Kolumni 1.6.2017: Voiko järki sittenkin voittaa

Etelä-Suomen Sanomat 1.6.2017

Britannian puolueet eivät ole saaneet otetta kansallisten rakenneongelmien ratkaisusta. Parlamenttivaalien kampanjointi on vanhanaikaista puolueiden kauneuskilpailua. Samaan aikaan brexitin etiäisaavistukset nakertavat yhteiskunnan perusteita ja talouden ydintä jo ennen kuin tiedetään, mitä kaikkea ero unionista oikeastaan merkitsee.   

Britit arvuuttelevat, pystyykö Labour parantamaan vielä muutamalla prosenttiyksiköllä asemiaan maan kakkospuolueena. Kansakunnan suuri kysymys on se, kutistuuko konservatiivien voittomarginaali alle kymmenen prosentin. Kansakunnan pohtiessa tällaista triviaa, itse aiheutetun mullistuksen pelko nakertaa yhdistyneen kuningaskunnan reuna-alueita.  

Kukaan ei kuunaan voisi kuvitella, että Labour pystyisi hallitsemaan EU-eroa yhtään konservatiiveja viisaammin. Päinvastoin. Labourin johtama brexit olisi luultavasti vielä kauheampi kuin se, mitä konservatiivit sanovat tavoittelevansa.  

Tähän mennessä nähdyt brexit-tuhojen ennusmerkit ovat lasten leikkiä sen rinnalla, mitä alkaa tapahtua, kun ero EU:sta ihan oikeasti käy toteen. Mutta ei se mitään. Vaaleihin mennään niin kuin aina ennenkin. Poliitikot nahistelevat vanhaan tyyliin muodollisista valta-asemista.

Parlamenttivaalit olisivat viimeinen mahdollisuus tarkistaa, onko kansa todella aina oikeassa. Kaikki muut tekevät virheitä. Kansallinen kollektiivi ei voi olla jumalallinen poikkeus tästä luonnonlaista. Parlamentti on sitä varten, että se ottaisi järjen käteen, jos kansa ei siihen pysty. Puoluetaktikoiden hengen voima ei näytä riittävän siihen.  

                                            x                    x                    x

Ranskassa on syntynyt mielenkiintoinen yhteiskunnallinen koetilanne. Puolueet ovat menettäneet otteensa todellisuudesta, kuten Britanniassakin. Presidentinvaaleissa paljastui kuitenkin yllättäen kansallisen enemmistön poliittinen näkemys, joka ei kumpua vanhojen puolueiden ohjelmallisista päähänpinttymistä. Se lähtee järkiperäisen tilannearvion osoittamista välttämättömyyksistä.

Ranskan parlamenttivaaleista nähdään, voiko uuden presidentin tueksi syntyä toimintakykyinen, puolueiden ulkopuolinen voimaryhmittymä. Kansalaismielipiteen pitämyksistä välittämättä se voisi ehkä toteuttaa kaikkien välttämättömäksi ymmärtämiä asioita. Se olisi ennenkuulumatonta, sillä ranskalaisuuteen kuulu pakkomielle vastustaa aina hallitusta, ja varsinkin presidenttiä.

Ranskan parlamenttivaalien ehdokasasettelu voisi viitata siihen, että jotakin näin kummallista on ehkä tekeillä Ranskassa, kaikista maailman maista juuri siellä. Se olisi aatehistoriallinen vallankumous.

Parlamentarismin ytimenä on Britannian hitaan historian kasvattama toimintamalli, jossa parlamenttiin keräytynyt poliittinen voima pystyy vahvoihin liikkeisiin silloin kun niitä tarvitaan. Britannian nykyinen parlamentarismin versio on kuitenkin johtanut alakuloiseen alistumiseen brexitiin, joka tuottaa kaiken järjen vastaisia tuloksia.

Ranska on ehkä toista maata. Jos hyvin käy, uudenlainen parlamentarismi voi viritellä optimistista dynamiikkaa. Parhaimmillaan se voisi ehkä saattaa matkaan jotakin uutta.

Tähän mennessä maailmanhistoriassa nähty neuvoo olemaan uskomatta mihinkään noin edistykselliseen. Mutta lapsekas hyväuskoisuus kannustaa kuvittelemaan mahdolliseksi, että järki voisi voittaa.

Silloin valtiollinen johto pystyisi opastamaan kansalaismielipidettä suuren luokan perusongelmien harkinnassa. Se olisi kokonaan muuta kuin nykyinen meno, jossa mielijohteiden ja päähänpälkähdysten perusteella reagoiva kansalaismielipide rajoittaa valtiollisen johdon toimintamahdollisuuksia. 

Pikakommentti 31.5.2017: Kaksoiskansalaisuus

On helppo vinoilla puolustusvoimain suhtautumisesta kaksoiskansalaisuuteen. Tähän mennessä julkisuuteen tulleet yksittäistapaukset tuntuvat selvästi lain hengen vastaisilta, vaikka puolustusviranomaiset ovat sankarilliset tarrautuneet lain kirjaimeen. Ne ovat puolustusvoimain perustehtävän kannalta mitä johdonmukaista turvallisuustyötä. Savuavaa asetta ei ole löytynyt, vaikka likeltä liippaa.  

Turvallisuusviranomaisten on järkevää pitää uskottavuuden äärirajoille asti kiinni siitä, että raskauttavaa dokumenttia ei ole. Mutta jokaiselle täytyy olla selvä, että tässä on kysymys arkipäiväisestä turvallisuuden perustyöstä, joka on lainsäädännön vanhakantaisuudesta takia lain vastaista.

On vaikea kuvitella, että joku Naton tai Venäjän turvallisuusviranomainen jättäisi hyödyntämättä mahdollisuuden saada laillisin menetelmin tietoa vastapuolen kyvystä ja tavasta käyttää miehittämättömiä ilma-aluksia. Miksi Suomen pitäisi olla hölmö ulkopuolinen tässä vuosisataisessa sotilastiedustelun mestaruussarjassa.

Pitäisikö Suomen teeskennellä tietämättömyyttä siitä sotilastiedustelun perusymmärryksestä, että mielenkiintoisissa tehtävissä toimivien ihmisten jokapäiväisessä höpötyksessä olevaa pikkutietoa keräämällä pystytään paljastamaan merkittävää kohdemaan etuja vahingoittavaa tietoa. Siksi varuskuntien ruokalat ja sotilaskodit ovat tiedustelun eturintamaa.

Onko todella niin, että ihmisoikeuksien perusasiat velvoittavat Suomen tarjoamaan vieraiden valtioiden edustajille pääsyn Suomen puolustusjärjestelmien arkoihin perustiedostoihin? Missään muussa maassa sellainen ei tulisi kysymykseenkään. Tasavertaisuus on ihmisoikeuksien jalompia asioita, mutta se ei voi velvoittaa ketään hurskaan idiootin rooliin.

Presidentin muisto 23.5.2017: Suuri kaari

Mauno Koiviston presidenttikaudet piirtävät suuren kaaren. Siinä jännitteessä suomalaisuuden perusilmeen muutos oli dramaattinen, vaikka hidas. Se kesti toistakymmentä vuotta. Yya-Suomesta tuli EU-Suomi.  

Vuoden 1980 suuren valtataistelun liepeillä liikkui myös vanhakantainen suuntaus, joka yritti raivata Neuvostoliitolle vaikutusmahdollisuuksia Suomen presidentinvaaleissa. Koiviston ympärille syntynyt poliittinen kulttuuri ja hänen karismansa varmistivat Suomen pysymisen itsenäisenä tasavaltana ja pohjoismaisten demokratian valtavirrassa.

Koiviston toisen kauden päättyessä 1994 Brysselissä oli menossa Suomen EU-jäsenyysneuvotteluiden iso vääntö. Koiviston luultavasti viimeinen valtiollinen toimi presidenttinä oli hänen Suomen neuvotteluvaltuuskunnalle puhelimitse antamansa ohje: ”sopimus pitää tehdä”. Brysselin jännitysnäytelmä takkusi loppuun asti ja tulos syntyi vasta kun Koivisto oli ollut muutaman tunnin ajan entinen presidentti.

Koivisto hallitsi läsnäolollaan Suomen suuren kaaren alusta loppuun. Ei käskemällä vaan olemalla läsnä ja varmistamalla, että demokraattisilla valtioelimillä oli tilaa toimia. 

Kolumni 18.5.2017: Matala profiili suojasi Koiviston linjaa

Etelä-Suomen Sanomat 18.5.2017

Presidentti Mauno Koiviston presidenttiys huipentui päätösten ruuhkaan syyskuun 1990 ja seuraavan vuoden alkusyksyn välisenä aikana. Silloin tapahtui kolme suurta asiaa, joissa oli historian ison pyörän huminaa: Pariisin rauhansopimuksen tulkinta, Baltian maiden iuuden tsenäisyyden tunnustaminen ja linjavalinta kohti Euroopan unionia. Yksi niistä tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, kaksi vaivalloisesti. Mutta kaikkien taustana oli vahva ajatustyö ja herkkä tilannetaju

Rauhansopimuksen tulkinta perustui siihen logiikkaan, että Saksan dramaattisen yhdistymisen Suomelle tarjoamat edut oli varmistettava nopeasti, eikä päätöstä pitäisi perustella välttämätöntä laveammin.   

Sopimustulkinta oli Koiviston presidenttikausien tärkein turvallisuuspoliittinen rakenneratkaisu. Se vapautti Suomen toisen maailmansodan viimeisestä jäänteestä ja painostavasta yya-sopimuksesta. Se osoitti suomettumisen merkkejä tähystäville läntisille tarkkailijoille, että täällä pystyttiin nopeisiin ja itsenäisiin päätöksiin suurissa perusasioissa. Niihin eivät vaikuttaneet muut näkökohdat kuin suomalaisten arvio omasta edustaan.

Näin loppui Suomen kylmä sota. Koiviston sankarityön kauneus oli siinä, että se tapahtui Suomen omasta tahdosta, ja huolimatta Neuvostoliiton vastaan haraamisesta. Suomi vapautui yya-sopimuksen kahleesta siksi, että se itse päätti niin, eikä siksi, että sopimuksen toinen oaspuoli raukesi olemattomiin.

                                            x                    x                    x

Suhtautuminen loppukesällä 1991 itsenäisyytensä uudistaneeseen Viroon oli kylmän sodan jälkeisen ajan ainoa asia, jossa yleinen mielipide osoitti avoimesti tyytymättömyyttä Koiviston toimintaan.

Hänen julkisesti nuiva suhtautumisensa Viron itsenäistymispyrkimyksiin oli samanlainen todellisten ajatusten naamioverkko kuin aikoinaan oli presidentti J. K. Paasikiven osoittama suopeus yya-sopimusta kohtaan, vaikka hän inhosi ja pelkäsi sitä.

Neuvostoliiton ei-toivottujen reaktioiden ennalta torjumiseksi oli viisasta peittää todelliset ajatukset. Tämä diplomatian perussääntö johti Paasikiven puhumaan myönteisetsi mielestään kielteisestä yya-sopimuksesta, ja Koiviston olemaan julkisesti töykeä hyvänä pitämälleen Baltian maiden itsenäistymiselle. Sellaista käytöstä tarvitaan joskus reaalipolitiikassa. Useimmat suomalaiset oppivat tämän ylistäessään yya-sopimusta kylmän sodan aikana.

Kun aika oli kypsä, Koivisto asettui täysin voimin tukemaan Baltian maiden uutta itsenäisyyttä.

                                            x                    x                    x

Koivisto seurasi keskustelua Euroopan integraatiokehitykseen osallistumisesta aluksi etäältä ja pikemminkin jarrutellen kuin pohdiskellen. Suunta muuttui alkusyksyllä 1991 Neuvostoliiton konservatiivikommunistien vallankaappausyrityksen jälkeen. Hallitus alkoi vimmatusti pohjustaa väylän avaamista kohti Europa unionin jäsenyyttä ja Koivisto seurasi katseella.

Presidentti hyväksyi jäsenhakemuksen, mutta ei asettunut johtamaan neuvotteluprosessia edestä vaan valvoi sitä taustalta. Matala profiili johtui EU-jäsenyyden syvimmästä sisällöstä. Vaikka unioni ei antaisi turvatakuita, siihen kuuluminen olisi turvallisuutta parantava yleinen olosuhde.

Koiviston tilannearviossa tämä turvallisuuspoliittinen tausta vaikutti kaikkein voimakkaimmin unioniin liittymisen puolesta, ”mutta tätä ei minusta saa mennä julkisuuteen sanomaan”. Jos jäsenyyden turvallisuusvaikutukset otettaisiin puheeksi, ja jäsenyys ei toteutuisikaan, Suomen asema heikentyisi. 

EU-jäsenyys vähensi ratkaisevasti Suomen riskiä joutua poliittisen ahdistelun tai sotilaallisen uhan kohteeksi. Se suojasi Suomena Venäjältä. Tämä oli niin tärkeä asia, että sen toteutumista ei saanut  vaarantaa itsestäänselvyyden ääneen sanomisella.  

Raportti 11.5.2017: Turvallisuus ja historia

Puolustusministeriön tutkimushanke

KOSKIVENEELLÄ KOHTI VALTAVIRTAA
Raportin julkistamisseminaari 11.5.2017

Jukka Tarkka

Koskenlaskun lyhyt historia

Lyhennelmä raportin toisen osan esittelypuheenvuorosta                  

Nykyisin turvallisuuteen vaikuttaa ehkä entistä enemmän se, mitä suomalaisten ja heidän avainasemiin valitsemiensa poliitikkojen päässä liikkuu. Kansallisen turvallisuuden ensimmäinen puolustuslinja on ihmisten korvien välissä 

Siihen tarvitaan poliittisen pelisilmän lisäksi myös kansainvälisen yleistilanteen sekä oman yhteiskunnan syvärakenteen ja historian tuntemusta. Tämä henkinen pääoma ei kartu toistelemalla tavanomaisia iskulauseita eikä sosiaalisessa mediassa mellastamalla.

Siihen tarvitaan opiskeluun syventymistä, lukemista, ja kykyä arvioida kriittisesti asioita ja mielipiteitä. Siinä tarvitaan myös älyllistä itsenäisyyttä silloin kun asiakeskeinen harkinta alkaa tuottaa toisenlaisia johtopäätöksiä kuin vallalla oleva tavanomainen totuus.

Viime vuosikymmeninä on voimistunut ajatustottumus, jonka mukaan demokratian pitää rajoittaa ja valvoa henkistä liikkuvuutta lisäävän tiedon ja pohdinnan vaikutusta asioiden hoitoon. Opiskelemalla hankittuun tietoon ja politiikan ulkopuolella kertyneeseen kokemukseen tukeutuvia toimijoita pidetään eliittinä, ja eliitin halveksunta on populismin valtakunnassa suosittu kansanhuvi.

Kotimaisten ja kansainvälisten ilmiöiden arvioijat ja niiden kehityssuuntien ennakoijat ovat menettäneet mahdollisuuden esittää havaintojaan poliittiseen harkintaan. Ei siksi, että tällaisen tiedon tarjonta olisi loppunut vaan siksi, että se torjutaan.

Suomi on niin pahassa paikassa Euroopan pohjoisella reunalla, että vain kulttuuri voi antaa voimaa karun ympäristön sietämiseen ja vaarojen torjumiseen. Ympäristöä hallitsevat väkivalta, propaganda, disinformaatio, trollipelottelu ja hybriidiuhat. Tässä ankeassa ympäristössä henkisesti valppaan yhteiskuntailmaston vaaliminen on ainoa toimiva selviämisstrategia.

Siihen tarvitaan historian osaamista ja ymmärtämistä. Tulevaisuus on synkeä, jos koulujen historianopetusta kuristetaan vielä nykyistäkin ahtaammalle, kuten näyttää tapahtuvan.

Turvallisuuden rakennetekijöiden tunnistaminen ja ymmärtäminen eivät kartu puolueiden järjestötyössä, eivätkä kuulostelemalla kansalaiskeskustelun muotihokemia.  Siihen tarvitaan faktatiedon hankkimista historian tapahtumista ja oman ajan uutisista. Sen lisäksi tarvitaan yritystä ymmärtää niiden keskinäistä vuorovaikutusta.

Siksi historian harrastus on turvallisuusajattelun kivijalka. Jos ei ole humanistista tuntumaa eurooppalaiseen hengen perintöön ja Suomen henkiseen ponnistuspohjaan, meidän voi käydä todella huonosti.

Historiallisen tietämyksen ja humanistisen näkemyksen avaaminen yhteiskunnan perusrakenteeksi on turvallisuuden ydinkysymys. Vakaa yhteiskuntakehitys ja turvallisuus eivät synny mielipiteistä vaan asioista, jotka nousevat historiasta, tuottavat meidän aikamme uutisia, ja vähitellen muuttuvat historiaksi.

Suomen turvallisuuspolitiikassa parhaiten menestyneet presidentit Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto ponnistivat vahvan akateemisen hengenviljelyn pohjalta. He terästyivät kansallisiksi johtohahmoiksi lähes intohimoisen historian harrastuksen kantoaallossa. 

Näillä valtiomiespresidenteillä oli taipumus ajatella kansallisia, kansainvälisen politiikan ja voimapolitiikan ilmiöitä historian ymmärryksestä peräisin olevan logiikan varassa. Sitä sanotaan arkijärjeksi. Jos tämä asenne alkaisi yleistyä turvallisuuskeskustelussa ja turvallisuuspolitiikan tekemisessä, meillä voi ehkä olla eväitä selvitä edessä olevista ongelmista.

Suomen turvallisuushistoria osoittaa, että kansainvälisen politiikan akanvirtaan ei pidä jäädä pyörimään mutta ei pidä myöskään antautua mielipiteiden pintakuohun vietäväksi. Historian valtavirtaa ei voi kääntää eikä voittaa, mutta sen voimaa voi käyttää Suomen ohjaamiseen pahimpien tyrskyjen ohi. Historia osoittaa, että joskus se on onnistunut. Siitä pitää oppia niin että se onnistuisi myös tulevaisuudessa.

Raportti kokonaisuudessaan:

 http://www.defmin.fi/files/3777/02_17_Tarkka_Koskenlaskun_lyhyt_historia_V4.pdf 

Kolumni 4.5.2017: Ruotsalainen noutopöytä

Etelä-Suomen Sanomat 4.5.2017

Ulkopoliittinen instituutti on julkaissut ruotsalaisen FOI-tutkimuslaitoksen johtajistoon kuuluvan Robert Dalsjön arvion Ruotsin puolustusajattelusta. (FIIA Working Paper 94/2017) Ruotsi on jättäytynyt turvallisuuskartan harmaalle vyöhykkeelle. Raportin kuvaus naapurin sielunelämästä on mielenkiintoinen, sillä Suomelle on käynyt samoin. Ja samanlaisesta syystä.

Ruotsin tiivis kytkentä länteen, Venäjän sotilaallinen aktivoituminen ja Ruotsin puolustuskyvyn itse aiheutettu romahdus ovat luonet tarpeen liittoutua. Porvarileirin neljä puoluetta kannattavat Nato-jäsenyyttä, mutta joidenkin jäsenkunnassa on epäröintiä. Sosiaalidemokraatit haraavat vastaan kuten aina ennenkin.

Ruotsi ei tunne tarvetta sopeutua pahaan maailmaan, sillä puolueettomuus on varmistanut sille 200 vuoden rauhan. Kansallinen identiteetti rakentuu sen varaan, että näin elämä jatkuu, eikä muuta tarvita.

Ruotsin turvallisuusajattelu perustuu smörgåsbord-periaatteeseen. Voileipäpöydässä kaikki herkut ovat tarjolla, mutta vain parhaat palat valitaan. Puolueettomuudella voi poseerata, vaikka ei olisikaan ihan oikeasti puolueeton. Maailman pahuudesta voi moralisoida, jos taustalla on lännen salattu tuki melkein kuin kylmän sodan aikana.

Näistä elementeistä syntyy Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvistin oppi. Siihen kuuluvat tiukka linja Venäjää kohtaan, hyökkäystä ennalta estävä puolustuskyky, Nato-jäsenyyden torjunta ja yhteistyö Suomen, Pohjoismaiden ja Yhdysvaltain kanssa. Voileipäpöydästä voi poimia kaikkiin tilanteisiin sopivat herkut. Sen antimien valinta ei sitouta mihinkään, mutta ei myöskään takaa mitään.

                                            x                    x                    x

Suomi on Ruotsin tavoin viivytellyt sopeutumistaan uuteen ympäristöön, mutta sillä ei ole yhtä komeaa perustetta kuin Ruotsilla. Suomi oppi yya-aikana, että Kremlin johdolle ei pidä aiheuttaa mielipahaa. Tämä pelko elää edelleen, ja on suomalaisille samanlainen muutosvastarintaa vahvistava tekijä kuin puolueettomuuden ylevä perinne ruotsalaisille. Suomalaisten halu käyttäytyä hyvin myös huonosti köyttäytyvää kohtaan on miellyttävä ominaisuus, mutta voimapolitiikan ja militarismin luomissa olosuhteissa se ei välttämättä lisää turvallisuutta.  

Presidentti Sauli Niinistön turvallisuusnäkemys on klassista reaalipolitiikkaa, toisin kuin Hultqvistin oppi. Hän sanoi veteraanipäivän puheessaan Lahdessa: ”Vahvat puolustusvoimamme tarkoittavat, että kynnys tänne väkisin tulemiseen on korkea. Toisaalta olemme samalla myös houkutteleva kumppani yhteistyölle.” Samantapaisen ajatuksen hän esitti jo viime kesän Kultaranta-keskustelun avauspuheessa.

Mutta ei siinä kaikki. Suomalaisessa kattauksessa on ruotsalaisen noutopöydän alkupala-antimien lisäksi tarjolla myös pääruoka. Suomi pitää avoinna mahdollisuutta liittyä Natoon. Sitä vaihtoehtoa Ruotsi ei ole näkevinään.

Dalsjö toteaa tämän omalla tavallaan, ja se sävähdyttää. Hän kuvaa, miten Suomi on taitavasti ja oikean aikaan vaihtanut geopoliittista asemaa, esimerkiksi 1944, kun se irtautui toisesta maailmansodasta ja 1990 kun se tulkitsi Pariisin rauhansopimuksen ehtoja omaksi edukseen. Dalsjö lopettaa raporttinsa varoitukseen: ”Ruotsalaiset luulevat päässeensä johtoon kilpajuoksussa Washingtoniin, mutta kannattaa ottaa huomioon sekin mahdollisuus, että heidät ohitetaan.”

Suomi ei varoittanut etukäteen yllätyksistään 1944 ja 1990. Sitä ei tehnyt Ruotsikaan 1990 ottaessaan suunnan kohti Euroopan unionin jäsenyyttä. Suomi oli vähällä jäädä kuin nalli kalliolle.

Historia ei välttämättä toista itseään, mutta silti on ehkä hyvä muistaa, että sekä Ruotsilla että Suomella on menneisyydessään merkittäviä äkkiliikkeitä ilman ennakkovaroitusta.