Etelä-Suomen Sanomat 4.4.2019
Puolueiden ja eduskuntaehdokkaiden
kauneuskilpailu on kiihkeimmillään. Se, joka lupaa komeimmin, arvelee saavansa parhaiten
ääniä, ja voi hyvinkin päätyä kansanedustajaksi, jotkut sitä kautta ministeriksi
ja joku jopa pääministeriksi. Näin toimii demokratia, mutta sääli sanoa, se
toimii väärin perustein. Mitä enemmän ehdokas kehtaa luvata, sitä varmemmin
lupaus ei täyty.
Perustuslain mukaan
kansanedustaja käyttää lainsäädäntövaltaa. Hän on siis vallan keskiössä, mutta silti
hänen vaikutusvaltansa on käytännössä todella pieni. Ysikään kansanedustaja ei
pysty toteuttamaan yhtäkään vaalikampanjassa lupaamaansa asiaa niin, että voisi
sanoa tehneensä sen itse ja yksin.
Edes pääministeriksi päätyvä suuren puolueen puheenjohtaja ei
luultavasti pysty toteuttamaan antamaansa vaalilupausta sellaisenaan.
Enemmistöhallituksenkin pääministeripuolue joutuu hallitusneuvotteluissa käymään
kauppaa niin monen suuntaan, että kirkas vaalilupaus muuttuu harmaan arkiseksi politiikaksi.
Mitä hulppeammin ehdokas kuvaa tulevia yhteiskunnallisia
sankaritekojaan sitä enemmän on syytä epäillä, onko pussissa puhtaita jauhoja
tai jauhoja ollenkaan. On vaikea nimetä lähihistoriasta yhdenkään kansanedustajan
lainsäädännöllistä yksilösuoritusta, joka erottuisi poliittisesta taustahälystä.
Kansanedustajan työ tapahtuu parlamentin virallisissa
toimielimissä ja tilanteiden mukaan syntyvissä puolueen sisäisissä tai puoluerajat
ylittävissä yhteistyöryhmissä, siis valiokunnissa ja samanmielisten edustajien
yhteistyössä.
Siinä toimessa voi menestyä vain sellainen edustaja, joka tietää
kokemuksen tai opiskelun perusteella, miten valtionhallinto ja kansantalous
toimivat, ja ymmärtää, miten niihin voi vaikuttaa. Pelkällä poliittisella
kikkailulla ei pitkälle pötkitä, eikä varsinkaan pöyhkeilyllä. Siinä työssä onnistumiseen
tarvitaan sosiaalista kyvykkyyttä saada eri taustoilta tulevat ihmiset
ponnistelemaan samaan suuntaan heitä yhdistävissä asioissa.
Tällainen ihminen olisi melkein pyhimys, ja sellaiset taitavat
olla harvinaisia vaaliehdokkaiden joukossa. Mutta eduskunnassa on ollut, ja on
varmaan seuraavassakin eduskunnassa ihmisiä, jotka poliittiseen työhön
heittäydyttyään ja siinä vuosikaudet puurrettuaan ovat kehittäneet joitakin
tuon tapaisia työtapoja, ja menestyneet.
Kun sellaisia hahmoja yrittää etsiä ehdokkaiden joukosta,
ensimmäiseksi pelistä putoavat lipevimmät lupaajat. Sen sijaan poliittista
kokemusta hankkineiden saavutusten esittely voi paljastaa kehityskykyisiä hahmoja.
Vaikein ja kiinnostavin tehtävä on yrittää tunnistaa muualla
kuin politiikassa kunnostautuneita ihmisiä, joista voisi olla hyötyä myös politiikassa.
Ylenmääräinen demokraattisuus on kehittänyt vinoilevaa väheksyntää
yliopistoissa opiskelleita kohtaan. Me kun kuulemma olemme teoriaherroja.
Pystymetsästä tullet luonnonlahjakkuudet voivat kyllä olla tehokkaita, mutta myös
tavoitteellinen opiskelu tuottaa käyttökelpoista poliittista energiaa.
Oppialasta riippumatta kaikki yliopistollinen koulutus opettaa,
miten tietoa hankitaan, kuinka siitä tiivistetään erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja,
ja miten niiden kelpoisuutta arvioidaan järkiperäisesti. Kansanedustaja toimii
täsmälleen tällaisen prosessikaavion mukaan, jos hän ponnistelee tosimielessä
lainsäädäntötyössä eikä vain paistattele julkisuuden loisteessa.
Demokratian suurin kriisi syntyy siitä, että kansanedustajan
kannukset voi hankkia myös vihapuheella, ja pahantahtoisuuden lietsonnalla.
Mielipidemittausten kärkisijoille niillä pääsee helposti, mutta ne ovat kevyttä
evästä tuloksellisuuteen pyrkivässä kansallisesti tärkeässä eduskuntatyössä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti