Ulkoasianvaliokunnan mietintö hallituksen ulko- ja
turvallisuuspoliittisesta selonteosta on hyvää luettavaa. Selontekokulttuuri on
muuttunut selvästi. Tässä mietinnössä, kuten selonteossakin asiat sanotaan niin
kuin ne ovat. Siitä tulee turvallinen olo.
Paitsi että valiokukunta luikertelee mietinnön
kahdessa kohdassa herttaisesti liturgisten muotoilujen suojaan silloin kun
puhutaan ikävästä asiasta.
Mietintö kuvaa Lissabonin sopimuksen vahvistaneen unionin
luonnetta turvallisuusyhteisönä, kun sen kohta 42/7 loi jäsenvaltioiden
keskinäisen turvallisuussitoumuksen. Siinä artiklassa ei kuitenkaan ole muita
takuita kuin unionin Natoon kuuluvien valtioiden turvatakuu toisilleen. Siinä
todetaan erityisesti, että tämä ei vaikuta ”tiettyjen jäsenvaltioiden
turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen”. Unionin Nato-jäsenet takaavat toisensa, eivät
muita. Kun Suomi ei kuulu Natoon, sillä ei ole unioninkaan turvatakuuta.
Kaikkein kiusallisinta on se, että tämä on osittain Suomen oma syy. Sopimuksen neuvotteluvaiheessa Suomen ja muiden liittoutumattomien maiden neuvottelijoiden touhuilu aiheutti tuon tiettyjä jäsenmaita koskevan lausuman ilmestymisen turvatakuuartiklaan. Se toistuu sopimuksen monessa kohdassa, mutta olisi näyttänyt vähän siistimmältä, jos se olisi jäänyt pois turvatakuuartiklasta.
Toinen liturgisella silokielellä peitetty ikävä asia
on mietinnön hehkutus siitä, miten Etyjin periaatteet ovat YK: peruskirjan
kanssa ”Euroopan turvallisuuden normatiivinen perusta”. Kunpa olisikin. Venäjä on
Krimillä ja Itä-Ukrainassa tuhonnut Etyjin aatteen ja toimintamahdollisuudet. Sitä
paitsi presidentti Vladimir Putin on sanoutunut irti Etyjistä ja kuuluisassa Münchenin-puheessaan
2007. Hän sanoi Etyjin perusustehtävän
tuhoutuneen, kun siitä oli tullut lännen ”etupolitiikan karkea työase”. Kun
Etyjin suurin eurooppalainen jäsenmaa polkee sen noin sekä sanoin että töin,
Etyj ei ole enää kuin aatteellinen alaviite voimapolitiikan maailmankirjoissa.
Kyllähän tämä Lissabonin sopimuksen kuuluisa turvallisuuslausekkeen loppuluikautus oli Erkki Tuomiojan kiivaan vaivannäön "hedelmä". Loppulisäys on sen verran epäselvä, että jäljelle jää kuitenkin saman lausekkeen alkuosa eli "the other Member States shall have ... an obligation of aid and assistance by all the means in their power". Joten velvoittavuus on vahva ja Ranskahan jo vetosikin siihen.
VastaaPoistaToisaalta ironista kyllä Tuomioja toiminnallaan lisäsi tarvetta vahvistaa Suomen turvallisuuspoliittista asemaa myös NATO-jäsenyydellä. Ja nyt kun NATO-jäsenyyttä on vuosia jarrutettu, niin tuloksena on se, että Suomelle Ruotsin tapaan on jäänyt ainoaksi vaihtoehdoksi liimautua suoraan Yhdysvaltain kainaloon. Tämä oli tietysti jo etukäteen nähtävissä lukuunottamatta Tuomiojan kaltaisia amerikkalaisvastaisuuden elämänohjeekseen ottaneita fundamentalisteja. Ja loppu"tuloksena" kaikesta amerikkalaisuuden demonisoinnista siis se, että sekä Ruotsi että Suomi ovat päätyneet tilanteeseen, missä näiden - ilman NATO-jäsenyyden selkeää 5. artiklan yhteispuolustusvelvoitetta - on jatkuvasti ja kaikin tavoin yritettävä pitää Yhdysvallat tyytyväisenä ja kiinnostuneena näiden kahden "aidalla istujan" turvallisuudesta. Odotettavissa onkin, että Suomi ja Ruotsi tulevat jatkossa tuntemaan voimakkaan paineen osallistua kaikkiin Yhdysvaltain sotilastoimiin maailmalla ihan "varmuuden vuoksi"...