseerit kärkkyivät 1950-luvulta lähtien - osittain ilman valtuuksia - mahdollisuutta vapautua Pariisin rauhansopimuksen puolustusvoimien aseistukselle asettamista rajoituksista. Puolustusvoimain komentaja joutui melkoisiin vaikeisiin estääkseen niistä aiheutuvien ongelmien kulkeutumisen presidentin pöydälle.
Asiat liikahtivat vasta kun poliittinen johto ryhtyi diplomaattisiin ponnistuksiin, jotka tuottivat tulosta hitaasti ja tuskaisesti. Ohjusaseen käytön hyväksyminen saatiin 1960-luvun alussa Neuvostoliitolle tärkeän taistelukonekaupan yhteydessä ja 1980-luvun alussa herätemiinojen hankinalle hankittiin Neuvostoliiton vastahakoinen suostumus.
Rannikkopuolustusta perinteisesti hallinnut tukeutuminen tykistölinnakkeisiin alkoi1980-luvulla tehdä tilaa merimaaliohjuksille, jotka toimivat sekä merellä että maalla liikkuvilta alustoilta. Ne olivat Neuvostoliitolle luultavasti suumpi ongelma kuin Suomen vielä melko harmittomien ilmavoimien ohjusaseistus. Tämä suuntaus oli ilmeisesti rannikkopuolustuksen pääperiaate samaan aikaan kun ilmavoimat siirtyivät Hornet-järjestelmään.
Uuden sukupolven aseteknologian tulolla Suomen rannikkopuolustukseen oli yllättäviä etiäisiä. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov, ja – kaikista maailman ihmisistä – Tidningen Åland-lehden päätoimittaja ja ahvenanmaalaisen separatismin johtohahmo Julius Sundblom arvostelivat jo vuoden 1939 lopulla suomaalisen rannikkopuolustuksen vanhanaikaista tukeutumista tykistöön. He kiinnittivät huomiota siihen, että rannikkopuolustuksen tulevaisuus olisi ilma- ja laivastovoimissa.
Kylmän sodan päättyminen käänsi Itämeren alueen turvallisuusrakenteen päälaelleen. Se ei tapahtunut kuitenkaan vielä silloin kun Neuvostoliitto 1990-luvun alussa katosi Euroopan tilannekartalta. Se tapahtui vasta kun Venäjän uusi hallinto ja kiristynyt poliittinen kulttuuri olivat vakiinnuttaneet valtansa Kremlissä. Sen julistama ja käytännössä toteuttama uusekspansiivinen politiikka ja Naton reagointi tällaiseen ilmiöön ovat suunnanneet ennen kokemattoman paineen Kaliningradin sotilaallisen asemaan. Itämeren turvallisuuden avainkysymys ei enää ole Pietari. Nykyisin se on Kaliningrad.
Venäjän etukenoinen asenne ja Naton reaktio siihen ovat kääntäneet Itämeren turvallisuusrakenteen ennen kokemattomaan asentoon. Venäjä ja Nato varautuvat puolustamaan päällekkäisiä etupiirejään, joiden sotilasmaantieteellinen asema on kummallekin osapuolelle lähes toivoton. Itämerellä vallitsee paikallinen kauhun tasapaino. Kun lähialueella on tällainen viritys, se koskee myös Suomea ja Ahvenanmaata, ja siksi myös Ruotsia. Maantieteelle emme voi mitään.
Tämä jännite ei ole hallittavissa laittautumalla mahdollisimman huomaamattomaksi, kuten Suomi kylmän sodan aikana yritti. On kyettävä varmistamaan, että Suomenlahdella ja pohjoisella Itämerellä mikään ei luo kummallekaan supervaltaintressille harhakuvitelmaa siitä, että ne pystyisivät nokkelalla yllätyksellä horjuttamaan paikallista kauhun tasapainoa omaksi edukseen.
Tämä välttämättömyys on 2010-luvulla kehittynyt monipuoliseksi Ruotsin ja Suomen puolustusvoimien yhteistoiminnan ja harjoittelun verkostoksi. Se perustuu niiden yhteiseen turvallisuusintressiin ja puolustusvoimien yhteensopivuuteen sekä keskenään että Naton järjestelmien kanssa.
Yya-ajoilta Suomeen juurtunut hankalia keskustelunaiheita torjuva tapakulttuuri on purkautunut, ainakin osittain ja ajoittain. Se sijaan on kehittynyt turvallisuusvastuuta kantavien poliitikkojen, virkamiesten ja upseerien valmius käsitellä puolustuspolitiikkaa jopa julkisesti samoilla termeillä ja logiikalla, joita kaikki valtiot ovat kautta aikojen käyttäneet näissä asioissa. Suomen turvallisuuspolitiikka ei ole enää kansainvälinen kummajainen vaan noudattaa samaa faktapohjaista ajattelutapaa kuin kaikkien muidenkin valtioiden puolustusfilosofia, myös Venäjän.
Ruotsin ja Suomen aktiivinen valmius konkreettiseen puolustusyhteistyöhön on pitkän ja ajoittain jännitteisen yhteisen historian jälkeen suorastaan yllättävä ilmiö. Siinä ei ole jälkeäkään toisen maailmansodan edellä kehitellystä Ahvenanmaan yhteispuolustuksesta eikä talvisodan jälkeisenä syksynä virinneestä valtioliittohaaveesta, joissa toivottomaan asemaan joutunut Suomi joutui suostumaan kaikkeen, mitä Ruotsi huomasi esittää.
Suomen tehostunut puolustusvalmius ulottuu Suomenlahden aluevesien ja rannikkovyöhykkeen lisäksi Suomen ja Ruotsin välisen saaristovyöhykkeen koskemattomuuden puolustukseen. Ensimmäistä kertaa historiassa Suomen ja Ruotsin puolustustarpeet yhdistyvät pohjoisella Itämerellä ja Ahvenanmaalla aidolla tavalla yhteiseksi intressiksi.
Sen rakenne on hämmästyttävällä tavalla sukua Suomen ja Viron rannikkotykistön 1930-luvulla kehittämälle painopisteajattelulle. Molemmissa tapauksissa tavoitteena oli varovaiseen harkintaan ohjaavan pelotevaikutuksen suuntaaminen Itämeren isoa peliä rakentavien maailmanmahtien tilannearvioihin.
