Pikakommentti vajaa tunti Yle TV:n pääuutislähetyksen loputtua 31.7.2017

Asemistaan taistelevat nuoren sukupolven perustuslakiasiantuntijat ovat keksineet tien tähtiin. Kun kesäviikkojen uutispulan aikaan ottaa tuiman ilmeen ja pukeutuu perustuslaillisen puolijumalan viittaan, aina joku uutistoimittajia haksahtaa. Ja bingo, niin sitä ollaan Ylen pääuutislähetyksessä ilman että yrittämättä juuri ollenkaan.

Tänä iltana ilmeni, että perustuslakiasiantuntijoiden joukossa on kansainvälisen sotilaspolitikan asiantuntijoita, jotka -  toisin kuin sotilastiedustelu, Supo ja ulkoministeriö -  tietävät kaiken tarpeellisen turvallisuustiedustelun todellisuudesta. 

Sillä tietämisen tasolla syntyy tomera vakaumus, jonka mukaan Suomen lakisääteinen tiedustelukapasiteetti on turvallisella tasolla. Tässä sitä sitten kelpaa jöllötellä ja odottaa, kunnes syntyy niin iso ongelma, että jopa perustuslakiasiantuntijat tunnistavat sen.  Ja sitten me pojat ryhdytään tuikeisin perustuslaillisiin vastatoimiin samalla kun sauna siinä vieressä roihuaa iloisesti.

Nuoria uratietoisia ei voi moittia. Kyllähän aina saa yrittää. Mutta olisi tosi mukavaa, jos uutistoimituksissa olisi edes jonkinlaista tolkkua.

Pikakommentti 29.7.2017: Presidenttiehdokkaat ja Putin-show

Presidenttiehdokkaiden kommentit Savonlinnan Putin-shown annista (HeSa 29.7.2017 s. A17) olivat sitä mitä oli presidenttienkin puheet, samaa kuin ennenkin. Nils Torvaldsin yritys kohti erinomaisuutta kurkotti kuitenkin niin kauas menneisyyteen, että se näyttää suomettumisaikana tavanomaiselta Venäjä-besserwisserismiltä. ”Suomen presidentillä olisi sauma olla Venäjän historian avaaja muille.”

Toivottavasti Torvalds tarkoitti ”Venäjän traagisen historian ymmärtämättömyydellä” sitä, kuinka vaikea on sopeutua siihen, että Venäjä on 25 vuoden aikana käyttänyt sotilaallista voimaa neljää naapurimaaltaan vastaan ja ottanut niiltä eri tavoin haltuunsa seitsemän hallinnollista yksikköä. 

Siinä onkin tragediaa kerrakseen, että Venäjä käyttää asevoimaa myös naapureitaan vastaan, Neuvostoliitto käytti sitä vai omia kansallisia vähemmistöjään ja liittolaisiaan vastaan.

Jos Torvalds valittaisiin Suomen presidentiksi, hän pystyisi varmaan esittämään mielenkiintoisia ymmärrettäväksi tekeviä historiallisia Venäjä-selityksiä länsimaisille kollegoilleen.  

Kolumni 27.7.2017: Sanapöhö kahlitsee ajatusta

Etelä-Suomen Sanomat 27.7.2017

Kauhu Donald Trumpin presidenttiydestä sai yhdysvaltalaisen huippuyliopiston historian professori Timothy Snyderin julkaisemaan pikavauhdilla pikkuisen kirjan Tyranniasta (Siltala 2017). Se on perusjärkevä opas populismin vastaiseen kansannousuun, mutta osittain myös ylilyönti.  Yhdysvallat ei sentään ole vallankumouksellisessa tilassa. Oikeuslaitoksen ja kongressin ensireaktiot presidentin sivistymättömään riehumiseen osoittavat, että järjestelmä toimii. Korjausliikkeestä tulee pitkä prosessi, mutta se on vasta alussa, ja odotettavissa on todella ruma näytelmä. 

Snyderin varoittava purkaus on terävimmillään pienissä asioissa, joilla voi olla ratkaiseva merkitys. Minuun teki syvimmän vaikutuksen kaikkein lyhyin hänen monista hyvistä huomioistaan: ”Vältä toistamasta hokemia, joita kaikki muut käyttävät.” Se tehosi minuun varmaan siksi, että huomasin joskus toimineni Snyderin suosimalla tavalla.

Viime vuonna jouduin etsimään käsiini Helsingin Sanomissa elokuun lopulla 1980 olleen arvioni silloin ilmestyneestä presidentti Urho Kekkosen Tamminiemi-kirjasta. Se oli historiantutkimuksen ajatustapaan perustuva yritys eritellä Kekkosen turvallisuusfilosofiaa. Puoli broadsheet-sivua täyttäneessä jutussa ei mainita kertaakaan Suomen ja Neuvostoliiton välistä ystävyyttä eikä luottamusta, mutta hyvin usein Machiavelli.

Muutenkin olen kylmän sodan aikana puolustanut lähes pyhällä innolla Suomen silloista turvallisuuspolitiikkaa, jota nykyisin sanotaan suomettumiseksi. Posket alkavat punottaa, jos pakotan itseni lukemaan silloisia kirjoituksiani.

Luulisin kuitenkin, että en kertaakaan perustellut Kekkosen politiikkaa puolustavaa todisteluani puhumalla ystävyydestä ja luottamuksesta, kuten sen ajan kaanon olisi vaatinut. Tilannearvioni mukaan silloin vallinnut kansainvälisen politiikan rakenne ja sotilaalliset asetelmat eivät antaneet mahdollisuutta muuhun kuin varovaiseen ja joskus jopa uhkarohkeasti ennakoivaan myöntyvyyteen. Paras tahtoa sitä, mikä oli pakko.

Koska perustin suomettumisen myötäilyn realistiseen tilannearvioon eikä sanapöhöön, siitä oli helppo luopua, kun olosuhteet muuttuivat. Samat perusteet, jotka kylmän sodan aikana ohjasivat kekkoslaisuuden kylkeen, ohjasivat sen jälkeen kohti Nato-jäsenyyttä.

                                            x                    x                    x

Tavanomaisimpien sanontojen välttely herättää kummastusta, mutta on virkistävää. Olen kieltäytynyt perustelemasta Suomen turvallisuuspolitiikkaa itärajan pituudella, vaikka melkein kaikki muut kauhistelevat niitä rajakilometrejä, joita on peräti 1 300.

Jos Venäjän vastaisen rajan pituus ilmaisee turvattomuuden määrää, Baltian maat ovat ratkaisevasti paremmassa turvassa kuin Suomi. Niiden kaikkien Venäjän vastainen raja on 1 000 kilometriä lyhyempi kuin Suomen itäraja. Rajan pituus ei ilmaise turvallisuuden tasoa vaan se, millainen on rajan historia.

Turhaa sanapöhöä on myös se, että Natosta puhuttaessa ei puhuta Natosta vaan sotilasliitto Natosta. Kun puhutaan YK:sta, EU:sta, Etyj:stä, OECD:stä, puhutaan YK:sta, EU:sta, Etyj:stä, OECD:stä.

Uutissanaston tutut käyttölyhenteet eivät kaipaa selitystä. Mutta miksi ihmeessä sitten kaikkein ahkerimmassa käytössä olevaan kirjaintunnukseen lähes aina lisätään asenteellisesti opastava etuliite.

Jos Nato-lyhenteeseen haluttaan yhdistää kansainoikeudellisesti täsmällinen etuliite, se olisi Pohjois-Atlantin sopimusjärjestö (North Atlantic Treaty Organization). Jos etuliitteellä halutaan luonnehtia järjestön toimintaa, sen asiakirjat oikeuttavat käyttämään nimikettä puolustusliitto. Varsinkin jos Naton dokumenttien rinnalla luetaan militaristivaltio Venäjän voimassa olevaa sotilasdoktriinia.  

Kolumni 13.7.2017: Populismista realismiin

Etelä-Suomen Sanomat 13.7.2017

Perussuomalaisessa myllerryksessä keskustelun yleisimpien käsitteiden sisältö alkoi mennä sekaisin. Ne tarkoittavat puhujasta riippuen erilaisia asioita, ja saavat vaihtelevia merkityksiä samankin kommentaattorin eri tilanteissa käyttämissä lausumissa.

Minua moitittiin populismin ja rasismin käsitteiden käyttämisestä yhtä huolimattomasti kuin kylmän sodan aikana käytettiin termiä neuvostovastaisuus, joka oli pelkkä leimakirves. Sillä merkittiin kaikki pahoina pidetyt ilmiöt.

Neuvostovastaisuus ei aikoinaan ollut, eikä rasismi ole vieläkään välitöntä vallantavoittelua. Ne ovat tavallisesti vain julkisuudenkipeää itsetehostusta. Populismi eroaa näistä kahdesta siinä, että se pyrkii vallan käyttäjäksi, ja on silloin tällöin onnistunutkin, myös läntisissä demokratioissa.

Populismi luottaa siihen, että ihmisten tieto yhteiskunnallisista asioista on heikolla tolalla, eikä heitä kiinnosta oman tietämyksensä kehittäminen. Populismi ei perusta poliittista ohjelmaansa havaittujen ilmiöiden järkiperäiseen arvioon. Se hakee kannatuksensa kehittämällä ihmisiä mahdollisimman tuikeasti kiukuttavia väitteitä ja toistamalla niitä loputtomasti ja perustelematta.

Tämä ei tarkoita sitä, että populismi olisi huonosti koulutettujen vähävaraisten syrjäytyneiden leipälaji. Politiikassa on silloin tällöin nähty huikeita populisteja, jotka ovat hyvin koulutettuja ja vauraita korkean tason päättäjiä.

Mutta julkisuudessa on myös vaikuttavia personallisuuksia, jotka ovat kehittäneet sydämen sivistyksen, elämänkokemuksen ja arkijärjen varassa realistisen näkemyksen yhteiskunnan rakenteista ja niiden muuttamisesta. Tällaiset kansanvallan tervaskannot ovat myrkkyä populismille.   

                                        x                           x                           x

Perussuomalaisten hajaannus johtui siitä, että puheenjohtaja Timo Soini ohjasi puolueen vapaasti vellovasta populismista normaaliin eduskuntatyöskentelyyn. Sitä työtä ei tehdä kyllästämällä hallitusohjelma ja lainsäädäntö kansanjoukkoja innostavilla iskulauseilla. Siinä sovitaan asioista muiden parlamentaarista vastuuta kantavien puolueiden kanssa. 

Tämä Soinin linjaus on yhteiskunnallista sankaruutta, mutta tulee hänelle poliittisesti kalliiksi. Hän irtautui luomansa puolueen henkisestä ytimestä, joka on peräisin populistisesta unelmamaailmasta.

Haluaisin sanoa Soinin valitsemaa linjaa reaalipolitiikaksi, vaikka se termi kantaa kylmän sodan ajalta periytyvää raskasta tunnelatausta. Silloin reaalipolitiikka tarkoitti useimmille suomalaisille mukautumista Neuvostoliiton tahtoon vastahakoisesti yya-sopimuksen hengessä. Noita kahta realiteettia ei enää ole. Siksi reaalipolitiikka tarkoittaa nyt ihan muuta kuin kylmän sodan aikana.

Reaalipolitiikka voidaan määritellä entistä yksinkertaisemmin ja niin, että termi sopii turvallisuuspolitiikan lisäksi kaikkeen muuhunkin valtiolliseen toimintaan.  Sen perussisältönä on, että politiikkaa johdetaan arkilogiikan mukaisella päättelyllä, joka perustuu havaittavissa oleviin yhteiskunnallisiin tosiasioihin. Tämä on röyhkeän arkinen määritelmä, joka ei päde tieteellisen teoretisoinnin ylätasoilla. Luulisin kutenkin, että näin karulla otteella pärjäillään arkielämässä aika hyvin.

Tärkeintä siinä on se, että ratkaisuja ei rakenneta tyhjistä iskulauseista, joita kaikki puolueet tuottavat yhtä kiivaassa tahdissa kuin populistit. Reaalipolitiikassa ongelmien ratkaisuun käytetään vallitsevien olojen ja niistä aukeavien ratkaisuvaihtoehtojen johdonmukaista arviointia. Lähestymällä tällaista reaalipolitiikkaa Soini menetti asemansa populismin lipunkantajana, mutta voi löytää uusia mielenkiintoisia polkuja toisenlaisissa maisemissa.  

Pikakommentti 12.7.2017: Uusi pelitilanne

Supervaltojen välisen jännitteen peruskuvio alkaa paljastua koko kauheudessaan. Demokratian perushengen vastaisesti toteutuneessa vaalissa valittu ydinasevallan presidentti on yrittänyt hankkia toisen ydinasevaltion tukea vaalimenestyksensä varmistamiseksi. 

Se on jo riittävän pelottavaa, että luonnevikaisen amatööripresidentin vieressä kannetaan koko ajan ydinasearsenaalin aktivointilaitteistoa. Mutta se on painajainen, että Yhdysvaltain presidentti taitaa olla vaalivoitostaan kiitollisuudenvelassa Venäjän presidentille.    

Pikakommentti 11.7.2017: Hirmuinen näköala

Yhdysvaltain presidenttiehdokkaan pojan keskustelu Venäjän edustajien kanssa jo ennen vaalitaistelun alkamista vaikeuttaa lähes katastrofaalisesti hänen isänsä asemaa toimikauttaan aloittelevana presidenttinä.

Donald Trump ei pelastu sillä, että Hillary Clintonin kampanjaa vaikeuttavia tietoja ei vaihdettu eikä Venäjä ainakaan tuossa vaiheessa sekaantunut vaaliprosessiin. Kiemurtelemallakaan hän ei pääse eroon siitä faktasta, että keskusteluyhteys avattiin. Se tarkoittaa, että jos Venäjä olisi pystynyt tarjoamaan Yhdysvaltain presidenttiyttä tavoittelevalle ehdokkaalle kepin kilpailijansa kampitukseen, sen käyttämistä olisi ainakin harkittu.

Tätä hirmuisempaa supervaltasuhteiden näköalaa ei ole nähty kuuna kullan valkeana. Asemansa ydinaseeseen perustavalle supervallalle avattiin mahdollisuus sekaantua toisen ydinaseeseen asemansa perustavan supervallan presidentinvaaliin.

Pikakommentti 10.7.2017: Kommunistin tragedia

Katsoin taas eilen illalla Jörn Donneria leffan neuvostovakooja Kerttu Nuortevan kohtalosta Suomen sotilastiedustelun käsittelyssä jatkosodan aikana. Elokuvan avainkohtaus Nuortevan ja kansallisen herätyksen kokeneen entisen kommunistijohtaja Arvo Poika Tuomisen keskustelusta teki vielä järisyttävämmän vaikutuksen kuin parilla edellisellä katselukerralla.

Siinä Tuominen antaa ymmärtää, miten neuvostojärjestelmä tuhosi kommunisti-intellektuelli Nuortevan rakkaat  perheenjäsenet ja ihailemat puoluetoverit, kenet vankileirien saariston suutarinpajan turhanpäiväisyyteen, kenet verilammikkoon KGB:n kuulustelusellin betonilattialle. Tuomisen ei tarvitse kuvata mitään tästä, Nuorteva tietää sen kaiken.

Suomalaisuutensa voimakkaasti kokeneen kommunistin jaakobinpaini kansallisen identiteetin ja puolueen aatteen kanssa murtaa hänen persoonallisuutensa. Hän ei petä kumpaakaan, vaan alistuu jäklihrustseviläiseen hengen harmauteen. Nuorteva kokee vakoojall poikkeuksellisen luonnollisen kuoleman neuvostotodellisuuden sameassa epätoivossa.

Tässä tositapahtumien ketjussa on pohjimmainen selitys sille, että Suomi selvisi sekä toisesta maailmansodasta että kylmästä sodasta. Poliittinen aatevillitys ei voita kansalliseen identiteetin henkistä voimaa.  

Pikakommentti 8.7.2017: Perustuslakituomioistuin !

Tohtori Janne Juuselan mielipidekirjoitus tämän aamun Helsingin Sanomissa (HS 8.7.2017 s. C16) osoittaa, että perustuslakivaliokunnan tyrmäysisku hallituksen sote-esityksille oli etukäteen tehty poliittinen päätös. Sen tueksi mietintöön kirjatut perusteet eivät Juuselan jutun mukaan näytä perustuvan niinkään valtiosäännön pyhään peruskallioon, vaan ovat pikemminkin puolittaisten kysymysten ja arveluiden muotoon sommiteltuja poliittisia lausumia. Samaan suuntaan viittaa perustuslakivaliokunnan entisen puheenjohtajan Kimo Sasin kirjoitus Suomen Kuvalehdessä (SK 27/2017, s. 59).

Perustuslakivaliokunnan jykevä julistus taitaa olla peräisin pikemminkin jälkijättöisestä DDR-uskosta kuin valtiosääntöoikeudellisesta jämäkkyydestä. Tehän tiedätte: kyllä julkinen sektori aina yrityssektorin voittaa, eikä sitä tarvitse edes todistaa, sillä niin se vaan on.

Juuselan ja Sasin tekstit ilahduttivat. Olen jo vuodesta 1995 lähtien julistanut muutamissakin kolumnissa, kahdessa kirjassa ja kahdessa eduskunnan isossa salissa pitämässäni puheessa, että perustuslakivaliokunnan pöydällä puurot ja vellit ovat aina sekaisin. Mikään toimielin ei voi olla sekä politiikan tekijä että politiikan laillisuusvalvoja. Siksi tarvitaan peruslakituomioistuin, kuten Juuselakin kirjoittaa.