Kansalaisen yhteiskunnallisen toimintavalmiuden
kannalta ei ole kovinkaan keskeistä se, tietävätkö ihmiset, millaisia
joukko-osastoja on Suomen rajan takana, ja mitä niiden valmiudesta voitaisiin ehkä
päätellä. Yhteiskunnan kannalta on kuitenkin hyvin tärkeää, että tiedustelu
pystyy tuottamaan tätä tietoa turvallisuuspolitiikan ja puolustussuunnittelun
käyttöön.
Jos suomalaisten hallussa oleva tieto paljastuu,
tiedon lähde pystyy usein päättelemään, missä vuoto on tapahtunut, ja kanava
tukkeutuu. Julkisuus tappaa tiedustelun. Kuka haluaa turvallisuuspolitiikkaa ja
puolustusta, joita tehdään ilman tiedustelutietona?
Median motivaatio tuntuu perustuvan sellaiseen pakkomielteeseen,
että arvokkainta on kaikkein vaikeimmin saatavissa oleva tieto jonka
julkistaminen kantaa mahdollisimman ison riskin. Kuin keskenkasvuiset pojat,
jotka kisaavat siitä, kuka uskaltaa kivetä ylimmäs voimajohtopylvääseen. Siitä
voi vähitellen kehittyä sankarimarttyyrin oireyhtymä.
Kokemus kertoo, että jos toimitus yrittää liikaa tai vaarallisesti
ja joutuu vaikeuksiin, kyllä kollegojen myötätunto hoitaa ruhjeet. Media on
mielipidetasolla aina vahvoilla, sillä melko iso osa kansasta on sitä mieltä,
että tekevätpä turvallisuusjohto ja -valvonta mitä tahansa, ne toimivat aina
väärin ja nakertavat demokratian ydintä. Tässä henkisessä ympäristössä myös
huonosti harkitusta ja epäonnistuneesta journalistisesta yrityksestä syntyy
sankaruutta.
Vaikutelmaksi jää yhä enemmän, että enempää HS:n päätoimittaja kuin muutkaaan vastuulliset toimituksesa eivät ymmärtäneet mitä ovat tekemässä. Ehkä eivät vieläkään. Puute, joka hyvinkin voi päättyä hemkilöjärjestelyihin.
VastaaPoista