Vihapuhetta Natosta pitää pystyä perustelemaan kansansuosion
tavoittelu lisäksi myös muilla näkökohdilla. Esimerkiksi osoittamalla, mitkä Suomen
turvallisuusympäristöön lähivuosina vaikuttaneet ilmiöt aiheuttavat sen, että pitäisi
alentaa Suomen puolustuskykyä. Se merkitsisi luopumist siitä edullisesta
puolustusrakenteesta, jonka viime vuosien turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on
tuottanut.
Nato-jäsenyyden kannattajien pelokas vaikeneminen tässä
tilanteessa on kansallinen häpeä. Päivittäiset uutisotsikot ovat vuosikasien
ajan tarjonneet toistuvasti aineistoa Nato-jäsenyyden perusteluun.
Kansalaismielipiteen Nato-vastaisuus viittaa puutteelliseen luetun
ymmärtämiseen. Sama vaiva taitaa ahdistaa myös poliitikkoja.
Presidentti Niinistö esitti vuodenvaihteen 2017-2018
vaalikampanjassaan sarjan painavia näkökohtia Nato-jäsenyydestä. Hän
käsittääkseni suositteli edes niiden miettimistä. Niinistö sai presidentinvaalissa
mahtavan valtakirjan jatkaa ajatustyötä vaalipuheidensa linjoilla, mutta ei
yhtäkään poliittisen tason keskustelukumppania.
Yritin viime syksynä ilmestyneessä kirjassani (Lännen tiellä
Paasikivestä Niinistöön / Otava 2018) hahmottaa, miten presidentin lausumat
ehkä voisivat vaikuttaa turvallisuuspolitiikkaan. Media lähinnä vaikeni presidentin vaalipuheista.
Minun kirjastani se edes vinoili, ja se oli sentään hauskaa.
Turvallisuuspoliittinen äkkiherätys kaksi viikkoa ennen
vaaleja on kuitenkin vaaran paikka. Moni mopo voi siinä riemussa karata
käsistä. Siirtymä populistisesta
sanailusta asiakeskusteluun ei käy yhdellä rykäyksellä. Hallitusohjelmaneuvotteluissa
käsittääkseni neuvotellaan asioista eikä kilpailla sanailun sattuvuudella. Se
on oikea paikka pistää mielipidemittausten tulokset ja lähivuosien tapahtumahistoria
rinnakkain. Katsotaan sitten, mitä siitä alkaa syntyä.