VENÄJÄN AHVENANMAA-KONSULAATIN LOPPU

EU valmistelee Venäjän pakotteisiin liittyviä diplomaattien karkotuksia. On hyvin tärkeää, että tähän ratkaisuun liittyvät Suomen päätökset lakkauttavat Maarianhaminassa toimivan Venäjän konsulaatin toiminnan. Se on ennennäkemätön Suomen suvereniteetin loukkaus.

Neuvostoliitto pakotti 1940 Suomen alistumaan talvisodan jälkeisessä ahdingossa sopimukseen, joka nimesi Ahvenanmaan aseettomaksi, mutta ei puolueettomaksi. Kreml asetti tätä luonnotonta rakennetta valvomaan sotilastiedustelijansa, jotka sijoitettiin Maarianhaminan konsulaattiin. Nykyisen Venäjän konsulaatin herttaisessa suojeluksessa he voivat edelleen kerätä materiaalia Venäjän sotilassuunnittelun tueksi.

Venäjän Maarianhaminan konsulaatin virkailijat voidaan karkottaa Ahvenanmaalta ja ilmoittaa heidän toimeksiantonsa 1940 antaneen Neuvostoliiton ja Suomen välisen sopimuksen raukeavan. Tämän ratkaisun poliittinen ja moraalinen perusta syntyi jo 1990 kun presidentti Mauno Koivisto mitätöi yksipuolisella Pax-tulkinnallaan Pariisin rauhansopimuksen ja yya-sopimuksen Suomen suvereniteettia loukkaavat määräykset. Ne perustuivat sopimuksia solmittaessa vallinneisiin olosuhteisiin, jotka ovat vaipuneet historian hämään jo ajat sitten.

Venäjä poikkeusvaltuuksilla vahvistettu konsulaatti Ahvenanmaalla on sietämätön kummajainen, joka pitää poistaa päiväjärjestyksestä. Se on tärkeää myös sen varmistamiseksi, että konsulaatista ei synny kiusallisia keskusteluja, jos Naton kanssa päästäisiin neuvottelemaan Suomen jäsenyydestä.

YDINVOIMAN ALASAJON HINTA

Venäjän verisen törkeästi käyttäytyvien asevoimien kauhistelun rinnalla mieltäni jäytää myös ihmettely Saksan kummallisesta käytöksestä. Sillä on käytössään piilotettu mahdollisuus reagoida nykyiseen hätätilanteeseen. Se istuu pakkopysäytykseen pakotettujen ja pysäytystä odottavien ydinvoimaloiden käyttölupien päällä. Ilman ydinvoiman nopeaa elvyttämistä Venäjälle Euroopassa asetetut pakotteet eivät voi toimia.

Jos Saksa ei peru hetken kauhistuksesta tekemäänsä päätöstä ydinvoiman pikatahtisesta alas ajamisesta, Euroopan yhteisön Venäjälle asettamat pakotteet eivät toimi.

Kaikki muut maailman maat näyttävät pitävän ydinvoimaa ilmastomuutoksen välttämättömänä väliaikaisvaiheena. Millä oikeudella Saksa kieltäytyy huomioimasta tätä. Sen pakkotahtisesti suljetut ydinvoimalat tukevat Venäjän törkeää sotaa Ukrainaa vastaan ja hinnan maksaa Ukrainan kansa verellä ja kuolemalla.

VALINNAN SEURAUKSET

Nato-jäsenyyden torjuminen lisäisi Venäjän sotilaallisen hyökkäyksen uhkaa enemmän kuin Natoon liittyminen. Jos Suomi yrittää jatkaa sotilaallista liittoutumattomuuttaan, sillä ei ole viidennen artiklan suojaa. Ukrainan verisen katastrofaalinen kokemus osoittaa, mitä se tarkoittaa Venäjän rajanaapurille.

Jos Suomi hakeutuu Naton jäseneksi, sitäkin voi syntyä jonkinasteinen Venäjän sotilaallisen hyökkäyksen riski, mutta Naton jäsenelle tämä riski on pienempi kuin puolustusliiton ulkopuolelle jättäytyneelle. Presidentti Niinistö sanoi muistaakseni jotakin siihen suuntaan. Liittoutuminen antisi enemmän turvaa kuin liittoutumattomuus.

Kunnes valinta Naton ja ei-Naton välillä on tehty, nämä asiat kannattaa palauttaa mieleen joka päivä aamulla ensimmäiseksi ja illalla viimeksi.

KUKA PUOLUSTAA AHVENANMAATA

Viime vuosina ja tänä keväänä varsinkin minua on ärsyttänyt suomalaiseen normipuheeseen juurtunut litania ”Ahvenanmaa on aseeton ja puolueeton, ja sitä kunnioitetaan”.

Niiden sadan vuoden aikana, kun Suomi on ollut itsenäinen ja 1920 perustetun Kansainliiton jäsenmaiden kesken sovittu Ahvenanmaa-sopimus on ollut voimassa, nimenomaan näin ei ole tapahtunut. On tapahtunut täsmälleen päinvastaisia asioita.

Aina kun sotilaallinen voima on uhannut Ahvenanmaan koskemattomuutta, Suomi on miehittänyt oman maakuntansa ja varmistanut sen alueen koskemattomuuden. Silloin Ahvenanmaa ei totisesti ollut aseeton eikä puolueeton, ja siksi se säästy merkittäviltä sotatoimilta.

Tämä ei perustunut siihen, että Geneven vuosisadassa rapistunut ja mitätöitynyt Ahvenanmaa-sopimus antoi armollisesti Suomelle oikeuden torjua Ahvenanmaahan kohdistuvat sotilaalliset hyökkäykset. Se perustui siihen, että Ahvenanmaa kuuluu Suomen valtioalueeseen, ja siksi Suomi vastaa sen turvallisuudesta. Piste.

Nykytilanteessa Suomi on varautunut torjuman Ahvenanmaahan ja sen kautta Suomeen kohdistuvat hyökkäykset poikkeuksellisen monipuolisella yhteisiä puolustusharjoituksia koskevalla sopimusverkostolla Ruotsin ja Itämerellä toimivien Nato-maiden kanssa.

Jos Ahvenanmaahan kohdistuu nyt sotilaallinen uhka, se ei ole aseeton eikä puolueeton alue. Se on osa Suomen tasavaltaa, joka puolustaa sitä, kuten muutakin valtioaluettaan kaikkea sotilaallista voimaa vastaan.

AHVENANMAA ON SUOMEN VALTIOALUETTA

Etelä-Suomen Sanomat 31.3.2022

Talvisodan moniin raskaisiin seuraamuksiin kuului myös syksyllä 1940 Suomelle Moskovassa saneltu sopimus Ahvenanmaan aseettomuudesta – mutta ei puolueettomuudesta. Tätä luonnotonta asiaintilaa valvomaan Stalinin hallinto asetti Maarianhaminaan konsulaatin, jonka tehtäviin kuului kerrassaan ihmeellinen oikeus sotilastiedusteluun toimialueellaan. Tämä historian kummajainen toimii edelleen Ahvenanmaalla, nyt se on Venäjän konsulaatti.

Ahvenanmaa on Suomen valtioaluetta. Venäjällä ei voi olla sotilaallisia oikeuksia siihen. Moskovassa Suomelle 1940 saneltu Ahvenanmaa-sopimus on Suomen suvereniteetin kilpeen tarttunut ilkeä likatahra, joka täytyy poistaa. Sellaista poikkeuksellista menettelyä helpottaa presidentti Mauno Koiviston syksyllä 1990 esittämä Pax-tulkinta Pariisin rauhansopimuksen niistä artikloista, jotka loukkaavat Suomen suvereniteettia.

Koivisto vapautti Pax-tulkinnallaan Suomen myös yya-sopimuksen sotilaspoliittisista rasitteista. Hän totesi, että niiden viittaukset Saksan hyökkäävään asenteeseen heijastivat sopimuksen ”laatimisajankohdan ja muutoinkin sellaisen ajankohdan tilannearviota, joka ei enää vallitse”.

Sama pätee myös Moskovassa syksyllä 1940 tehtyyn Ahvenanmaa-sopimukseen, johon Neuvostoliitto pakotti Suomen alistumaan Moskovan-lähettiläänä silloin toimineen J. K. Paasikiven kiivaasta vastustuksesta huolimatta. Tämä sopimus, jos mikä loukkaa Suomen suvereniteettia. Sellainen pakkopaperi kuuluu historian roskakoriin.

Sopimuksen ensimmäisen artiklaan mukaan ” Suomi sitoutuu demilitarisoimaan Ahvenanmaan saaret, olemaan linnoittamatta niitä sekä olemaan asettamatta niitä muiden valtioiden aseellisten voimien käytettäväksi.”

Kolmannen artiklan mukaan ” Neuvostoliitolle myönnetään oikeus pitää Ahvenanmaan saarilla oma konsulinvirastonsa, jonka toimivaltaan, tavanomaisten konsulintehtävien lisäksi, kuuluu valvoa, että tämän sopimuksen 1 artiklassa määrättyjä, Ahvenanmaan saarten demilitarisointia ja linnoittamattomuutta koskevia sitoumuksia noudatetaan.”

Ahvenanmaalla toimiva Venäjän konsulaatti edustaa hyökkäävää voima. Suomi on vastuussa alueen puolustuksesta, koska se on Suomen valtioaluetta.

Suomen suvereniteettia ja toimintavapautta loukkaavan Moskovassa tehdyn Ahvenanmaa-sopimuksin mitätöinti Pax-periaatteen mukaisesti toimisi hyvin. Tälle menettelylle on vakuuttava ennakkotapaus. Syksyllä 1990 Koiviston Pax-tulkinnan seuraukset toteutuivat Suomen yksipuolisilla ilmoituksilla, joita Neuvostoliitto alkoi noudattaa vastentahtoisesti, mutta julkisesti protestoimatta. Varsinkaan nykyisessä tilanteessa Kreml ei pysty estämään Ahvenanmaa-sopimuksella kaappaamiensa sotilaspoliittisten erioikeuksien mitätöintiä.

Suomelle pakkosyötetyn sopimuksen kumoamisen jälkeen Venäjä voi tietysti perustaa Maarianhaminaan tavallisen konsuliviraston tuottamaan 30 000 ahvenanmaalaisen konsulipalvelut paikallisesti. Siihen riittävät tavallisen konsulaatin valtuudet ilman sotilastiedustelun suojaa.

Keskusteluni Kalle Haatasen kanssa

Ylen Radio 1 lähetti tänään keskipäivällä keskusteluni Kalle Haatasen kanssa kirjastani Itsenäisyyden elpymisaika. Se on nyt kuultavissa Yen Areenassa otsikolla Suomen turvallisuuspoliittinen ympäristö 1990 - 2020.

NATON KANNATUKSEN TASO

Evan Nato-tutkimuksesta tuli hyvä mieli. Se on muutaman viikon ajalta jo neljäs mielipidemittaus, joissa Nato-jäsenyyden kannatus sijoittuu neljän prosenttiyksikön ikkunaan 60 prosenttiyksikön yläpuolelle.

Toivottavasti mielipidemittauksen epäluotettavuuden kauhistelijat tulevat vakuuttuneeksi nyt saavutetusta tasosta. Se on toteutunut lähes samaan aikaan neljässä eri tutkimuslaitoksessa neljästä eri otoksesta ja neljällä erilaisella menetelmällä tehdyissä tutkimuksissa.

Ihastukseni johtui varmaan osittain siitäkin, että ollessani 1980-luvun alussa töissä Evassa olin mukana suunnittelemassa tämän aikajanan ensimmäistä tutkimusta. Silloin tosin ei kuulunut hyvään yhteiskunnalliseen käytökseen edes kirjoittaa paperille, että joku voisi kannattaa Naton liittymistä.

Nato näyttää tulleen Eva tutkimussarjaan 1990-luvun lopulla, mutta jo sen jälkeinen aikasarja paljastaa mielenkiintoisia perspektiivejä. Tarja Halosen presidenttikauden päättyessä 2012 Nato-jäsenyyttä kannatti 14 prosenttia vastaajista. Silloin Nato-jäsenyyden vastustajia oli 65 prosenttia, siis viisi prosenttiyksikköä enemmän kuin kannattajia on nyt, kymmenen vuotta myöhemmin.  

KUKA TÄÄLLÄ PÄÄTTÄÄ

Mikään TV:n ajankohtaislähetys ei pitkään aikaa ole aiheuttanut sellaista järkytystä kuin Maikkari tänä iltana.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö näyttää sanoneen, että jos nyt vielä kävisi niin, että eduskuntapuolueet saavuttaisivat yksimielisyyden Nato-jäsenyydestä, niin ei se mitään. Sen päätöksen pätevyys pitäisi ehkä todentaa vielä jonkinlaisella varsinaisen totuuden osoittavalla supertutkimuksella todellisesta kansalaismielipiteestä.

Olen tottunut ajattelemaan, että eduskunta on Suomessa ylin päätöksiä tekevä instituutio. Piste. Ajatus siitä, että jossakin olisi sen lisäksi joku yliviisautta edustava taho, joka voisi päivän päätteeksi ilmaista, mikä ihan oikeasti on aikuisten totta.

Tästä vaikutusvallasta kisaamaan joutuvat instituutiot olisivat silläkin tavalla erilaisia, että eduskunnan jäsenet ovat henkilökohtaisesti poliittisessa vastuussa valinnoistaan. Tutkimuslaitokset eivät ole vastuussa muusta kuin siitä, että lasku maksetaan. En pysty kuvittelemaan, että tutkimuslaitokset suostuisivat parlamentaarista päätöksentekoa komentavan ylituomarin asemaan.  

Koiviston Pax-tulkintaa tarvitaan taas

Mitä pidempään jatkuu Venäjän verinen ryntäys veljeskansansa kimppuun sitä enemmän ukrainalaisten sankarillinen puolustustaistelu muistuttaa Suomen suoritusta talvisodan alkuvaiheessa.

Mutta nyt vähitellen syntyvä tilanne taitaa ennakoida ikävällä tavalla myös talvisodan lopputulemaa keväällä 1940. Suomelle kävi huonosti, mutta nipin napin se selvisi hengissä ja alkoi toipua vähitellen ja tuskaisesti.

Talvisodan seuraamuksiin kuului myös syksyllä 1940 Suomelle Moskovassa saneltu sopimus Ahvenanmaan aseettomuudesta - mutta ei puolueettomuudesta. Tätä luonnotonta asiaintilaa valvomaan Stalinin hallinto asetti Maarianhaminaan konsulaattinsa, jonka tehtäviin kuului konsulaatille kerrassaan kummallinen oikeus sotilastiedusteluun konsulaatin toimialueella. Tämä historian kummajainen toimii edelleen Maarianhaminassa, nyt se on Venäjän konsulaatti.

Tällainen likatahra Suomen suvereniteetin kilvestä pitää poistaa ja siirtää historian roskakoriin ennen Suomen Natot-jäsenyyttä koskevien neuvottelujen alkamista. Sellaista poikkeuksellista menettelyä helpottaa presidentti Mauno Koiviston syksyllä 1990 esittämä Pax-tulkinta Pariisin rauhansopimuksen niistä artikloista, jotka loukkaavat Suomen suvereniteettia.

Sen liitännäisenä Koivisto vapautti Suomen myös yya-sopimuksen sotilaspoliittisista velvoitteista. Hän totesi, että niiden viittaukset Saksan hyökkäävään asenteeseen heijastivat sopimuksen ”laatimisajankohdan ja muutoinkin sellaisen ajankohdan tilannearviota, joka ei enää vallitse”.

Sama pätee myös Maarianhaminassa toimivan Venäjän konsulaatin perustamista koskevaan lausumaan Moskovassa Suomelle syksyllä 1940 sanellussa Ahvenanmaa-sopimuksessa. Se jos mikä loukkaa Suomen suvereniteettia, ja saa siksi vajota historian synkkään hämärään.

Pax-periaate toimisi tässäkin yhteydessä hyvin, sillä sille on vakuuttava ennakkotapaus. Syksyllä 1990 ilmoitetut Koiviston Pax-tulkinnan seuraukset toteutuivat Suomen yksipuolisella ilmoituksella, jota Neuvostoliitto suostui vastentahtoisesti noudattamaan. Varsinkaan nykyisessä tilanteessa Venäjällä ei ole mahdollisuuksia torjua Maarianhaminan-konsulaattinsa sotilaspoliittisten erioikeuksien mitätöintiä.

Jos Venäjä sen jälkeenkin haluaa tuottaa 30 000 ahvenanmaalaisille heidän toivomiaan konsulipalveluja, sille ei ole esteitä. Niiden tuottamiseen riittävät tavallisen konsulaatin valtuudet ilman sotilastiedustelun suojaa.

Olen selostanut Pax-tulkinnan syntyvaiheet ja seuraukset muutama viikko sitten ilmestyneessä kirjassani Itsenäisyyden elpymisaika.

HIENOSÄÄTÖÄ NATO-KESKUSTELUUN

Etelä-Suomen Sanomat 17.3.2022

Yhä kiihtyvässä Nato-keskustelussa käsitellään kahta erilaista ilmiötä kuin ne tarkoittaisivat samaa. Pohjois-Atlantin sopimuksen viides artikla on kuitenkin täysin eri asia kuin Nato-jäsenyyttä tavoittelevan valtion turvaaminen hakemuksen käsittelyn aikana.

Kaikkein korkeimmat tason keskusteluissa näiden kahden Nato-ulottuvuuden välisestä erosta tuli iso asia. Suomi näyttää saaneen Yhdysvaltain suunnalta vihjeen, että sen kannattaisi ehkä varoa kovin yksioikoista Nato-intoa.

Ei voi kuvitella, että tämä tarkoittaisi viidennen artiklan loiventamista tai hylkäämistä, sillä se murentaisi Naton rakenteen järeimmän peruskiven. Mutta sitä se voisi tarkoittaa, että Yhdysvallat haluaa välttää supervaltojen ydinasevalmiuksien ajautumista epämukavan lähelle kosketusetäisyyttä. Tällaisen kauhuskenaarion toteutuminen ei olisi Natoon pyrkivän, eikä minkään muunkaan maan etujen mukaista.

Toisaalta sitäkin on mahdoton ajatella, että Natoon pyrkivä valtio joutuisi yksin sinnittelemään ilmeistä vaaraa vastaan koko jäsenyyden hakuprosessin ajan. Jos Nato avaa jäsenyysneuvottelun, on kohtuulista odottaa, että se myös varmistaa neuvottelurauhan.

Suomen puolustusvoimien saavuttaman tehon tarkoituksena on osoittaa, että se pystyy torjumaan aseellisen hyökkäyksen. Tämä ei voi estää tavoittelemasta puolustukselle lisätehoa, joka jäsenyysprosessin herkimmässä vaiheessa varmistaisi Itämeren alueen vakauden.

Jos eduskuntapuolueet pystyvät kevään edetessä muodostamaan enemmistöryhmityksen Suomen Nato-jäsenyyden tueksi, Venäjä joutuu ottamaan huomioon siitä syntyvän uuden tilannetekijän. Tämän rinnalla on myös se tilannetekijä, että Venäjän ylimmässä johdossa näyttää kehittyneen lähes paniikinomainen taipumus päätöksiin, jotka eivät perustu johdonmukaiseen ajatteluun vaan ylimieliseen hurmokseen.

Tällaiseen sumean logiikan tilaan ajautuneen Venäjän paniikkireaktio Suomen Nato-jäsenyyteen voisi olla vaarallinen. Olisi ehkä järkevää katsella vähän aikaa, palautuuko naapurin ylin päätöksenteko nykyisestä tunnekuohusta kylmän sodan kauheaan, mutta johdonmukaiseen asetelmaan.

Siihen sisältyy sopeutuminen epämiellyttäväänkin asetelmaan, jos sen estäminen aiheuttaisi lisäongelmia kaikille osapuolille. Kauhun tasapainon logiikassa myös veneen keikuttaja joutuu vaaraan.

Jyrkän asennemuutoksen nopea syntyminen Venäjän ylimmässä johdossa olisi melkoinen ihme, mutta nykytilanteessa ei ehkä täysin mahdoton. Ennen Nato-ratkaisuaan Suomen kannattaisi ehkä seurata tilannetta vähän aikaa sivusta. Se voisi tarjota mahdollisuuden välttää Venäjän ylimmän johdon paniikkireaktio.

Eduskuntapuolueiden kesken ehkä syntyvän Nato-jäsenyyttä tukevan enemmistöryhmittymän pitää kestää sentään hetken verran ajan kulumista. Jos toive Venäjän päätösilmaston muutoksesta osoittautuu perusteeomaksi, se ei vähennä vaan korostaa Nato-jäsenyyden välttämättömyyttä.

Tätä kaikkea mietittäessä on yksi iso asia, jota ei saa hetkeksikään unohtaa. Viime viikkoina on nähty, että ilman Naton turvatakuuta Venäjän rajanaapurina sinnittelevä valtio on vapaata riistaa Venäjää hallitseville pahuuden hengille.

SOKEA PISTE

Nähtyäni Helsingin yliopiston tutkimusyksikön johtajan, tohtori Markku Kangaspuron esiintymisen TV 1:n tämän illan A-studiossa tuli vaan mieleen: Selostaessaan niitä ongelmia, joita Suomen Nato-jäsenyys voisi aiheuttaa häneltä jäivät huomioimatta ne seuraukset, jotka Naton ulkopuolelle jääminen aiheuttaa Venäjän rajanaapurille. Siitä on viime viikkoina ollut näyttöä päivittäisissä uutisissa, mutta ne eivät ilmeisesti ole häirinneet Aleksanteri-instituutin akateemista rauhaa.  Siellä näyttää olevan tällainen sokea piste. 

ITSENÄISYYDEN ELPYMISAIKA

 Tänään järjestetyssä uuden kirjani julkistilaisuudessa esittelin sen pääsisällön näin:

Tässä kirjassa on kaksi isoa asiaa. Ensimmäinen on se, miten kylmän sodan päätyttyä syntyi mahdollisuus suuriin muutoksiin, ja kuinka Suomi sitten muuttui

Ja toinen iso asia on se, mistä aiheutuu nyt 2020-luvulla kehittyvän uuden puolustusajattelun välttämättömyys.

xxxxx

Presidentti Mauno Koivisto esitti syksyllä 1990 tukintansa Suomen suvereniteettia loukkaavista Pariisin rauhansopimuksen artikloista. Tämä Pax-ratkaisuksi nimetty tahdonilmaus oli Koiviston presidenttiuran huippuhetki ja Suomen turvallisuuspolitiikan suurin murros pitkään aikaan. Se mitätöi Pariisin rauhansopimuksessa asetetut rajoitukset Suomen asevoimien määrästä ja laadusta ja Suomen suhteista Saksaan.

Pariisin rauhansopimus rajoitti Suomen diplomaattista liikkumatilaa ja oikeutta tehdä kansainvälisiä sopimuksia.

Samalla kun Koiviston Pax- tulkinta antoi mahdollisuuden irtautua Suomen itsenäisyyttä rajoittavaista rauhansopimuksen artikloista, se antoi myös mahdollisuuden vapautua yya-sopimuksen sotilaallisista velvoitteista. Tämä tapahtui Suomen tahdonilmauksen perusteella ja ennen Neuvostoliiton romahdusta.Yya-sopimus oli tämän jälkeen vielävuoden verran olemassa, mutta se ei enää aiheuttanut Suomelle vaaraa tai haittaa.

Muutaman viikon tuumaustauon jälkeen Neuvostoliiton ulkoministeriössä oivallettiin mitä Pax-tulkinta itse asiassa tarkoitti. Se vaati Suomea perumaan rauhansopimuksen aseita koskevat yksipuoliset tulkinnat ja siis perumaan Koiviston Pax-tulkinnan Suomi torjui tämän vaatimuksen ja ilmoitti kirjallisessa nootissa että ”Suomi ylläpitää tarpeen vaatimaa puolustuskykyä”. Tämän lausuman tyylilaji oli suorastaan minimalistinen, mutta sen sisältö oli historiallisesti mullistava. Kreml menetti mahdollisuutensa paimentaa Suomea 11990-luvun alussa Suomen puolustuspolitiikkaa Suomi irtautui Kremlin ohjannasta.

Kolmen vuosikymmenen aikana tämän jälkeen Suomi uudisti suhteensa Baltian maihin kansan enemmistön tahdon mukaisesti, tosin melkoisen sekoiulun jälkeen

Ja sitten toteutui seitsemän turvallisuuden perusrakenteen muutosta:

- 1) Suomi uudisti ilmavoimien kaluston läntistä huipputekniikkaa edustavalla konekannalla,

- 2) liittyi Euroopan unionin jäseneksi,

- 3) vahvisti rannikkopuolustuksen ja kenttätykistön tulivoimaa,

- 4) hankkiutui Naton PfP-kumppanuusohjelmaan,

- 5) varusti ilmavoimat pitkän kantaman rynnäkköohjuksilla,

- 6) kutsuttiin Naton PfP-kumppanuus-ja EOP-ohjelmiin ja

- 7) solmittiin puolustuksen periaatteita koskevat aiesopimukset Ruotsin ja kuuden Nato-maan kanssa ja ja lisäksi teki isäntämaasopimus Naton kanssa.

Näiden saavutusten arvo paljastui sitten, kun Venäjä vähitellen tointui Neuvostoliiton romahduksesta ja alkoi uudistaa ja vahvistaa poliittista ja sotilaallista etupiiriään. Suomen muutamassa vuosikymmenessä rakentama eurooppalainen identiteetti, toimiva hyvinvointivaltio, kilpailukykyinen korkean teknologian tuotantorakenne ja osittain Nato-kumppanuuteen tukeutuva puolustusdoktriini.

Nämä rakennemuutokset olivat 2010-luvun alkaessa tapahtuneita tosiasioita, jotka etäännyttivät Suomen Venäjästä, eikä Venäjä ei voinut sille mitään.

Suomi oli liukunut miltei huomaamatta Kremlin uuden johdon tavoittamattomiin. Isännän rooliin tottunut supervalta huomasi menettäneensä hyödyllisen torpparin.

xxxxxxx

Suomen suurimat tuvallisuusongelmat ovat edelleen Venäjä, Venäjä ja Venäjä, mutta tämä uhka ei enää tiivisty itäiselle maarajalle. Tämä 1 300 kilometrin myytti ei tietysti ole hiipunut pois, mutta ja sen rinnalle on syntynyt uusi, vielä itärajan uhkaakin suurempi ongelma ja se ongelma on etelän ja kaakon suunnalla,Suomenlahdella, Ahvenanmerellä ja Itämerellä

Tämä mullistus lähti vyörymään siitä, kun Venäjä oli parissa vuosikymmenessä 1990-luvun alkupuolelta lähtien kaapannut neljältä lähiulkomaaltaan seitsemän valtiollista aluetta, Transnistria, Tšetšenia, Abhasia, Etelä-Ossetia, Krim, Donetsk, ja Luhansk – ja nyt sitten vielä ilmeisesti Ukraina kohta ehkä myös valko-Venäjän. Tähän mennessä Venäjä on liittänyt kaksi näistä kaappauksistaan valtioalueeseensa ja hallitsee muita sotilaallisesti.

Tämä huolestutti Baltian maita jo kauan ennen Ukrainan kriisiä, ja heti Naton liityttyään ne alkoivat melkein kiukuttelemalla vaatia Natoa ulottamaan puolustusrakenteensa Baltian suojaksi.

Vuosikymmeneen Nato ei halunnut ärsyttää Venäjää, mutta Krimin kaappauksen jälkeen se rakensi vertauskuvallisen sotilaallisen läsnäolon Baltiassa ja otti vastuulleen koko alueen puolustuksen.

Tämä siirsi supervaltojen kitkapinnan kireimmän jännitteen kylmän sodan aikana Fuldan aukoksi sanotulta alueelta 1 500 kilometriä koillisen Itämerelle. Siellä törmäävät nyt vastakkain Natolle sotilaallisista ja arvovaltasyistä korvaamattoman arvokkaan Baltian alueen puolustuksen tarpeet, ja samanlaisen arvovaltalatauksen rasittama Venäjän syvä huolestuminen Kaliningradin huoltoyhteyksien varmistamisesta. Itämerellä vallitsee paikallinen kauhun tasapaino.

Baltian puolustuksen suuriin epävarmuustekijöihin kuuluvat sen selusta ja pohjoinen sivusta. Natolle on korvaamattoman tärkeää saada varmuus sitä, että Gotlanti, Ahvenanmaa, Ruotsin itärannikko ja Suomenlahden pohjoisranta pysyvät kaikissa oloissa Suomen ja Ruotsin hallussa.

Natolla on luontainen sotilaallinen tarve tukea Ruotsin ja Suomen ilmavoimia ja rannikkopuolustusta, sillä sille on tärkeää estää Venäjän pureutumisen Baltian puolustuksen selustaan ja sivustaan.

Suomella on ensimmäistä kertaa historiassaan sellaista, jota Ruotsi ja Nato arvostavat, alueellisesti merkittävä puolususkyky. Ruotsi ja Nato tarvitsevat puolustusyhteistyötä Suomen kanssa. Samoin Suomella ja Natolla on luontainen tarve vahvaan puolustusyhteistyöhön Ruotsin kanssa.

Lopputuloksena voi olla se, että kaikki Fennoskandian maat ovat jäseniä lännen puolustusliitossa, jonka nimi on Nato. Ja nyt olemme ehkä lähempänä tätä tilannetta kuin jättäessäni kirja käsikirjoituksen kustantajalle viime vuoden syyskuussa.

NIINISTÖN TULIAISET

Mitä enemmän presidentti Niinistön Washingtonin-tuomisia yrittää ymmärtää, sitä paremmilta ne alkavat näyttää. Washingtonissa vietetyn päivän aikana presidentti keräsi hämmästyttävän määrän suoritus- mutta myös tyylipisteitä.

Suomi ja Yhdysvallat tiivistävät turvallisuus- ja puolustusyhteistyötään, ja liikkeelle lähdetään prosessimuotoisesti, eikä sopimuspohjaisesti. Sen konkreettista asiasisältöä ei yksilöity muuten kuin toteamalla, että siinä ovat mukana Suomen lisäksi muutkin Pohjoismaat. Puhelinsoitto pääministeri Magdalena Anderssonille talutti Ruotsin kaavaillun yhteistyön piirin. Ja jälkiselvittelyssä ilmeni, että kuvossa voi olla Yhdysvaltain lisäksi mukana eurooppalaisia merkittäviä vaikuttajia, joiden kaikkien kanssa Suomella on erilaisia sopimuksia yhteisistä puolustusaikeista.

Suomi ja Yhdysvallat sopivat jatkavansa keskinäisen turvallisuus- ja puolustusyhteistyön syventämistä lohkoittain. Suomi liikahti selvästi entistä tiiviimpään yhteistyöhön Yhdysvaltojen kanssa, ja siihen varauduttiin, että yhteistyön syventyminen toivottavasti huomioidaan myös Venäjällä.

Keskustelussa todettiin, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan on yhdistänyt läntistä Eurooppaa ennen näkemättömällä tavalla, ja samalla luonut uuden välttämättömyyden transatlanttisten suhteiden syventymiseen. Vaikka tapaamisessa ei täsmennetty, mitä turvallisuusyhteistyön osapuolet saavat konkreettisesti, siitä oltiin yksimielisiä. että yhteystyö syvenee.

Tämä kaikki näyttää väliaikaiselta turvatakuulta siksi aikaa, kun Suomen poliittinen kenttä järjestää Nato-suhdettaan uuden tilanteen mukaiseen asentoon. Mutta kun sitä ei sanota väliaikaiseksi turvatakuuksi, se ei ole sitä. Silti se luo muuten vaan täysin uuden tilanteen.

Se pakottaa hyökkäävän osapuolen epätietoiseen ihmettelyyn siitä, mitä tämä kaikki oikein voi käytännössä merkitä. Se joutuu ottamaan huomioon myös sellaiset mahdollisuudet, jotka oikeastaan eivät voi olla todellisuutta, mutta silti epätietoisen osapuolen pitää ottaa nekin huomioon.

Suomi sai ilmeisesti aikaa sopeuttaa turvallisessa ympäristössä oman suhteensa Natoon Venäjän törkeän hyökkäyksen luomassa uudessa tilanteessa. Se on väliaikainen turvatakuu, vaikka niin ei sanota.

Tämä Niinistön saavutus on turvallisuuspolitiikan hiljaista mestaruutta parhaimmillaan.