torstai 19. toukokuuta 2022

NATO-MATKAN VARRELTA

Olen viime vuosina julkaissut kirjoja, jotka näyttävät aika hyvin kuvaavan sitä polkua, jolla melkein huomaamattamme kuljimme kohti Nato-jäsenyyttä:

LÄNNEN TIELLÄ PAASIKIVESTÄ NIINISTÖÖN (Otava 2018)
AHVENANMAA – ITÄMEREN VOIMAPOLITIIKAN PELINAPPULA (Docendo 2020)
ITSENÄISYYDEN ELPYMISAIKA – AIKALAISKRONIKKA VUOSILTA 1990 – 2020 (Siltala 2022)

Viime sunnuntaisen (15.5.2022) suuren Nato-päätökseen herkistämänä menin katselemaan  arkistostani, mitä kaikkea olen kirjoittanut Natosta ennen noiden kirjojen kuvaamaani aikaa. Olin silloisessa keskustelukulttuurissa Nato-kiihkon sokaisema kummajainen.

23 VUOTTA SITTEN
Olen tarjonnut Nato-keskustelusta hämmentynyttä näytelleille presidenteille ja monelle muullekin ilmaista ajatteluapua. En todellakaan siksi, että kuvittelisin heidän tarvitsevan tietojani, sillä presidentit varsinkin tietävät näistä asioista enemmän kuin kukaan muu Suomessa. Rupesin leikkimään muka neuvojaa siksi, että minua harmitti presidenttien tapa sekoittaa turvallisuuspoliittista keskustelua, jonka selkeyttäminen oli heidän päätehtävänsä. Halusin osoittaa, kuinka röyhkeästi he johtavat suomalaisia harhaan teeskentelemällä tietämätöntä asioissa, joista he tietävät enemmän kuin muut.

Syyskuun lopulla 1999 kirjoitin kolmessa maakuntien ykköslehdessä julkaistussa ryhmäkolumnissa emerituspresidentti Mauno Koiviston televisiohaastattelusta, jossa hän esitti muka tietämättömän kysymyksiä Suomen Nato-jäsenyydestä, ja höysti niitä ahdistuneilla parahduksilla. Yritin vastata kysymyksiin ja tyynnytellä Koiviston teeskentelemää tuskaa.

Koivisto ihmetteli, 'mitä me siellä teemme ja mitä me sieltä saamme?' ja varoitteli, että 'joutuisimme [...] ratkaisuihin, joissa meillä olisi vielä paljon marginaalisempi vaikutusmahdollisuus kuin EU:n sisällä'."  Olin rauhoittavinani häntä, vaikka olin varma, että hän tiesi kaiken sen, mitä pystyin kirjoittamaan:

"Euroopan unionin turvallisuuspoliittinen rakenneuudistus tapahtuu lähivuosina joka tapauksessa. Se perustuu EU:n ja Naton vuoropuheluun. Jos olisimme mukana Natossa, olisimme täydellä painolla mukana tässä keskustelussa. Aina emme ole olleet mukana, kun meitä koskevia turvallisuuspoliittisia asioita on ratkottu. Tulokset eivät olleet hyviä. Niin kauan kuin Venäjä toimii järkiperäisesti, unionin jäsenyys antaa Suomelle poliittisen turvan, joka normaalioloissa korvaa sotilaallisenkin turvan tarpeen. Venäjän on niin syvässä arvaamattomuuden ja epätoivon tilassa, että se voi toimia myös ei-järkiperäisesti. Silloin Nato-jäsenyydestä saattaisi olla hyötyä."

Koivisto taivasteli: "Mitä siellä pienillä mailla on sanomista? [...] Mitä kysyttiin tanskalaisilta, mitä kysyttiin norjalaisilta?"  Vastauksessani ei ollut yhtäkään hänelle tuntematonta asiaa. Minua melkein loukkasi, että presidentin tasoinen turvallisuuspolitiikan osaaja heittäytyy tuolla lailla hölmöläiseksi. Kirjoitin:

"Natossa päätetään konsensuksella. Jos on erimielisyyttä, ei ole päätöstä. Pienillä mailla on siellä muodollisesti jopa enemmän sanomista kuin EU:ssa, jossa määräenemmistöllä päättäminen yleistyy."

"Yhdysvallat on tietysti vielä tasa-arvoisempi kuin muut. Mutta Nato on silti vähän muutakin kuin vain Yhdysvallat. On siellä sentään myös Englanti, Ranska ja Saksa. Kaikki isot ja pienet jäsenet ovat pöydän ääressä, kun asioista päätetään. Ne, jotka eivät ole jäseniä, eivät ole pöydän ääressä.”

Koivisto sanoi haastattelussaan: "Me emme löydä mitään turvallisuutta eristäytymällä muista. Tämä integraation tie on se, joka on kuitenkin myös meidän turvallisuutta lisäävä." Kommentoin:

"Natoon liittyminen ei lisäisi eristäytyneisyyttä. Se avaisi ovia niihin kammareihin, joissa integraatiota kehitetään myös turvallisuuspolitiikan alueella. Naton ulkopuolella pysyminen olisi turvallisuuspoliittista eristäytymistä."

Koivisto päätteli: "EU:n jäsenenä meillä on jäsenen oikeudet. Ja jos sen turvallisuutta luovia mahdollisuuksia lisätään, niin meillä on siellä oma vakaa asemamme ja sanamme." Ihmettelin syvällisen fundeeraajan halpaa populismia:

"EU ei lisää turvallisuutta luovia mahdollisuuksiaan tyhjiössä. Se luo niitä tilassa, jonka puolustusta ja turvallisuutta hallitsee Nato. Jos olemme mukana vain toisessa niistä, asemamme on heikompi ja sanamme kevyempi kuin jos olisimme mukana molemmissa.”

22 VUOTTA SITTEN

Kirjoitin Helsingin Sanomain Vieraskynä-palstalla heinäkuussa 2000:
"Käänsipä Euroopan turvallisuusrakennetta miten päin tahansa, se joudutaan aina rakentamaan Naton varaan. Kun Suomi on EU:n jäsen ja sen kriisinhallintatoimintojen ydinryhmässä, se on väistämättä ja ehdottomasti sitoutunut yhteistoimintaan Naton kanssa. Mutta mikään ei voi vaimentaa suomalaisten Nato-vastaisuuden raamatullista ehdottomuutta."  

"Se tiedetään varmasti, että Venäjä vastustaa Naton laajenemista itään. Mutta sekin jo tiedetään, että se ei voi sitä estää. Se voi reagoida pitämällä kovia puheita ja ottamalla uhkaavia asentoja.

Kun laajeneminen etenee seuraavan askeleen, Venäjä voi korostaa kielteisyyttään esimerkiksi siirtämällä taktisia ydinaseita sinne, mistä ne on kylmän sodan päätyttyä vedetty pois. Entä sitten. Jos Suomi liittyisi Natoon, Venäjä jatkaisi kovia puheita, ottaisi lisää uhkaavia asentoja ja kilistelisi aseita. Ja sitten elämä jatkuisi ennallaan."

18 VUOTTA SITTEN
Nato-vastustajien pääperusteisiin kuului välttää liikahdusta epävarmassa tilanteessa ja odottaa, kunnes nähdään, millaiseksi maailma kehittyy. Kirjoitin tästä helmikuun alussa 2004 ryhmäkolumnin, ja ihmettelin, että
valtiotieteellisesti koulutetut ja poliittisesti kokeneetkin saattoivat käsitellä päätöksenteon olemusta noin avuttomasti. Poliittisissa linjaratkaisuissa on kysymys nimenomaan puutteellisen tietopohjan luoman epävarmuuden hallitsemisesta.

"Hallitus ilmoittaa, että Suomi haluaa toimia kaikissa niissä kansainvälisissä organisaatioissa, joissa käsitellään meille tärkeitä asioita. Niinpä olemme mukana YK:ssa, Etyj:ssä, Euroopan neuvostossa, EU:ssa ja Emussa. Myös Naton Venäjä-neuvostossa käsitellään Suomea kiinnostavia asioita. Koska Natoon ei mennä, olemme siitä ulkona. Hallitus näyttää olevan oikein ylpeä siitä, että pysymme erossa siitä ryhmästä, jossa puhutaan meihin kaikkein läheisimmin vaikuttavista asioista."

"Perusongelma taitaa olla johtajuuden puute. Demokraattinen johtajuus ei ole sitä, että yksi käskee ja muut seuraavat. Se on sitä, että johtaja selvittää, erittelee ja esittelee edessä olevia vaihtoehtoja, perustelee päätöksensä ja alistaa ratkaisunsa kansan arvioitavaksi seuraavissa vaaleissa."

"Luultavasti kaikki nyt päättävissä asemissa olevat - tai ainakin useimmat heistä - tietävät, että ainoa johdonmukainen seuraus tähän mennessä tehdyistä ratkaisuista on viimeistellä nykyinen turvallisuuspolitiikan linja liittymällä muodollisestikin Natoon. Tämän ilmeisen asian ääneen sanomisessa tarvittaisiin johtajuutta, mutta peruspoliitikko vaikenee kauhuissaan. Sellaiselle ihmiselle juuri mikään ei ole niin hirveää kuin se, että joutuu selittämään realiteetteja vastahakoiselle kansalle."

18 VUOTTA SITTTEN
Kirjoitin Hämeen Sanomien kolumnissa helmikuun alussa 2004

"[…] Nato-keskustelun kummallisuus on meidän Naton kannattajien jatkuvasti saamamme  tuikea nuhde siitä, että kehtaamme esittää ajatusta, joita kansan enemmistö vastustaa. Ei Natoon tietenkään mennä, jos eduskunta sitä vastustaa. Mutta ei tämä sitäkään tarkoita, että pitää lopettaa ajatustoiminta kaikista niistä asioista, joita kansa tai eduskunta näyttävät […] vastustavan. Poliittisen johdon ja julkisen keskustelun tehtävänä on tarjota eväät kaikkien asioiden jatkuvalle tarkastelulle muuttuvissa tilanteissa." 

15 VUOTTA SITTEN
Presidentti Tarja Halonen toivoi Suomen Kuvalehden haastattelussa marraskuun lopulla 2007 ”sellaista perustelua, mikä edellyttäisi, että Suomen pitäisi liittyä Naton jäseneksi”.  Hän valitteli, ettei ole saanut ”Suomen Nato-jäsenyyttä vakuuttavasti perustelevaa muistiota”.  Oli melkein pakko yrittää auttaa presidenttiä tässä teeskennellyn tiedonpuutteen aiheuttamassa ahdingossa.  Haastattelun luettuani kirjoitin siltä istumalta [tärkeimpinä pitämäni perusteet] Natoon liittymiselle, ja lehti julkaisi ne seuraavan viikon numerossaan.

En kuvitellut että presidentti sitä edes lukisi, sillä Nation vastustajat tietävät lukemattakin, että Naton kannattajien tekstit ovat puppua. Halusin osoittaa lehden lukijoille, että presidentti väittää olevansa tietämätön asioista, jotka hänen on asemansa takia ehdottoman pakko tietää. Tämä on tarkoituksellista harhaanjohtamista, mutta saattaa silti vaikuttaa Nato-kysymyksen harkintaan. Presidentille laatimani Nato-muistilista oli pääpiirteiltään tällainen:

"Turvallisuuspolitiikan pitää varmistaa, että kaikissa tilanteissa ja varsinkin kriiseissä käytettävissä on mahdollisimman monta vaihtoehtoa, joista sitten voi valita. Jättäytymällä Naton ulkopuolelle rajaisimme jo etukäteen muutamia vaihtoehtoja Suomen ulottumattomiin."  

"Suomella on kaikki muut länsieurooppalaisuuden ominaisuudet paitsi se, että se pysyy erossa Natosta, jonka jäsenyys on luonteva itsestäänselvyys unionikumppaneiden valtavalle enemmistölle. Kun kerran ollaan länsieurooppalainen maa, niin ollaan sitten kunnolla."  

"Suomi toimii Naton kriisinhallintaoperaatioissa aktiivisemmin kuin moni sen jäsenmaa. Ei-jäsenen toiminta jäsenen tavoin osoittaa jakomielisyytä, joka ei herätä luottamusta. Natoon liittyminen oikaisisi tämän vinoutuman."

"Yhdysvaltain vahva rooli Natossa tarvitsee vastapainokseen yhtenäisen eurooppalaisen ryhmän. Jos Suomi haluaa, että Yhdysvallat luopuisi yksipuolisesta valtapolitiikasta, vaikutusyritys Naton kautta on edes teoriassa tehokkaampi kuin marginaalissa ruikuttaminen."

"Natoon kuulumattomien maiden upseereilla ei ole käyttöoikeutta Naton tärkeimpiin tieto- ja viestijärjestelmiin. Liittoutumattoman Suomen takia Nato-vetoiset kriisinhallintaesikunnat joutuvat hankalin erityistoimin. Samalla Suomi nöyryyttää näissä johtotehtävissä toimivat edustajansa pakottamalla heidät Nato-upseereita vähäisemmältä näyttävään asemaan."  

"Nato-jäsenen asehankinnat ovat edes vähän edullisempia kuin liittoutumattoman, ja Suomen panostusta kaikkein kalleimpiin järjestelmiin voitaisiin keventää."

"Teoreettisesti ottaen Suomi voi joskus tarvita Naton turvaa Venäjää vastaan, vaikka on lähes mahdoton kuvitella, miten sellainen tilanne voisi syntyä. Siihen varautuminen voi kuitenkin tapahtua vain silloin kun tuollaista uhkaa ei ole, kuten nyt."

Tässä koosteessa referoidut kolumnit ja mielipidekirjoitukset ovat tarkistettavissa tekstissä mainittujen lehtien arkistoista. Ryhmäkolumneiksi nimetyt kolumnit ovat olleet Kalevassa, Satakunnan Kansassa, Hämeen Sanomissa tai Turun Sanomissa. Kaikkien näiden juttujen leikkeet ovat Kansallisarkistoon tallennetun kokoelmani leikemapeissa.  

 

 

sunnuntai 15. toukokuuta 2022

SUURI PÄIVÄ, VIHDOIN

Tänään toteutui vuosikymmeniä elänyt toiveeni. Suomi lähtee parlamentaarisesti vankoin askelin kohti Nato-jäsenyyttä. Tuli niin juhlava olo, että siitä on helpompi kirjoittaa kuin puhua.

Kun parikymmentä vuotta sitten tulin kaapista, ja kerroin kannattavani Natoon liittymistä, toinen Helsingin iltapäivälehdistä teki siitä kuvitetun uutisjutun. Siihen aikaan oli sopimatonta, että entinen kansanedustaja kehtaa ajatella ääneen toisin kuin uusi presidentti ja kansan jykevä enemmistö.

Olin silloin, ja paljon aikaisemminkin sitä mieltä, että Natoon kuulumaton Euroopan unionin jäsenvaltio ei ole ihan oikeasti eurooppalainen, ja niin ajattelen nytkin. Tässä katsannossa Naton keskeinen periaate on se, että isot toimijat suojaavat pienempiään. Tämä humanismin vivahde ei ulotu turvallisuuspolitiikan alueelle missään muualla kuin Natossa. Se on eurooppalaisen kulttuurin tärkeä osa.

Tämä kulttuurikytkös taisi olla mielessäni jo melkein 60 vuotta sitten, kun opiskelun alkuvaiheessa kielikurssilla Wienissä ollessani kävelin asumukselleni helteen lämmittämällä Raatihuoneen sisäpihalla kuuntelemastani Wienin Filharmonikkojen konsertista. Tuntui kuin Beethovenin ystävällinen hahmo olisi helteisen illan pimeydestä hymyillyt rohkaisevasti. Halusin, että sinä iltana kohtaamani eurooppalainen kulttuuri olisi myös meidän, mutta mieli oli synkeä. Suomi on niin pohjoisessa ja kaukana kaikkialta, että alkoi ahdistaa.

Kun kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Euroopan unionin tähtilippu nousi eduskuntatalon salkoon, muistin tuon nuoruuteni kulttuurihistoriallisen huuman ja reaalipoliittisen ahdingon. Alakulo tuntui vähän hellittävän. Ja tänään on sitten suuren täyttymyksen hetki.

Jääkaapissa on parin kuukauden ajan ollut kuohuviinipullo odottamassa suurta tapahtumaa. Illalla keittiöstä kuuluu pehmeä poksahdus, kohotan lasin ja vietän hiljaisen hetken hienon päivän päätteeksi. Ehkä annan Glenn Gouldin soittaa minulle Bachin Goldberg-muunnelmat. Siinä musiikissa eurooppalaisen kulttuurin monet kerrokset kohtaavat kauniissa järjestyksessä.

keskiviikko 11. toukokuuta 2022

MIHIN VIIDES ARTIKLA VELVOITTAA

12.5.2022 ESS

Nato-keskustelussa vilahtaa silloin tällöin kauhistelu siitä, että jos Suomi olisi puolustusliiton jäsen, Pohjois-Atlantin sopimuksen viides artikla pakottaisi  puolustusvoimat automaattisesti lähettämään yksiköitään mille tahansa Nato-alueen taistelukentälle. Ei se niin ole.

 Viides artikla velvoittaisi Nato-Suomen tukemaan ”hyökkäyksen kohteeksi joutunutta sopimuspuolta […] ryhtymällä välittömästi […] sellaiseen toimintaan, jonka se arvioi tarpeelliseksi, mukaan lukien aseellisen voiman käytön, tarkoituksenaan palauttaa Pohjois-Atlantin alueen turvallisuus ja ylläpitää sitä.”

 

Tuen laadusta ja määrästä päättäminen on viimekädessä sen antajan harkinnassa. Asevoiman käyttö ei ole ainoa eikä ensisijainen toimi, joka täyttäisi viidennen artiklan asettaman velvoitteen.

 

                                            x                    x                    x

 

Esimerkiksi Suomen viime kuukausina Ukrainalle osoittama ase- talous- ja humanitaarinen apu täyttäisi luultavasti viidennen artiklan velvoitteet, jos nämä maat olisivat Naton jäseniä, ja Venäjä siitä huolimatta hyökkäisi Ukrainaan.

 

Suomi voisi joissakin asetelmissa tukea hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Nato-jäsenen puolustusta myös hybridi- ja kyberasioissa, ja ehkä tarjoamalla joidenkin hienostuneiden asejärjestelmiensä osaamista.

 

Maantiede vaikuttaisi varmaan Nato-velvoitteen laatuun ja tasoon. On suorastaan itsestään selvää, että jos Viro joutuisi hyökkäyksen kohteeksi, Suomen ilmavoimat, laivasto ja rannikkopuolustus tukisivat Viron puolustusta täysillä. Itse asiassa näin tapahtuu käytännössä jo nyt Suomenlahden vesillä ja ilmatilassa. Se varmistaa sekä rauhan vallitessa että sodan oloissa Suomen turvallisuutta, ja tukee samalla Viron puolustusta.

 

Kriisitilanteessa Suomen taistelukoneiden osallistuminen Viron ilmatilan valvontaan ja puolustukseen olisi järkevää ja tehokasta. Ei kuitenkaan ole varmaa, että Suomen maavoimien toiminta aseellisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Viron alueella hyödyttäisi kumpaakaan osapuolta. Päin vastoin, Suomen aluepuolustuksen heikentäminen lisäisi myös Viron haavoittuvuutta.

 

Suomi auttaa Viroa kaikkein tehokkaimmin varmistamalla sen pohjoista sivustaa normaalitilassa ja kriisin oloissa. Se tapahtuu niin, että Suomi puolustaa tehokkaasti oman meri- ja maa-alueensa koskemattomuutta kaikissa tilanteissa.  

 

Rauhan oloissa Nato kierrättää jäsenmaiden pieniä osastoja Baltian maihin sijoittuneissa tukikohdissaan. Suomen osallistuminen vuorollaan näihin puolustusliiton rutiineihin olisi luontevaa arkipäivistä Nato-elämää.  Virolaisten suhtautuminen heidän turvallisuuttaan tukevaan suomalaiseen Nato-joukkoon olisi luultavasti myönteinen.

keskiviikko 27. huhtikuuta 2022

RUOTSI TARVITSEE VETOAPUA

28.4.2022 ESS

Ei ole itsestään selvää, että Suomi ja Ruotsi voisivat edetä yhtä jalkaa Naton jäseneksi. Niiden tilannekartat ovat täysin erilaiset. Suomi on Venäjän rajanaapuri ja vaarallisesti etulinjassa. Ruotsi elää Naton ystävällisessä syleilyssä ja Suomen selustassa. Suomella ei ole sitä ylellisyyttä, josta muut Natoon kuulumattomat EU:n jäsenet voivat nauttia. Niiden kaikki naapurit ovat miellyttäviä, Suomella niin ei ole. Ukrainan kohtalo kertoo, mitä Venäjän rajanaapuruus voi merkitä Natoon kuulumattomalle maalle.

Suomen ei tarvitse odottaa tumput suorina, kun Ruotsi valmistele ratkaisuaan. Siinä voi vielä käydä niinkin, että Ruotsin sosiaalidemokraattisen vanhan liiton veteraanit vielä viime töikseen yllättävät. Jos jäsenyysprosessiin valmis Suomi jää odottamaan Ruotsia, Venäjä voi tulkita suuren hetkensä koittanen, ja iskeä ikävällä tavalla pehmeäksi luulemaansa kohteeseen. Suomen ei kannata ottaa sellaista riskiä, eikä se olisi Ruotsinkaan etujen mukaista.

Voitaisiin ihan hyvin toimia hetken aikaa kartalla, jossa Suomi olisi jo Natossa, mutta Ruotsi ei ihan vielä. Näiden maiden yhteinen puolustusharjoittelu voisivat jatkua molempia hyödyttävällä tavalla. Ruotsi tulee Suomen perästä, sitten kun ehtii.

x x x

Ruotsin television mielipidemittaus osoitti, että Natoon liittymisen kannatus nousisi 51 prosentista 64 prosenttiin, jos Suomi päättää Natoon hakeutumisesta.

Ruotsi olisi saanut vetoapua, jos Tasavallan presidentin johtaman ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunta TP-Utva olisi jo ennen vappua pystynyt ilmoittamaan pyrkivänsä aloittamaan Brysselissä neuvottelut Natoon liittymisestä. Vapun jälkeen jokainen odotteluun käytetty päivä on riski.

Ruotsin sosiaalidemokraatit tarvitsevat ilmeisesti vielä vähän aikaa surutyöhön, jonka heidän suomalaiset toverinsa ovat jo tehneet. Naapurille kannattaa tarjota mahdollisuus noudattaa ilmoittamaansa päätösaikataulua Suomen asemaa vahingoittamatta.

Nato-jäsenyys on herättänyt Suomessakin surutyön tarvetta. Sen sietämistä toivottavasti helpottaa kansalliseen hengenrakenteeseen pitkässä historiassa iskostunut kokonaisvastuullisuus. Poliittisen liturgian pyhät kirjat on suljettu siksi aikaa, kun Suomi on vaarassa. Näin tapahtui talvisodassa, kun entiset punaiset taistelivat valkoisen marsalkan johdolla proletariaatin emämaata vastaan. Ja sodan jälkeen sosiaalidemokraatit voittivat poliittisen sodan kommunisteja vastaan.

Samanlainen reaktio isoissa perusasioissa on viime vuosina toistunut eduskunnan käsitellessä tiedustelulakien uudistusta, ilmavoimien peruskaluston hankintapäätöksessä ja nyt ilmeisesti myös Nato-ratkaisussa.
Nato-jäsenyyttään työstävillä Ruotsin sosiaalidemokraateilla ei ole tätä historiallista lohduketta surutyöhönsä. Ruotsi tarvitse Suomen vetoapua.

Kuningas ja presidentti Ahvenanmaalla

Ruotsin kuningas ja Suomen presidentti matkustavat puolisineen ja seurueineen Ahvenanmaalle kesäkuun alussa juhlimaan Ahvenanmaan itsehallinnon satavuotispäivää.

Seremonioihin näyttää kuuluvan myös käynti Ahvenanmaan kuninkaaksi joskus sanotun Julius Sundblomin muistomerkillä. Ilmeisesti kuningas ja presidentti pitävät tilaisuudessa puheen.

Siinä historian hengettären siivet evät vain suhise vaan jyrisevät. Ahvenanmaan separatismin veteraani Julius Sundblomin suuri unelma oli Ahvenanmaan liittäminen Ruotsiin.

Julius Sundblom yritti vielä jatkosodan päättäneen aseleposopimuksen jälkeen syksyllä 1944 herättää henkiin ajatusta Ahvenanmaan siirtymisestä Ruotsin turvaan tai maakunnan valtiollisesta itsenäisyydestä. Hän kertoi Suomeen kuulumisen aiheuttaneen Ahvenanmaan väestölle turvattomuuden tunnetta.

Sundblom yritti pari kertaa houkutella Ruotsin pääministeri Per Albin Hanssonia suuren suunnitelmansa tueksi muistuttamalla Mannerheimin tyrkyttäneen Ahvenanmaata Neuvostoliitolle saadakseen lievityksiä rauhansopimuksen ehtoihin.
Ruotsin paras Suomen historian tuntija, professori Krister Wahlbäck kirjoittaa, että keväällä 1945 Ruotsin hallituksen edustaja lausui viimeisen kerran jotakin siitä mahdollisuudesta, että Ahvenanmaa voisi siirtyä Ruotsin alaisuuteen. Hansson torjui Sundblomin ehdotuksen jyrkästi. Pääministeri perusteli ratkaisuaan suurpoliittisella tilanteella ja Ruotsin Suomea kohtaan tuntemalla kunnioituksella.

maanantai 25. huhtikuuta 2022

RATKAISUN HETKI

Nyt näyttää olevan syntymässä tilanne, jossa Suomi asettuu viikkokaupalla odottamaan, että Ruotsi saa diskuteerattua valmiiksi hyvin harkitun asenteensa Nato-jäsenyyteen. Sinä aikana Suomi, jolla tästä asiasta on jo kauan ollut selvät sävelet, synkistelee päivästä toiseen niska kyyryssä odottaen Venäjän etukeinoista kostoiskua Suomeen ennen kuin Pohjolassa syntyy jonkinlainen valmius tehdä yhtään mitään. Nyt on ratkaiseva hetki. Ruotsi ei menetä mitään siitä, että Suomi käynnistää Nato-jäsenyyden nyt, koska sillä on se valmius. Ruotsi tekee sen sitten kun se on valmis. Reilu peli.

torstai 21. huhtikuuta 2022

RUOTSILLA ON AIKAA

Ei ole itsestään selvää, että Suomi ja Ruotsi voisivat edetä yhtä jalkaa Naton jäseneksi. Niiden tilannekartat ovat täysin erilaiset. Suomi on Venäjän rajanaapuri ja äärimmäisen vaarallisesti etulinjassa. Ruotsi elää Naton jäsenmaiden naapurina ja Suomen selustassa. Suomella ei ole sitä ylellisyyttä, josta voivat nauttia kaikki muut Natoon kuulumattomat EU:n jäsenvaltiot. Niillä on miellyttävät naapurit. Ukrainan kohtalo kertoo, mitä Venäjän rajanaapuruus voi merkitä Natoon kuulumattomalle maalle.

Suomen velvollisuuksiin ei voi kuulua odottaa tumput suorina, kunnes Ruotsi saa päätökseen myöhässä alkaneen ja tahmeasti etenevän Nato-pohdintansa. Jos Naton jäsenyysprosessin aloitukseen valmis Suomi odottaa Ruotsia edes hetken, vainoharhainen Venäjä voi tulkita sen epäröinniksi, ja iskeä ikävällä tavalla pehmeäksi luulemaansa kohteeseen. Suomen ei kannata ottaa sellaista riskiä, eikä se olisi Ruotsinkaan etujen mukaista.

Olisi täysin mahdollista toimia hetken aikaa kartalla, jossa Suomi olisi jo Natossa, mutta Ruotsi ei ihan vielä. Näiden maiden yhteinen puolustusvalmistelu ja -harjoittelu voisivat jatkua koetulla ja molempia hyödyttävällä tavalla. Ruotsi tulee Suomen perästä, kunhan ehtii. Sillä on aikaa, Suomella ehkä ei.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2022

Ahvenanmaa eduskunnassa

Kuunneltuani eduskunnan Nato keskustelun ensimmäiset pari tuntia tuli rauhallinen ja tyytyväinen olo. Valtavirta turvallisuuden peruslinjasta taitaa olla vielä vahvempi kuin osasin odottaa. Tämän havainnon jälkeen ratkaisun painopiste on presidentin johtamalla hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisella ministerivaliokunnalla, TP-Utvalla. Eduskuntakeskustelun alkuvaiheessa ei ilmennyt pienintäkään estettä Nato-jäsenyysprosessin käynnistämiselle Naton johdon kanssa. Aloitteen kiireellisyyden korostus oli ehkä puheenvuorojen merkittävin yhteinen piirre.

Pari pikkuasiaa jäi kuitenkin kalvamaan mieltä. Ahvenanmaan edustajan innostus vaalipiirinsä aseettomuudesta ja puolueettomuudesta kiihtyi ylikierroksille. Hän esitti sen alkuperäiseksi ilmentymäksi vuoden 1856 rauhansopimuksen. Ei se niin ollut.

Ahvenanmaata koskeva lupaus oli rahansopimuksen liitteeksi sijoitettu Krimin sodan voittaneiden keisareiden Venäjän keisarilta vaatima sitoumus olla linnoittamatta Ahvenanmaata. Se ei kokenut aseettomuutta eikä puolueettomuutta, mutta esti tykistölinnakkeiden rakentamisen. Venäjän sotaväki miehitti Ahvenanmaata ensimmäisen maailmansodan loppuvaheisiin asti.

Krimin sodassa hävinnyt keisari Aleksanteri II kirjasi antamaansa lupaukseen, että se sitoo häntä ja hänen seuraajiaan Venäjän valtaistuimella. Kun viimeinen Romanov-suvun keisari yli sata vuotta sitten luopui asemastaan, ei enää ollut hallitsijaa eikä valtiota, jota vuoden 1856 Ahvenanmaa-lupaus velvoittaisi.

Genevessä 1921 tehty sopimus Ahvenanmaan aseettomuudesta ja puolueettomuudesta on innostanut Ahvenanmaan edustajan lisäksi myös monia Manner-Suomen ihmisiä puhumaan Ahvenanmaan poikkeusasemasta yli kaikkien aikojen vaikuttavana hyvyyden ilmentymänä.

Kuitenkin sopimuksen jälkeiset sata vuotta osoittavat, että aina kun Itämerellä on ollut sotatoimia tai aseellista jännitettä, Ahvenanmaalla on ollut vähintään yhden valtion sotavoimia ja se on joutunut sotatoimien kohteeksi. Niissä tilanteissa, joita varten vuoden 1921 sopimus on laadittu, Ahvenanmaa ei ole koskaan ollut aseeton eikä puolueeton. Mitä erinomaista on kansainvälisessä sopimuksessa, jonka tarkoitus ei ole kertaakaan toteutunut silloin kun sitä olisi tarvittu?

Ahvenanmaan edustaja kytki eduskuntapuheessaan myös Moskovassa 1940 tehdyn sopimuksen Ahvenanmaan aseettoman puolueettomuuden jatkumoon. Vuonna 1940 Kremlin johdon Suomelle sanelema sopimus koskee vain Ahvenanmaan aseettomuutta. Ei sanaakaan puolueettomuudesta vaan päin vasoin. Sopimus osoitti Ahvenanmaan aseettomuuden valvonnan Maarianhaminassa toimivan Neuvostoliiton konsulaatin suojiin sijoitetuille tiedustelu-upseereille. Venäjä on saanut tämän oikeuden perintönä Neuvostoliitolta vuonna 1992 allekirjoitetulla pöytäkirjalla.

Tämä historian kummajainen ei ilmeisesti häiritsisi Natoa, mutta Suomen suvereniteettia se loukkaa törkeästi. Varsinkin nyt, kun Venäjä on paljastanut todelliset kasvonsa, on kauheaa ajatella Kremlin nimeämien sotilasasiantuntijoiden liikkumista Ahvenanmaan maastossa. Moskovassa 1940 tehty Ahvenanmaa-sopimus pitää välittömästi siirtää historian tunkiolle

maanantai 18. huhtikuuta 2022

NATO-JÄSENYYS ON PROSESSI

On totta ja tärkeää, että eduskunta päättää Suomen Nato-jäsenyydestä. Se voi kuitenkin tapahtua vasta kun pöydällä on valmiiksi neuvoteltu liittymissopimus. Sellainen ei ole eduskunnan pöydällä nyt.

Suomen liittyminen Natoon on prosessi, joka voi käynnistyä vain niin, että Suomen tasavallan presidentin johtama hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta osoittaa Naton viranomaisille valmiutensa neuvotella jäsenyydestä, jos kutsu käy. Tässä vaiheessa eduskunnan roolina on osoittaa tahtotilansa presidentin ja hallituksen toiminnasta.
Lopullinen päätös voi syntyä vasta sitten kun hallitus lähettää Naton kanssa neuvotellun sopimuksen parlamentaariseen käsittelyyn. Eduskunta myllyttää sen perusteellisesti yleiskeskustelussa ja valiokuntien käsittelyssä. Lopulta täysistunto hyväksyy tai hylkää sopimuksen Suomen Nato-jäsenyydestä.

Prosessi on uskottava vain, jos siinä edetään johdonmukisesti ja päättäväisesti. Viivyttely loisi vaarallisen vaikutelman epäröinnistä. Siksi TP-Utvan kannattaisi käynnistää Nato-prosessi mieluummin tällä kuin ensi viikolla.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2022

PUTININ TUHO?

Putinin sota veljeskansaansa vastaan on saavuttanut toisen maailmansodan päätösvaihetta muistuttavat sietämättömän älyttömät mittasuhteet, mutta käänteisesti.

Kahdeksan vuosikymmentä sitten demokraattiset länsivallat tuhosivat törkeillä aluepommituksillaan maan tasalle Hitlerin sietämättömän hirmuhallituksen johtaman Saksan kaupungit ja teollisuuden.

Nyt Putin tekee saman demokraattiselle ja ihmisoikeuksien toteuttamisen pyrkivän sukulaiskansalleen, mutta käänteisessä roolissa.

Kahdeksan vuosikymmentä siten länsimaista demokratiaa puolustavat Yhdysvallat ja Britannia tuhosivat Hitlerin barbaarisen diktatuurin. Nyt Putinin barbaarinen diktatuuri tuhoaa maan tasalle Ukrainan länsimaisen kulttuurivaltion.

Toinen maailmansota päättyi hitleriläisen hirmuhallinnon romahdukseen. Sama kohtalo odottaa Putinin Venäjää. Toivottavasti.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2022

PÄÄ PENSAASEEN?

Hallitus julkaisi dokumentin nimeltään ”Ajankohtaisselonteko turvallisuusympäristön muutoksesta” luodakseen eduskunnalle mahdollisuuden ilmaista kantansa Nato-jäsenyyteen. Eduskunta kun on sellainen instituutio, jonka tehtävänä on päättää, ja sitä ei voi harrastaa, ellei ole jotakin mieltä. Ajatuksena on, että eduskunta muodostaa ensimmäiseksi Nato-kantansa, sitten hallitus ja sitten Tasavallan Presidentti päättää, käynnistääkö Suomi Naton jäsenyysprosessin.

Eduskunnassa näyttääkin äkkiä levinneen keskustelukulttuuri, jonka mukaan Natosta ei suinkaan saa olla mitään mieltä, paitsi vastustaa. Tässä kulttuurissa ei ole sopivaa puhua ”Nato-jäsenyydestä”. Sivistyneeseen käytökseen kuuluu hyssyttely termillä ”mahdollinen Nato-jäsenyys”. Kun kerran käytetään sanaa ”Nato” sen olemassaolo on riittävän todennäköinen ilman sen mahdollisuuden korostusta.
Eduskunta tuntuu ryhtyvän ajankohtaiskeskusteluun kieltäytymällä alkajaisiksi tehtävästä, jota varten se on olemassa. Se näyttää odottavan ja vaativan suomettumisajan mallin mukaan, että presidentti ilmoittaa, missä mennään. Mutta jos presidentti kertoisi Nato-kantansa ennen tietoa eduskunnan tahtotilasta, hetkessä syntyisi pilkkaajien kuoro mekastamaan, että luuleeko se olevansa joku Kekkonen. Kun eduskunta kerrankin saa tilaisuuden johtaa mielipiteenmuodostusta, siellä onkin äkkiä ilmestynyt taipumusta lymytä metsään vanhan liiton demarien perässä.

SUOMI PÄÄTTÄÄ - RUOTSI DISKUTEERAA

Etelä-Suomen Sanomat 14.4.2022

Olen usein ihmetellyt, kun ruotsalaiset kaikessa rauhassa diskuteeraavat suomalaisten valmistautuessa otsa kurtussa ja kauhu sydämessä ratkaisemaan turvallisuusongelman, joka on sama kuin Ruotsin pähkäilemä uhka.


Mutta itse asiassa ei se niin kummallista taidakaan olla. Molempien ratkaisun taustalla on sama muuttumaton syvärakenne. Maantieteelle emme voi mitään. Mutta tämä iso ongelma näyttää erilaiselta, kun sitä joutuu katsomaan vähänkin eri suunnista.

Suomalaiset vinoilevat mielellään, että ruotsalaiset ovat aina olleet turvassa Suomen selän takana. Siltähän se näyttää, ja olisi järjenvastaista, jos ruotsalaiset eivät hyödyntäisi tätä maantieteellistä onnenkantamoista. Heillä on se ylellisyys, että voivat jahkailla rauhassa.

Samasta reaalipoliittisesta syystä on järkevää, että suomalaiset reagoivat nopeasti vuosisataiseen uhkaan pyrkimällä Naton jäseneksi. Suomi on lännen puolustuksen etulinjan vaarallisimmassa paikassa, Ruotsi vähän sitä paremmassa turvassa.

On luonnollista, että erilaisissa asemissa elävät naapurit toimivat eri tavoin. Ukrainan ja Valko-Venäjän jouduttua Venäjän vaikutuspiiriin Suomi on viimeinen Venäjän ulottumattomiin asettunut läntinen rajanaapuri, jolla ei ole Naton viidennen artiklan suojaa. Siksi Ukrainan kohtaamien kauheuksien seuraaminen on suomalaisille todella raju kokemus. Ruotsalaisille se on vain mielenkiintoinen ilmiö.

Kun Suomi nyt näyttää hakeutuvan Natoon, sen ei tarvitse pyytää Ruotsilta anteeksi. Ruotsi päättää samaan tai eri aikaan samoin tai toisin kuin Suomi. Kumpikin päättää silloin kun on siihen valmis ja tavalla, joka on sen kannalta järkevä. Vaikka ne tekisivät eri ratkaisut, puolustusyhteistyö olisi edelleen mahdollista ja hyödyllistä.
x x x
Ruotsin ja Suomen sisäisissä aatehistoriallisissa kehitysvaiheissa on kummallinen ero. Vanhan liiton sosiaalidemokratian ikoneilla näyttää olevan Ruotsissa edelleen vaikutusmahdollisuuksia sekä poliittisen johdon toimintavapauteen että yleiseen mielipidekehitykseen. Ratkaisun hetken lähestyessä heidän uskottavuutensa tuntuu kuitenkin heikkenevän.

Suomessa vanhan liiton sosiaalidemokratian johtohahmot Paavo Lipponen, Erkki Tuomioja ja Tarja Halonen ovat menettäneet sekä politiikan että mielipidevaikuttamisen johtoasemat. He ovat ajautuneet taustalle jupisemaan tyytymättömyyttään.

Suomettumisaikana itäisen ystävyyslinjan portinvartijaksi asettunut keskusta näyttää nyt heränneen ruususen unesta. Se on kehittänyt hetkessä kirkkaan näkemyksen turvallisuuden paianopisteestä.

Sosiaalidemokraattien puoluekanta on edelleen virallisesti veran alla, mutta puheenjohtaja Sanna Marinin omaksuma asenne presidentti Sauli Niinistön tukena houkuttelee ennakoimaan, että tämä taipumus leviää myös demarien puoluerakenteeseen.

Näyttää siltä, että Suomen, ja ehkä vähitellen Ruotsinkin turvallisuuspolitiikan johtoportaissa ja puolueväen keskuudessa puhaltavat reaalipolitiikan uudet tuulet. Se lupaa hyvää Pohjolan yhteiselle turvallisuudelle.