NATO TARVITSEE NELJÄNNEN OPERAATIOESIKUNAN

ESS 23.11.2023

Alkusyksyllä pohdiskeltiin, mihin Naton puolustushaarojen yhteisesikuntaan Suomen kannattaisi hakeutua. Norfolk Yhdysvalloissa on niistä ehkä arvovaltaisin. Sen tärkeimpänä tehtävänä olevan transatlanttisen logistiikan suunnittelu ja puolustus on Suomelle etäinen toimintaympäristö. Eikä Norfolkissa ehkä ole selkeää puolustusnäkemystä Itämeren ja Fennoskandian alueista. Suomella ei ilmeisesti ole paljon annettavaa supervaltojen kauhun tasapainon säilymisestä vastaaville johtajille.

Napolin Nato-yhteisesikunta keskittyy Välimeren tulenaran strategiseen asetelman hallintaan. Sillä tuskin on paljon Suomelle arvokasta näkemystä pohjoisen suunnan puolustuksesta, eikä Suomella ole selkeää kuvaa Naton eteläisen suunnan tilanteesta.

Brunssumin Nato-esikunta Hollannissa on maantieteellisesti Suomelle läheisin. Sillä on kädet täynnä töitä kylmän sodan jälkeisen Euroopan puolustuksen kehittämisessä. Tuskinpa karhun kainalossa kylmän sodan aikana kärvistellyt Suomi pystyy tuottamaan sille paljon lisäarvoa.

x x x

Ruotsin päästyä Natoon puolustusliitolle avautuu uusi työkenttä, jonka ongelmat ja mahdollisuudet eivät luultavasti ole olleet Brysselin jatkuvassa tehomietinnässä. Fennoskandialla on vahva intressi vyöhykkeeseen, joka ulottuu Pohjois-Atlantille, Arktiselle alueelle, Itämerelle, ja Suomenlahdelle sekä Venäjän vastaiselle maarajalle Karjalasta Lappiin. Se on pohjolan turvallisuuden perusrakennetta, jonka hallintaan osallistuminen on Suomelle keskeisen tärkeä.

Suomella on tuhannen taalan tilaisuus nostaa Naton neuvottelupöydille uuden Fennoskandian yhteisesikunnan perustaminen Norfolkin, Napolin ja Brunssumin esikuntien rinnalle. Sen tehtävä olisi suunnitella Naton toiminta ja puolustus liittokunnan sisälle syntyneelle uudelle intressikeskittymälle.

Fennoskandia on demokraattiselta perinteeltään ja läntiseltä kulttuuriltaan yhtenäinen alue, jolla on vahvat asejärjestelmät ja puolustusosaaminen sekä yhteinen intressiprofiili. Sillä on voimaa ja kanttia luoda Natolle uutta toimintakykyä ja pohjoista turvallisuutta.

Ensimmäiseksi kädenväännön paikaksi nousisi varmaan arvovaltakilpailu uuden esikunnan sijainnista. Se olisi varmaan viisainta ratkaista vanhan talonpoikaisen perinteen mukaan. Kirkko keskelle kylää, Ruotsiin.

Vanha työkaverini Risto E.J. Penttilä on esittänyt, että Natossa elämistä opetteleva Suomi tarvitsee nykyisen toimintamallinsa rinnalle myös B-suunnitelman. Tämä voisi olla se, tai sen keskeinen osa.

PYKÄLÄSOKEUS TUHOAA HISTORIAN DYNAMIIKAN

TP-UTVA näyttää Ahvenanmaa-selvityksessään sokaistuneen kansainvälisen oikeuden pyhien profeettojen hurskaudesta. Sitä hengenmaailmaa hallitsee pykälätotuus, joka ei jätä elintilaa historian dynamiikalle.

Näyttää siltä, että konsulaattikysymys on betonoitu siihen uskonkappaleeseen, että kansainväliset sopimukset jatkuvat kaikissa olosuhteissa täältä ikuisuuteen. Samalla mitätöityy kansainvälisestä sopimusoikeudesta Wienissä 1969 tehdyn yleissopimuksen 62. artikla. Sen mukaan olosuhteiden merkittävät muutokset saavat sopimuksen määräykset menettämään merkityksensä.

TP-UTVAN omaksuma pykäläsokeus purkaa presidentti Mauno Koiviston vuonna1990 Pax-tulkinalla mitätöimät Suomen suvereniteettia loukkaavat aserajoitukset sekä Neuvostoliitolle tehdyn ilmoituksen Suomen aikomuksesta pitää yllä tarpeellista puolustuskykyä.

Tämän viisauden nukan Natoon juuri liittyneen Suomen olisi järjestettävä elämänsä Pariisin rauhansopimuksen 13. artiklan mukaiseksi. Se säätää näin:

”Maa-, meri- ja ilma-aseistus ja linnoitukset on tarkoin rajoitettava sisäistä luonnetta olevien tehtävien suorittamiseen ja rajojen paikalliseen puolustamiseen. Edelläolevan mukaisesti Suomi ei ole oikeutettu pitämään suurempia aseellisia voimia kuin:
a) maavoimat, mukaanlukien rajavartiojoukot ja ilmatorjuntatykistön, kokonaisvahvuudeltaan 34,400 miestä;
b) sotalaivaston, jonka miehistövahvuus on 4,500 ja kokonaistonnisto 10,000 tonnia;
c) ilmavoimat, mukaanlukien laivaston ilmavoimat ja reservilentokoneet, joiden kokonaisvahvuus on 60 lentokonetta ja 3,000 miestä. Suomi älköön pitäkö tai hankkiko lentokoneita, jotka ovat suunnitellut ensisijassa pommituskoneiksi sisäpuolisin pomminkuljetuslaittein.
Näihin vahvuuksiin sisältyvät kussakin tapauksessa taistelu-, huolto- ja johtohenkilöstö.Ahvenanmaan konsulaattiasian voisi antaa siirtyä ensi vuonna virkan astuvan presidentin vastuulle, tai eduskunnan olisi otettava tilanne haltuun. Jos Ahvenanmaa-selvitys ei muuten tule eduskunnan käsittelyyn, sen kannattaisi pyytää asiasta valtioneuvoston selonteko. Silloin se voidaan lähettää valiokuntaan, ja täysistuntokäsittelyssä siitä voidaan äänestää.

Jos muu ei auta, eduskunta voi käyttää perustuslain toisen pykälän mukaisesti korkeinta valtiovaltaa. ja säätää lain Venäjän konsulaatin poistamisesta Maarianhaminasta. Piste.

VIELÄ AHVENANMAASTA

Viime sunnuntaina kommentoin postauksessani ulkoministeriön Ahvenanmaa-selvityksestä julkisuuteen tihkuneita tietoja. Olen terästänyt siitä kolumnin, joka on Etelä-Suomen Sanomissa torstaina. Teki mieli laittaa siihen peräkaneetti: En enää tajua, millaisesta rautalangasta tämä pitäisi vääntää, kun mikään ei mene perille.

Hallitus – ja ehkä presidenttikin näyttävät ajattelevan, että Ahvenanmaan aseettomuuden ja puolueettomuuden sekä Suomen turvallisuuden paras tuki ja turva on tiedustelu-upseereilla vahvistettu Venäjän konsulaatti Maarianhaminassa. Sen verran rehellinen Kreml on sentään ollut, että ei ole väittänyt konsulaatin pyrkivän saariston puolueettomuuteen. Sen tehtävänä on huolehtia siitä, että Ahvenanmaalla eivät pääse toimimaan muut asevoimat kuin Venäjän.

Millä ihmeellä saadaan Ahvenanmaan rauhanromantiikka loppumaan niin että alkaa näkyä, millaisessa maailmassa elämme. Ei tarvitse kovin kauas tähyillä.

XXXXXXXXXXXXXXXXXX
ESS 9.11.2023
MITÄ AHVENANMAALLE TAPAHTUU?
Ulkoministeriön Ahvenanmaa-selvityksestä julkisuudessa vuotaneet tiedot ovat järkyttäviä. Jos edes osa niistä pitää paikkansa, ulkoministeri Elina Valtonen on menettämässä uskottavuutensa. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön komea valtiomiesura uhkaa päättyä noloon alisuoritukseen. Toivon olevani väärässä, mutta pahalta näyttää.

Tuntuu siltä, että presidentti Mauno Koiviston Pax-tulkinnalla Suomelle hankkima kansainoikeudellinen ja poliittinen pääoma on tuhoutumassa. Pax-tulkinnan mukaan Suomen suvereniteettia loukkaavat kansainvälisten sopimusten artiklat menettävät merkityksensä, jos niiden syntyyn vaikuttaneet olosuhteet ovat merkittävästi muuttuneet. Tämä perustuu Wienissä sopimusoikeudesta 1969 tehdyn yleissopimuksen 62. artiklaan. Sen mukaan ”Sopimuksia noudatettakoon – kun olosuhteet ovat ennallaan”.

Presidentti Sauli Niinistö näyttää pohdiskelleen, ”onko nyt todella aika rauhansopimuksen purkamiseen joltakin osin”. Pariisin rauhan ja yya-sopimuksen eräitä artikloita on jo purettu Pax-tulkinnan perusteella. Taivas ei romahtanut.

Nyt Suomen turvallisuuden lipunkantajien pitäisi päätellä, ovatko Genevessä 1923 solmitun Ahvenanmaan aseettomuus- ja puolueettomuussopimuksen määräysten perusteena olleet olosuhteet pysyneet sata vuotta ennallaan, vai ehkä muuttuneet.
Stalin ja Molotov sanelivat 1940 Suomelle sopimuksen Ahvenanmaa-konsulaatin perustamisesta ja alueen aseettomuudesta. Nyt pitäisi päätellä, ovatko tämän sopimuksen syntyyn vaikuttaneet olosuhteet nyt samat kuin 1940, vai ovatko ne menettäneet merkityksensä.

x x x

Ulkoministeriö näyttää edelleen toistavan ahvenanmaalaisten röyhkeää propagandaa, jonka mukaan Ahvenanmaan demilitarisointi alkoi Krimin sodan jälkeisestä rauhansopimuksesta 1856.

Siinä ei ollut mitään Ahvenanmaan aseettomuudesta ja puolueettomuudesta. Sen liitteenä oli sodan voittajien Venäjän keisarilta vaatima lupaus, että saaristoon ei rakenneta linnoituksia eikä laivastotukikohtia. Siinä ei ollut sanaakaan demilitarisoinnista. Lupauksen liitteessä Aleksanteri II ilmoitti sitoumuksen velvoittavan vain häntä ja hänen seuraajiaan Venäjän valtaistuimella. Kun viimeinen Romanov-suvun keisari joutui luopumaan Venäjän kruunusta, Aleksanteri II:n lupaus on menettänyt merkityksensä.

Venäjän jalkaväen yksiköitä on toiminut Ahvenanmaalla yhtäjaksoisesti vuosisadan ajan, Haminan rauhasta 1806 lähtien ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheeseen asti. Krimin sodan rauhansopimus 1800-luvun puolivälissä ei katkaissut Venäjän asevoimien läsnäoloa Ahvenanmaalla. Sinä aikana Ahvenanmaata välillä linnoitettiin ja välillä linnoitteita purettiin.

AHVENANMAAN TILANNE EI NÄYTÄ HYVÄLTÄ

Ulkoministeriön Ahvenanmaa-selvityksestä julkisuuteen tihkuneet tiedot ovat järkyttäviä. Jos edes osa niistä pitää paikkansa, ulkoministeri Elina Valtonen on menettämässä uskottavuutensa. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön komeaa valtiomiesuraa uhkaa päättyminen alisuoritukseen. Toivon olevani väärässä, mutta pahalta näyttää.

Sunnuntaina 5.11.2023 vallitsevan tilanteen mukaan tuntuu siltä, että presidentti Mauno Koiviston Pax-tulkinnalla Suomelle Hankkima kansainoikeudellinen ja poliittinen pääoma on tuhoutumassa. Sen mukaan muuttuneet olosuhteet olivat vieneet pohjan yya- ja Pariisin rauhansopimuksen Suomen suvereniteettia loukkaavilta artikloilta.

Pax-tulkinta perustuu Wienissä 1969 tehdyn sopimusoikeutta koskevan yleissopimuksen 62. artiklaan. Sen mukaan ”Sopimuksia noudatettakoon – kun olosuhteet ovat ennallaan”.

Nyt Suomen turvallisuuden lipunkantajien pitäisi päätellä, ovatko Genevessä 1923 solmitun Ahvenanmaan aseettomuus- ja puolueettomuussopimuksen määräysten perusteena olleet olosuhteet sadan vuoden jälkeen ennallaan vai muuttuneet. Sen ei luulisi olevan ylivoimaista ulkoministeriön väelle.

Samoin pitäisi oivaltaa, onko Stalinin ja Molotovin Suomelle saneleman Ahvenan94maan-konsulaatin perustamisesta ja alueen aseettomuudesta määräävän sopimuksen syntyyn vaikuttaneet olosuhteet samat kuin 1940, vai ovatko ne ehkä muuttuneet.

Presidentti Sauli Niinistö näyttää pohdiskelleen, ”onko nyt todella aika rauhansopimuksen purkamiseen joltakin osin”. Pariisin rauhansopimuksen eräitä artiklojen on todettu menettäneen merkityksensä, koska niiden syntyyn vaikuttaneita olosuhteita ei enää ole. Siitä syntyi mahdollisuus lopettaa Suomen suvereniteettia loukkaavien artiklojen noudattaminen. Niin tehtiin kansainvälisen sopimuksen mukaisessa järjestyksessä, eikä taivas romahtanut.

x x x

Ulkoministeriö näyttää edelleen toistavan ahvenanmaalaisten törkeää propagandaa, jonka mukaan Ahvenanmaan demilitarisointi alkoi Krimin sodan jälkeisestä rauhansopimuksesta 1856. Siinä ei ollut mitään Ahvenanmaan aseettomuudesta ja puolueettomuudesta.

Rauhansopimuksen liitteenä oli sodan voittajien Venäjän keisarilta vaatima lupaus, että Ahvenanmaalle ei rakenneta linnakkeita eikä laivastotukikohtia. Siinä ei ollut sanaakaan demilitarisoinnista. Lupauksen liitteessä Aleksanteri II ilmoitti sitoumuksen velvoittavan vain häntä ja hänen seuraajiaan Venäjän valtaistuimella. Viimeisen Romanov-suvun keisarin luovuttua Venäjän kruunusta Aleksanteri II:n lupaus on menettänyt merkityksensä.

Ahvenanmaalla toimi Haminan rauhasta 1806 lähtien venäjän sotavoimia ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheeseen asti, yhtäjaksoisesti vähän yli sata vuotta. Krimin sodan jälkeinen rauhansopimus ei katkaissut Venäjän asevoimien läsnäoloa Ahvenanmaalla. Tämän sadan vuoden aikana Ahvenanmaata välillä linnoitettiin ja välillä linnoitteita purettiin.

MITÄ ULKOMINISTERIÖ TIETÄÄ AHVENANMAASTA?

Mitähän uutta ulkoministeriö on keksinyt Ahvenanmaan asemasta. Ennakkotiedot väittävät, että se on havainnut Venäjän konsulaatin sulkemiseen ja demilitarisoinnin purkamiseen liittyviä oikeudellisia vaikeuksia.

On tärkeä tietää mitä ne mahtavat olla. Sellaisia vaikeuksia ei ilmennyt, kun Suomi 1990 ilmoitti Wienissä 1969 hyväksytyn yleissopimuksen 62. artiklan mukaisesti, että yya- ja Pariisin rauhansopimusten syntyyn aikanaan vaikuttaneet olosuhteet ovat merkittävästi muuttuneet. Siksi presidentti Mauno Koivisto ilmoitti pitävänsä näitä artikloja perusteettomina ja lopettavansa niiden noudattamisen, ”koska ne perustuvat olosuhteisiin, jotka eivät enää vallitse”.

Kun Neuvostoliiton ulkoministeriö vaati Suomea luopumaan Koiviston Pax-tulkinnasta, Suomi vastasi nootilla, jossa se ilmoitti aikovansa pitää yllä ”tarpeellista puolustusvoimaa”. Neuvostoliitto ei reagoinut, ja Suomi on siitä lähtien toiminut tämän ilmoituksensa mukaisesti.

Mikähän on se mörkö, joka estää tämän prosessin käyttämisen Suomen suvereniteettia loukkaavien konsulaatin sekä Ahvenanmaan puolueettomuuden ja demilitarisoinnin lopettamisen.

KEKKOSEN NAAMIO PUTOAA

Kanava 7/2023 ss, 25-31

Nootti muutti kaiken

Kekkonen aloitti vuoden 1962 presidentinvaaliin valmistautumisen kesällä 1959, ja teki sen ennenkuulumattomalla tavalla. Hän pyysi Kremliä tukemaan uudelleenvalintaansa vuoden 1962 presidentinvaalissa. Epävirallisia keskusteeluja neuvostojohdon tuesta Kekkoselle oli käyty jo tätä ennen, mutta tämä loi uuden tilanteen.  Kekkosen sai elokuussa Neuvostoliiton suurlähetystön kautta vastauksen. Hän merkitsi sen päiväkirjaansa: ”Mitä tahansa pyydän, he tulevat sen täyttämään”. 

Vaalitilanne kärjistyi keväällä 1961. Sosiaalidemokraatit ja Kokoomus yhdistivät voimansa Kekkosen kaatamiseksi. Ne kutsuivat oikeuskansleri Olavi Hongan yhteiseksi presidenttiehdokkaakseen. Kekkosella oli vastaveto valmiina.  Hän päätti hajottaa eduskunnan alkuvuodesta 1962 niin, että kilpailijaleirin poliitikot joutuisivat vaalikentille, juuri ennen presidentin valitsijakokouksen alkua. Kekkonen kertoi suunnitelmansa jo seuraavana päivänä Neuvostoliiton suurlähetystön edustajille. Hän seurasi kiinteämmin kuin vain katseella, miten vaaliasetelma hahmottui Kremlissä.

Suojelupoliisin lähteiden mukaan Neuvostoliiton kommunistipuolueen puheenjohtaja Nikita Hruštšov oli lokakuun lopulla 1961 NKP:n puoluekokouksen yhteydessä kertonut suomalaisille kommunisteille valmisteilla olleesta nootista, ja antanut heille mahdollisuuden vaikuttaa sen Suomea koskevaan lausumaan.

Samaan aikaan kun SKP:n johtajat olivat Moskovassa kuulemassa Hruštšovin tietoja tulevasta nootista, Kekkonen oli valtiovierailulla Yhdysvalloissa ja keskusteli Washingtonissa kollegansa kanssa. Presidentti John F. Kennedy sanoi olettavansa, että yya-sopimuksen soveltaminen olisi tuskin ajankohtaista Berliinin kriisistä huolimatta.

Keskustelua tulkkasi presidentin seurueen tiedottajana toiminut Max Jakobson. Hän kertoo Kekkosen vastanneen arvoituksellisesti: ”Emme halua mennä tapahtumien edelle, mutta tunnemme asemamme perustan”. Tässä keskustelussa sen tarkoitus jäi hämäräksi. Nyt kun taustat tunnetaan, näyttää siltä, että Kekkonen piti Neuvostoliiton konsultaatiovaatimusta mahdollisena jo ennen nootin tuloa, mutta varmaa tietoa hänellä ei ollut, Moskovassa olleet kommunistit tiesivät nootista enemmän kuin Kekkonen Washingtonissa.

Nootin tullessa Kekkonen oli seurueineen Yhdysvaltain-vierailun virallisen osuuden jälkeen lomailemassa Havaijilla. Seurueen ollessa uimarannalla paikallinen turvamies haki Jakobsonin puhelinkoppiin. Soittaja oli Suomen Tukholman-suurlähettiläs Ralph Enckell, joka oli saanut nootin tekstin Helsingistä. Hän luki sen Jakobsonille, joka esitti Kekkoselle ja hänen seurueelleen korvakuulolta tekemänsä yhteenvedon nootin pääsisällöstä.

Konsultaatio olisi kytkenyt Suomen Varsovan liiton sotilasorganisaatioon, ja neuvotteluista kieltäytyminen olisi Kremlissä tulkittu Suomen asettumiseksi Naton puolelle. Sekä toimiminen että toimimattomuus olisi kaatanut Suomen turvallisuuspolitiikan korttitalon. 

Rauhallisen kulissin takana kiehui. Kekkonen oli katkera Kremlille hänen Yhdysvaltain-vierailunsa hienojen tulosten tuhoamisesta. Yhtä kiukkuinen hän oli länsivalloille siitä, miten röyhkeästi ne käyttivät Suomea kylmän sodan pelinappulana.

Kotia kohti lentäessään Kekkonen oli pessimistinen ja synkkä, mutta tilanne muuttui nopeasti Helsinkiin paluun jälkeen. Presidentti oli päättäväinen ja ripeä. Hän sanoi radio- ja televisiopuheessaan työskentelevänsä viimeiseen hengenvetoon asti Suomen puolueettomuuspolitiikan hyväksi, sillä siihen sisältyi hänen ”valtiollisen työskentelynsä paras osa”. 

Presidentti ilmoitti ulkoministeriölle, että noottiin ei vastata nootilla. Siellä valmistui muistio, jonka otsikko oli ”Torjunnan päälinja”. Sen mukaan olisi vältettävä keskustelua sodan uhasta, sillä sen myöntäminen olisi johtanut yleisesikuntaneuvotteluihin, leimannut Naton hyökkääjäksi ja tuhonnut Suomen mahdollisuudet puolueettomuuteen. Se olisi antanut Neuvostoliitolle avoimen valtakirjan lisävaatimuksien esittämiseen.  

Ulkoministeri Ahti Karjalaisen keskustelu ulkoministeri Andrei Gromykon kanssa Moskovassa osoitti, että nootin päätavoitteena oli varmistaa Kekkosen voitto presidentinvaaleissa. Se oli Kremlin vastaus Kekkosen avunpyyntöön, jonka hän oli esittänyt jo 1959.  Kekkonen hajotti eduskunnan kolme päivää sen jälkeen, kun tästä oli vihjattu Gromykolle. Huolella suunniteltu koneisto käynnistyi, ja kaikki tuntui edistyvän Kekkosen kaavailujen mukaan.

Siperia opettaa

Kekkonen joutui matkustamaan Siperiaan Novosibirskiin asti hoitamaan noottiasiaa Hruštšovin kanssa. Presidentin lähtöä edeltäneenä päivänä Yhdysvaltain suurlähettiläs Bernard Gufler toi presidentti Kennedyltä niin luottamuksellisen viestin, että se oli esitettävä kahden kesken ja vain suullisesti. Sen viesti oli suorasukainen vaati­mus, että Suomi ei saa livetä puolueettomuuslin­jalta: ”Oman etumme nimessä meidän on odotettava, että Suomi pysyy puolueettomana”. Kennedy vaati Kekkosta torjumaan Kremlin neuvottelukutsun. Gufler tarjosi Yhdysvaltain taloudellista ja poliittista tukea YK:ssa. Kekkonen torjui kaikki ehdotukset tiukasti.

Kekkonen luuli lännen jättäneen nootin Suomen ongelmaksi, mutta erehtyi. Seuraavana päivänä Yhdysvallat ilmoitti, että nootti ei ollut vain Suomen ja Neuvostoliiton välinen asia, eikä Suomella olisi oikeutta hoitaa sitä kahdenvälisesti Kremlin kanssa. Suomella ja Ruotsilla oli yhteinen intressi estää Yhdysvaltoja pilaamasta ratkaisevaa neuvottelutilannetta jo ennen sen alkua. Myös Britannia tuki suomalaisia, mutta pysyi vaitonaisena.

Novosibirskin neuvottelun ratkaisuvaiheessa Kekkonen ei ottanut tulkkiaan mukaan kahdenkeskiseen keskusteluun Hruštšovin kanssa. Neuvostoliiton ulkoministeriön kirjaus keskustelusta on ainoa reaaliajassa tehty dokumentti neuvottelun kulusta. Tästä liikkeelle lähteneiden huhujen mukaan presidentti olisi joutunut antamaan salaisen sitoumuksen turvallisuusyhtistyöstä Neuvostoliitin kanssa. Viitettä sellaisesta ei ollut neuvostoliittolaisten taltioimassa yhteenvedossa. 

Keskustelun jälkeen tekemässään muistiinpanossa Kekkonen kertoo osoittaneensa Hruštšoville, että Neuvostoliiton ehdottama konsultaatio ei olisi Kremlin edun mukainen, sillä se lisäisi sotapsykoosia Skandinaviassa. Hruštšov vastasi luottavansa Kekkosen kykyyn jatkaa ja vahvistaa Suomen puolueettomuuslinjaa. Hän suostui siirtämään nootissa ehdotettua konsultaatiota toistaiseksi, mutta uusi ajankohta jäi määrittelemättä.

Kekkonen vakuutti takaavansa, että Suoimi pysyy puolueettomuuslinjalla, kuten oli luvannut jo yöpakkaskriisin purkautuessa. Suomen turvallisuuspolitiikan jatkuvuuden kytkentä Kekkosen asemaan presidenttinä oli nyt uusi normaali.

Julkilausumaan kirjattiin myös Neuvostoliiton toivomus, että Suomi seuraisi tilanteen kehitystä Pohjois-Euroopassa ja ”jos osoittautuu välttämättömäksi”, esittäisi Neuvostoliitolle tarpeellisia toimia. Tämän myöhemmin vahtikoiraklausuuliksi nimetyn tekstikohdan tarkoituksena oli ilmeisesti pehmentää konsultaatioista luopumisen herättämää pettymystä Neuvostoliiton sotilasjohdossa. Lännessä Suomen tulkittiin joutuneen Kremlin panttivangiksi. 

Tapahtumaketju Washingtonissa, Helsingissä ja Novosibirskissa osoitti, että Kekkonen on vaikuttanut ratkaisevasti nootin syntymiseen. Kekkonen ja Kreml pelasivat samaan maaliin.

Kremlin tuki Suomen presidentin uudelleenvalinnalle tuli niin musertavilla ylikierroksilla, että siitä oli Suomelle ja Kekkoselle enemmän haittaa kuin hyötyä. Nootin musertava voima ei johtunut pelkästään Neuvostoliiton suomalaisia kauhistuttavasta konsultaatiovaatimuksesta. Sen tehoon vaikutti myös Yhdysvallan yritys komentaa Kekkonen katsomaan vaieten sivussa, kun supervallat selvittäisivät välejään Suomen kustannuksella.

Kekkosen yöpakkasten kokemuksista kehittämän opin ytimenä oli: ei koskaan enää yöpakkasia. Tämä oppisisältö vahvistui noottikriisissä, kun Kekkonen toisen kerran meni henkilökohtaiseen takuuseen Suomen ulkopolitiikan jatkuvuudesta. Kekkonen voitti vuoden 1962 presidentinvaalin Moskovan tuomariäänillä, ja samalla hän sai varoituksen: liian lähelle länttä ei pidä mennä.

Kansainvälinen lehdistö päätteli Suomen itsenäisyyden kaventuneen. Hongan luopuminen presidenttiehdokkuudestaan tulkittiin osoittaneen, että Suomi oli menettänyt mahdollisuuden vapaaseen presidentinvaaliin. Suomen lähetystöjen saamien keskusteluohjeiden mukaan olisi turha yrittää vähätellä nootin vaikutusta Suomen sisäiseen tilanteeseen. Sen sijaan oli tärkeää korostaa, että Suomi päättää itse omista asioistaan. Sen perusteella, mitä nyt tiedetään, suomalaisten maailmalle levittämä viesti noottikriisin sisällöstä oli loogisesti perusteltavissa. Kriisin myrkyttämässä ilmapiirissä lännessä ei kuitenkaan uskottu sanaakaan suomalaisten vuolaasta todistelusta.

Kremlin vastaus Kekkosen avunpyyntöön oli nootti, joka totta vieköön varmisti Kekkosen valinnan, mutta aiheutti samalla vuosikymmeniä vaikuttaneen mainehaitan Suomelle ja Kekoselle. Noottikriisi ja sitä edeltäneet yöpakkaset alkoivat levittää suomettumispandemiaa kansakunnan kaikkiin kerroksiin.   

Teon nimi 

Kekkosen tapa anella Kremlin tukea presidentinvaaliin oli suomettumista rajuimmillaan.  Hänen poliittinen ryhtinsä romahti. Presidentti eteni vaarallisessa karikossa vauhdikkaammin kuin oli turvallista, ja sai uransa rajuimman pohjakosketuksen. Se rasitti Suomen suvereniteettia pitkään, ja jätti jälkensä sen historialliseen profiiliin. 

Kun nämä havainnot luetaan kirjaimellisesti ja aikajärjestyksessä, Kekkosen rooli paljastuu koko karuudessaan. Suomen ulkopoliittisen linjan suojaksi luotujen naamioiden putoaminen paljastaa todellisuuden rumat kasvot. Ennen kuljin jossain määrin tutkijakollegoiden valtavirran mukana. Ajattelin, että Kekkonen sai sittenkin aikaan enemmän hyviä asioita kuin mainehaittaa, mutta en enää. Pikemminkin päin vastoin. Uudessa räikeässä valaistuksessa Kekkonen näyttää erilaiselta kuin ennen.

Hän tuntuu ajautuneen ristiriitaan valtiosääntöoikeuden pääperiaatteiden kanssa. Kun katsotaan kylmin silmin, mitä Kekkonen kirjoitti noottikriisiä edeltäneinä vuosina tekemissään reaaliaikaisissa muistiinpanoissa, noottikriisi alkaa hahmottua uudella tavalla.

Tapahtui niin, että Suomen tasavallan presidentti pyysi Kremlin ylintä poliittista johtoa osallistumaan Suomen presidentinvaaliin tavalla, josta olisi hyötyä Kekkoselle henkilökohtaisesti. Hän tarjosi Kremlille mahdollisuus kajota Suomen valtiollisen olemuksen kaikkein herkimpään instituutioon Neuvostoliiton etujen mukaisesti.

Kekonen liikkui jo yöpakkasten, mutta varsinkin noottikriisin aikaan valtio-oikeuden vaaralliseksi määrittämällä raja-alueella. En uskalla yrittää määritellä, mikä olisi hänen tekonsa nimi oikeusprosessissa. Se ei varmaan ollut maanpetos, pikemminkin siinä on piirteitä, jotka muistuttavat lainsäädännössä valtiopetokseksi nimetyn teon tunnusmerkkejä.

Teon nimikkeellä ei kuitenkaan ole merkitystä, koska Kekkosen aikaisissa, eikä sen jälkeisissäkään eduskunnissa ollut sellaista enemmistöä, joka olisi voinut nostaa syytteen valtakunnanoikeudessa Kekkosen teon nimen ja seuraamusten määrittämiseksi. Se ei estä noottikriisin historiantulkintaa.

Historiallisen arvion julkinen esittäminen Kekkosen toiminasta on eri asia kuin olisi presidentin valtiopetoksen valmistelusyytteen käsittely tuomioistuimessa. Presidentti ei toiminut Suomen valtiosäännön muuttamiseksi, joka kuuluu lainsäädännössä valtiopetoksen tunnusmerkkeihin. Mutta Kekkonen oli yhteydessä vieraan valtion edustajaan, ja tarjosi neuvostojohdolle mahdollisuuden vaikuttaa Suomen presidentinvaaliin, joka olisi jäänyt ilman valtiosäännön luomaa koskemattomuussuojaa.

Ennen tämän menettelyn käsittelyä tuomioistuimessa, eduskunnan perustuslakivaltiokunta olisi joutunut arvioimaan, mikä voisi olla oikea teon nimi ja seuraamus siitä, että Kekkonen valmisteli vieraan vallan edustajan kanssa Suomen perustuslain vaalimenettelyä koskevien säädösten sivuuttamista. Valtiosääntöoikeuden pikemmin punaiselle kuin harmaalle vyöhykkeelle kuuluvan tilanteen hallinta olisi ollut vaikeaa perustuslakivaliokunnalle. Vielä hankalampaa se on Kekkosen toimia arvioivalle historian harrastajalle, mutta olen ehdoin tahdoin lähtenyt heikolle jäälle. Se on tämän alan toimijalle   tyypillistä, ja sekin tiedetään, että jos jää pettää, se on kiusallista vain historioitsijalle itselleen.  

 

Marsalkan harjoitus

Vuoden 1978 presidentinvaalin jälkeisenä kesänä Neuvostoliiton puolustusministeri marsalkka Dmitri Ustinov tuli viralliselle vierailulle Suomeen. Supervallan ylin sotilaskomentaja oli vallan huipulla ja otettiin vastaan melkein kuin valtionpäämies. Ustinov hämmästytti ja pelästytti isäntänsä perin pohjin. Hän ehdotti yya-sopimuksen mukaisia yhteisiä sotaharjoituksia.

Se ei ollut yllätys niille harvoille, jotka tiesivät 1970-luvun alkupuolen salaisesta konsultaatiosta, mutta muille se oli järkytys. Suppealle sisäpiirille uutta oli ilmeisesti vain se, että Ustinov yritti pehmentää suomalaisten vastarintaa esittämällä harjoitusten pitämistä Neuvostoliiton alueella. Vieraita joukkoja ei tulisi Suomen maaperälle.

Ustinovin ehdotuksen kuuli ensimmäiseksi puolustusministeri Taisto Tähkämaa jo saattaessaan marsalkkaa lentokentältä kaupunkiin, mutta hän ei tainnut heti huomata, miten vakava tilanne oli syntymässä. Ustinov toisti ehdotuksen Pääesikunnassa heti tulonsa jälkeen järjestetyssä tilaisuudessa. Useimmat marsalkkaa isännöineet suomalaiset kokivat ehdotuksen yllättäväksi ja uhkaavaksi.

Marsalkan esityksen mukaan yhteiset sotaharjoitukset olisivat vastapaino Naton harjoituksille Pohjois-Norjassa. Rinnastus oli uhkaava, sillä Suomen yya-sopimukseen perustuva suhde Neuvostoliitoon asettui siinä samalle tasolle kuin Norjan suhde Natoon, liittosuhteeksi. Se olisi vienyt Suomen Varsovan liiton sotilaalliseen rakenteeseen keittiön oven kautta ja lopettanut puheet Suomen puolueettomuudesta. Oli jouduttu perimmäisten kysymysten äärelle, kun yya-sopimus ja Nato esitettiin rinnakkaisilmiöinä.

Ustinov toisti ajatustaan monessa vierailukohteessa ja hyvin erilaisille yleisöille. Projekti oli tarkoitus saattaa päätökseen Kultarannan saunassa. Ustinov koki ensimmäisen takaiskun, kun huomasi Kekkosen kutsuneen saunaseurueeseen myös puolustusvoimain komentaja kenraali Lauri Sutelan. Suomi keskitti puolueukseensa järeintä voimaansa.  

Saunomisen eri vaiheissa Kekkonen torjui Ustinovin itsepintaisesti toistaman yrityksen puhua asevoimien yhteistyöstä. Presidentti ei halunnut Suomen kansainvälisen aseman heikkenevän. Aina kun Ustinov aloitti inttämisen, Kekkonen katkaisi sen ehdottamalla uusia löylyjä tai muita saunarituaalin harmittomuuksia. Kekkonen sanoi jälkeenpäin adjutantilleen, että ainakaan hänen elinaikanaan Neuvostoliitto ei saisi läpi ehdotusta yhteisistä sotaharjoituksista.

Illan päättyessä saunaseurueen suomalaiset jäsenet tulkitsivat vieraiden kokeneen yllättävän tappion. Kun Ustinov huomasi pienen maan siviilipresidentin jallittaneen supervallan marsalkan, hän mutisi suurlähettiläs Vladimir Stepanoville hämmentyneenä: ”Sanoinko minä sen oikein. Eikö sen niin pitänyt mennä.”

 

Presidentti ja kenraali

Pian Ustinovin vierailun jälkeen Kekkonen alkoi katua jyrkkää asennettaan saunakeskustelussa. Hän kehitteli ideaa esikuntaharjoituksista neuvostokenraalien kanssa. Se olisi ollut puolueettomuuttaan korostavalle Suomelle vielä nolompaa kuin yhteiset maastoharjoitukset.  Sutela otti vastuulleen, että neuvostoliittolaiset eivät koskaan saisi tietää, miten lähellä Kekkonen sittenkin oli myöntymistä.

Hän lähti syyskuun lopulla 1978 Neuvostoliittoon lomamatkalle, josta oli sovittu ennen Ustinovin vierailua. Sutela varautui neuvostokenraalien yrityksiin jatkaa keskustelua siitä, mihin Kultarannan saunassa jäätiin. Kekkonen pyysi, että kenraali ei aina heti panisi hanttiin vaan kuuntelisi. Presidentti suositteli komentajan matkalukemiseksi yya-sopimusta. Hän puhui kuin rippi-isä, joka pelkäsi oppilaansa horjuvan uskossaan.  

Sutela sai Ustinoville viemisiksi suljetun kirjeen, jonka sisällöstä hän kuuli vasta paljon myöhemmin. Siinä Kekkonen esitti pitävänsä varmana, että Sutelan vierailusta tulee ”tärkeä rengas maittemme puolustusvoimien välisessä kanssakäymisessä”. Rivien väliin kirjoitettu puolittainen lupaus oli juuri se asia, jonka torjumista Sutela piti tärkeimpänä tehtävänään. 

Moskovan neuvottelujen isännät kuittasivat Sutelan osuuden Ustinovin epäonnistuneesta Suomen-matkasta. He majoittivat Suomen puolustusvoimain komentajan yksin autioon palatsiin, jonka sähköt ja vedenjakelu oli katkaistu. Sutela paleli yli yön pimeydessä ja kosteudessa.

Ohjelmaan kuuluneella lomamatkalla Mustalle merelle isännät yrittivät virittää Sutelalle hunaja-ansan. Hänen seurueeseensa ujutettiin elegantti kaunotar tarjoamaan palveluksiaan. Tavoitteena oli tilanne, jonka taltiointi olisi vaientanut pysyvästi Kremlille hankalan suomalaiskenraalin. Sutela pyysi daamin poistamista seurueesta.

Neuvotteluissa isäntiensä kanssa Sutela torjui Ustinovin yritykset jatkaa Suomen-vierailulla alkanutta keskustelua ”yhteisesti kiinnostavista asioista”. Sutela toimi toisin kuin Kekkonen lupasi suljetussa kirjeessään Ustinoville. Sen sisällön salaminen Sutelalta oli Kekkosen virhe. Jos presidentti olisi kertonut siitä puolustusvoimain komentajalle, Sutelan olisi ollut pakko ryhtyä neuvottelemaan Ustinovin kanssa sotilaallisen yhteistyön kehittämisestä. Sen jälkeen suomalaisten olisi ollut turha yrittää puhua puolueettomuudestaan,

Kotiin tultuaan Sutela kertoi Kekkoselle ja pääesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Ermei Kanniselle muunneltua totuutta. Hän vakuutti, että yhteistyön kehittämistä ei yritetty ottaa puheeksi, ja vaikeni saamastaan sivistymättömästä kohtelusta. Kenraali kantoi hiljaisuudessa myös korkean esimiehensä epälojaalisuuden, kun presidentti oli pimittänyt komentajalta tämän hoidettavana olleisiin neuvotteluihin oleellisesti liittyneen kirjeen sisällön. Presidentti osoitti epäluottamusta puolustusvoimien komentajalle

Sama tilanne oli ollut jo edellisvuonna, kun Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanov oli puhunut diplomaattipiireissä aikovansa tuhota Sutelan uran. Kenraali sanoi presidentille voivansa erota, jos se helpottaisi Suomen asemaa. Kekkonen torjui tarjouksen kummallisella tavalla. Hän sanoi, että Sutelan ero riippuisi Neuvostoliiton asenteesta. Sutela kirjasi muistiinpanoihinsa: ”En pitänyt siitä vastauksesta.”

Tasavallan presidentti alisti Suomen puolustusvoimain komentajan asemasta päättämisen Kremlin johdolle.  Hänen menettelynsä olisi ollut skandaali, jos tieto siitä olisi tullut julkisuteen, mutta Sutela vaikeni.

Kekkonen ei ollut keskeistä avustajaansa tukeva ja kannustava johtaja vaan väistyi taustalle vaikeuksien uhatessa. Ennen Ustinovin ja Stepanovin aiheuttamia tilanteita näin oli tapahtunut jo 1970-luvun alussa. Silloin Sutela katkaisi Kekkosen lupaa kysymättä salaisen sotilaallisen konsultaation. Muuten neuvostokenraalit olisivat voineet saamiensa tietojen perusteella vaatia suomalaisia sotilaallisiin yhteistoimiin neuvostoarmeijan kanssa.

Kekkonen jätti kolme kertaa Sutelan yksin ottamaan vastaan Kremlin kiukun, mutta kenraali selvisi siitä kaikesta liput liehuen. Hän oli Suomen kylmän sodan sankari.

Kekkosen juhannuspommi

Suomen sisäpolitiikan yleissuuntana oli 1970-luvulla kokoomuksen kannatuksen kasvu, mutta se ei heijastunut hallituspolitiikkaan. Neuvostoliitto piti konservatiiveja kestopaitsiossa. Sen suhde kokoomukseen ei perustunut pelkästään Moskovan tilannearvioon, vaan myös sinne Suomesta lähetettyihin neuvoihin ja toivomuksiin, jotka perustuivat innokkaiden neuvostoystävien sisäpoliittisiin laskelmiin. 

Vasemmisto tarvitsi työtätekevien etuja polkevan vihollisen. Kun sellaista ei ollut, se piti keksiä, ja kokoomus oli luonteva valinta siihen rooliin. Pitkään jatkunut ilmiö vahvistui dramaattisesti kevään 1979 eduskuntavaaleissa. Kokoomus voitti 12 lisäpaikkaa, saman verran kuin SKDL menetti. Kokoomuksella oli eduskunnan toiseksi suurin ryhmä.

Juuri ennen vaaleja Pravdassa ja Izvestijassa julkaistut karkeat kokoomuksen parjaukset rajasivat vaalien jälkeen alkaneiden hallitusneuvottelujen käytössä olleita vahtiehtoja. Kokoomusta herjaavien kirjoitusten taustavoimaksi tai ehkä kirjoittajaksikin arveltiin asemastaan kulissien takana taistellutta Stepanovia. Tarkoitus oli pelotella suomalaisia, mutta vaikutus oli päinvastainen.

Eduskunnan puhemies Johannes Virolainen kommentoi tilannetta vähän ennen juhannusta Suomen Kuvalehdelle antamassaan haastattelussa. Hän arvioi, että kokoomus ei päässyt hyötymään vaalivoitostaan, koska ”yleiset syyt” estävät sen pääsyn hallitukseen. Hän ei suostunut täsmentämään, tarkoittiko ”yleinen” samaa kuin ”ulkopoliittinen”. Kaikki tiesivät sen muutenkin.  

Virolaisen lausuma oli ennenkuulumaton, sillä näin suoraa puhetta ei yleensä niihin aikoihin kuultu. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa, joka oli viljellyt tällaista suoruutta. Pääministeri Mauno Koivisto oli aikaisemmin sanonut kokoomuksen jäämisen hallituksesta johtuneen ”peitetyistä asioista”, jotka voidaan tarvittaessa ottaa esiin. Virolainen sai kuitenkin kantaa yksin tällaisen synnin taakan. 

Kekkonen käski ulkoministeriön alivaltiosihteeri Keijo Korhosen ja presidentin kansliapäällikkö Juhani Perttusen luonnostelemaan vastaiskun käsikirjoituksen, ja evästi, että ”pankaa sitten raskaimman jälkeen”. Korhonen kertoo muistelmissaan jarrutelleensa hurjaa menoa pitääkseen tyylilajin presidentin arvovallan tasolla. Teksti syntyi puolessa tunnissa, ja Kekkonen hyväksyi sen Korhosen muistaman mukaan suuremmitta mutinoitta. Se ei ollut erityisen maltillinen, millainen se olisikaan ollut, jos Korhonen olisi presidentin ohjeen mukaan päästellyt täysillä.

Kekkonen lisäsi Virolaiseen kohdistuneen vastaiskun dramaattista tehoa lukemalla lausunnon suorassa televisiolähetyksessä, ääni aidosta kiukusta väristen. Hän sanoi, että Virolainen oli antanut väärän todistuksen maansa ulkopolitiikasta ja aiheuttanut valtakunnalle vahinkoa. Juhannuspommi oli samanlainen itse aiheutettu ongelma kuin Kekkosen Neuvostoliitolle esittämä pyyntö vaalituesta ja siitä seurannut nootti.

Juhannuspommi ei räjähtänyt silmille siksi, mitä Virolainen sanoi, vaan siksi, miten Kekkonen reagoi. Hän oli vanhetessaan vähintään yhtä suomettunut kuin voimansa vuosina yöpakkasten ja noottikriisin aikana. Presidentin lähipiiri oli vuosikaudet seurannut syrjästä vaieten hänen dementiansa kehitystä, myös silloin kun niistä aiheutui kansallisen epämukavuuden lisäksi myös ja turvallisuusriskejä.

AHVEANMAAN ASEMAN LYHYT HISTORIA

ESS 12.10.2023

Ulkoministeriö tuntuu viestivän, että Venäjän konsulaatti Maarianhaminassa on pysyvä instituutio täältä ikuisuuteen. Suomen pääkonsulaatti Pietarissa ja Venäjän Turun-konsulaatti suljettiin Venäjän rajoilla tavaksi tulleella matalalla profiililla ja nopeasti, mutta kajoaminen Venäjän Ahvenanmaa-konsulaattiin onkin äkkiä mahdotonta.

Suomi on sivuuttanut kahden kaikkein pyhimpiin kuuluvan sopimuksen, Pariisin rauhan ja yya-sopimuksen Suomen suvereniteettia loukkaavat artiklat. Se tapahtui Wienissä 23.5.1969 tehdyn valtiosopimusoikeutta koskevan yleissopimuksen 62. artiklan mukaisesti, täsmälleen niin kuin kansainvälisen sopimusoikeuden statuutit määräävät.

Päätöstä julkistaessaan syksyllä 1990 presidentti Mauno Koivisto totesi, että näiden sopimusten Suomen ulkosuhteita ja puolustusvoimien aseistusta koskevat artiklat olivat menettäneet merkityksensä, koska ne perustuivat ”olosuhteisiin, jotka eivät enää vallitse”. Hänen sanontansa oli suora lainaus Wienin yleissopimuksen tekstistä.

Mikä on se ajatuksenkulku, jonka mukaan tämä periaate ei koskisi Neuvostoliiton Suomelle 1940 sanelemaa sopimusta Ahvenanmaan konsulaatista. Luultavasti ulkoministeriön ihmisille ei tarvitse erikseen kertoa, mitkä kaikki tämän pakkosopimukseen solmimiseen aikanaan vaikuttaneet olosuhteet eivät enää vallitse ja ovat menettäneet merkityksensä jo ennen Suomen Nato-jäsenyyttä, joka sekin oli melkoinen muutos.

x x x

Näyttää siltä kuin ulkoministeriössä tulkittaisiin Venäjän konsulaatin valvovan Genevessä yli sata vuotta sitten tehdyn sopimuksen määräämää Ahvenanmaan aseettomuutta ja puolueettomuutta. Se on kummallinen ajatusten kuperkeikka.

Mikään vuodesta 1917 lähtien Venäjällä toiminut valtio ei ole allekirjoittanut Geneven sopimusta. Niille sitä sopimusta ei ollut olemassakaan. Viimeistään Kremlissä Suomelle saneltu konsulaattisopimus korvasi venäläisessä ajattelutavassa Geneven sopimuksen.

Neuvostolaivastolla oli toisen maailmansodan aikana kolme suunnitelmaa Itämerellä operoinnista eri tilanteissa. Niiden kaikkien ensimmäinen vaihe oli maihinnousu Ahvenenmaalle.

Maarianhaminan konsulaatin aseettomuusvalvonnan piti varmistaa, että muiden valtioiden laivastot eivät tule häiritsemään, kun Neuvostoliitto toteuttaa sotasuunnitelmiaan Ahvenanmaalla. Konsulaatin aseettomuusvalvonta ei nykyisinkään koske Venäjän aseita, ja puolueettomuudesta siinä ei ole häivähdystäkään.

Ulkoministeriön väen lisäksi myös presidenttiehdokas Alexander Stubbilla olisi historian opiskelun paikka. Näiltä tahoilta kuuluneet Ahvenanmaa-lausumat tuntuvat neuvostopasifismin trollaukselta.

MAX JAKOBSONIN LINJA

Etelä-Suomen Sanomat 28.9.2023

Maanpuolustuskurssiyhdistys järjestää juhlaseminaarin Max Jakobsonin syntymän 100-vuotispäivän kunniaksi. Hän osallistui kylmän sodan aikana aktiivisesti turvallisuuspoliittiseen taustatyöhön ja oli mukana ensimmäisellä maanpuolustuskurssilla keväällä 1961. Hänet kutsuttiin 1975 perustetun Elinkeinoelämän valtuuskunnan ensimmäiseksi toimitusjohtajaksi.

Turvallisuuspolitiikan kehittäminen ja Evan toimintalinjan luominen olivat hänen yhteiskunnallisen vaikuttamisensa valtavirtaa. Tätä toimintaympäristöä hallitsi vasemmisto– ja suomettumispropagandan vahva nousu, mutta Jakobsonin yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei perustunut niiden kommentointiin vastapropagandalla.

Hän esitti yksipuisen totuuden rinnalle moniarvoisuutta, joka antaa mahdollisuuden kehittää ajatuksia yleisistä ja yhteisistä asioista. Hän tarjosi henkisen valtavirran rinnalle vaihtoehtoja, ja jätti valinnan niistä jokaisen omaan harkitaan. Jakobson vaikutti yhteiskunnallisen ajatteluun valinnanvapauden evankeliumilla.

Yleisradikalismin ja neuvostoystävyyden rinnalla oli mahdollista ajatella suomalaiskansallisesti ja epäideologisesti. Romanttisen sosialismin kilpailijaksi nousi historialliseen näkemykseen perustuva kansallinen identiteetti. Jakobson havainnoi, että ihmisen arvoinen elämä näyttää toteutuneen parhaiten siellä, missä toimii moniarvoinen yhteiskunta, markkinatalous ja länsimainen demokratia.

                                            x                                          x                                           x

Jakobsonilla oli merkittävä taustarooli vuoden 1982 presidentinvaalien edellä. Hänen ja Evan puheenjohtaja Mika Tiivolan tavoitteena oli varmistaa vaalin toteutus perustuslain mukaisessa järjestyksessä ja Neuvostoliiton pitäminen erossa siitä.

Tiivola sanoi, että Evassa oli edustettuna niin monenlaisia intressejä, että se ei voinut asettua kannattamaan tai vastustamaan ketään ehdokkaista. Väistöliike antoi mahdollisuuden jarrutella Kremliä loukkaamatta neuvostojohdon suosiman Ahti Karjalaisen nousua presidenttiehdokkaaksi,

Evan viestin ytimenä oli kansallinen itsenäisyys: ”Vapaan suomalaisen yhteiskunnan tulevan kehityksen kannalta on kaiken perusta se, että me suomalaiset […] valitsemme vapaasti tasavallan presidentin.”

Lähes itsestäänselvyyden taakse oli kätketty neuvostovaikutuksen torjunta Suomen demokratian tärkeimpiin kuuluvassa vaalissa. Jakobsonin yhteysverkosto oli osoittanut hänelle jo loppusyksyllä 1981, että Kreml oli vetänyt tukensa Karjalaiselta. Neuvostoliitto joutui toteamaan, että sillä ei enää ollut vaikutusvaltaa Suomen presidentinvaalissa, kuten sillä oli Kekkosen aikana.

NIINISTÖN LINJAN SUUNTA JA TULOS

14.9.2023 Etelä-Suomen Sanomat

Sauli Niinistön julkista puhetapaa sanottiin vielä 2010-luvun lopulla epämääräiseksi. Nato-keskustelijat kävivät tätä dialogia maireilemalla vakiomuotoisesti Kremlille. Niinistö on pitkästä aikaa ensimmäinen presidentti, joka kertoo julkisesti, millaisia polkuja hänen ajatuksensa kulkee.

Kun hän ei pudotellut yksioikoisia tokaisuja Naton puolesta tai sitä vastaan, turvallisuuskeskustelun kellokkaat julistivat, että hän vastusti, sanoipa mitä tahansa. Pari esimerkkiä arvoituksellisina pidetyistä Niinistön lausumista, joiden logiikka on niin kirkas, että kärryiltä putoajien pitäisi hävetä.

Esimerkiksi Kultaranta-keskustelussa 19.6.2016: "Vahvat puolustusvoimat ennaltaehkäisevät konflikteja nostamalla hyökkääjän kynnystä. Ehkä harvemmin ajatellaan, että ne luovat myös kiinnostusta kumppanuuteen. Näin vahva puolustuskyky luo mahdollisuuksia sitäkin epätodennäköistä tilannetta silmällä pitäen, ettei ennaltaehkäisy riittäisi." Tai Lahdessa 27.4.2017: "Vahvat puolustusvoimamme tarkoittavat, että kynnys tänne väkisin tulemiseen on korkea. Toisaalta olemme samalla myös houkutteleva kumppani yhteistyölle."

Niinistö sanoi MTV3:n ehdokastentissä 14.12.2017: "... maailma muuttuu, ja tarve mahdollisesti jättää jäsenhakemus voi ilmetä". Hän yksilöi pariinkin kertaan, millaisissa tilanteissa hän harkitsisi Nato-jäsenyyttä, Kultaranta-keskustelussa 19.6.2016: Jos Ruotsi liittyy Na¬toon, "asetelman muuttumista pitää vakavasti miettiä". Helsingin Sanomissa 4.1.2018: Jos venäläiset alkavat nähdä Suomen "samanlaisina vihollisina kuin Naton, olemme menettäneet mahdollisuuden pysyä kriisien ulkopuolella, ja silloin ei ole mitään hävittävää. Silloin sitä on vakavasti harkittava".

Niinistö on asettunut hyvin luontevasti presidentin rooliin, mutta hänessä asuu myös pieni poliitikko. Historian luonnonlain mukaan ei riitä tietää, mikä olisi järkevää, vaan pitäisi keksiä myös, miten järkevän asian ääneen sanonut ehdokas pääsisi asemaan, jossa voisi toteuttaa ajatuksensa.

Suomen turvallisuuden ytimeen tultiin, kun Niinistö sanoi, että jos Venäjä suhtautuu Suomeen kuin se olisi Nato¬-maa, Suomen liittoutuminen ei loisi uutta uhkaa. Hän ei sanonut, että tämä Nato-jäsenyyden ehto oli täyttynyt jo 2010-luvun lopulla. Presidentti jäi odottamaan, että kansalaiset huomaavat sen itse. Niin syntyisi kestävä turvallisuusnäkemys.

Edes Niinistön kyky lukea tilannetta ei riittänyt äkilliseen Nato-loikkaan. Se tapahtui vasta Kremlin vaadittua idän ahdingossa kärvistelleitä suomalaisia alistumaan taas Venäjän komentoon. Putin ei saanut, mitä tilasi, Suomi sai. 

AHVENANMAA KANSAINVÄLISESSÄ SOPIMUSOIKEUDESSA

Suomen Sanomat 31.8.2023

Kansainvälisen sopimusoikeuden gurut ovat huolestuneet Ahvenanmaan asemaa pohtivasta keskustelusta. Menettääkö Suomi maineensa oikeusvaltiona, jos se yrittää mitätöidä Ahvenanmaan kansainvälistä asemaa määrittävät sopimukset?

Nämä huolestuneet tahot ovat ohittaneet vaieten historiallisen ennakkotapauksen vuodelta 1990. Silloin presidentti Mauno Koivisto vapautti yksipuolisella Pax-tulkinnallaan Suomen niistä Pariisin rauhansopimuksen ja yya-sopimuksen artikloista, jotka loukkaavat Suomen suvereniteettia.

Koivistoon Pax-tulkinta ei ollut presidentin soolo. Hänen siitä käyttämänsä sanamuodot olivat peräisin puolustus- ja ulkoministeriöiden muistioista. Ne osoittivat, että Pariisin rauhansopimuksen ja yya-sopimuksen sotilaalliset artiklat eivät kansainvälisen sopimusoikeuden mukaan enää velvoita Suomea.

Koivisto totesi näiden artiklojen menettäneen merkityksensä, koska ne perustuivat ”olosuhteisiin, jotka eivät enää vallitse”, ja loukkaavat Suomen suvereniteettia.

Hänen sananvalintansa kuulosti kummalliselta, mutta se noudattaa kansainvälisen oikeuden keskeisiin sopimuksiin vuodesta 1969 lähtien kuuluvan Wienin yleissopimuksen 62. artiklaa. Sen mukaan valtioiden välisen sopimuksen asettamat velvoitteet menettävät merkityksensä, jos sen solmimiseen vaikuttaneet olosuhteet ovat ratkaisevalla tavalla muuttuneet.

Ovatko siis Ahvenanmaan aseettomuutta, puolueettomuutta ja Maarianhaminan konsulaatti koskeneita sopimuksia tehtäessä vallinneet olosuhteet edelleen olemassa, vai ovatko ne muuttuneet?

Kaikki Genevessä 1921 tehdyn Ahvenanmaa-sopimuksen allekirjoittajamaat kuuluvat Natoon sen jälkeen, kun Ruotsin jäsenyyssopimus on ratifioitu. Ahvenanmaa-sopimuksen syntyyn vaikuttaneet olosuhteet ovat muuttuneet sillä tavalla, että Itämeren rantavaltiot arvioivat alueensa turvallisuutta nyt toisin kuin sata vuotta sitten. Siksi Geneven sopimus ei voi rajoittaa nyt eikä tulevaisuudessa läntisen puolustusliiton toimintaa Suomen lounaissaaristossa.

Venäjän konsulaatti Maarianhaminassa perustuu Neuvostoliiton Suomelle 1940 sanelemaan asiakirjaan, jota Suomi vahvasti vastusti. Sen syntymisen vaikuttaneet olosuhteet ovat ratkaisevalla tavalla muuttuneet, sillä Kremlin silloista diktaattoria ja hänen johtamaansa valtiota ei enää ole, ja Suomi on Naton jäsen.

Genevessä tehty sopimus Ahvenanmaan aseettomuudesta ja puolueettomuudesta sekä Stalinin Suomelle sanelema konsulaattisopimus ovat menettänet merkityksensä. Kansainvälinen sopimusoikeus tukee vahvasti Suomessa virinnyttä ajatusta lopettaa näiden sopimusten asettamien velvoitteiden noudattaminen. 

ENTÄ SITTEN, JOS HALLITUS KAATUU

17.8.2023 ESS

ENTÄ SITTEN, JOS HALLITUS KAATUU

Enää ei ole kysymys siitä, nauttiiko joku perussuomalaisten ministeri puolueen puheenjohtajan ja eduskuntaryhmän tai pääministerin tai eduskunnan luottamusta.

Kaksi perussuomalaisten ministeriä on sanoutunut irti vanhoista rasistisista kirjoituksistaan, mutta ne eivät ole kadonneet olemattomiin. He eivät voi vapautua siitä taakasta julistamalla ehdotonta sitoutumistaan hallitusohjelman nollatoleranssiin rasismille. Jos hallitus ja eduskunta suostuvat katsomaan läpi sormien vuosia sitten ilmennyttä rasismia, se ei ole nollatoleranssia.

Vaikka väkisin vääntämällä saataisiin aikaan näennäinen yhteisymmärrys, kannattaa ehkä ennakoida tuleva tilanne. Perussuomalaisten ykkösjohtajat nauttivat ministeriydestään, ja se voi luoda hallitukselle jonkinlaista työrauhaa, vähäksi aikaa ehkä. Heidän eduskuntaryhmänsä takapenkkiläiset ovat kuitenkin arvaamatonta väkeä. Tämän kesän katastrofi voi toistua koska tahansa.  

Hallituksen suururakka valtiontalouden, hoitoalan ja koululaitoksen päällekkäisten katastrofien selvittämisessä ei voi onnistua huterassa yhteistyössä perussuomalaisten kanssa. Sosiaalidemokraattien suunnalla on näkynyt vihjeitä siitä, että sinipunahallituksen mahdollisuudet kannattaisi vielä tutkia kunnolla.

Sosiaalidemokratian aatteellista ydintä pitäisi lamasta huolimatta rauhoitella myönnytyksillä. Vastasuorituksena olisi kohtuullista odottaa joustoa niin että kaikkien välttämättömäksi ymmärtämä valtiontalouden kustannusten karsinta onnistuu. Tällä poliittisella kaupankäynnillä voisi olla mahdollista rakentaa kahden ison ja voimakkaan puolueen yhteistyö hyvinvointivaltion pelastamiseksi moninkertaisilta katastrofeilta. Se olisi tämän hallituksen isänmaallinen velvollisuus.

Jos sinipuna ei onnistuisi, vähemmistöhallituskaan ei olisi välttämättä katastrofi. K.A. Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus onnistui 1940-luvun lopulla rajussa kommunismin vastaisessa taistelussa. Sitä tukivat kaikessa hiljaisuudessa, mutta tehokkaasti presidentti J. K. Paasikivi ja oppositioon jääneet keskusta ja oikeisto. Se pelasti Suomen länsimaisen demokratian ja loi mahdollisuudet Neuvostoliiton häikäilemättömän aggressiivisuuden torjunnalle.

Petteri Orpon vähemmistöhallituksella olisi 2020-luvulla yhtä massiivinen tehtävä kuin K. A. Fagerholmin ministeristöllä 1940-luvulla. Jos eduskunnassa on kansallista johtajuutta yli puoluerajojen, yhteiskunnan ahdingosta pelastaminen voisi ehkä sittenkin onnistua.elastaminen voisi ehkä sittenkin onnistua.

HYVÄLTÄ EI NÄYTÄ UKRAINALLE, VENÄJÄLLE EIKÄ EUROOPALLE

ETELÄ-SUOMEN SANOMAT 3.8.2023

Outo tunne, kun huomaan seuraavani lämpimän innostuneesti Ukrainan surkeasti alkaneen vastahyökkäyksen kääntymistä uuteen vaiheeseen. Se ei ole sodan ihannointia.

Supervalan törkeää hyökkäystä ei voi torjua ilman hyökkääjän lannistamiseen tarvittavaa asevoimaa. Laittoman sodan uhrilla on oikeus vallata takaisin hyökkääjän ryöväämät alueet. Se on puolustussotaa, joka kuuluu itsenäisen valtion luontaisiin oikeuksiin.

Siksi en häpeä ollenkaan salaista toivettani, että Ukraina pystyisi ihan oikeasti tuhoamaan Krimille maayhteyden avaavat sillat. Tähän asti saatujen näyttöjen perusteella se ehkä voisi olla mahdollista. Siitä kuitenkin vasta alkaisi todellinen tuskien taival, ennen kuin koko Krim olisi Ukrainan hallussa.

Ukrainan vastahyökkäyksen menestymiseen viittaava heikko signaali levisi kansanväliseen uutismediaan 29.7.2023. Sen mukaan jotkut Venäjän sotavoimien yksiköt olisivat raskaiden tappioiden jälkeen kieltäytyneet jatkamasta taistelua. Nämä tiedot katosivat kuitenkin äkkiä näkyvistä. Ne taisivat olla ukrainalaisten toiveajatteluun perustuvaa sotapropagandaa. Ilmeisesti Venäjän hyökkäysarmeija on ryhdistäytynyt.

Ukrainan älykäs puolustustaistelu näyttäisi luovan edellytykset vastahyökkäyksen jatkumiselle. Se on ottanut lännestä saamaansa asejärjestelmät nopeasti hyötykäyttöön. Se näyttää pystyvän entistä tiuhemmin kiusallisiin drone-yllätyksiin Moskovassa, eri puolilla Venäjää ja Krimin sotilaskohdissa. Epävarmuuden ja hämmennyksen aiheuttaminen viholliselle on klassisen sotataidon mestaruutta ja sen Ukraina näyttää hallitsevan.

Ei kuitenkaan ole varmuutta siitä, että näillä eväillä saataisiin aikaan ilmiselvä lopputulos, joka perusteella rauhanneuvottelu voisi tuottaa kestävän tuloksen. On vaikea kuvitella Ukraina tyytyvän vähempään kuin kaikkien Venäjän valtaaminen alueiden palauttamiseen. Siihen Venäjä ei voi suostua, paitsi jos Putinin hallinto luhistuu täysin. Se loisi nykyistä vielä vaarallisemman ja arvaamattomamman tilanneen. Hyvältä ei näytä.

Tämä kriisi voi jäätyä ikiroutaan. Jos Venäjän ylimmässä johdossa tapahtuisi dramaattista muutos, uusi Venäjä tuskin lähtisi neuvottelemaan, vaan yrittäisi raivata Putinin jättämät rauniot voidakseen joskus myöhemmin jatkaa hyökkäystä Ukrainaan.

Ukrainan tulevaisuus on synkkä, mutta niin ovat Venäjänkin näkymät. Eurooppaan on laskeutumassa pimeä ja kylmä yö, ja silloin aamua koittoa joudutaan odottamaan pitkään.

AHVENANMAAN DEMILITARISOINTI ?

Ahvenanmaan kansaedustaja Mats Löfsröm osoitti 21.7.2021 Helsingin Sanomissa julkaistussa haastattelussa, että hän ei tunne kotimaakuntansa historiaa. Hän sanoi, että ensimmäinen Ahvenanmaan demilitarisointisopimus on vuodelta 1856.

Silloin Krimin sodan voittajat pakottivat Venäjän keisarin lupaamaan, että Ahvenanmaata ei linnoiteta. Tähän liitetystä sopimustekstissä ei ole sanaakaan demilitarisoinnista. Silti Ahvenanmaalla julkaistun tekstin toimittaja on merkinnyt virheellisesti sen otsikoksi ”1856 DEMILITARISOINTISOPIMUS”. Sopimuksen alkuperäinen otsikko ja tekstin pääosat ovat tässä:

xxxxxxxxx

RANSKAN, SUUR-BRITANNIAN JA VENÄJÄN VÄLINEN, AHVENANMAAN SAARIA KOSKEVA SOPIMUS. TEHTY PARIISISSA 30 PÄIVÄNÄ MAALISKUUTA 1856

 

Kaikkivaltiaan Jumalan nimessä.

Hänen Majesteettinsa Suur-Britannian ja Irlannin Yhdistyneen Kuningaskunnan Kuningatar,

Hänen Majesteettinsa Ranskalaisten keisari ja

Hänen Majesteettinsa Kaikkien Venäläisten Keisari,

 jotka haluavat laajentaa heidän kesken vallinneen ja niin onnellisesti palautetun, Itämaita koskevan yksimielisyyden käsittämään myöskin Itämerta ja siten varmentaa yleisen rauhan edut, ovat päättäneet tehdä sopimuksen ja tässä tarkoituksessa määränneet:

 

Hänen Majesteettinsa, Ranskalaisten keisari. Kreivi Alexandre Colonna-

Walewski (arvonimet), Paroni François Adolphe de Bourquennay (arvonimet),

Hänen Majesteettinsa Suur-Britannian ja Irlannin Yhdistyneen Kuningaskunnan Kuningatar, Paroni George William Frederic Clarendon (arvonimet) ja Paroni Henry Richard Charles Cowley (arvonimet)

Hänen Majesteettinsa Venäjän Keisari: Kreivi Alexis Orloff (arvonimet),

Paroni Filip Brunnow (arvonimet),

Jotka vaihdettuaan oikeiksi ja päteviksi havaitut valtakirjansa, ovat sopineet seuraavista artikloista:

 

1 artikla.

Noudattaakseen Heidän Majesteettiensa Suur-Britannian ja Irlannin Yhdistyneen Kuningaskunnan Kuningattaren ja Ranskalaisten Keisarin toivomusta, selittää Hänen Majesteettinsa kaikkien Venäläisten Keisari, että Ahvenanmaan saaria ei linnoiteta ja ettei siellä tule säilytettäväksi tai rakennettavaksi mitään sotilaallista tai merilaitosta.

 

2 artikla.

Tämä sopimus, joka on liitetty tänä päivänä Pariisissa allekirjoitettuun yleiseen

sopimukseen, on ratifioitava, ja ratifioimisasiakirjat ovat vaihdettavat neljän viikon kuluessa tai aikaisemmin, mikäli mahdollista on. Tämän vakuudeksi ovat valtuutetut allekirjoittaneet sen ja varustaneet sen sineteillään.

Tehty Pariisissa, Maaliskuun kolmantenakymmentenä påivänä vuonna 1856.

xxxxxxxxx

Venäjä sotavoimat toimivat Ahvenanmaalla Suomen sodan 1809 päättäneen Haminan rauhan hyväkymisen jälkeen ensimmäisen maailmansodan loppuun asti, yhtä mittaa yli 100 vuoden ajan. Venäjä rakensi sinne 1830 luvulta lähtien Bomarsundin linnoituksen, jonka Britannian ja Ranskan laivasto tuhosivat Krimin sodan aikana 1854. Venäjä alkoi 1906 uudelleen linnoittaa Ahvenanmaata, ja sai siihen luvan Britannialta ja Ranskalta, jotka 50 vuotta aikaisemmin olivat vaatineet alueen linnoittamattomuutta.

Venäjän sotavoimat poistuivat Ahvenanmaalta 1918 Saksan merivoimien maihinnousun jälkeen. Saksan ja Neuvosto-Venäjän välillä tehty Brest-Litovskin rauhansopimus määräsi Ahvenanmaa linnoittein purkamisesta mahdollisimman nopeasti.  

Geneven sopimus 1921 määräsi Ahvenanmaan demilitarisoinnista, muta toisen maailmansodan aikana Suomen puolustusvoimien yksiköt olivat Ahvenanmaalla torjumassa sen alueen koskemattomuuden loukkaukset. Suomalaiset aloittivat Ahvenanmaan linnoittamisen, mutta Neuvostoliito esti sen.

Moskovan Kremlissä Suomelle 1940 saneltu asiakirja Maarianhaminaan perustettavasta konsulaatista määräsi Ahvenanmaan aseettomaksi, mutta ei puolueettomaksi. Sopimuksen toteutumista valvoi Neuvostoliiton sotilastiedustelu, joka upseerit toimivat konsulaatista käsin. Sopimus on edelleen voimassa.

Nykyisellä Venäjän Maarianhaminan-konsulaatilla on oikeus pitää palveluksessaan tiedustelu-upseereita, mutta heitä ei viime vuosina oli ollut konsulaatin kirjoissa.  Turun konsulaatti johtaa heidän toimiaan koko Suomen lounaisen saariston alueella.  

EHKÄ UUSI ASENTO AHVENANMAALLE

Tekee mieli heittäytyä hetkeksi toiveajatteluun Ahvenanmaan tilanteesta, vaikka se on epätoivoinen harrastus.

Näin keväällä Facessa postauksia, joiden mukaan ulkoministeriön sivuilla kerrottiin, että ensimmäinen sopimus Ahvenanmaan demilitarisoinnista tehtiin Krimin sodan jälkeen 1856.

Lähetin 6.6.2023 ulkoministeriölle kirjeen, jossa pyysin sen virkailijoita lukemaan uudestaan keisari Aleksanteri II:n Krimin sodan voittajien vaatimuksesta antaman lupauksen. Hän sitoutui olemaan linnoittamatta Ahvenanmaata. Hän ilmoitti lupauksensa koskevan vain häntä ja hänen seuraajiaan Venäjän valtaistuimella. Kun viimeinen Romanov luopui Venäjän kruunusta, sitä lupausta ei oikeastaan ole olemassakaan. Ja sitä paitsi siinä ei ole sanaakaan alueen aseettomuudesta tai puolueettomuudesta.

Tänään kävin katsomassa ulkoministeriön sivuilla annettua tietoa Ahvenanmaasta. Otsakkeen ”Ahvenanmaan demilitarisointi” alla todetaan alue demilitarisoiduksi ja annetaan tämän vyöhykkeen koordinaatit. Siinä ei mainita keisarin lupausta Krimin sodan voittajille, mutta ei myöskään Genevessä 1921 tehtyä Ahvenanmaa-sopimusta.

Voi olla jopa niin, ett ministeriössä hartaasti työstetty Ahvenanmaa-selonteko lausahtaa keisarin lupauksen lisäksi jotakin myös Geneven sopimuksesta. Niiden molempien taustalla vaikuttavat olosuhteet ovat yli vuosisadan aikana muuttuneet moneen kertaan niin perusteellisesti, että Wienin sopimusoikeusneuvoston 1969 tekemän yleissopimuksen 62. artikla koskee Ahvenanmaan tilannetta. Sen mukaan olosuhteiden merkittävät muutokset saavat kansainvälisen sopimuksen määräykset menettämään merkityksensä, eivätkä enää ne sido sopimuksen osapuolia.

On mielenkiintoista nähdä, millainen on ulkoministeriön tulokulma Ahvenanmaan oikeudelliseen tilanteeseen.

AHVENANMAAN USKOMUSOPPI

En voi välttää kevyttä myötähäpeää, kun poliittinen hurskastelu tunkee pintaan Ahvenanmaalla. Aseettomuus ja puolueettomuus eivät ole toteutuneet niihin tukeutuvan uskomusopin ollessa maakunnan henkistä pääomaa. Näyttää siltä, että saaristolaiset eivät tunne kotiseutunsa historiaa.

Suomen puolustusvoimat ovat tulleet puolustamaan Ahvenanmaata aina kun Itämerellä on ollut sotilaallista toimintaa. Suomi on suvereeni valtio, joka puolustaa kaikissa tilanteissa koko valtioaluettaan.

Rauhan akana Suomi on kouluttanut ja harjoittanut puolustusvoimiaan valmiuteen siirtää puolustusyhtymiään jo kriisin uhatessa nopeasti Ahvenanmaalle, ja niin on tehty yli puolen vuosisadan ajan.

Suomi on varustanut ja kouluttanut rannikkopuolustuksen sekä meri- ja ilmavoimat torjumaan hyökkäykset myös Ahvenanmaalle.

Suomi on pitkään harjoitellut meri- ja ilmavoimien puolustusyhteistyötä Ruotsin ja Nato-maiden kansa. Kriisin ja sodan akana tämä monikansallinen valmius suuntautuu Ahvenanmaan ja Gotlannin turvaamiseen.

Ahvenanmaalaiset ovat huomaamattaan ja tietämättään eläneet vuosikymmeniä aseettomaksi ja puolueettomaksi kuvitellussa kuplassa.

Moni ahvenanmaalainen ei ehkä tiedä sitäkään, että Venäjän konsulaatti Maarianhaminassa on perustettu dokumentissa, johon Neuvostoliitto pakotti Suomen suostumaan vastoin tahtaan. Tämän edelleen voimassa olevan dokumentin mukaan konsulaatilla on oikeus pitää palveluksessaan tiedustelu-upseereita, jotka jatkuvasti valvovat saariston aseettomuutta.

Kun Neuvostoliitto pakotti Suomen hyväksymään tämän järjestelyn, sen esikunnatt olivat valmistelleet kolme merioperaatiota, joiden kaikkien ensimmäisenä vaiheena oli maihinnousu Ahvenanmaalle. Se olisikin ollut helppoa, kun konsulaatin upseerit olivat varmistaneet Ahvenanmaan aseettomaksi.

Saariston aseettomuus oli alun perin viritetty tukemaan Neuvostoliiton hyökkäystä Ahvenanmaalle, ja nyt se tukisi Venäjän hyökkäystä. Silti ainakin vähän aikaa sitten Venäjää pidettiin ahvenanmaalaisten parhaana ystävänä.