Kolumni 22.3.22018: TALVISODAN SYVÄMERKITYS

Etelä-Suomen Sanomat 22.3.2018

Suomen merkittävimpiin tietokirjailijoihin kuuluva Max Jakobson kutsutiin melkein 30 vuotta sitten tapaamaan Neuvostoliiton sotahistorian laitoksen johtajaa kenraalieversti Dmitri Volkogonovia. Kenraalilla oli kuulemma viesti. Sain mahdollisuuden olla mukana heidän kohtaamisessaan.

Volkogonivin viesti oli ensimmäinen Neuvostoliiton virallinen sotahistoriallinen lausuma, jossa talvisodan syttyminen ei mennyt suomalaisten syyksi. Hän totesi yksiselitteisen selvästi Stalinin sodan aloittajaksi. Volkogonov ei tuominnut Stalinin sopimusta Hitlerin kanssa loppukesällä 1939, mutta kylläkin sen lisäpöytäkirjan, jonka johdannainen talvisota oli.

Volkogonov myönsi oikeaksi Stalinin peruspyrkimyksen vahvistaa Leningradin puolustusta, mutta totesi siinä käytetyt keinot vääriksi. Suomen kommunistipuolueen legendaarisen johtohahmon Otto Wille Kuusisen nukkehallituksen perustamista hän sanoi muitta mutkitta tyhmyydeksi. Neuvotteluja olisi pitänyt jatkaa suomalaisten kanssa, vaikka nämä olivat jäykkiä ja taipumattomia.

Volkogonovin talvisota-analyysiin liittämät selityslausumat eivät kokonaan kumonneet vanhaa virallista neuvostototuutta. Se laimeni puolitotuudeksi, mutta selvään valheeseen verrattuna tämäkin oli paljon. Stalin oli huolissaan siitä, että vihamieliset voimat käyttäisivät Suomen aluetta hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan.

Volkogonovin tapa puhua osoitti, että hän piti Stalinin tilanneanalyysia pohjimmiltaan oikeana. Kaikesta muusta hän oli sitten eri meiltä Stalinin kanssa. Generalissimuksen virheitä oli ainakin viisi. Salainen lisäpöytäkirja Hitlerin kanssa, uhkavaatimus Suomelle, kyvyttömyys ennakoida suomalaisten suhtautumista Kuusisen hallitukseen, väärä arvio Suomen puolustuskyvystä ja valmistautumattoman armeijan lähettäminen sotaan äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa.

                                            x                    x                    x

Volkogonov ei tulkinnut historiassa havaittuja tosiseikkoja pelkästään marxitais-leninistisen luokkakantaisuuden kannalta. Tämä oli uusi, ja hänen lausuntonsa ehkä hämmästyttävin piirre. Hän pani ennennäkemättömän paljon painoa moraaliselle oikeudenmukaisuudelle.

Hän myönsi Suomen reagoineen oikein, kun se asettui vastustamaan Stalinin vaatimuksia.  Ja hän sanoi enemmänkin: suomalaisten toiminta talvisodassa antoi esimerkin siitä, miten kansan pitää taistella itsenäisyytensä puolesta. ”Tämä herätti sympatiaa myös meillä.” Siinä oli Volkogonovin sanoman ydin. Se oli sensaatio.

Puolen vuosisadan viiveellä talvisodasta saatu mahdollisimman arvovaltainen neuvostotulkinta antoi aihetta uusiin arvioihin enemmän Suomessa kuin Neuvostoliitossa. Kansallinen itseruoskinta oli lastannut suomalaiseen sieluun sellaisen syyllisyyden ja mielistelyn sykkyrän, että itsestään selvät asiat olivat vääntyneet muodottomiksi.

Ehkä pari sukupolvea suomalaisia oli pakottautunut ajattelemaan, että sota on aina väärin, ja sota Neuvostoliittoa vastaan on aivan erityisen väärin. Volkogonov murskasi älyn ja moraalin moukarilla tämän tunkkaisen hurskastelun. Vääryys on vääryys olosuhteista riippumatta. Puolustus on jokaisen oikeus, olipa hyökkääjä kuka tahansa. Volkogonovin sensaatiomainen ylistys suomalaisten oikeutetusta puolustustaistelusta jatkui: ”Suuret valtiot arvostavat toisten valtioiden mahdollisuutta puolustautua.”

Hän ei puhunut kenenkään puolesta eikä omaa isänmaataan vastaan, hän puhui yleisestä periaatteesta. Suomalaiset eivät pitkään aikaan uskaltaneet ihan rauhallisin mielin viedä loppuun asti sitä yksinkertaista ajatusta, että puolustus on eri asia kuin hyökkäys. Tämä Volkogonovin talvisota-viestistä alkanut prosessi taitaa vieläkin olla vähän kesken.