Pikakommentti 26.4.22017: Namuja kaikille

Ministerinsalkut ovat perinteisesti namuja, jota jakamalla eduskuntapuolueita innostetaan kantamaan hallitustyön taakkaa. Ennen vanhaan puolueiden maakunnalliset perusyksiköt, ammattiliitot, urheilujärjestöt, naisverkostot ja nuorisoliitot olivat jonossa saadakseen vuorollaan järjestötyössä kunnostautuneelle puuhaihmiselleen mieltä lämmittävän ministerinsalkun.

Hallinnollisella kokemuksella tai ministeriön toimialan tuntemuksella ei ollut painoarvoa, kunhan taustajärjestön poliittinen sijainti on sopiva. Varsinkaan opiskelusuorituksilla, kielitaidolla ja kansainvälisellä verkostoitumisella ei pitkälle pötkitty. Sellainen tausta viittaa herraskaisuuteen, ja eliitin halveksunta on kansanhuveista kaikkein suosituimpia.  

Sipilän hallituksen puoliväliriihessä nähtiin tällaisen namunjakopolitiikan uusi versio. Kun yhden ministerisalkun kohtuuttomaksi paisuminen pakotti sen jakamiseen, jakoon tulikin kolme salkkua. Yksi niistä tarvittiin isojen asioiden järkevään hoitamisen, ja kaksi muuta sen varmistamiseen, että kenellekään ei tulisi paha mieli. Namuja kaikille. 

Pikakommentti 24.4.2017: Ranskalaisuuden olemus

On turha kauhistella Ranskan presidentinvaalin ensivaiheen päätulosta, joka oli perinteisten puolueiden romahdus. Ne eivät pystyneet luotsaamaan kansakuntaa vaikeassa väestörakenteen ja talouden kriisissä. Siksi ne joutavatkin mennä.

Ranskan kummallinen valtiosääntö voi olla sille varsinainen onnenkantamoinen. Vaikka poliittisen vallan monopolisoineet puolueet katoaisivat kentältä, Ranska ei välttämättä putoa tyhjän päälle. Sillä on vahva presidentti-instituutio, jolla on poliittista valtaa ja salaperäistä arvovaltaa. Ja sillä on ilmeisesti edelleen toimiva hallinto, joka ohjautuu, jos ohjataan.

Ranskan kokemat terroristi-iskut näyttävät luoneen kansallisen tahtotilan varjella ranskalaisuuden olemusta. Vanhat puolueet eivät pystyneet johtamaan tällaista ennen näkemätöntä hengen liikahdusta. Jos uusi presidentti osoittautuu vahvaksi persoonallisuudeksi, hän voi ehkä pystyä.  

Kolumni 20.4.2017: Neuvostoliiton viimeinen yritys

Etelä-Suomen Sanomat 20.4.2017

Syyskuussa 1990 presidentti Mauno Koivisto mitätöi yksipuolisella tulkinnallaan Pariisin rauhansopimuksessa Suomen puolustusvoimien aseistukselle ja Saksan-yhteyksille asetut rajoitukset. Siihen asti Suomen toimivalta oli vajaa, sen jälkeen se oli taas suvereeni. Presidentti saneli valtioneuvoston pöytäkirjaan, että yya-sopimuksen viittaukset Saksan hyökkäävään rooliin heijastivat ”tilannearviota, joka ei enää vallitse”. Nämä kaksi päätöstä yhdessä vapauttivat Suomen yya-sopimuksen taakasta. 

Koivisto on selostanut muistelmissaan näiden tapausten kulun. Turun yliopistossa väitöskirjaa valmisteleva Juha-Matti Ritvanen on julkaissut Historiallisessa Aikakauskirjassa uusiin kotimaisiin arkistolähteisiin perustuvan artikkelin, joka selvittää merkittävästi Pax-ratkaisun kummallisen jälkinäytöksen taustaa. (HAiK 1/2017, ss. 74-86)  

Iso-Britannia ja Neuvostoliitto protestoivat Suomen yksipuolisesta menettelytavasta, mutta suhtautuivat lähes ymmärtäväiseen tulkinnan sisältöön. Neuvostoliiton ulkoministeriö halusi myöhemmin ymmärtää Pax-ratkaisun niin, että Suomi kuitenkin noudattaisi Pariisin rauhansopimuksen sille asettamia aseistuksen määrän ja laadun rajoituksia. Se näytti siis vaativan Pax-tulkinnan perumista.   

Tämä oli Neuvostoliiton viimeinen yritys kyykyttää Suomea. Se olisi merkinnyt, että puolustusvoimien kehittämistä koskeville päätöksille olisi pitänyt hakea yya-ystävän suostumus. Ritvasen tutkimus osoittaa, että pelin valttikortti oli kuitenkin Suomella. Koivistolla oli suorat tiedusteluyhteydet Kremliin, presidentti Mihail Gorbatšoviin. Hän tiesi, että Neuvostoliiton ulkoministeriö toimi ilman presidenttinsä valtuuksia.

                                            x                    x                    x

Neuvostoliiton virkamiestason soolo oli yritys päästä kontrolloimaan Suomea kylmän sodan hengessä. Yya-kumppanin asevarustelun tasoon vaikuttaminen oli ainoa jäljellä enää ollut vipuvarsi, jolla Moskova olisi voinut kontrolloida Helsinkiä. Moskovan vanhan kaartin röyhkeä painostusyritys sai Suomen tiukentamaan otteitaan. 

Alkuperäinen Pax-tulkinta oli vain ilmoitus siitä, miten Suomessa ajateltiin. Kun sitten jouduttiin reagoimaan vanhoillisten virkamiesten jälkilypsy-yritykseen, Suomi löi supervaltanaapuriaan sormille, ja kertoi, miten se aikoi toimia: ”Suomi tulee ylläpitämään tarpeen vaatimaa puolustuskykyä”. 

Näin loppui Suomen kylmä sota. Pax-tulkinnan syvin merkitys oli siinä, että Suomi teki sen omin päin Neuvostoliiton kommentteja odottamatta, ja päälle päätteeksi tyrmäsi supervallan uhoavat virkamiehet. Suomi vapautui yya-sopimuksen kahleesta siksi, että se itse päätti niin.

                                            x                    x                    x

Ritvasen artikkelin merkittävin uusi tieto osoittaa, että Neuvostoliiton ulkoministeriön huolestuminen Pax-tulkinnasta ei pohjimmiltaan johtunut Suomen asevarustelusta tai suhteista Länsi-Saksaan.  Neuvostovirkamiehet hermostuivat siksi, että se oli heidän ajatuksissaan ennakkotapaus, jonka perusteella Suomi voisi vaatia Karjalan palauttamista. Siksi hätäkellot kilkattivat Moskovassa. 

Venäjän suurlähettiläs Juri Derjabinin touhukkuus Pariisin rauhansopimukseen liittyvien pikkuasioiden kimpussa on tähän asti näyttänyt kummalliselta. Hän teki ison numeron esimerkiksi piskuisesta oikeistolaisesta yhdistyksestä, koska Pariisin rauhansopimus kielsi natsijärjestöt. Moskovan viesti oli selvä. Rauhansopimuksen yhteenkään artiklaan ei saa koskea tikullakaan. Suomalaisille piti tehdä selväksi, että Karjalan palautuksesta ei kannata haaveilla. 

Siihen mukautuminen ei ollut vaikeaa, sillä Pax-tulkinnan tärkein tulos oli jo varmistettu. Suomi pääsi eroon yya-sopimuksen vaarallisimmista ulottuvuuksista jo ennen kuin koko sopimus raukesi. 

Pikakommentti 13.4.2017: Onko Valko-Venäjän vuoro?

Maailma kuhisee Yhdysvaltain ja Venäjän Syyria-politiikkojen yhteentörmäystä, kemiallisia aseita ja Pohojs-Korean ja Kiinan arvoitusta. Kaiken tämän keskellä presidentti Donald Trump omisti hetken aikaa pikkuasioista kaikkein pienimmälle. Hän vahvisti Yhdysvaltain hyväksynnän Montenegron Nato-jäsenyydelle.

Valkoisen talon virkamiestaso avasi tämän pikkujutun laajan merkityksen. Se totesi, että Naton ovi on taas auki kaikille, jotka haluavat liittyä ja täyttävät kriteerit. Juuri tätä presidentti Vladimir Putin olisi kaikkein vähiten tarvinnut juuri nyt. Asia ei voi jäädä tähän. Kun Nato liikahtaa, Venäjä ei voi istua aloillaan. Kansainvälinen tilanne luo Putinin seuraavaa liikettä suojaavan sumuverhon.

Voisi melkein veikata, että Valko-Venäjällä alkaa tapahtua. Kolme vuotta sitten Krimin kaappausta pohjustivat vihreät miehet. Kukaan ei saanut arvata ääneen, keitä he mahtoivat olla, mutta oli helppo ymmärtää, että jotakin erikoista oli tekeillä.

Jos Venäjä havittelee otteensa tiukentamista Valko-Venäjään, se tuskin tällä kerralla helpottaa kansainvälisten tarkkailijoiden työtä markkeeraamalla etulinjansa sijainnin ympäristöstä poikkeavalla vateparrella. Jos Valko-Venäjällä tapahtuu jotakin, se ei tule paukahtaen vaan kitisten. Kannattaa seurata tilannetta.

Pikakommentti 7.4.2017:Putinin-Trumpin oppi

Presidentti Trumpin ohjusisku Syyriaan saa kommentaattorit ravistamaan hihastaan kaikki mahdolliset arviot rajun liikkeen poliittisesta johtoideasta. Nyt kun kokonaisuudesta tiedetään vielä hyvin vähän, ajatuksella on tilaa laukata.

Trumpin reaktio törkeään kaasuhyökkäykseen tuntuu hyvältä. Se sisältää myös niin isot riskit, että hirvittää. Ja kyynikko voi sanoa, että sehän toistaa vain ikiaikaista perusmallia. Kun suuri johtaja on sisäpoliittisissa vaikeuksissa, kannattaa aloittaa sopivasti mitoitettu sotilasoperaatio. Se saa kapinaa hautovan kansan ryhmittymään lipun ympärille johtajansa tueksi.

Yhdysvaltain Syyria-operaatiosta on samoja piirteitä kuin Venäjän sodassa Ukrainaa vastaan. Presidentti Putin on nyt sisäpoliittisesti yhtä ahtaalla kuin 2014 hyökätessään Ukrainaan. Trumpin pikku sodan nostama pölypilvi suojaa ihanteellisesti Putinia jos hän nyt päättää kiillottaa Venäjän kunniaa uudella näyttävällä operaatiolla. Se piristäisi tympääntynyttä ja pelokasta kansaa. 

Kolumni 6.4.2017: Jo riittää populismi

Etelä-Suomen Sanomat 6.4.2017

Yhdysvaltain kansa äänesti presidentikseen henkisesti epävakaan mahtailijan, jolla ei ole alkeellistakaan käsitystä siitä, miten hallinto toimii, eikä edes siitä, miten poliittisen johtajan kannattaisi käyttäytyä, jos ajattelee johtavansa.

Yhdysvallat syntyi parisataa vuotta sitten uskonnollisesti ja poliittisesti vainottujen suojasatamaksi. Nyt vääräuskoisista ja vainotuista on tullut rienaavan pilkan kohde ja vapaata riistaa. Meluisa johtaja aikoo kruunata suuruudenhullun omakuvansa rakentamalla muurin, kuten Itä-Saksan epätoivoiset hölmöt puoli vuosisataa sitten.   

Yhden viisauden profeetat kaappasivat haltuunsa Britannian mielipideilmaston. He olivat keksineet, että kaikki ikävät asiat ovat Euroopan unionin syytä. Ja sitten kun kansa äänesti brexitin, helppoheikit luikkivat pakoon ja jättivät aiheuttamansa sotkun muiden siivottavaksi.  

Britannia hurmautui ajatuksesta kulkea yksin, ja törmäsi siihen, että silloin inhottujen maahanmuuttajien lisäksi myös ulkomailla elävät britit ja Britanniassa asuvat ulkomaalaiset jäävät yksin. Samalla kun Westminster vapautuu Bryselin ikeestä, se saattaa menettää Skotlannin, joka ehkä voi olla itsenäinen, mutta olisi sitten vielä enemmän yksin kuin Englanti.  

Populismi ei ole vain suosittu kansanhuvi. Sillä on seurauksia.

                                            x                    x                    x

Yhdysvaltain oikeuslaitos osoittaa, että perustuslaki voittaa tviitin. Vanhan hallinnon ilmasto- ja terveyspolitiikka eivät romahdakaan uuden presidentin pahantuulisuuden puuskahduksesta. Presidentin puolue nousee kapinaan. Tiedustelu on ilmeisesti paljastanut presidentin Venäjää liehitelleiden avustajien amatöörimäisen törmäilyn. Enää ei ehkä olla kaukana siltä rajalta, jonka ylitys laukaisee presidentin viraltapanoprosessin. Silloin presidentti voi pelastautua vain anomalla syytesuojaa varapresidentiltään ja eroamaan kuin Richard Nixon aikoinaan.  

Todellisuus alkaa vähitellen valjeta myös briteille. Jos Skotlanti yrittää irrottautua Englannista, Euroopan unioni voi sulkea ovensa uhkarohkealta separatistivaltiolta. Lontoon finanssibisnes valmistautuu jo nyt vetäytymään unionin suojaan. Euroopan yhteismarkkinoilta putoamisen merkitys paljastuu vasta kun se on totta.

Kaikki ovat uskovinaan piinan ratkeavan loitsumalla, että brexit on brexit, mutta populismi ei voi tuottaa Britannialle muta kuin loistavan eristyneisyyden. Miten suu sitten pannaan, jos entisen imperiumin kuningatar menettää kruununsa viimeisetkin jalokivet, kuten Skotlannin ja Gibraltarin. Jäljelle jää vain Englannin kokoinen Englanti.

                                            x                    x                    x

Valon kajoa näkyy jo Euroopassa, joka oli joutumassa pimeiden voimien valtaan.  Hollannissa raikulipopulismi sai tyytyä pelättyä pienempään voittoon. Saksalle rasistista vaihtoehtoa tyrkyttävälle joukkiolle taitaa sittenkin olla vaihtoehto. Ranskan presidentinvaaleissa voi taas käydä niin, että kansalliskiihkolla ylvästelyn tie nousee pystyyn. Venäjällä muhii nuoren kansan uusi liike.

Suomessa tuntuu viriävän jonkinlainen jo-riittää-henkinen vastaliike populismille. Evan uusin asenneraportti osoittaa, että vielä vähän aikaa sitten yleinen niskojen nakkelu eurolle ja unionille olisi väistymässä. Noin 60 prosenttia suomalaisista ei halua eroa EU:sta, ei markan paluuta eikä Euroopan unionin hajoamista.

Se nyt vielä puuttuisi, että Nato-vihasta aivokuollut Suomi irtautuisi ainoasta järjestökytköksestään Länsi-Eurooppaan. Brexitin jälkeisellä Englannilla on sentään ihanteellinen maantieteellinen asema, vahva kansantalous ja toimiva puolustus. Finexitin jälkeisellä Suomella olisi vain hirmuinen maantiede, epävakaa kansantalous ja liittoutumattomuuteen rampautuva puolustus.