Etelä-Suomen
Sanomat 8.2.2018
Seitsemänkymmentä vuotta sitten Suomessa
elettiin tuomiopäivän tunnelmissa. Generalissimus Josif Stalinin käskystä,
mutta presidentti J. K. Paasikiven valvonnassa oli jouduttu solmimaan sopimus
ystävyydestä, yhteistoiminasta ja keskinäisestä avunannosta Neuvostoliiton
kanssa. Stalinin alkuperäinen tavoite oli
liittosopimus, ja sellaiseksi yya-sopimusta yritettiin tulkita, vaikka
neuvotteluiden aikana keväällä 1948 teksti muuttui ratkaisevasti Paasikiven
tavoitteiden mukaisesti.
Stalinin
esittämästä luonnostekstistä oli lopulta jäljellä oikeastaan vain sopimuksen
otsake, eivätkä toimittajat ja poliitikot siitä juuri muuta lukeneetkaan. Ulkoministeriöiden
virkamiehet ja sotilasjohtajat lukivat myös pienellä präntätyn tekstin ja
rivien välit, ja ymmärsivät lukemansa. Hekin hämmästyivät, mutta eri syistä
kuin median pintaliitäjät.
Paasikivi piti
tiukasti kiinni yya-sopimuksen Suomelle osoittamista oikeuksista, vaikka niitä
ei ollut paljon. Jos Neuvostoliitto vaatisi artikloissa sovittua enemmän, se
paljastaisi puolustusta pidemmälle menevät tavoitteensa. Vanha presidentti
velvoitti seuraajansa varautumaan yya-sopimukseen perustuvan pakkoavun
torjuntaan vaikka asein.
Sopimuksen
sanamuodot tarjosivat ainakin periaatteessa Suomelle mahdollisuuksia estää
Neuvostoliittoa avustamasta sentään liian tehokkaasti sopimuskumppaniaan. Suomalainen
diplomatia kehitti tästä verbaalipuolustuksesta ikioman taiteen lajinsa.
Yya-sopimus osoitti, että Neuvostoliitolla oli
turvallisuuden lisäksi muitakin intressejä Suomen suuntaan, mutta ei suurta
halua eikä riittävää voimaa toteuttaa kaikki tavoitteensa kertaheitolla.
Sodanaikaiset kokemukset suomalaisten puolustustahdosta, asekätkennän osoittama
röyhkeä päättäväisyys, kenttäarmeijan kotiutuksen ammatillisesti näyttävä toteutus
sekä sisäpolitiikan jurruttava venäläisvastaisuus osoittivat, että
vallankaappaus Suomessa olisi tarvinnut tuekseen panssarivoimaa. Se olisi tehonnut
varmasti, mutta tullut kalliiksi, etenkin poliittisesti.
Yya-sopimuksesta ei ollut sotilaallisesti varsinaista hyötyä
Neuvostoliitolle, mutta Suomen sisäpolitiikassa sen painoarvo oli lähes
musertava. Omien asioidensa järjestelyissä suomalaiset taipuivat lähes kaikkiin
Neuvostoliiton toiveisiin, ja joihinkin kuvioihin jopa pyytämättä. Sotilaallinen
apu haluttiin torjua etukäteen ja 110 prosentin varmuuskertoimella.
x x x
Nykyinen Venäjä on Suomen kannalta
monin tavoin samanlainen kuin Neuvostoliitto, mutta yksi aisa on muuttunut. Enää
ei ole yya-sopimusta. Neuvostoliitolla oli sopimukseen perustuva mahdollisuus
käyttää Suomen aluetta sotilaallisesti ja ohjata poliittisella painostuksella sen
sisäpolitiikkaa. Venäjällä ei ole hihassaan sellaista valttikorttia.
Sopimuksen raukeaminen jo ennen
Neuvostoliiton romahdusta vapautti Suomen isosta ongelmasta, mutta loi samalla
uuden, vähän pienemmän haitan. Vaikka yya-sopimus oli uhka, se oli sentään
sopimus. Suomi saattoi puolustautua sen artikloja tulkitsemalla ja vakuuttamalla
uskollisuutta sopimustekstille.
Kreml ei ollut tietenkään
raastuvanoikeus, mutta tiukan paikan tullen se saattoi olla markkinapaikka.
Suomi onnistui sentään joskus ja edes vähän keventämään yya-taakkaa tarjoamalla
Neuvostoliitolle vastasuorituksia, jos se lieventäisi vaatimuksiaan.
Yya-sopimuksen artikloihin oli
kätketty pieniä viikunanlehtiä, joilla Suomi voi varjella arimpia alueitaan. Sitä
suojaa ei ole enää. Jos Venäjä alkaa painostaa Suomea, se on avointa
voimapolitiikkaa, jolta voi suojautua vain voimapolitiikan keinoin.
Olet ihan oikeassa Jukka. Jumala meitä varjelkoon Paavo Väyrysen kaltaisilta entisiltä YYA-Suomen lakeijoilta. Se vielä puuttuisi pelistä, että siellä jossain varjoissa lymyäisivät kotiryssät puolue- ja sotilapoliittisine siipineen kuiskuttelemassa houkutuksiaan. Saa nähdä, mitä Keskustan Sotkamon kesäkuun puoluekokous saa aikaan.
VastaaPoistaTälläisen vaikutuksen torjumiseksi on Suomen käynnistettävä heti historian opiskelu kaikissa perusasteen kouluissa yleisesti hyväksyttyjen historian opetuksen perusoppien mukaan. Meillä ei ole varaa jättää huomioimatta, mitä tapahtuu Moskovassa ja koko laajalla Venäjänmaalla. Historia on fakta, joka on jo tapahtunut. Totuutta ei voi venyttää jatkuvasti palvelemaan jotain tiettyä harhaiseksi todettua yhetiskunnallista käsitystä. Utopioita on ennenkin rakennettu kautta koko tapahtumahorisontin. mutta ne on aina jossain vaiheessa hylätty ennen kuin on syöksytty mustaan aukkoon.
Isänmaa ansaitsee pelastajansa, jotka tähtäävät yhteiskuntajärjestelmämme säilyttämiseen. Sille tielle on meidän annettava kaikki se tuki, jota tulevat tulevaisuuden sukupolvet vielä kiittämään runsaslukuisesti.
Arvoisa Jukka Tarkka,
VastaaPoistatuntuu, että moni suomalainen elää jotenkin liiallisen sisäisissä maailmoissa naapurimaamme Venäjän suhteen. Olin itsekin pitkään lähes tietämätön Venäjän oloista jopa tänne 2010-luvulle saakka, jolloin tv tarjosi matkailuohjelmien muodossa tietoa nyky-Venäjästä. Luojan kiitos! Naapurimaamme on elinkeinoiltaan, maataloudeltaan ja kulttuuriltaan kehittynyt nykyaikaiseksi länsimaista sivistystä ylläpitäväksi maaksi, jonka kulttuurissa tietenkin aina tulee olemaan itämaisempi sävy kuin esimerkiksi suomalaisessa kulttuurissa, joka pohjoismaisen ja eurooppalaisen kulttuuriperinnön omaavana lähes takertuvasti pitää kiinni länsimaisuudestaan. Suomi kuitenkin on metsäinen ja syrjäinen maa, joka on onnistunut taloudenpidossaan viime vuosisadan lopulta lähtien. Suomi voi olla omaperäinen maa erityislaatuisen kansanluonteensa turvin ja voi omaksua myös kulttuurista johtajuutta omalla geopoliittisella alueellaan ja sijainnissaan. Tämä kuitenkin voi onnistua vain, kun aletaan hellittää viime vuosisadan sotien otteesta ja suunnata kohti hyvinvointia ja hyvin ylläpidettyjä naapuruussuhteita. Kerrankin tuntien itsensä ja oman maansa suomalaisena. Kulttuurivaihdosta on jo viitteitä naapurimaiden kesken ja myös tietenkin Venäjän kesken. Näimme televisiosta jo usean vuoden ajan jatkuneen musiikkiohjelman, jonka on toteuttanut suomalaiset ja venäläiset taiteilijat keskenään. Tämä on hyvää sopimista ja hyvää naapuruutta.
Naapuruutta ei voi korostaa yksipuolisesti Suomen ja Venäjän suhteissa, kun on olemassa selviä merkkejä siitä, että Putinin propagandan ja valtapoliittisen vallanhimon takia olemme joutumassa mahdollisiin vaikeuksiin sotilaallisesti, poliittisesti ja taloudellisesti. Venäjän presidentti Vladimir Putin on myös painattanut diktaattori Stalinin kunniaa korostavan muistomitalin. Historian oppikirjoja on vääristelty kouluissa. Venäjän talous perustuu oligarkkien ja muutaman perheen omistussuhteisiin ja yhteistyöhön Kremlin kanssa.
VastaaPoistaNäihin asioihin kannattaa suhtautua vakavasti ja pitää samalla varautua ennakkoon. Vallitsevassa maailmantilanteessa se on kuitenkin vaikeaa ja mahdotonta. Venäjä rikkoo jatkuvasti pelisääntöjä myös urheilun saralla valtiojohtoisen dopingin takia.
Kulttuuristakin löytyy Venäjältä paljon esimerkkejä siitä, että kirjailijoita ja taitelijoita on vainottu. Paras esimerkki on kirjalija Aleksander Solzenitsin, joka joutui lähtemään maanpakoon teoksestaan Vankileirien saaristo, jossa hän paljasti totuudenkmmukaisesti silloisen Neuvostoliiton poliittisen ja maankattavan vankilaleirien olemassaolon. Sosialistisen realismin värittämä harmaa kuvataiteiden suunta muka kovasta työstä tehtaissa ja yhteiskunnassa on myös malli siitä, kuinka kuvataiteissa pyrittiin korvaamaan silloiset vallitsevat käsitykset eurooppalaisesta valtavirrasta. Lähimpänä vertailukohtana ortodoksisesta kirkostakaan ei ole tässä yhteydessä mitään apua, koska se on ollut tukemassa silloisen Neuvostoliiton ja myöhemmin Venäjän poliittista järjestelmää. Näistä asioista löytyy runsaasti lehtikirjoituksia ja tutkimuksia. En näe tässä yhteydessä mitään mieltä olla yhteistyössä Venäjän kanssa ennen kuin poliittinen järjestelmä muuttuu siellä.
Nimimerkki Anonyymi on lähettänyt tämän kolumnini kommentiksi Markus Myllymäen Ilkka-lehdessä 18.2.2018 julkaiseman mielipidekirjoituksen Venäjästä ja Natosta. Olen samaa mieltä useimpien siinä esitettyjen pointtien kanssa, mutta en ymmärrä, miksi minun pitäisi julkaista hänen juttunsa. Suosittelen kuitenkin, että käytte lukemassa sen Ilkasta.
VastaaPoistaArvoisat keskustelijat, maiden välisiä naapuruussuhteita kannattaa jo oman edunkin vuoksi aina vaalia ja toimia niissä mahdollisimman hyvin. On selvää, kuten edellisessäkin kommentissani sanoin, että suomalaisten ja venäläisten tapa kommunikoida erilaisen kulttuuripohjan vuoksi eroaa toisistaan, mutta tämän ei pitäisi antaa vaikuttaa hyvien naapuruussuhteiden noudattamista. Suomella ja Venäjällä on hyviä perinteitä naapuruussuhteiden noudattamisessa sekä kulttuurissa että politiikassa. Meidän tulee tukea valtiojohtoamme maiden välisten yhteyksien ylläpitämisessä, koska henkilökohtainen vaikuttaminen aina on sitä parasta vaikuttamista. Kun maisen välinen kanssakäyminen on ystävällismielistä ja siinä on pyrkimys nähdä myös toisen osapuolen näkökulmaa, diplomatia, kansainvälinen talous ja poliittinen yhteydenpito sujuu parhaimmin.
VastaaPoista