Katsoin taas eilen illalla Jörn Donneria leffan
neuvostovakooja Kerttu Nuortevan kohtalosta Suomen sotilastiedustelun käsittelyssä
jatkosodan aikana. Elokuvan avainkohtaus Nuortevan ja kansallisen herätyksen
kokeneen entisen kommunistijohtaja Arvo Poika Tuomisen keskustelusta teki vielä
järisyttävämmän vaikutuksen kuin parilla edellisellä katselukerralla.
Siinä Tuominen antaa ymmärtää, miten neuvostojärjestelmä
tuhosi kommunisti-intellektuelli Nuortevan rakkaat perheenjäsenet ja ihailemat puoluetoverit, kenet
vankileirien saariston suutarinpajan turhanpäiväisyyteen, kenet verilammikkoon KGB:n
kuulustelusellin betonilattialle. Tuomisen ei tarvitse kuvata mitään tästä,
Nuorteva tietää sen kaiken.
Suomalaisuutensa voimakkaasti kokeneen kommunistin jaakobinpaini
kansallisen identiteetin ja puolueen aatteen kanssa murtaa hänen
persoonallisuutensa. Hän ei petä kumpaakaan, vaan alistuu jäklihrustseviläiseen
hengen harmauteen. Nuorteva kokee vakoojall poikkeuksellisen luonnollisen
kuoleman neuvostotodellisuuden sameassa epätoivossa.
Tässä tositapahtumien ketjussa on pohjimmainen selitys
sille, että Suomi selvisi sekä toisesta maailmansodasta että kylmästä sodasta. Poliittinen
aatevillitys ei voita kansalliseen identiteetin henkistä voimaa.
Kirjoitin elokuvasta blogiini.
VastaaPoistaLea Toivola
https://sotaromaanit.wordpress.com/2017/07/17/kuulustelu/