Kolumni 18.5.2017: Matala profiili suojasi Koiviston linjaa

Etelä-Suomen Sanomat 18.5.2017

Presidentti Mauno Koiviston presidenttiys huipentui päätösten ruuhkaan syyskuun 1990 ja seuraavan vuoden alkusyksyn välisenä aikana. Silloin tapahtui kolme suurta asiaa, joissa oli historian ison pyörän huminaa: Pariisin rauhansopimuksen tulkinta, Baltian maiden iuuden tsenäisyyden tunnustaminen ja linjavalinta kohti Euroopan unionia. Yksi niistä tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, kaksi vaivalloisesti. Mutta kaikkien taustana oli vahva ajatustyö ja herkkä tilannetaju

Rauhansopimuksen tulkinta perustui siihen logiikkaan, että Saksan dramaattisen yhdistymisen Suomelle tarjoamat edut oli varmistettava nopeasti, eikä päätöstä pitäisi perustella välttämätöntä laveammin.   

Sopimustulkinta oli Koiviston presidenttikausien tärkein turvallisuuspoliittinen rakenneratkaisu. Se vapautti Suomen toisen maailmansodan viimeisestä jäänteestä ja painostavasta yya-sopimuksesta. Se osoitti suomettumisen merkkejä tähystäville läntisille tarkkailijoille, että täällä pystyttiin nopeisiin ja itsenäisiin päätöksiin suurissa perusasioissa. Niihin eivät vaikuttaneet muut näkökohdat kuin suomalaisten arvio omasta edustaan.

Näin loppui Suomen kylmä sota. Koiviston sankarityön kauneus oli siinä, että se tapahtui Suomen omasta tahdosta, ja huolimatta Neuvostoliiton vastaan haraamisesta. Suomi vapautui yya-sopimuksen kahleesta siksi, että se itse päätti niin, eikä siksi, että sopimuksen toinen oaspuoli raukesi olemattomiin.

                                            x                    x                    x

Suhtautuminen loppukesällä 1991 itsenäisyytensä uudistaneeseen Viroon oli kylmän sodan jälkeisen ajan ainoa asia, jossa yleinen mielipide osoitti avoimesti tyytymättömyyttä Koiviston toimintaan.

Hänen julkisesti nuiva suhtautumisensa Viron itsenäistymispyrkimyksiin oli samanlainen todellisten ajatusten naamioverkko kuin aikoinaan oli presidentti J. K. Paasikiven osoittama suopeus yya-sopimusta kohtaan, vaikka hän inhosi ja pelkäsi sitä.

Neuvostoliiton ei-toivottujen reaktioiden ennalta torjumiseksi oli viisasta peittää todelliset ajatukset. Tämä diplomatian perussääntö johti Paasikiven puhumaan myönteisetsi mielestään kielteisestä yya-sopimuksesta, ja Koiviston olemaan julkisesti töykeä hyvänä pitämälleen Baltian maiden itsenäistymiselle. Sellaista käytöstä tarvitaan joskus reaalipolitiikassa. Useimmat suomalaiset oppivat tämän ylistäessään yya-sopimusta kylmän sodan aikana.

Kun aika oli kypsä, Koivisto asettui täysin voimin tukemaan Baltian maiden uutta itsenäisyyttä.

                                            x                    x                    x

Koivisto seurasi keskustelua Euroopan integraatiokehitykseen osallistumisesta aluksi etäältä ja pikemminkin jarrutellen kuin pohdiskellen. Suunta muuttui alkusyksyllä 1991 Neuvostoliiton konservatiivikommunistien vallankaappausyrityksen jälkeen. Hallitus alkoi vimmatusti pohjustaa väylän avaamista kohti Europa unionin jäsenyyttä ja Koivisto seurasi katseella.

Presidentti hyväksyi jäsenhakemuksen, mutta ei asettunut johtamaan neuvotteluprosessia edestä vaan valvoi sitä taustalta. Matala profiili johtui EU-jäsenyyden syvimmästä sisällöstä. Vaikka unioni ei antaisi turvatakuita, siihen kuuluminen olisi turvallisuutta parantava yleinen olosuhde.

Koiviston tilannearviossa tämä turvallisuuspoliittinen tausta vaikutti kaikkein voimakkaimmin unioniin liittymisen puolesta, ”mutta tätä ei minusta saa mennä julkisuuteen sanomaan”. Jos jäsenyyden turvallisuusvaikutukset otettaisiin puheeksi, ja jäsenyys ei toteutuisikaan, Suomen asema heikentyisi. 

EU-jäsenyys vähensi ratkaisevasti Suomen riskiä joutua poliittisen ahdistelun tai sotilaallisen uhan kohteeksi. Se suojasi Suomena Venäjältä. Tämä oli niin tärkeä asia, että sen toteutumista ei saanut  vaarantaa itsestäänselvyyden ääneen sanomisella.  

Raportti 11.5.2017: Turvallisuus ja historia

Puolustusministeriön tutkimushanke

KOSKIVENEELLÄ KOHTI VALTAVIRTAA
Raportin julkistamisseminaari 11.5.2017

Jukka Tarkka

Koskenlaskun lyhyt historia

Lyhennelmä raportin toisen osan esittelypuheenvuorosta                  

Nykyisin turvallisuuteen vaikuttaa ehkä entistä enemmän se, mitä suomalaisten ja heidän avainasemiin valitsemiensa poliitikkojen päässä liikkuu. Kansallisen turvallisuuden ensimmäinen puolustuslinja on ihmisten korvien välissä 

Siihen tarvitaan poliittisen pelisilmän lisäksi myös kansainvälisen yleistilanteen sekä oman yhteiskunnan syvärakenteen ja historian tuntemusta. Tämä henkinen pääoma ei kartu toistelemalla tavanomaisia iskulauseita eikä sosiaalisessa mediassa mellastamalla.

Siihen tarvitaan opiskeluun syventymistä, lukemista, ja kykyä arvioida kriittisesti asioita ja mielipiteitä. Siinä tarvitaan myös älyllistä itsenäisyyttä silloin kun asiakeskeinen harkinta alkaa tuottaa toisenlaisia johtopäätöksiä kuin vallalla oleva tavanomainen totuus.

Viime vuosikymmeninä on voimistunut ajatustottumus, jonka mukaan demokratian pitää rajoittaa ja valvoa henkistä liikkuvuutta lisäävän tiedon ja pohdinnan vaikutusta asioiden hoitoon. Opiskelemalla hankittuun tietoon ja politiikan ulkopuolella kertyneeseen kokemukseen tukeutuvia toimijoita pidetään eliittinä, ja eliitin halveksunta on populismin valtakunnassa suosittu kansanhuvi.

Kotimaisten ja kansainvälisten ilmiöiden arvioijat ja niiden kehityssuuntien ennakoijat ovat menettäneet mahdollisuuden esittää havaintojaan poliittiseen harkintaan. Ei siksi, että tällaisen tiedon tarjonta olisi loppunut vaan siksi, että se torjutaan.

Suomi on niin pahassa paikassa Euroopan pohjoisella reunalla, että vain kulttuuri voi antaa voimaa karun ympäristön sietämiseen ja vaarojen torjumiseen. Ympäristöä hallitsevat väkivalta, propaganda, disinformaatio, trollipelottelu ja hybriidiuhat. Tässä ankeassa ympäristössä henkisesti valppaan yhteiskuntailmaston vaaliminen on ainoa toimiva selviämisstrategia.

Siihen tarvitaan historian osaamista ja ymmärtämistä. Tulevaisuus on synkeä, jos koulujen historianopetusta kuristetaan vielä nykyistäkin ahtaammalle, kuten näyttää tapahtuvan.

Turvallisuuden rakennetekijöiden tunnistaminen ja ymmärtäminen eivät kartu puolueiden järjestötyössä, eivätkä kuulostelemalla kansalaiskeskustelun muotihokemia.  Siihen tarvitaan faktatiedon hankkimista historian tapahtumista ja oman ajan uutisista. Sen lisäksi tarvitaan yritystä ymmärtää niiden keskinäistä vuorovaikutusta.

Siksi historian harrastus on turvallisuusajattelun kivijalka. Jos ei ole humanistista tuntumaa eurooppalaiseen hengen perintöön ja Suomen henkiseen ponnistuspohjaan, meidän voi käydä todella huonosti.

Historiallisen tietämyksen ja humanistisen näkemyksen avaaminen yhteiskunnan perusrakenteeksi on turvallisuuden ydinkysymys. Vakaa yhteiskuntakehitys ja turvallisuus eivät synny mielipiteistä vaan asioista, jotka nousevat historiasta, tuottavat meidän aikamme uutisia, ja vähitellen muuttuvat historiaksi.

Suomen turvallisuuspolitiikassa parhaiten menestyneet presidentit Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto ponnistivat vahvan akateemisen hengenviljelyn pohjalta. He terästyivät kansallisiksi johtohahmoiksi lähes intohimoisen historian harrastuksen kantoaallossa. 

Näillä valtiomiespresidenteillä oli taipumus ajatella kansallisia, kansainvälisen politiikan ja voimapolitiikan ilmiöitä historian ymmärryksestä peräisin olevan logiikan varassa. Sitä sanotaan arkijärjeksi. Jos tämä asenne alkaisi yleistyä turvallisuuskeskustelussa ja turvallisuuspolitiikan tekemisessä, meillä voi ehkä olla eväitä selvitä edessä olevista ongelmista.

Suomen turvallisuushistoria osoittaa, että kansainvälisen politiikan akanvirtaan ei pidä jäädä pyörimään mutta ei pidä myöskään antautua mielipiteiden pintakuohun vietäväksi. Historian valtavirtaa ei voi kääntää eikä voittaa, mutta sen voimaa voi käyttää Suomen ohjaamiseen pahimpien tyrskyjen ohi. Historia osoittaa, että joskus se on onnistunut. Siitä pitää oppia niin että se onnistuisi myös tulevaisuudessa.

Raportti kokonaisuudessaan:

 http://www.defmin.fi/files/3777/02_17_Tarkka_Koskenlaskun_lyhyt_historia_V4.pdf 

Kolumni 4.5.2017: Ruotsalainen noutopöytä

Etelä-Suomen Sanomat 4.5.2017

Ulkopoliittinen instituutti on julkaissut ruotsalaisen FOI-tutkimuslaitoksen johtajistoon kuuluvan Robert Dalsjön arvion Ruotsin puolustusajattelusta. (FIIA Working Paper 94/2017) Ruotsi on jättäytynyt turvallisuuskartan harmaalle vyöhykkeelle. Raportin kuvaus naapurin sielunelämästä on mielenkiintoinen, sillä Suomelle on käynyt samoin. Ja samanlaisesta syystä.

Ruotsin tiivis kytkentä länteen, Venäjän sotilaallinen aktivoituminen ja Ruotsin puolustuskyvyn itse aiheutettu romahdus ovat luonet tarpeen liittoutua. Porvarileirin neljä puoluetta kannattavat Nato-jäsenyyttä, mutta joidenkin jäsenkunnassa on epäröintiä. Sosiaalidemokraatit haraavat vastaan kuten aina ennenkin.

Ruotsi ei tunne tarvetta sopeutua pahaan maailmaan, sillä puolueettomuus on varmistanut sille 200 vuoden rauhan. Kansallinen identiteetti rakentuu sen varaan, että näin elämä jatkuu, eikä muuta tarvita.

Ruotsin turvallisuusajattelu perustuu smörgåsbord-periaatteeseen. Voileipäpöydässä kaikki herkut ovat tarjolla, mutta vain parhaat palat valitaan. Puolueettomuudella voi poseerata, vaikka ei olisikaan ihan oikeasti puolueeton. Maailman pahuudesta voi moralisoida, jos taustalla on lännen salattu tuki melkein kuin kylmän sodan aikana.

Näistä elementeistä syntyy Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvistin oppi. Siihen kuuluvat tiukka linja Venäjää kohtaan, hyökkäystä ennalta estävä puolustuskyky, Nato-jäsenyyden torjunta ja yhteistyö Suomen, Pohjoismaiden ja Yhdysvaltain kanssa. Voileipäpöydästä voi poimia kaikkiin tilanteisiin sopivat herkut. Sen antimien valinta ei sitouta mihinkään, mutta ei myöskään takaa mitään.

                                            x                    x                    x

Suomi on Ruotsin tavoin viivytellyt sopeutumistaan uuteen ympäristöön, mutta sillä ei ole yhtä komeaa perustetta kuin Ruotsilla. Suomi oppi yya-aikana, että Kremlin johdolle ei pidä aiheuttaa mielipahaa. Tämä pelko elää edelleen, ja on suomalaisille samanlainen muutosvastarintaa vahvistava tekijä kuin puolueettomuuden ylevä perinne ruotsalaisille. Suomalaisten halu käyttäytyä hyvin myös huonosti köyttäytyvää kohtaan on miellyttävä ominaisuus, mutta voimapolitiikan ja militarismin luomissa olosuhteissa se ei välttämättä lisää turvallisuutta.  

Presidentti Sauli Niinistön turvallisuusnäkemys on klassista reaalipolitiikkaa, toisin kuin Hultqvistin oppi. Hän sanoi veteraanipäivän puheessaan Lahdessa: ”Vahvat puolustusvoimamme tarkoittavat, että kynnys tänne väkisin tulemiseen on korkea. Toisaalta olemme samalla myös houkutteleva kumppani yhteistyölle.” Samantapaisen ajatuksen hän esitti jo viime kesän Kultaranta-keskustelun avauspuheessa.

Mutta ei siinä kaikki. Suomalaisessa kattauksessa on ruotsalaisen noutopöydän alkupala-antimien lisäksi tarjolla myös pääruoka. Suomi pitää avoinna mahdollisuutta liittyä Natoon. Sitä vaihtoehtoa Ruotsi ei ole näkevinään.

Dalsjö toteaa tämän omalla tavallaan, ja se sävähdyttää. Hän kuvaa, miten Suomi on taitavasti ja oikean aikaan vaihtanut geopoliittista asemaa, esimerkiksi 1944, kun se irtautui toisesta maailmansodasta ja 1990 kun se tulkitsi Pariisin rauhansopimuksen ehtoja omaksi edukseen. Dalsjö lopettaa raporttinsa varoitukseen: ”Ruotsalaiset luulevat päässeensä johtoon kilpajuoksussa Washingtoniin, mutta kannattaa ottaa huomioon sekin mahdollisuus, että heidät ohitetaan.”

Suomi ei varoittanut etukäteen yllätyksistään 1944 ja 1990. Sitä ei tehnyt Ruotsikaan 1990 ottaessaan suunnan kohti Euroopan unionin jäsenyyttä. Suomi oli vähällä jäädä kuin nalli kalliolle.

Historia ei välttämättä toista itseään, mutta silti on ehkä hyvä muistaa, että sekä Ruotsilla että Suomella on menneisyydessään merkittäviä äkkiliikkeitä ilman ennakkovaroitusta. 

Pikakommentti 26.4.22017: Namuja kaikille

Ministerinsalkut ovat perinteisesti namuja, jota jakamalla eduskuntapuolueita innostetaan kantamaan hallitustyön taakkaa. Ennen vanhaan puolueiden maakunnalliset perusyksiköt, ammattiliitot, urheilujärjestöt, naisverkostot ja nuorisoliitot olivat jonossa saadakseen vuorollaan järjestötyössä kunnostautuneelle puuhaihmiselleen mieltä lämmittävän ministerinsalkun.

Hallinnollisella kokemuksella tai ministeriön toimialan tuntemuksella ei ollut painoarvoa, kunhan taustajärjestön poliittinen sijainti on sopiva. Varsinkaan opiskelusuorituksilla, kielitaidolla ja kansainvälisellä verkostoitumisella ei pitkälle pötkitty. Sellainen tausta viittaa herraskaisuuteen, ja eliitin halveksunta on kansanhuveista kaikkein suosituimpia.  

Sipilän hallituksen puoliväliriihessä nähtiin tällaisen namunjakopolitiikan uusi versio. Kun yhden ministerisalkun kohtuuttomaksi paisuminen pakotti sen jakamiseen, jakoon tulikin kolme salkkua. Yksi niistä tarvittiin isojen asioiden järkevään hoitamisen, ja kaksi muuta sen varmistamiseen, että kenellekään ei tulisi paha mieli. Namuja kaikille. 

Pikakommentti 24.4.2017: Ranskalaisuuden olemus

On turha kauhistella Ranskan presidentinvaalin ensivaiheen päätulosta, joka oli perinteisten puolueiden romahdus. Ne eivät pystyneet luotsaamaan kansakuntaa vaikeassa väestörakenteen ja talouden kriisissä. Siksi ne joutavatkin mennä.

Ranskan kummallinen valtiosääntö voi olla sille varsinainen onnenkantamoinen. Vaikka poliittisen vallan monopolisoineet puolueet katoaisivat kentältä, Ranska ei välttämättä putoa tyhjän päälle. Sillä on vahva presidentti-instituutio, jolla on poliittista valtaa ja salaperäistä arvovaltaa. Ja sillä on ilmeisesti edelleen toimiva hallinto, joka ohjautuu, jos ohjataan.

Ranskan kokemat terroristi-iskut näyttävät luoneen kansallisen tahtotilan varjella ranskalaisuuden olemusta. Vanhat puolueet eivät pystyneet johtamaan tällaista ennen näkemätöntä hengen liikahdusta. Jos uusi presidentti osoittautuu vahvaksi persoonallisuudeksi, hän voi ehkä pystyä.  

Kolumni 20.4.2017: Neuvostoliiton viimeinen yritys

Etelä-Suomen Sanomat 20.4.2017

Syyskuussa 1990 presidentti Mauno Koivisto mitätöi yksipuolisella tulkinnallaan Pariisin rauhansopimuksessa Suomen puolustusvoimien aseistukselle ja Saksan-yhteyksille asetut rajoitukset. Siihen asti Suomen toimivalta oli vajaa, sen jälkeen se oli taas suvereeni. Presidentti saneli valtioneuvoston pöytäkirjaan, että yya-sopimuksen viittaukset Saksan hyökkäävään rooliin heijastivat ”tilannearviota, joka ei enää vallitse”. Nämä kaksi päätöstä yhdessä vapauttivat Suomen yya-sopimuksen taakasta. 

Koivisto on selostanut muistelmissaan näiden tapausten kulun. Turun yliopistossa väitöskirjaa valmisteleva Juha-Matti Ritvanen on julkaissut Historiallisessa Aikakauskirjassa uusiin kotimaisiin arkistolähteisiin perustuvan artikkelin, joka selvittää merkittävästi Pax-ratkaisun kummallisen jälkinäytöksen taustaa. (HAiK 1/2017, ss. 74-86)  

Iso-Britannia ja Neuvostoliitto protestoivat Suomen yksipuolisesta menettelytavasta, mutta suhtautuivat lähes ymmärtäväiseen tulkinnan sisältöön. Neuvostoliiton ulkoministeriö halusi myöhemmin ymmärtää Pax-ratkaisun niin, että Suomi kuitenkin noudattaisi Pariisin rauhansopimuksen sille asettamia aseistuksen määrän ja laadun rajoituksia. Se näytti siis vaativan Pax-tulkinnan perumista.   

Tämä oli Neuvostoliiton viimeinen yritys kyykyttää Suomea. Se olisi merkinnyt, että puolustusvoimien kehittämistä koskeville päätöksille olisi pitänyt hakea yya-ystävän suostumus. Ritvasen tutkimus osoittaa, että pelin valttikortti oli kuitenkin Suomella. Koivistolla oli suorat tiedusteluyhteydet Kremliin, presidentti Mihail Gorbatšoviin. Hän tiesi, että Neuvostoliiton ulkoministeriö toimi ilman presidenttinsä valtuuksia.

                                            x                    x                    x

Neuvostoliiton virkamiestason soolo oli yritys päästä kontrolloimaan Suomea kylmän sodan hengessä. Yya-kumppanin asevarustelun tasoon vaikuttaminen oli ainoa jäljellä enää ollut vipuvarsi, jolla Moskova olisi voinut kontrolloida Helsinkiä. Moskovan vanhan kaartin röyhkeä painostusyritys sai Suomen tiukentamaan otteitaan. 

Alkuperäinen Pax-tulkinta oli vain ilmoitus siitä, miten Suomessa ajateltiin. Kun sitten jouduttiin reagoimaan vanhoillisten virkamiesten jälkilypsy-yritykseen, Suomi löi supervaltanaapuriaan sormille, ja kertoi, miten se aikoi toimia: ”Suomi tulee ylläpitämään tarpeen vaatimaa puolustuskykyä”. 

Näin loppui Suomen kylmä sota. Pax-tulkinnan syvin merkitys oli siinä, että Suomi teki sen omin päin Neuvostoliiton kommentteja odottamatta, ja päälle päätteeksi tyrmäsi supervallan uhoavat virkamiehet. Suomi vapautui yya-sopimuksen kahleesta siksi, että se itse päätti niin.

                                            x                    x                    x

Ritvasen artikkelin merkittävin uusi tieto osoittaa, että Neuvostoliiton ulkoministeriön huolestuminen Pax-tulkinnasta ei pohjimmiltaan johtunut Suomen asevarustelusta tai suhteista Länsi-Saksaan.  Neuvostovirkamiehet hermostuivat siksi, että se oli heidän ajatuksissaan ennakkotapaus, jonka perusteella Suomi voisi vaatia Karjalan palauttamista. Siksi hätäkellot kilkattivat Moskovassa. 

Venäjän suurlähettiläs Juri Derjabinin touhukkuus Pariisin rauhansopimukseen liittyvien pikkuasioiden kimpussa on tähän asti näyttänyt kummalliselta. Hän teki ison numeron esimerkiksi piskuisesta oikeistolaisesta yhdistyksestä, koska Pariisin rauhansopimus kielsi natsijärjestöt. Moskovan viesti oli selvä. Rauhansopimuksen yhteenkään artiklaan ei saa koskea tikullakaan. Suomalaisille piti tehdä selväksi, että Karjalan palautuksesta ei kannata haaveilla. 

Siihen mukautuminen ei ollut vaikeaa, sillä Pax-tulkinnan tärkein tulos oli jo varmistettu. Suomi pääsi eroon yya-sopimuksen vaarallisimmista ulottuvuuksista jo ennen kuin koko sopimus raukesi. 

Pikakommentti 13.4.2017: Onko Valko-Venäjän vuoro?

Maailma kuhisee Yhdysvaltain ja Venäjän Syyria-politiikkojen yhteentörmäystä, kemiallisia aseita ja Pohojs-Korean ja Kiinan arvoitusta. Kaiken tämän keskellä presidentti Donald Trump omisti hetken aikaa pikkuasioista kaikkein pienimmälle. Hän vahvisti Yhdysvaltain hyväksynnän Montenegron Nato-jäsenyydelle.

Valkoisen talon virkamiestaso avasi tämän pikkujutun laajan merkityksen. Se totesi, että Naton ovi on taas auki kaikille, jotka haluavat liittyä ja täyttävät kriteerit. Juuri tätä presidentti Vladimir Putin olisi kaikkein vähiten tarvinnut juuri nyt. Asia ei voi jäädä tähän. Kun Nato liikahtaa, Venäjä ei voi istua aloillaan. Kansainvälinen tilanne luo Putinin seuraavaa liikettä suojaavan sumuverhon.

Voisi melkein veikata, että Valko-Venäjällä alkaa tapahtua. Kolme vuotta sitten Krimin kaappausta pohjustivat vihreät miehet. Kukaan ei saanut arvata ääneen, keitä he mahtoivat olla, mutta oli helppo ymmärtää, että jotakin erikoista oli tekeillä.

Jos Venäjä havittelee otteensa tiukentamista Valko-Venäjään, se tuskin tällä kerralla helpottaa kansainvälisten tarkkailijoiden työtä markkeeraamalla etulinjansa sijainnin ympäristöstä poikkeavalla vateparrella. Jos Valko-Venäjällä tapahtuu jotakin, se ei tule paukahtaen vaan kitisten. Kannattaa seurata tilannetta.

Pikakommentti 7.4.2017:Putinin-Trumpin oppi

Presidentti Trumpin ohjusisku Syyriaan saa kommentaattorit ravistamaan hihastaan kaikki mahdolliset arviot rajun liikkeen poliittisesta johtoideasta. Nyt kun kokonaisuudesta tiedetään vielä hyvin vähän, ajatuksella on tilaa laukata.

Trumpin reaktio törkeään kaasuhyökkäykseen tuntuu hyvältä. Se sisältää myös niin isot riskit, että hirvittää. Ja kyynikko voi sanoa, että sehän toistaa vain ikiaikaista perusmallia. Kun suuri johtaja on sisäpoliittisissa vaikeuksissa, kannattaa aloittaa sopivasti mitoitettu sotilasoperaatio. Se saa kapinaa hautovan kansan ryhmittymään lipun ympärille johtajansa tueksi.

Yhdysvaltain Syyria-operaatiosta on samoja piirteitä kuin Venäjän sodassa Ukrainaa vastaan. Presidentti Putin on nyt sisäpoliittisesti yhtä ahtaalla kuin 2014 hyökätessään Ukrainaan. Trumpin pikku sodan nostama pölypilvi suojaa ihanteellisesti Putinia jos hän nyt päättää kiillottaa Venäjän kunniaa uudella näyttävällä operaatiolla. Se piristäisi tympääntynyttä ja pelokasta kansaa. 

Kolumni 6.4.2017: Jo riittää populismi

Etelä-Suomen Sanomat 6.4.2017

Yhdysvaltain kansa äänesti presidentikseen henkisesti epävakaan mahtailijan, jolla ei ole alkeellistakaan käsitystä siitä, miten hallinto toimii, eikä edes siitä, miten poliittisen johtajan kannattaisi käyttäytyä, jos ajattelee johtavansa.

Yhdysvallat syntyi parisataa vuotta sitten uskonnollisesti ja poliittisesti vainottujen suojasatamaksi. Nyt vääräuskoisista ja vainotuista on tullut rienaavan pilkan kohde ja vapaata riistaa. Meluisa johtaja aikoo kruunata suuruudenhullun omakuvansa rakentamalla muurin, kuten Itä-Saksan epätoivoiset hölmöt puoli vuosisataa sitten.   

Yhden viisauden profeetat kaappasivat haltuunsa Britannian mielipideilmaston. He olivat keksineet, että kaikki ikävät asiat ovat Euroopan unionin syytä. Ja sitten kun kansa äänesti brexitin, helppoheikit luikkivat pakoon ja jättivät aiheuttamansa sotkun muiden siivottavaksi.  

Britannia hurmautui ajatuksesta kulkea yksin, ja törmäsi siihen, että silloin inhottujen maahanmuuttajien lisäksi myös ulkomailla elävät britit ja Britanniassa asuvat ulkomaalaiset jäävät yksin. Samalla kun Westminster vapautuu Bryselin ikeestä, se saattaa menettää Skotlannin, joka ehkä voi olla itsenäinen, mutta olisi sitten vielä enemmän yksin kuin Englanti.  

Populismi ei ole vain suosittu kansanhuvi. Sillä on seurauksia.

                                            x                    x                    x

Yhdysvaltain oikeuslaitos osoittaa, että perustuslaki voittaa tviitin. Vanhan hallinnon ilmasto- ja terveyspolitiikka eivät romahdakaan uuden presidentin pahantuulisuuden puuskahduksesta. Presidentin puolue nousee kapinaan. Tiedustelu on ilmeisesti paljastanut presidentin Venäjää liehitelleiden avustajien amatöörimäisen törmäilyn. Enää ei ehkä olla kaukana siltä rajalta, jonka ylitys laukaisee presidentin viraltapanoprosessin. Silloin presidentti voi pelastautua vain anomalla syytesuojaa varapresidentiltään ja eroamaan kuin Richard Nixon aikoinaan.  

Todellisuus alkaa vähitellen valjeta myös briteille. Jos Skotlanti yrittää irrottautua Englannista, Euroopan unioni voi sulkea ovensa uhkarohkealta separatistivaltiolta. Lontoon finanssibisnes valmistautuu jo nyt vetäytymään unionin suojaan. Euroopan yhteismarkkinoilta putoamisen merkitys paljastuu vasta kun se on totta.

Kaikki ovat uskovinaan piinan ratkeavan loitsumalla, että brexit on brexit, mutta populismi ei voi tuottaa Britannialle muta kuin loistavan eristyneisyyden. Miten suu sitten pannaan, jos entisen imperiumin kuningatar menettää kruununsa viimeisetkin jalokivet, kuten Skotlannin ja Gibraltarin. Jäljelle jää vain Englannin kokoinen Englanti.

                                            x                    x                    x

Valon kajoa näkyy jo Euroopassa, joka oli joutumassa pimeiden voimien valtaan.  Hollannissa raikulipopulismi sai tyytyä pelättyä pienempään voittoon. Saksalle rasistista vaihtoehtoa tyrkyttävälle joukkiolle taitaa sittenkin olla vaihtoehto. Ranskan presidentinvaaleissa voi taas käydä niin, että kansalliskiihkolla ylvästelyn tie nousee pystyyn. Venäjällä muhii nuoren kansan uusi liike.

Suomessa tuntuu viriävän jonkinlainen jo-riittää-henkinen vastaliike populismille. Evan uusin asenneraportti osoittaa, että vielä vähän aikaa sitten yleinen niskojen nakkelu eurolle ja unionille olisi väistymässä. Noin 60 prosenttia suomalaisista ei halua eroa EU:sta, ei markan paluuta eikä Euroopan unionin hajoamista.

Se nyt vielä puuttuisi, että Nato-vihasta aivokuollut Suomi irtautuisi ainoasta järjestökytköksestään Länsi-Eurooppaan. Brexitin jälkeisellä Englannilla on sentään ihanteellinen maantieteellinen asema, vahva kansantalous ja toimiva puolustus. Finexitin jälkeisellä Suomella olisi vain hirmuinen maantiede, epävakaa kansantalous ja liittoutumattomuuteen rampautuva puolustus. 

Pikakommentti 29.3.2017: Paikallinen sopiminen toimii

Kannattaa lukea vuorineuvos Jorma Elorannan kirjoitus Helsingin Sanomain mielipidesivulla tänään (29.3.2017). Varsinkin jos satuit lukemaan tuoreimman kolumnini ”Yleissitovuus on umpisolmu”, joka on julkaistu tässä blogissa 22.3.2017.

Eloranta kirjoittaa, että Uudessakaupungissa terve järki ohitti sopimuspykälät: ”Yhtiön johdon ja henkilöstön yhteistyön asenne ja paikallinen sopiminen antoivat lisäaikaa ja pelastivat VA:n (Valmet Automotive OY) jatkoon. Tämä loi edellytyksiä sille, että Uudessakaupungissa voidaan nyt iloita myönteisistä uutisista.” 

Ihmisten toimeentulo ei perustu työehtosopimuksiin vaan työhön. Jos työtä ei ole, ei ole toimeentuloa. Tämä on itsestään selvää kaikille muille paitsi ay-ideologeille. Onneksi arkijärki voittaa. 

Kolumni 23.3.2017: Yleissitovuus on umpisolmu

Etelä-Suomen Sanomat 22.3.2017

Kolmikanta ei ole vielä purkautunut, mutta lamautunut se jo on. Isolla väännöllä voidaan tehdä suurikin sopimus, mutta sen toteuttamisesta ei ole takeita. Vanha uho voittaa uudistushalun. Keskusliitot reagoivat paniikissa miten mikäkin.

Työnantajapuoli vetäytyy taistelukentältä, koska siellä ei voi enää saada mitään aikaan. Sen järjestöt osoittavat tarpeettomuutensa. Palkansaajapuoli yrittää pakkomielteisesti ryhmittyä entistä mahtavammiksi jättiliitoiksi. Sen tien päässä on elefanttien hautuumaa.

Tulopoliittiset kokonaisratkaisut ovat jääneet historiaan. Nyt vannotaan liittosopimusten ja yleissitovuuden nimiin. Jos lopultakin on uskottu, että pitävä ote todellisuudesta ei ole saavutettavissa keskusliittojen tasolla, mihin perustuu se kuvitelma, että liittotasolta se voisi löytyä? Jos yksi järjestötaso ei toimi, miten saman rakenteen toinen taso voisi toimia?

Jäljelle jää yritystaso. Käytännössä se tarkoittaa ja yleissitovuuden purkamista ja paikallista sopimista. Nämä saatanalliset säkeet ovat järjestökoneen kouluttamalle sukupolvelle törkeämpiä solvauksia kuin pahimmatkaan kirosanat.  

Paikallista sopimista on kuitenkin kaikesta päätellen harrastettu jo pitkään vähin äänin yrityksen ja erehdyksen periaatteella. Edes ammattiliittojen yleisviisaus ei voi estää järjen käyttöä.

                                            x                    x                    x

Suomalaisen liturgian mukaan yleissitovuuden purkaminen tuomitsisi palkansaajat ikuiseen kadotukseen ja veisi kansantalouden tuhon tielle. Tämä suuri viisaus ei ilmeisesti ole tavoittanut Ruotsia, Britanniaa eikä Tanskaa. Ne näyttävät tulevan ihan kohtuullisesti toimeen ilman yleissitovuutta. Uuden rakenteen kehittäminen ei välttämättä olisi niin kauhea asia kuin vanhan rakenteen sinetinvartijat julistavat.

Yleissitovuus on ammattiyhdistysliikkeen syliin vahingossa tupsahtanut iso kasa ylimääräistä valtaa, jonka saadakseen sen ei ole tarvinnut tehdä mitään. Se on tykästynyt tähän onnenkantamoiseen niin kovasti, että kukaan ei uskalla ottaa sitä pois. 

Suomessa voi olla jopa 50 000 yritystä, joita yleissitovuus pitää pakkopaidassaan. Järjestöt ovat ottaneet ehkä 250 000 järjestäytymätöntä palkansaajaa komentoonsa, vaikka he ovat liittojen jäsenyydestä kieltäytymällä osoittaneet, että järjestöillä ei ole oikeutta neuvotella heidän puolestaan. Mutta liitot tekevät mitä tahtovat. Normaalissa kielenkäytössä sanottaisiin, että ne öykkäröivät, mutta työmarkkinakulttuurissa se on järjestörakenteen kruununjalokiven loistetta.

Ammattiliittojen johtajilla on tapana ottaa hurskas ilme, ja vakuuttaa haluavansa vain hoitaa asiat sopimalla. Mutta kyllä sekin on sopimista, kun henkilöstö ja yritys päättävät keskenään jotakin. Ihmisten välinen sitoutumien yhteisiin tavoitteisiin voi olla hienompikin asia kuin jättijärjestöjen asemavaltuutettujen johtajien taktinen huutokauppa liittojen eduista ja etujen hinnoista.  

On mahdoton kuvitella, että vuosikymmeniä ammattiliittojen komennossa kouliintuneet palkansaajaveteraanit olisivat avuttomia tumpeloita jos heitä vastapäätä neuvottelupöydässä istuisivatkin liittotoimitsijoiden sijasta työnantajan edustajat.

Silti yleissitovuuden loppua on vaikea kuvitella ennen kuin ammattiyhdistysliike on läkähtynyt omaan mammuttitautiinsa. Se aika voi olla lähempänä kuin huomaammekaan. Nyt on jo ensimmäisiä merkkejä siitä, miten jättimäiset järjestöt alkavat tukehtua omaan massaansa ja hoitavat hengenahdistusta kehittämällä lisää massaa. 

Ei voi olla mahdollista, että Suomen ammattiyhdistysliike olisi muuttumattomuuden ikuinen majakka muutoksen meressä. Neuvostoliittokin pystyi sinnittelemään pitkään menneisyyden monumenttina, mutta loputa sekin vaan romahti. 

Kolumni 9.3.2017: Nato-jäsenyys ja yya-sopimus

Nato-sopimus olisi järkevä vastustettunakin
Etelä-Suomen Sanomat 9.3.2017

 Janne Riiheläisen tuore kirja # TURPO - Turvallisuuspolitiikan tunteet ja järki (Docendo 2017) on viiden vuoden bloggauksen ja kolumnoinnin yhteistuotos. Turvallisuuspolitiikkaa koko aikuisikänsä harrastanut reservin upseeri kohtaa kirjan sivuilla aseista kieltäytyvän rauhanaktivistin, joka ajattelee huomattavan realistisesti ja johdonmukaisesti. Riiheläinen katselee turvallisuuskysymyksiä arkijärjen ja normaalilogiikan ikkunasta. Hän on poikkeusilmiö Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelukulttuurin jankutuksessa ja jaanauksessa.

Riiheläinen pohtii Suomen Nato-jäsenyyden yhteensopivuutta yleisen asevelvollisuuden kanssa. Hänen tulkintansa mukaan sotilaallinen liittoutuminen tulisi Suomessa ihan toisella tavalla iholle kuin niissä maissa, joiden puolustus rakentuu pienehköjen ammattiarmeijoiden varaan. Siksi Riiheläinen osoittaa jonkin asteista ymmärtämystä kansanäänestykselle Nato-jäsenyydestä.  

Hän tunnistaa kuitenkin myös kansanäänestyksen riskit. Venäjälle Suomen Nato-jäsenyys olisi äärimmäisen vastenmielinen asia ja se pyrkisi ”parhaansa tai itse asiassa pahimpansa mukaan” vaikuttamaan äänestykseen. Luvassa olisi repivä, valehteluun perustuva kampanja, joka tuloksesta riippumatta vaurioittasi yhteiskuntaa.

Riiheläinen pohtii myös Nato-päätökseen vaikuttavaa tieto-ongelmaa. Turvallisuuspolitiikan johto saa monelta taholta jatkuvasti tiedustelutietoa liittoutumisen vivahteista ja vaikutuksista. Jos tällaiset tiedot vuotavat julkisuuteen, tiedustelukanavat tukkeutuva ja Suomi jää pimentoon. Tiedon sisältö paljastaisi lähes aina sen lähteen, vaikka sitä ei nimettäisi. Siksi osa Nato-asiaan vaikuttavasta tiedosta on pidettävä salassa.

On älytöntä järjestää äänestys päätöksestä, jonka kaikkia perusteita äänestäjä ei voi tietää.  Riiheläisen Nato-ajatuksen kulku on kirkkaampaa kuin rauhanaktivisteilta yleensä on kuultu.  

                                            x                    x                    x

Euroopan poliittinen rakenne ei tue sitä ajatusta, että Nato-kansanäänestys olisi välttämätön yleisen asevelvollisuuden oloissa. Ei ole olemassa maantieteellistä tai hallinnollista Nato-nimistä yksikköä, jonka puolustamiseen siihen liittyvät valtiot ryhmittäytyisivät ja lopettaisivat oman maan puolustamisen. Jos Suomi liittyisi Natoon, sen asevelvolliset puolustaisivat edelleen Suomea, ja Nato tukisi heitä siinä.    

Historiallinen tieto ei viittaa siihen, että oman alueen puolustusta ulkovallan kanssa koskeva sopimus pitäisi alistaa kansanäänestykseen. Vuonna 1948 presidentti J. K. Paasikivi ei vaatinut yya-sopimuksen alistamista kansanäänestykseen, vaikka siinä Suomi sitoutui puolustamaan aluettaan ja Neuvostoliittoa yhdessä sopimuskumppaninsa kanssa. Hän ei päästänyt edes eduskuntaa vapaan harkinnan tilaan, vaan piti sen hirmuisessa komennossaan.

Tämä koski hyvin henkilökohtaisesti minuakin 1960-luvun alkupuolella. Silloin samani sotilaspassin mukaan minut olisi sotatilanteessa sijoitettu kranaatinheitinjoukkueen johtajaksi. Noottikriisin jälkeisissä oloissa se olisi merkinnyt sotimista länsivaltoja vastan Neuvostoliiton puolesta. Ajatus ei ilahduttanut.

Kun yya-sopimus solmittiin, se oli kansan ja eduskunnan aidon tahdon vastainen turvallisuussopimus. Parikymmentä vuotta myöhemmin kaikki ylistivät sitä, ja vielä nykyisinkin se on arvioitu viisaaksi ratkaisuksi oman aikansa oloissa, vaikka kuinka hirvitti. 

Natoon liittymissopimus olisi järkevä ja hyödyllinen, vaikka kansan suurikin osa vastustaisi sitä päätöksen hetkellä. Päätöksen demokraattisuus on taattu, kun kansan valitsema presidentti valmistelee sen eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen kanssa ja kansaäänestyksellä valitut kansanedustajat ratkaisevat asian. 

Pikakommentti 6.3.2017: Hälytyskellot soivat

Sampo Terhon ehdokkuus perussuomalaisten puheenjohtajaksi on rohkaiseva merkki. Hänellä voisi olla jonkinlaiset mahdollisuudet edes vähän rajoittaa äärioikeistolaisten rymistelyä perussuomalaisten puoluekentässä, vaikka jako kahteen on varmasti edessä.

Tämä taktinen asetelma ehkä selittää Terhon keikaroinnin räyhäpopulismilla. Hänen ensimmäinen lausuntonsa puheenjohtajakandidaattina sai sivulauseellaan hälytyskellot kilkattamaan. Varovaisesti myönteinen vihjaus Suomen EU-jäsenyyden alistamisesta kansanäänestykseen on vakavan vaaran merkki.

Kun Nato-jäsenyyden torjumisesta on tullut kansallishyve, puhe EU-erosta on tuomiopäivän profetiaa. Pitäisikö Suomen oikein satavarman päälle varmistaa, että se aina ja kaikissa tilanteissa olisi takuuvarmasti täysin yksin.

Puolueen puheenjohtajan ainoa tehtävä ei ole toistella puoluekentän ajatustottumuksia. Ei kai olisi kohtuutonta sallia hänelle edes vähän älyllistä tilaa itsenäiseen ajatteluun. Hänen pitäisi olla myös luotsi, joka varottaa väkeään tekemästä virhettä, jota vaarallisempaa ei rauhan oloissa voi kuvitella.  

Pikakommentti 1.3.2017: Puolustussuunta

Tohtori Kimmo Kiljunen purkaa Helsingin Sanomain mielipidesivulla 1.3.2017 koko nostalgisen maailmantuskansa, kun sosiaalidemokraateilla ei ole vanhan hyvän ajan mitat täyttävää presidenttiehdokasta. Hän huutelee apuun Sauli Niinistöä.

Kiljusen esittämissä presidenttiehdokkaan kelpoisuusvaatimuksissa olivat kaikki maailman hyvät asiat, joita kukaan ei voi vastustaa. Kyllä Niinistö nekin kriteerit täyttää. Tehtäväluettelo muistuttaa kuitenkin niin paljon yya-aikojen oikeaoppisuutta, että pieni alaviite luettelon marginaaliin voisi olla paikallaan.

Kiljusen muotoilema ajatus ”emme salli kenenkään käyttää aluettamme muille vihamielisiin tarkoituksiin”, on iskostunut suomalaiseen turvallisuusliturgiaan yya-sopimuksen ensimmäisestä artiklasta. Silloin se tarkoitti, että Saksan tai sen kanssa liitossa olevan voiman hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan torjutaan Suomen alueella tarpeen vaatiessa yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Sopimus vaikenee kaikilta muilta tahoilta ja muista syistä tulevista alueloukkauksista.  

Nyt ei ole Neuvostoliittoa eikä yya-sopimusta, ja Suomi on sanoutunut irti yya-sopimuksen Saksaa koskevista viittauksista. Silti edelleen pitää tietysti paikkansa se, että Suomi ei salli aluettaan käytettävän hyökkäykseen ketään vastaan, eikä kyllä muuhunkaan tarkoitukseen. Se on kaikkien itsenäisten valtioiden oikeus ja velvollisuus.  Kutsumatonta sotavoimaa ei hyväksytä Suomen valtioalueella tulipa se mistä tahansa ja pyrkipä se mihin suuntaan vain.

Yya-aikana suomalaisten ilmoitus alueensa puolustuksesta noteerattiin Moskovassa hyväksyvällä nyökkäyksellä, koska hyökkäyksen tulosuunta oli nimetty, ja niitä oli vain yksi. Nyt tilanne voi olla toinen, sillä Suomi osoittaa avoimesti puolustautuvansa kaikkiin suuntiin.        

Kirja-arvio 23.2.2017: Aseistakieltäytyjän reaalipolitiikka

Turvallisuuspolitiikasta bloggaava Janne Riiheläinen on reserviläinen ja rauhanaktivisti

Helsingin Sanomat 24.2.2017 (Netti 23.2.2017)

Janne Riiheläinen
# TURPO
Turvallisuuspolitiikan tunteet ja järki
Docendo 2017
196 sivua

Janne Riiheläisen kirja kertoo hänen turvallisuuspoliittisen henkilöhistoriansa. Pitkän kaavan mukaan suoritetun varusmiespalvelun jälkeen hän palautti sotilaspassinsa. Hän on aseita kieltäytyvä reserviläinen ja rauhanliikkeen aktivisti, mutta myöntää tämän asemoinnin alkanen vaivata sitä pahemmin mitä enemmän ympäröivä maailma muuttui.

Nuoren miehen ehdottomuus alkoi muuttua ”keski-ikäisemmäksi pragmaattisuudeksi. […] Oli pakko miettiä, miten alkaa ratkoa ongelmaa. Päädyin aloittamaan blogin, jossa kirjoittamisen ja ajatusten jäsentämisen avulla ajattelin saavani asiat järjestettyä päässäni ja mielenrauhan palaamaan.”

Tämä kirja on viiden vuoden kuluessa mittavaksi paisuneen bloggauksen ja kolumnoinnin kumulatiivinen tulos. Sellaisen tuotoksen nousu Riiheläisen henkilöhistoriasta on jännittävä havainto. Turvallisuuspolitiikkaa koko aikuisikänsä harrastanut reservin upseeri kohtaa tämän kirjan sivuilla huomattavan realistisesti ja johdonmukaisesti ajattelevan aseista kieltäytyvän rauhanaktivistin.

Riiheläinen katselee kansainvälistä tilannetta ja turvallisuuskysymyksiä arkijärjen ja normaalilogiikan ikkunasta. Hän tulee keskeisissä asioissa hyvin samanlaisiin johtopäätöksiin kuin turvallisuuden ammattilaiset ja tutkijat. Hän on poikkeusilmiö Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelukulttuurin jankutuksessa ja jaanauksessa.

Riiheläinen ei anna Suomessa rehottavan USA-vihan johdatella arvioitaan. Hän päättelee tyynesti, että Nato ei ole hyökkäämässä Venäjälle. Sen takaavat puolustusliiton huono valmius ja päätöksentekotapa. Ja viime kädessä Venäjän ydinase.

Idän ja lännen jännite johtuu siitä, että lännen talous- ja turvallisuusorganisaatiot estävät Venäjää toteuttamasta mielihalujaan. Nato kaventaa konkreettisesti Kremlin toimintamahdollisuuksia yli Venäjän länsirajan. Euroopan unioni rajoittaa Venäjän vaikutusvaltaa alueella, jota se pitää etupiirinään.

Jos EU heikkenee tai romahtaa, olemme Venäjän armoilla, varsinkin kun Suomi on omin avuin sulkeutunut Naton ulkopuolelle. Riiheläinen muistuttaa, että presidentti Vladimir Putinilla on duuman antama avoin valtakirja käyttää asevoimaa Venäjän valtioalueen ulkopuolella. Jos oletetaan, että Venäjä voisi ajaa etujaan väkisin Suomen suvereniteetin kustannuksella, se on Riiheläiselle enemmän peruste liittoutua kuin olla liittoutumatta.

Hän myötäilee yleistä, vaikkakaan ei yksimielistä arviota Venäjän tilanteesta. Sillä voi olla edessään samanlainen talouden romahdus kuin 1990-luvulla koettu. Viimeisenä keinona laman tuhojen rajoittamiseksi Kremlin johto voisi ryhtyä taas kirkastamaan Venäjän kunniaa asein, kuten ennenkin. Se on klassinen tapa yrittää varmistaa luhistuvan hallinnon valta-asema.

Riiheläinen lukee johdonmukaisesti Suomen puolustusdoktriinia ja karttaa. Aseellinen hyökkäys Suomeen ei tarkoittaisi leveänä rintamana yli itärajan vyöryviä divisioonia, kuten useimmat suomalaiset taitavat vanhasta tottumuksesta ajatella. Todennäköisemmin hyökkääjä yrittää ottaa yllättäen haltuunsa yhteiskunnan herkimmät kohteet tai tuhota ne yksitellen. Pasila on silloin vaarallisempi paikka kuin rajaseutu.  

Riiheläinen on oivatanut Suomen puolustusopin ytimen. Hyökkääjällä ja puolustajalla liikkuvat ”sekä ukko että tuho tarvittaessa hyvinkin vikkelästi”. Koko maata kyllä puolustetaan, mutta se ei tarkoita maan rajoille kaivettua puolustuslinjaa. Suomen puolustus perustuu järjestelmään, joka pyrkii varmistamaan korpisoturille mahdollisuuden ”olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan oikeilla varusteilla”. Uskottava puolustus ei tarkoita voittamatonta puolustusta, vaan riittävää puolustusta.

Toisin kuin idealistit yleensä Riiheläinen perustaa puolustusnäkemyksensä älyllisen liikkuvuuden varaan. Voi käydä huonosti, jos emme pysty reagoimaan johdonmukaisesti maailman muutoksiin. Syvä erimielisyys voi halvaannuttaa havaintokyvyn.

Myös pakkotahtinen yksimielisyys lamauttaa. Sillä riskirajalla käytiin, kun virallisena linjana oli tukeutua vanhoihin oppeihin uusissa tilanteissa.  Nyt järjen käyttö on taas sallittua, ja Riiheläinen tekee sen reippaasti mutta riehaantumatta. 

Kolumni 23.2.2017: Krim putoaa mustaan aukkoon

Etelä-Suomen Sanomat 23.2.2017

Taloustutkimuksen kyselyyn vastanneista 47 prosenttia piti Venäjän kehitystä uhkana Suomelle. Kolme vuotta sitten näin tunteneita oli yhdeksän prosenttiyksikköä enemmän.

Venäjän kansainvälinen asema ja sotilaallinen käytös eivät ole tänä aikana muuttuneet ainakaan parempaan. Venäjän valloittama Krim on edelleen Venäjän valtioaluetta. Donbassissa kytee ja välillä leimahtelee Venäjän lietsoma sisällissota. Venäjä pitää sotilaallisesti ja osittain hallinnollisestikin hallussaan kaikkia niitä rajojensa takana olevia alueita, jotka se on ottanut haltuunsa 1990-luvun alusta lähtien.

Todellisuutta ovat edelleen kaikki ne asiat, joiden takia selvästi yli puolet kyselyyn vastanneista koki Venäjän uhkaa kolme vuotta sitten. Nyt niin kokevia on selvästi alle puolet vastaajista, vaikka mikään havaittavissa oleva tosimaailman asia ei ole muuttunut. Muutos on tapahtunut kyselyyn vastanneiden hengenmaailmassa.

Ehkä he ajattelevat, että jos Krim nyt on niin tärkeä Venäjälle, pitäköön sen. Jos Ukraina ei tottele Venäjää, niin voihan sille vähän opettaa naapuriyhteistyötä. Kaukana Yhdysvalloissa ja Britanniassa tapahtuu niin kummallisia, että ihmiset kyllästyvät lähellä oleviin ikävyyksiin, viihdyttävät itseään kaukana olevilla, ja luulevat niitä harmittomiksi.

Näin syntyvät mielipiteet, ja jokaisella on oikeus omaansa. Mutta mielipiteillä ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa. Eikä varsinkaan turvallisuuspolitiikan kanssa. Se perustuu havaittuihin ilmiöihin eikä mielipiteisiin.

Valtion rajan ylittävä sotilaallinen toiminta ja valtioalueen loukkaus ovat vaarallisia ja sietämättömiä asioita. Sellaisiin ei voi eikä saa tottua. Turvallisuuspolitiikan johdon täytyy toimia aina tällä perusteella, vaikka mielipidemittauksiin vastanneiden enemmistö olisi mitä mieltä tahansa.

  

                                            x                    x                    x

Historiassa on piirteitä, jotka Venäjän tulkinnan mukaan osoittavan Krimin kuuluvan sille, ja tälle ajatukselle näyttää olevan perusteita. Krimin kytkös Venäjään oli voimassa pari vuosisataa 1700-luvulta lähtien. Krim siirtyi Ukrainalle Nikita Hruštšovin oikusta 1954. Sekään ei vielä ollut täysi ero Venäjästä. Krimin uusi isäntä oli neuvostotasavalta, siis Kremlin komennossa.

Krim poistui kokonaan Venäjän valtapiiristä vasta 1991 kun Ukraina itsenäistyi Neuvostoliiton romahdettua. Se oli presidentti Vladimir Putinin mukaan geopoliittinen katastrofi, johon Venäjä ei ikinä alistuisi.  

Vuonna 1994 Britannian pääministeri sekä Yhdysvaltain ja Venäjän presidentit allekirjoittivat Budapestissä sopimuksen, jolla Ukraina luovutti alueelleen jääneet ydinaseet Venäjälle ja sopijapuolet takasivat Ukrainan koskemattomuuden.

Budapestin sopimuksen turvatakuu ei ole paljon YK:n yleisiä periaatteita vahvempi. Siinä kuitenkin Venäjän edustaja kirjoitti nimensä paperiin, joka sisälsi ajatuksen Krimin kuulumisesta Ukrainalle. Samaa tarkoitti jo Etykin Helsingissä 1995 allekirjoitettu päätösasiakirja. Tosin Krimiä siihen aikaan vielä hallinnut Ukraina oli edelleen neuvostotasavalta.

                                            x                    x                    x

Krimin Venäjä-kytköstä osoittava historiallinen näyttö ei anna oikeutta naapurin alueen valtaukseen. Krimin aseman uusi harkinta voisi teoriassa olla mahdollista historiallisen todistelun perusteella, mutta vain neuvotellen ja sopien. Niin Suomi ja Ruotsi ratkaisivat Ahvenanmaan aseman 1920-luvulla Kansainliiton välityksellä.  

Venäjä on polttanut sillat kaikkiin suuntiin. Kunnianarkuussyistä se ei voi luopua valloitusmaastaan mistään hinnasta. Sillä ei ole varaa nostaa Krimiä uuteen kukoistukseen. Tapahtui mitä tahansa, Krimin asukkaat tuskin enää haluavat Ukrainankaan syliin. Se on historian mustassa aukossa.

Pikakommentti: Väärin sammutettu

Vasemmistolaisten oppositiopuolueiden hallituksen puolustusselonteosta esittää kritiikki oli kai tarkoitettu osoittamaan patrioottisten vastuunkantajien syvää huolta isänmaan tilasta. Eihän selonteossa ole muuta kuin summittaisia viittauksia jättimäisten perusinvestointien mahdollisista kustannusraameista. Hallitus ajelehtii! Hirmuista!

Se vielä olisi puuttunut, että hallitus olisi ilmoittanut, mitkä asejärjestelmät millaisessa kokoonpanossa hankitaan millaisilla maksuehdoilla ja paljonko kukin ostettava yksikkö maksaa. Silloin olisi ollut aihetta syyttää hallitusta yrityksestä pakottaa eduskunta ostamaan sika säkissä etukäteen. 

Hallitus eteni tässä jättihankkeessa johdonmukaisesti. Niinpä parasta, mitä oppositio pystyi pusertamaan itsestään, oli klassinen peruskritiikki ”Väärin sammutettu”. Suoritus ei ole älyllisesti erityisen korkeatasoinen. Se on oikeastaan erittäin huolestuttava, sillä sen esittäneet puolueet voivat olla hyvinkin pian hallitusvastuussa. 

Pikakommentti 10.2.2017: Venäjän kansalaisuus

 Mikään ei velvoita Suomea tarjoamaan kenellekään mahdollisuutta edistää Suomen virkakoneistossa jonkun muun valtion kuin Suomen etuja. Siksi on luonnollista, että Venäjä on noussut kaksoiskansalaisuudesta riehahtaneen keskustelun pääteemaksi.

Venäjän kansalaisuuslaki näyttää velvoittavan myös sen valtioalueen ulkopuolella asuvat kansalaiset edistämään Venäjän etuja. Sen lainsäädäntö rohkaisee heitä käyttäytymään muita maita loukkaavalla ja vahingoittavalla tavalla.

Ei ole mitään estettä kirjoittaa lakiin, että Suomen turvallisuushallinnon virkoihin ei oteta henkilöitä, jotka ovat sitoutuneet palvelemaan jonkun muun valtion etuja. Venäjä jos mikä maa ymmärtäisi tämän, sillä niin se tekee itsekin. 

Kolumni 9.2.2017: Passi, virka ja vala

Etelä-Suomen Sanomat 9.2.2017

Virkamiehen kaksoiskansalaisuus ei ole vastavakoilun painajainen, oikeastaan päinvastoin. Turvallisuusriski on takuuvarmasti valvonnassa, jos sen olemassaolo osoitetaan lippua heiluttaen. Kun vieras valtio ujuttaa urkkijan vastapuolensa virkakoneiston, hänet profiloidaan mahdollisimman harmaaksi ja harmittomaksi. Kaksoispassi ei sovi siihen lavastukseen.

Kaikki kaksoiskansalaiset eivät ole tiedustelijoita, mutta jotkut heistä voivat ajautua siihen rooliin. Arvokasta tietoa käsittelevän ihmisen kansalliseen velvollisuuteen on helppo vedota. Kiristys on tiedustelumaailman kaikkein vanhin kikka.  

Tällaisissa tilanteissa kiinni jäämisen riski on niin suuri, että yritys on uhkarohkea eikä välttämättä osoita hyvää ammattilaisuutta. Tai sitten tiedusteluorganisaatio poistaa loppuun käytetyn urkkijan kirjoistaan taluttamalla hänet ansaan.

Kahden passin ihminen ei ole välttämättä kovin iso riski organisaation ylätasolla, vaikka niissä tehtävissä työpöydillä liikkuisi suuriakin salaisuuksia. Riski on todennäköisesti halittavissa, sillä kakkospassi osoittaa, mihin suuntaan valvojan kannattaa katsoa.

Vaara on suurimmillaan siellä, missä iso tiedon massa liikkuu rutiininomaisesti ruohonjuuritasolla. Sen tiedon käsittelijät eivät aina välttämättä tule edes ajatelleeksi sen käyttökelpoisuutta pahaa tarkoittavalle taholle.  Tämä on yleisen asevelvollisuusjärjestelmän ikävä ominaisuus, todellinen Akilleen kantapää. 

                                            x                    x                    x

Suomen asevelvolliset koulutetaan käyttämään taisteluvälineitä ja -menetelmiä, joista osa on huomattavan korkeaa teknologiaa. Joihinkin niistä on lisätty Suomen olojen vaatimia sovelluksia ja suomalaisten keksimiä parannuksia. Jokaisesta ikäluokasta joku osa saa käyttökoulutuksen joihinkin tällaisiin asejärjestelmiin.

Kotimaan kaduilla ja kylänraiteilla kävelee siis paljon tietoa siitä, miten puolustukseen ryhmittyvä reserviläisarmeija alkaisi tositilanteessa toimia. Vieraita valtioita luultavasti kiinnostaa, miten asevelvolliset harjoitetaan vaikuttamaan taistelukentän tilanteeseen. 

Sitä tietoa ei ole asevalmistajien myyntiesitteissä eikä asemessujen näyttelyosastoilla. Asevelvolliset ja reserviläiset ovat luultavasti joidenkin maiden sotilastiedustelua kiinnostava kohderyhmä. Puolustussodan ruohonjuuritason sotasalaisuuksien turvallisuus riippuu siitä, miten hyvin reserviläiset pystyvät tunnistamaan urkintayritykset ja olemaan reagoimatta niihin.

                                            x                    x                    x

Varusmiespalvelus näyttää olevan ainakin joillekin maahan muuttaneille nuorille eräänlainen Suomeen samaistumisen riitti. Sitä ilmiötä ei ehkä kannattaisi heikentää eristämällä kahden passin koulutettavat muista. Silloin pitäisi uskoa siihen, että sotilasvala voittaa toisen niistä passeista, joita muutamilla valaparaatissa marssivilla ehkä on takataskussaan.

Silloin pitäisi uskoa myös, että jos virkamiehellä on kaksoiskansalaisuus, virkamiesvala voittaa hänen ei-suomalaisen passinsa. Tiedän olevani epäjohdonmukainen, mutta siihen en sentään luottaisi, ei vaikka virkavalan käyttöä laajennettaisiin nykyisestä merkittävästikin.

Kahta passia kantava varusmies on eri asemassa kuin virkamies, jolla on kaksoiskansalaisuus. Varusmiespalvelus on Suomen kansaisuuteen perustuva velvollisuus. Virkamies on pyrkinyt asemaansa, ja työhönottaja edellyttää häneltä muitakin asioita kuin kansalaisluotettavuutta.

Monessa asiantuntijatehtävässä suomalainen virka ja muu kuin suomalainen passi eivät sovi yhteen. Eikä ongelma poistu edes sillä, että virkamies luopuu kaksoiskansalaisuudesta. Kuuliainen velvollisuudentunne toisaalle voi silti jatkua. Turvallisuusviranomaisten pitää muistaa se.

Pikakommentti 1.2.2017: Kaksoiskansalaisuuden tuplavahinko

Kaksoiskansalaisuudesta puhjennut keskustelu näyttää siltä kuin äkkiä olisi ilmennyt tarve saada Venäjän kansalaisia Suomen puolustushallinnon virkoihin. Montakohan Suomen kansalaista on Venäjän turvallisuusminiöiden ja asevoimien viroissa? 

Kaksoiskansalaisuudesta aiheutuu turvallisuus- ja järjestyshallinnon virantäytölle ilmeinen ongelma. Se olisi pitänyt tajuta silloin kun rinnakkaiskansalaisuus hyväksyttiin. Turvallisuuden ja järjestyksenpidon henkilöstön järkevän valinnan perusteet olisi pitänyt kirjoittaa lakiin jo silloin. Nyt se on myöhässä, mutta silti se pitää tehdä, nopeasti.

Turvallisuuden kannalta järkevä menettely ei saa tukea nykyisestä laista, ja puolustusvoimat on ilmeisesti toiminut turvallisuuden kannalta järkevällä tavalla. En osaa moittia sellaisesta ratkaisusta tällaisessa asiassa. Siitä seuraa turvallisuushallinnon johdolle se ikävä asetelma, että se joutuu näyttelemään puhtoista pulmusta, eikä voi puolustautua muulla kuin väittämällä, että mitään ikävää ei ole kirjoitettu paperille.

Ylen vuorenvarmana pitämä dokumentointi voi pitää kutinsa. Heikko epäily kuitenkin herää, jos se on olemassa vain sähköpostina. Mikään ei ole niin helppoa kuin sellaisen dokumentin tyhjästä nyhjäiseminen. Niin tai näin, nyt kun maito on kaatunut kalliolle, ilo on ylimmillään Venäjän trollitehtaissa.