Pääministeri Antti Rinne perusti perjantai-iltapäivän 29.11.2019
ja illan raivokkaan ja taitavan puolustuksensa siihen, kuinka sosiaalisesti
sankarillinen pienipalkkaisten etujen puolustaja hän onkaan. Näin hän yritti vapautua
pääministerin velvollisuudesta johtaa hallituksen ja virkakoneiston sisäistä
toimintaa niin, että omistajan etua valvotaan asiallisesti yhteiskunnallisesti tärkeässä
valtion omistamassa yrityksessä. Hän on osittanut kokevansa yhteiskunnalliseksi
tehtäväkseen järjestäytyneen työväestön sopimusperustaisten etujen valvonnan. Se
on kunniallinen ja hyväksyttävä valinta. Mutta sillä valinnalla hän osoittanut
olevansa sopimaton pääministeriksi.
Tässä blogissa julkaisen kaikki elokuun 2016 jälkeen ilmestyvät kolumnit, kirja-arviot ja muun aineiston Ennen elokuuta 2016 julkaistu aikeisto on näkyvissä vanhalla kotisivullani, jonka osoite on www.jukkatarkka.net
perjantai 29. marraskuuta 2019
keskiviikko 27. marraskuuta 2019
TALVISOTA AHVENANMAASTA
Talvisota koski myös Ahvenanmaata
Kolumni: Etelä-Suomen Sanomat 28.11.2019
Kolumni: Etelä-Suomen Sanomat 28.11.2019
Talvisodan ensimmäisenä päivänä 30.11.1939
vasta muodostumassa olleen Risto Rytin hallituksen keskushahmot saivat neuvotteluunsa
Suomen Pankissa yllättävän viestin sotamarsalkka G. Mannerheimilta. Joukkoja
olisi välttämättä siirrettävä Ahvenanmaalle. Uuden hallituksen virallinen
nimitys vielä puuttui, mutta se pystyi päätökseen. Mannerheim sai luvan toimia.
Genevessä 1921 solmitun Ahvenanmaan puolueettomaksi ja aseettomaksi julistavan sopimuksen mukaan Suomella oli oikeus ja velvollisuus puolustaa aluetta, jos sen puolueettomuutta uhattaisiin. Sellaisessa tilanteessa Suomen kuului ilmoittaa sopimuksen allekirjoittajavaltioille sotilaallisista toimistaan.
Genevessä 1921 solmitun Ahvenanmaan puolueettomaksi ja aseettomaksi julistavan sopimuksen mukaan Suomella oli oikeus ja velvollisuus puolustaa aluetta, jos sen puolueettomuutta uhattaisiin. Sellaisessa tilanteessa Suomen kuului ilmoittaa sopimuksen allekirjoittajavaltioille sotilaallisista toimistaan.
Ensimmäisenä siitä ilmoitettiin
Ruotsille, jolle Suomella oli muutakin asiaa. Ulkoministeriön kansliapäällikkö Aaro
Pakaslahti lähti pimennettyjä, autioita katuja pitkin parin korttelin päässä
sijaitsevaan Ruotsin lähetystöön. Hallitus evästi viestin viejää täsmällisillä
ohjeilla:
”Syistä, jotka johtuvat Suomen joutumisesta sotaan ja Ahvenanmaan puolueettoman vyöhykkeen joutumisesta vihollishyökkäyksen uhan alaiseksi, on Suomen hallituksen ryhdyttävä vuoden 1921 sopimuksen velvoittamiin sotilaallisiin toimenpiteisiin saariryhmän turvaamiseksi. Näin ollen on Suomen lähetettävä sotavoimiaan Ahvenanmaalle. Suomen hallitus ehdottaa, että Ruotsi antaisi […] sotilaallista apua Suomelle.”
Ruotsi torjui vetoomuksen sotilaallisesta avusta, vain ulkoministeri Rickard Sandler puolsi avunpyyntöön suostumista. Hän kärsi jo toisen tappion Ahvenanmaan asiassa, edellinen oli keväällä 1939 hahmoteltu Tukholman suunnitelma Ahvenanmaan yhteispuolustuksesta Suomen kanssa. Ruotsi piti matalaakin matalampaa profiilia. Talvisodan alkuvaiheessa se ei edes pohtinut asemaansa, ollako puolueeton vai ei-sotaa-käyvä?
Kun Suomen hallitus sai tiedon Ruotsin kielteisestä päätöksestä, ulkoministeri Väinö Tanner ja salkuton ministeri J. K. Paasikivi suosittelivat neuvottelujen aloittamista uudelleen Moskovan kassa. Puolustusministeri Juho Niukkanen ehdotti Saksan kutsumista Ahvenanmaata miehittämään, kun Ruotsi kerran kieltäytyi. Hän oli muutenkin valmis kaupankäyntiin. Kun Neuvostoliitto vaati sotaa edeltäneissä neuvotteluissa Hankoniemeä tukikohta-alueekseen, hän esitti Ahvenanmaan tarjoamista sille Hangon sijasta. Siitä olisi Niukkasen arvion mukaan Suomelle vähemmän haittaa kuin Hankoon tulevista neuvostojoukoista.
”Syistä, jotka johtuvat Suomen joutumisesta sotaan ja Ahvenanmaan puolueettoman vyöhykkeen joutumisesta vihollishyökkäyksen uhan alaiseksi, on Suomen hallituksen ryhdyttävä vuoden 1921 sopimuksen velvoittamiin sotilaallisiin toimenpiteisiin saariryhmän turvaamiseksi. Näin ollen on Suomen lähetettävä sotavoimiaan Ahvenanmaalle. Suomen hallitus ehdottaa, että Ruotsi antaisi […] sotilaallista apua Suomelle.”
Ruotsi torjui vetoomuksen sotilaallisesta avusta, vain ulkoministeri Rickard Sandler puolsi avunpyyntöön suostumista. Hän kärsi jo toisen tappion Ahvenanmaan asiassa, edellinen oli keväällä 1939 hahmoteltu Tukholman suunnitelma Ahvenanmaan yhteispuolustuksesta Suomen kanssa. Ruotsi piti matalaakin matalampaa profiilia. Talvisodan alkuvaiheessa se ei edes pohtinut asemaansa, ollako puolueeton vai ei-sotaa-käyvä?
Kun Suomen hallitus sai tiedon Ruotsin kielteisestä päätöksestä, ulkoministeri Väinö Tanner ja salkuton ministeri J. K. Paasikivi suosittelivat neuvottelujen aloittamista uudelleen Moskovan kassa. Puolustusministeri Juho Niukkanen ehdotti Saksan kutsumista Ahvenanmaata miehittämään, kun Ruotsi kerran kieltäytyi. Hän oli muutenkin valmis kaupankäyntiin. Kun Neuvostoliitto vaati sotaa edeltäneissä neuvotteluissa Hankoniemeä tukikohta-alueekseen, hän esitti Ahvenanmaan tarjoamista sille Hangon sijasta. Siitä olisi Niukkasen arvion mukaan Suomelle vähemmän haittaa kuin Hankoon tulevista neuvostojoukoista.
Myös
uuden hallituksen salkuton ministeri J. K. Paasikivi pohti Ahvenanmaan
käyttämistä Ruotsin taivuttelemiseen, mutta hänen kuvionsa oli hienostuneempi
kuin Niukkasen. Paasikivi ajatteli tarjota Ahvenanmaata Ruotsille, jos se
vastasuoritukseksi solmisi Suomen kanssa pitkäaikaisen puolustusliiton. Hänelle
Ahvenanmaalla ei ollut muuta sotilaallista merkitystä kuin sen miehittäjälleen
tarjoama mahdollisuus sulkea pääsy Pohjanlahdelle. Tämän tehtävän se täyttäisi
myös ollessaan Ruotsin maakunta.
Tästä
alkoi toisen maailmansodan aikainen voimapoliittinen peli, jonka osapuolet houkuttelivat
tai uhkaivat toisiaan Ahvenanmaan menettämisellä tai haltuun saamisella tai
aseistamisella tai aseista riisumisella.
Ministerin oletettu arvovalta
Postilakon sekavassa jälkipyykissä eduskunnan kannattaisi
muistaa valtion omistajaintressiä valvovan ministeri Paateron ensimmäinen reaktio
postilakon alkamiseen. Hän ilmoitti, että Postin pitäisi lopettaa kaiken vuokratyövoiman
käyttäminen, joka on sen arkipäivää ja elinehto, ja joka ei kuulunut lakon
piiriin. Lakkotilanteeseen joutunut ministeri asettui ensi töikseen lakkolaisten
eturintaman vastustamaan sen yrityksen etua, jonka edunvalvonta kuluu hänen
ministerivastuunsa piiriin. Miten eduskunta suhtautuu ammattiyhdistysliikkeen
edunvalvontaan ministerin oletetulla arvovallalla?
sunnuntai 24. marraskuuta 2019
Ay-koreografian häränpylly
Nyt nähtiin vielä sekin ay-koreografian häränpylly, että vähäväkisten
puolustukseen viritetyt mahtiliitot myötätuntolakoilevat työnantajaliiton
puolesta. Siinä on mielenkiintoinen mietinnän paikka ay-liikkeen hallitustasolle
ujuttamille pääministeri Antti Rinteelle ja ministeri Sirpa Paaterolle. He
joutuvat näissä uljaissa rooleissaan puolustamaan työnantajain vapaata järjestäytymisoikeutta.
Tai murtamaan järjestäytymisvapausperiaatteen.
sunnuntai 17. marraskuuta 2019
Kuka auttaisi meitä
Vasemmistoliitto näyttää olevan HYVIN VIHAINEN siitä, jos
joku haluaisi Suomen pyynnöstä tulla auttamaan meitä vaarallisessa tilanteessa.
Varmaan siellä nyt perustetaan ompeluseuroja, joissa näpelletään valkoisia
lippuja rohkaisuksi niille, jotka ovat tulossa tänne kutsumatta.
torstai 14. marraskuuta 2019
Ministerin moka
Maikkarin kympin uutiset olivat taas tiukkaa tavaraa. Parin muun terävän
uutisiskun rinnalla alkoi näyttää siltä, että valtion omistajaintressiä valvova
ministeri Paatero sai märästä rätistä päin naamaa, ja ansion mukaan.
Postin
johdon ja virkamiestason keskustekujen välituotos näyttää siltä, että ennen
lakkotilannetta työtä tehnyt vuokratyövoima on OK. Jos sen jälkeen on pestattu vuokraväkeä
lisää, se on rikkuriporukkaa. Kuulostaa järkevältä. Mutta Paatero julisti vielä
eilen, että koko vuokrasuhteessa oleva väki on rikkureita.
Eduskunnan kannattaisi tosissaan harkita, nauttiiko sen
luottamusta ministeri, joka näin törkeästi asettuu liittojen työtaistelun
eturintamaan ja vahingoittaa valtio-omisteteisen yhtiön etua, jonka valvomisesta on hän on parlamentaarisessa vastuussa. Mitä intressiä tällainen ministeri
edustaa, parlamentarismia vai korporatismia?
Demokratiassa voi ihan hyvin kannattaa myös korporatismia,
mutta eduskunta toteuttaa parlamentarismia.
keskiviikko 13. marraskuuta 2019
MURTUUKO MYÖS EU-MUURI?
Kolumni Etelä-Suomen Sanomat 14.11.2019
Vieläkin muistan,
miten dramaattista oli katsella suoria TV-raportteja DDR:n ihmisistä Berliinin
muurin auki revenneillä porteilla. Nuoret halailivat, nauroivat ja tanssivat – ja
vanhat itkivät. Siinä romahti muurin lisäksi valtiofilosofinen ihanne, josta
oli tullut joillekin identiteetin osa, toisille brutaali taakka.
Jotain
samanlaista on ehkä tapahtumassa toisaalla juuri nyt. Brittien kiemurtelu brexit-kriisissä
muistuttaa jotenkin Saksan yhdistymisen identiteettidraamaa. Brexit-uskoon
tulleet rimpuilevat Euroopan unionin ikeen alta kuten DDR:n pihteihin jääneet reaalisosialismin
saksalaiset uhrit. Brexit-kansa odottaa EU-muurin murtumisen avaavan heille uudelleen
Ison Britannian loistavan eristyneisyyden. Jonkun pitäisi vaan murtaa se muuri.
Britannian
1800-luvulla toteutuneen eristyksen kopioiminen ei ole vaikeaa, muurataan
ikkunat umpeen, kuten DDR aikoinaan. Menneisyyden loisto ei vaan toistu yhtä
helposti. Silloin todella ison Britannian splendid isolation perustui
siirtomaiden riistoon, joka tuotti toinen toistaan huikeampia timantteja
Majesteetin kruunuun.
Sitä paitsi se ei
ollut ympäristöstä erkaantumisen aikaa. Ison Britannian talouden ja laivaston
voima tukivat vuorollaan eri valtioita, jotka olivat jäämässä alakynteen Euroopan
valtataistelussa. Tämä tasapainpolitiikka varmisti, että Eurooppa keskittyi sisäiseen
kärhämöintiinsä, ja Britannian sai hallita valtameriä ja muita mantereita.
x x x
Pääministeri
Boris Johnsonin suuren suunnitelman alkuosa on helppo. Itäsaksalaiset
osoittivat, kuinka nopeasti muurin voi rakentaa, mutta siitä vaikeudet vasta alkoivat.
Britannian pitäisi luoda alamaisiaan rauhoittava vauraus ja nostaa kansainyhteisön
kova voima sille tasolle, että sillä voisi taas peluuttaa eurooppalaisia keskenään ja
korjata voitot toisaalla kotiin.
Johnson ei ole
vielä paljastanut suurta salaisuuttaan siitä, miten Britannian eristyneen
loiston voi rakentaa uudelleen. Ei ole imperiumia, jota voisi riistää
majesteetin kunniaksi. Brexit on yhtä mahdoton yhtälö kuin ympyrän neliöinti,
jolla Suomenkin ulkopolitiikkaa on joskus yritetty opastaa. Kun ongelmaa ei voi
ratkaista, päätettäväksi jää vain se, kuka osoitetaan syylliseksi, ja saa
maksaa viulut.
Johnsonkin
pääkilpailija Jeremy Gorbyn tarjoaa muodollisesti eleganttia ulospääsyä. Hän
lupaa kaikkia aikaisempia paremman sopimuksen EU:n kanssa ja uuden kansanäänestyksen.
Siinä vaihtoehtoina olisivat uusi brexit-sopimus ja vanha EU:n jäsenyys.
Teoriassa Gorbyn
voisi kansanäänestystä vilauttamalla ehkä sittenkin saada parlamenttienemmistön.
Se tuskin kuitenkaan hellyyttäisi EU:ta neuvottelemaan taas uusiksi jo monta kertaa
lopulliseksi julistamansa sopimusuksen.
Jos Gorbyn onnistuisi
keinottelemaan itsensä pääministeriksi, hän joutuisi ehkä johtamaan britit
kansanäänestykseen, jossa EU-jäsenyyden jatkamisen vaihtoehtona olisi hänen
edeltäjänsä neuvottelema sopimus.
Sirkuksen todellisena
taka-ajatuksena on vapauttaa vastuusta vuosisadan kauheimman fiaskon
aiheuttaneet poliitikot. Kansa maksaa viulut, ja se on tavallaan oikein, sillä se
antoi röyhkeiden pyrkyreiden taluttaa itsensä typeryyksiin.
Pikakommentti 13.11.2019: Heiluuko häntä?
Kas kun Paatero ei vaatinut, että valtion pitää maksaa
lakkolaisten lakkokorvaukset. Sen hän kuitenkin vaati, että lakon kohteeksi
joutuneen yrityksen pitää lopettaa toimintansa. Ja varmaan olisi hyvä, että
yritys pyytäisi saman tien anteeksi olemassaoloaan. Sitten hallitus olisi hyvin
tyytyväinen, kun yritys on niin kiltti. Näin valtio terhakoittaa omistajapolitiikkaansa
kytkemällä valtio-omisteiset yrityksensä ammattiyhdistysliikkeen sanelemassa tahdissa heiluvaksi
hännäksi.