Etelä-Suomen
Sanomat 22.3.2017
Kolmikanta ei ole vielä purkautunut, mutta
lamautunut se jo on. Isolla väännöllä voidaan tehdä suurikin sopimus, mutta sen
toteuttamisesta ei ole takeita. Vanha uho voittaa uudistushalun. Keskusliitot
reagoivat paniikissa miten mikäkin.
Työnantajapuoli vetäytyy taistelukentältä, koska
siellä ei voi enää saada mitään aikaan. Sen järjestöt osoittavat
tarpeettomuutensa. Palkansaajapuoli yrittää pakkomielteisesti ryhmittyä entistä
mahtavammiksi jättiliitoiksi. Sen tien päässä on elefanttien hautuumaa.
Tulopoliittiset kokonaisratkaisut ovat jääneet historiaan.
Nyt vannotaan liittosopimusten ja yleissitovuuden nimiin. Jos lopultakin on
uskottu, että pitävä ote todellisuudesta ei ole saavutettavissa keskusliittojen
tasolla, mihin perustuu se kuvitelma, että liittotasolta se voisi löytyä? Jos
yksi järjestötaso ei toimi, miten saman rakenteen toinen taso voisi toimia?
Jäljelle jää yritystaso. Käytännössä se tarkoittaa
ja yleissitovuuden purkamista ja paikallista sopimista. Nämä saatanalliset säkeet
ovat järjestökoneen kouluttamalle sukupolvelle törkeämpiä solvauksia kuin pahimmatkaan
kirosanat.
Paikallista sopimista on kuitenkin kaikesta
päätellen harrastettu jo pitkään vähin äänin yrityksen ja erehdyksen periaatteella.
Edes ammattiliittojen yleisviisaus ei voi estää järjen käyttöä.
x x x
Suomalaisen liturgian
mukaan yleissitovuuden purkaminen tuomitsisi palkansaajat ikuiseen kadotukseen
ja veisi kansantalouden tuhon tielle. Tämä suuri viisaus ei ilmeisesti ole
tavoittanut Ruotsia, Britanniaa eikä Tanskaa. Ne näyttävät tulevan ihan
kohtuullisesti toimeen ilman yleissitovuutta. Uuden rakenteen kehittäminen ei
välttämättä olisi niin kauhea asia kuin vanhan rakenteen sinetinvartijat julistavat.
Yleissitovuus on
ammattiyhdistysliikkeen syliin vahingossa tupsahtanut iso kasa ylimääräistä
valtaa, jonka saadakseen sen ei ole tarvinnut tehdä mitään. Se on tykästynyt
tähän onnenkantamoiseen niin kovasti, että kukaan ei uskalla ottaa sitä pois.
Suomessa voi olla jopa 50
000 yritystä, joita yleissitovuus pitää pakkopaidassaan. Järjestöt ovat
ottaneet ehkä 250 000 järjestäytymätöntä palkansaajaa komentoonsa, vaikka
he ovat liittojen jäsenyydestä kieltäytymällä osoittaneet, että järjestöillä ei
ole oikeutta neuvotella heidän puolestaan. Mutta liitot tekevät mitä tahtovat. Normaalissa
kielenkäytössä sanottaisiin, että ne öykkäröivät, mutta työmarkkinakulttuurissa
se on järjestörakenteen kruununjalokiven loistetta.
Ammattiliittojen johtajilla
on tapana ottaa hurskas ilme, ja vakuuttaa haluavansa vain hoitaa asiat sopimalla.
Mutta kyllä sekin on sopimista, kun henkilöstö ja yritys päättävät keskenään
jotakin. Ihmisten välinen sitoutumien yhteisiin tavoitteisiin voi olla
hienompikin asia kuin jättijärjestöjen asemavaltuutettujen johtajien taktinen
huutokauppa liittojen eduista ja etujen hinnoista.
On mahdoton kuvitella,
että vuosikymmeniä ammattiliittojen komennossa kouliintuneet palkansaajaveteraanit
olisivat avuttomia tumpeloita jos heitä vastapäätä neuvottelupöydässä
istuisivatkin liittotoimitsijoiden sijasta työnantajan edustajat.
Silti yleissitovuuden
loppua on vaikea kuvitella ennen kuin ammattiyhdistysliike on läkähtynyt omaan
mammuttitautiinsa. Se aika voi olla lähempänä kuin huomaammekaan. Nyt on jo
ensimmäisiä merkkejä siitä, miten jättimäiset järjestöt alkavat tukehtua omaan
massaansa ja hoitavat hengenahdistusta kehittämällä lisää massaa.
Ei voi olla
mahdollista, että Suomen ammattiyhdistysliike olisi muuttumattomuuden ikuinen
majakka muutoksen meressä. Neuvostoliittokin pystyi sinnittelemään pitkään menneisyyden
monumenttina, mutta loputa sekin vaan romahti.