Kolumni 7.3.2019: VIRON ITSENÄISYYS

Ulkopolitiikan pohjavirrassa kulkee historia

Etelä-Suomen Sanomat 7.3.2019

Tohtori Markku Reimaan uusin kirja kertoo sota-ajan vaikutusvaltaisesta, mutta melko näkymättömiin jääneestä huippudiplomaatista Aaro Pakalahdesta (Kekkosen kuiskaaja, Docendo 2019). Hän selostaa siinä melkein ohimennen tilanteen, josta alkoi pitkään piilossa pysynyt historiallinen jatkumo.

Kun Neuvostoliitto oli kesällä 1940 miehittänyt Viron, sen Helsingin-lähettiläs Aleksander Warma jäi Suomeen. Hän neuvotteli ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkönä silloin toimineen Pakaslahden kanssa Viron Helsingin-lähetystön asemasta.   

Warma esitti sanamuotoa ”lähetystö keskeyttää toistaiseksi toimintana”, mutta Pakaslahti halusi muotoilua ”lähetystö lopettaa toimintansa”. Warma piti pintansa ja Pakaslahti lopulta hyväksyi virolaisten viimeistelemän nootin. Lähetystö ilmoitti siis keskeyttävänsä toimintansa toistaiseksi.

Nämä Viron katastrofista kesällä 1940 kertoneet sanat saivat 50 vuotta myöhemmin hämmästyttävän painoarvon. Silloin Esko Ahon hallitus pohti presidentti Mauno Koiviston johdolla Suomen asennetta uudelleen itsenäistyneeseen Viroon.

Reimaa kertoo kirjassaan osallistuneensa ulkoministeriön poliittisen osaston edustajana neuvotteluun pääministerin avustajien kanssa. Tässä pohdinnassa hän onnistui samalla osastolla työskennelleen valtiotieteen tohtori Alpo Rusin kanssa osoittamaan pääministerin kanslian väelle, että Suomi ei koskaan kansainvälien oikeuden muotojen mukaisesti tunnustanut Viron liittämistä Neuvostoliittoon.    

Pääministeri Aho oivalsi heti tämän historiallisen havainnon poliittisen merkityksen. Presidentin kanssa neuvotellessaan hän esitti voimakkaasti, että Suomen ei tarvinnut enää tunnustaa Viron itsenäisyyttä. Se oli tunnustettu jo 1919, eikä tunnustus menettänyt merkitystään Viron miehityksen aikana.  

Presidentti Koivisto näyttää heti todenneen, että Ahon esityksessä oli poliittista pontta ja historiallista kantavuutta. Siltä istumalta Koivisto luopui pitkään harjoittamastaan ajan peluusta suhteessaan Viroon. Kun sen itsenäisyyttä voitiin pitää selviönä, vuoden 1990 tilanteen ratkaisuksi riitti diplomaattisuhteiden palauttaminen.  

Tätä vaihetta lyhyesti sivunneessa kirjassani Venäjän vieressä (Otava 2015) olen todennut, että kokeneen presidentin ja aloittelevan pääministeri suhde näyttää muuttuneen ratkaisevasti tässä Viroa koskeneessa päätösprosessissa. Aho saavutti Koiviston luottamuksen ja heidän välilleen lähti kehittymään hyvin toimiva yhteistyösuhde.

Se ilmeni heti. Kun ratkaisu oli tehty, Koivisto antoi Ahon tehtäväksi selostaa tilanne ulkona odottaneille uutisnälkäisille toimittajille. Tämän suuruusluokan päätöksen julkistaminen olisi ajan tavan mukaan kuulunut presidentille tai ulkoministerille, mutta nyt Koivisto antoi tilaa ja näkyvyyttä nuorelle pääministerille. Ulkoministeri Paavo Väyrynen joutui muiden minisetrien rivistössä seuraamaan sivusta, miten Aho loisti asetelmassa, joka olisi oikeastaan voinut kuulua hänelle.  

Miehitetyn Viron Helsingin-lähetystön asemaa kuvaamaan 1940 valitut sanat antoivat puoli vuosisataa myöhemmin Suomelle mahdollisuuden tukea Viron itsenäisyyden palautumista eleellä, jonka kauneus kumpusi näiden maiden yhteisestä historiasta.

Tekee mieli tiivistää kaksi mahtipontista oppisisältöä tästä pitkästä kehityskaaresta. Ulkopolitiikan ja diplomatian johtajien kannattaa seurata, millaista historiasta periytyvää oheistietoa kulkee oman ajan tapahtumien pohjavirrassa. Siksi on tärkeää huolehtia siitä, että linjanvalintoja valmistelevissa organisaatioissa on historian tuntijoita ja historiantutkimuksen työtapojen osaajia.