Etelä-Suomen Sanomat 18.5.2017
Presidentti Mauno Koiviston presidenttiys
huipentui päätösten ruuhkaan syyskuun 1990 ja seuraavan vuoden alkusyksyn
välisenä aikana. Silloin tapahtui kolme suurta asiaa, joissa oli historian ison
pyörän huminaa: Pariisin rauhansopimuksen tulkinta, Baltian maiden iuuden tsenäisyyden
tunnustaminen ja linjavalinta kohti Euroopan unionia. Yksi niistä tuli kuin
salama kirkkaalta taivaalta, kaksi vaivalloisesti. Mutta kaikkien taustana oli
vahva ajatustyö ja herkkä tilannetaju
Rauhansopimuksen tulkinta perustui
siihen logiikkaan, että Saksan dramaattisen yhdistymisen Suomelle tarjoamat
edut oli varmistettava nopeasti, eikä päätöstä pitäisi perustella välttämätöntä
laveammin.
Sopimustulkinta oli Koiviston
presidenttikausien tärkein turvallisuuspoliittinen rakenneratkaisu. Se vapautti
Suomen toisen maailmansodan viimeisestä jäänteestä ja painostavasta yya-sopimuksesta.
Se osoitti suomettumisen merkkejä tähystäville läntisille tarkkailijoille, että
täällä pystyttiin nopeisiin ja itsenäisiin päätöksiin suurissa perusasioissa. Niihin
eivät vaikuttaneet muut näkökohdat kuin suomalaisten arvio omasta edustaan.
Näin loppui Suomen kylmä sota.
Koiviston sankarityön kauneus oli siinä, että se tapahtui Suomen omasta
tahdosta, ja huolimatta Neuvostoliiton vastaan haraamisesta. Suomi vapautui
yya-sopimuksen kahleesta siksi, että se itse päätti niin, eikä siksi, että
sopimuksen toinen oaspuoli raukesi olemattomiin.
x x x
Suhtautuminen loppukesällä
1991 itsenäisyytensä uudistaneeseen Viroon oli kylmän sodan jälkeisen ajan
ainoa asia, jossa yleinen mielipide osoitti avoimesti tyytymättömyyttä Koiviston
toimintaan.
Hänen julkisesti
nuiva suhtautumisensa Viron itsenäistymispyrkimyksiin oli samanlainen
todellisten ajatusten naamioverkko kuin aikoinaan oli presidentti J. K. Paasikiven
osoittama suopeus yya-sopimusta kohtaan, vaikka hän inhosi ja pelkäsi sitä.
Neuvostoliiton ei-toivottujen
reaktioiden ennalta torjumiseksi oli viisasta peittää todelliset ajatukset.
Tämä diplomatian perussääntö johti Paasikiven puhumaan myönteisetsi mielestään
kielteisestä yya-sopimuksesta, ja Koiviston olemaan julkisesti töykeä hyvänä
pitämälleen Baltian maiden itsenäistymiselle. Sellaista käytöstä tarvitaan
joskus reaalipolitiikassa. Useimmat suomalaiset oppivat tämän ylistäessään
yya-sopimusta kylmän sodan aikana.
Kun aika oli
kypsä, Koivisto asettui täysin voimin tukemaan Baltian maiden uutta itsenäisyyttä.
x x x
Koivisto seurasi
keskustelua Euroopan integraatiokehitykseen osallistumisesta aluksi etäältä ja
pikemminkin jarrutellen kuin pohdiskellen. Suunta muuttui alkusyksyllä 1991
Neuvostoliiton konservatiivikommunistien vallankaappausyrityksen jälkeen. Hallitus
alkoi vimmatusti pohjustaa väylän avaamista kohti Europa unionin jäsenyyttä ja
Koivisto seurasi katseella.
Presidentti
hyväksyi jäsenhakemuksen, mutta ei asettunut johtamaan neuvotteluprosessia
edestä vaan valvoi sitä taustalta. Matala profiili johtui EU-jäsenyyden
syvimmästä sisällöstä. Vaikka unioni ei antaisi turvatakuita, siihen kuuluminen
olisi turvallisuutta parantava yleinen olosuhde.
Koiviston tilannearviossa
tämä turvallisuuspoliittinen tausta vaikutti kaikkein voimakkaimmin unioniin
liittymisen puolesta, ”mutta tätä ei minusta saa mennä julkisuuteen sanomaan”.
Jos jäsenyyden turvallisuusvaikutukset otettaisiin puheeksi, ja jäsenyys ei
toteutuisikaan, Suomen asema heikentyisi.
EU-jäsenyys vähensi ratkaisevasti Suomen riskiä joutua poliittisen ahdistelun tai sotilaallisen uhan kohteeksi. Se suojasi Suomena Venäjältä. Tämä oli niin tärkeä asia, että sen toteutumista ei saanut vaarantaa itsestäänselvyyden ääneen sanomisella.
EU-jäsenyys vähensi ratkaisevasti Suomen riskiä joutua poliittisen ahdistelun tai sotilaallisen uhan kohteeksi. Se suojasi Suomena Venäjältä. Tämä oli niin tärkeä asia, että sen toteutumista ei saanut vaarantaa itsestäänselvyyden ääneen sanomisella.
Neuvostoliitto kyllä harasi vastaan Pariisin rauhansopimuksen uudelleen tulkinnassa. Näin brexit-aikana on myös hyvä muistaa, että Iso-Britannia harasi vastaan yhtä voimakkaasti.
VastaaPoistaEri asia luonnollisesti on, että Koivisto ja hänen esikuntansa (mukaan luettuna professori Martti Koskenniemi) jättivät uudelleen tulkinnan puolitiehen. On anteeksiantamatonta, että Koivisto ja hänen porukkansa ei selittänyt Pariisin rauhansopimusta kokonaisuudessaan vanhentuneeksi (vaan ainoastaan sotilaallliset artiklat). Rebus sic stantibus -säännön mukaisesti tämä olisi ollut mahdollista. Tuhannen taalan paikka menetettiin taitamattomuuden (pelokkuuden?) takia.