Kolumni 27.7.2016 Pahnanpohjimmainen presidentti

Pahnanpohjimmainen presidentti
Etelä-Suomen Sanomat 27.7.2016

Yhdysvaltain presidentinvaali on kamalaa katsottavaa, eikä vain siksi, että sen rakenne on älytön. Myös sen tuottamat ehdokkaat ovat kummallisia. Demokraattien Hilary Clintonin vallanhimon käyttövoima tuntuu olevan poliittinen turhamaisuus. Se on lähes sairasta. Mutta kun verrokkina on republikaanien Donald Trump, Clinton alkaa näyttää viileästi järkiperäien valtiollisen kulttuurin lipunkantajalta.

Useimmat valtioviisaat ennustajaeukot todistelevat edelleen, että kyllä Clinton sittenkin voittaa, vaikka melko harva todella rakastaa häntä. Ei kai edes Yhdysvalloissa ole sentään niin paljon yksinkertaisia sieluja, että pystyisivät valitsemaan Trumpin kaltaisen presidentin.

Vaalituloksen voivatkin ratkaista ne, jotka inhoavat sydämensä pohjasta molempien pääpuolueiden ehdokkaita, ja jäävät vaalipäivänä kotiin murjottamaan. Se olisi demokraattiselle järjestelmälle kaikkein vaarallisin primitiivireaktio. Silloin vaalin ratkaisevat räyhäpopulistit, jotka äänestävät takuuvarmasti.

Niin kävi Britannian EU-kansanäänestyksessä. Vaa’ankieleksi päätyi ehkä hyvinkin pieni vähemmistö, joka ihan kiusallaan äänesti EU:sta eroamista, koska oletti EU-jäsenyyttä kannattavien joka tapauksessa voittavan. Yhdysvalloissa voi syntyä tämän Brexit-ilmiön rinnakkaismuoto Trumpres. Koska Clintonin voittoa ennustetaan melko yleisesti, Trumpin äänestäminen voi tutua harmittomalta mielenosoitukselta. Ja sitten kaikki kovasti hämmästyvät jos Trumpin äänestämisen seurauksena onkin Trumpin valinta presidentiksi.

                                            x                    x                    x

Entä sitten, vaikka Yhdysvaltain valtiollisen päätöksenteon ottaisikin johtoonsa presidentti Trump? Yhdysvaltain ylintä valtaa on silloin tällöin ennenkin käyttänyt presidentti, jonka kaikki henkiset ominaisuudet eivät ehkä ole yltäneet presidenttiyden edellyttämälle ihannetasolle. Esimerkiksi Dwignt D. Eisenhower, Richard Nixon, Jimmy Carter, Roland Reagan, ja nuorempi George Bush. Presidentti Trump olisi tämän joukon pahnanpohjimmainen.

Valkoisen talon käytäviltä säkenöivä vallan kimallus houkuttelee kuitenkin puoleensa opillisesti ja henkisesti äärimmäisen korkeatasoisia virkamiehiä, akateemisesti oppineita ja poliittisesti kokeneita konkareita. Heidän holhouksessaan esimerkiksi Nixon ja Reagan ovat jääneet historiaan aika hyvinä presidentteinä, vaikka Nixon osoitti sellaista arvojen alamittaisuutta, että hänestä on tullut eettinen inhokki.   

Jos Trumpista tulee presidentti, Valkoiseen taloon tarjoutuu taas suuri joukko loistavia asiantuntijoita. Voisi kuvitella, miten populistipresidentti nauttisi voidessaan simputtaa valtakunnan terävimpiä älykköjä.

Trumpin sekavista kampanjapuheista on vaikea tiivistää sen johtomotiivia. Suurpiirteinen analyysi voisi kuitenkin viitata siihen, että yksi tällainen toistuva teema on halveksunta poliittiseen kokemukseen perustuvaa osaamista kohtaan. Trumpin kampanjakäyttäytyminen vihjaa siihen suuntaan, että asioiden osaajat eivät ehkä pystyisi kovin paljon auttamaan yksinkertaista amatööripresidenttiä.

Jos Yhdysvaltain presidentti ottaa roolikseen kaikkitietävyyden, hän on kävelevä katastrofi, vaikka olisi millainen hengen jättiläinen. Ja varsinkin jos hänen älyllinen kapasiteettinsa olisi vain keskinkertainen ja historiantajunsa tasan nolla, kuten Trumpilla.

Yhdysvaltain äänestäjät ovat samanlaisella vedenjakajalla kuin britit viime kuussa. Jos tunnekuohuun perustuva sattumanvaraisuus ratkaisee myös Yhdysvaltain poliittisen lähitulevaisuuden, sen kohtalona on amerikkalainen Brexit-muunnos Trumpres. Seuraukset olisivat historiallista megaluokkaa, ratkaisevasti rajummat kuin Brexitin aiheuttama poliittinen pintavärinä.