Pikakommentti 18.12.2017: Tietämisen tuska

Kansalaisen yhteiskunnallisen toimintavalmiuden kannalta ei ole kovinkaan keskeistä se, tietävätkö ihmiset, millaisia joukko-osastoja on Suomen rajan takana, ja mitä niiden valmiudesta voitaisiin ehkä päätellä. Yhteiskunnan kannalta on kuitenkin hyvin tärkeää, että tiedustelu pystyy tuottamaan tätä tietoa turvallisuuspolitiikan ja puolustussuunnittelun käyttöön.

Jos suomalaisten hallussa oleva tieto paljastuu, tiedon lähde pystyy usein päättelemään, missä vuoto on tapahtunut, ja kanava tukkeutuu. Julkisuus tappaa tiedustelun. Kuka haluaa turvallisuuspolitiikkaa ja puolustusta, joita tehdään ilman tiedustelutietona?

Median motivaatio tuntuu perustuvan sellaiseen pakkomielteeseen, että arvokkainta on kaikkein vaikeimmin saatavissa oleva tieto jonka julkistaminen kantaa mahdollisimman ison riskin. Kuin keskenkasvuiset pojat, jotka kisaavat siitä, kuka uskaltaa kivetä ylimmäs voimajohtopylvääseen. Siitä voi vähitellen kehittyä sankarimarttyyrin oireyhtymä.

Kokemus kertoo, että jos toimitus yrittää liikaa tai vaarallisesti ja joutuu vaikeuksiin, kyllä kollegojen myötätunto hoitaa ruhjeet. Media on mielipidetasolla aina vahvoilla, sillä melko iso osa kansasta on sitä mieltä, että tekevätpä turvallisuusjohto ja -valvonta mitä tahansa, ne toimivat aina väärin ja nakertavat demokratian ydintä. Tässä henkisessä ympäristössä myös huonosti harkitusta ja epäonnistuneesta journalistisesta yrityksestä syntyy sankaruutta.

Oletetun lainrikkomuksen esitutkijat ottavat myös hirmuisen riskin, jos turvautuvat poliisi-instituution järeimpiin keinoihin. Täytyy vaan toivoa, että tässä Helsingin Sanomain tapauksessa poliisitutkijoilla on juridisesti pitävät perusteet ja luvat salkussaan ja että he noudattavat sen verran sivistynyttä käytöstä kuin tuollaisessa likaisessa työssä voi. Tällaisiin toimiin turvautuvat tutkijat ottavat henkilö- ja organisaatiotasolla yhtä suuren riskin kuin sankarimarttyyriksi heittäytyneet toimittajat ja heidän päätoimittajansa.