RANNIKKOPUOLUSTUKSEN TAUSTAVAIKUTUS

Rannikkoupseeriyhdistyksen julkaiseman Rannikon puolustaja-lehden numerossa 2/2020 on artikkelini rannikkopuolustuksen vaikutuksesta Suomen turvallisuuspolitiikkaan historian eräissä ratkaisuvaiheissa.

Jukka Tarkka

RANNIKKOPOLUSTUKSEN HISTORIALLINEN KAUKOVAIKUTUS

Rannikon puolustaja 2/2020

Rannikkotykin pelotearvo

Juuri itsenäistyneet ja köyhyydessä kärvistelevät Suomi ja Viro rakensivat 1930-luvun kuluessa Porkkalan-Helsingin alueen ja sitä vastapäätä olevan Tallinnan seudun väliseen Suomenlahden kapeikkoon 45 suurikaliiperista putkea käsittäneen tykistöjärjestelmän, jonka tulivoimaan pystyttiin liittämään myös Suomen panssarilaivat. Linnakkeita yhdistävä kaapeliverkosto ulottui Viron rannikolle. Ne pystyivät käyttämään ammunnassaan myös vastarannalle sijoitetun tulenjohdon antamia arvoja. Talvisotaa edeltäneen tilanteen perusteella tehdyn teoreettisen laskuharjoituksen perusteella väitetään, että järjestelmä olisi pystynyt ampumaan kohdealueelleen tuhat kranaattia 5-6 minuutissa.

Suomen yleisesikunnassa toiminut neuvostotiedustelun agentti onnistui ennen kiinni jäämistään luovuttamaan toimeksiantajalleen linnakejärjestelmän perustiedot. Niiden perusteella toteutetut neuvostolaivaston johdon sotapelit osoittivat, että sulku ei ollut murrettavissa. Talvi- ja jatkosodan aikana tämä tieto riitti varmistamaan Suomenlahden sulun. Neuvostoliiton ei kannattanut testata pikkuvaltioiden suppealle alueelle keskittämän tykistömassan tehoa.

Rannikkopuolustuksen toisena painoisteenä oli Ahvenanmaa. Sinne keskitettiin 69 kaliiperiltaan 152 – 120 millin tykkiä. Niitä oli laajalla saaristoalueella parikymmentä enemmän kuin Suomenlahden sulussa, mutta kaikkein järein kalusto puuttui. Se riitti rauhoittamaan Ahvenanmaan alueen merisotatoimet lähes yhtä vähiin kuin Suomenlahden sulku omalla alueellaan.

Neuvostoliittolaiset muistuvat Suomen rannikkotykit vielä jatkosodan jälkeenkin. Suomen puolustusvoimien kotiuttamisen yhteydessä valvontakomissio vaati Suomen rannikkotykistön niin tuntuvaa keventämistä, että se vaikutti aseriisunnalta. Mannerheim ryhtyi avoimeen vastarintaan. Hän todisteli valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanoville, että Suomenlahden pohjoisrannan aseriisunta ei olisi edullista Neuvostoliitolle. Mannerheim halusi sotilaallisen sopi¬muksen yhteisen turvallisuuden varmistamiseksi.

Ždanov hyväksyi 92:n suurikaliperisen tykin säilyttämisen Porkkalan länsipuolisilla linnakkeilla, ja Suomi sitoutui suojaamaan neuvostolaivaston aluksia rannikkoväylillään. Porkkalan itäpuolella olevat järeät tykit olivat eri kategoriassa. Ne käskettiin poistaa linnakkeista. Kahden aseriisunnan uhriksi joutuneen tykin tämän jälkeinen historia tunnetaan. Helsingin edustalla olevan Kuivasaaren 305 millin tykit purettiin ja varastoitiin Parolaan. Ne palautettiin Kuivasaarelle 1960-luvun alussa ja varustettiin toimintakuntoon, tosin koeammuntoja ja nykyisin vain kunnialaukauksia varten.

Mannerheimin Neuvostoliitolle tarjoamasta sopimusideasta kehittyi myöhemmin yya-sopimus, johon aikanaan liittyi turvallisuussitoumusten lisäksi myös kiusallisia poliittisia lieveilmiöitä. Mutta marsalkan poliittinen liikahdus Neuvostoliiton tarpeita ymmärtävään suuntaan auttoi vakauttamaan 1940-luvun loppuvuosien uhkaavaa tilannetta.

Toisen maailmansodan aikana Suomen rannikkotykistö ei keventänyt turvallisuuspolitiikan kokonaisvastuuta kantaneiden taakkaa massiivisella tulella vaan pelkällä olemassaolollaan. Neuvostoliiton Suomenlahdella ja Itämerellä operoivaa laivastovoimaa oli toisen maailmansodan aikana vielä vähän, ja oli järkevää säästää sitä vastaisen varalle. Suomen rannikkopuolustuksen tehoa ei kannattanut testata. Tällainen ilman taistelua toteutuva turvallisuus on puolustussuunnittelun korkein tavoite.

Kylmän rauhan aika

Vuoden 1949 puolustusrevisio määritteli tuskaisen ponnistuksen jälkeen Suomen puolustuksen päätehtäväksi varautumisen massiivisen maahyökkäyksen torjuntaan, eikä puolustuksen toimintasuunasta ollut epätietoisuutta. Presidentti J. K. Paasikivi piti 1950-luvun alussa ministereilleen yksityisiä ja ryhmäpuhutteluja turvallisuuspolitiikan ytimestä. Hänen perussanomansa oli, että jos Neuvostoliitto vaatisi Suomelta enemmän kuin se oli saanut yya-sopimuksella, sitä olisi vastustettava, vaikka asein. Nyt ilmansuuntakin jo ilmeni käytetyistä sanamuodoista.

Samaan aikaan Paasikiven ministeripuhuttelujen kanssa puolustusvoimissa valmisteltiin ensimmäinen operatiivinen puolustuskäsky idästä tulevaa hyökkäystä vastaan. Sitä päivitettiin 1960-luvulle asti, ja näissä versioissa huomioitiin myös Suomenlahden yli uhkaava voima. Rannikkopuolustus oli palannut Suomen puolustusajatteluun, mutta Neuvostoliitto valmisteli paikallista operointia laajempia strategisia kuvioita.

Kun kauhun tasapaino oli vakauttanut supervaltojen perusasemat, Neuvostoliitto käytti Suomen suunnalla etupiirikseen kokemansa alueen merkitsemiseen uhkaavia poliittisia eleitä, joiden teho perustui yya-sopimuksen. Suomen alueella se ei kuitenkaan ilmennyt lännestä Neuvostoliittoon kohdistuneen risteilyohjusten uhan korostuksena. Salaiset konsultaatiot 1970-luvun alkupuolella keskittyivät Kuolan alueen ydinasetukikohtiin Lapin suunnasta kohdistuvaan selustauhkaan.

Suomen Lappi oli painostava ongelma niille harvoille kenraaleille, joilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää tehdä vaikutus neuvostoliittolaisiin luomalla illuusiota sotilaallisen tyhjiön puolustuksesta. Puolustusvoimain uusi komentaja Lauri Sutela kunnostautui keväällä 1974 ilmoittamalla omalla vastuullaan, että neuvosto-osapuoli oli pari vuotta jatkuneissa keskusteluissa saanut kaiken tarvitsemansa tiedon, joten tapaamisten jatkamiselle ei ollut perusteita. Presidentti myönsi pitkän miettimisajan jälkeen, että vastapuolen yllättänyt röyhkeä väistöliike oli taitava ele, joka auttoi irtautumaan vaikeasta tilanteesta.

Pääesikunnan ja puolustusministeriön tehokkaat upseerit kärkkyivät 1950-luvulta lähtien - osittain ilman valtuuksia - mahdollisuutta vapautua Pariisin rauhansopimuksen puolustusvoimien aseistukselle asettamista rajoituksista. Puolustusvoimain komentaja joutui melkoisiin vaikeisiin estääkseen niistä aiheutuvien ongelmien kulkeutumisen presidentin pöydälle.

Asiat liikahtivat vasta kun poliittinen johto ryhtyi diplomaattisiin ponnistuksiin, jotka tuottivat tulosta hitaasti ja tuskaisesti. Ohjusaseen käytön hyväksyminen saatiin 1960-luvun alussa Neuvostoliitolle tärkeän taistelukonekaupan yhteydessä ja 1980-luvun alussa herätemiinojen hankinalle hankittiin Neuvostoliiton vastahakoinen suostumus.

Rannikkopuolustusta perinteisesti hallinnut tukeutuminen tykistölinnakkeisiin alkoi1980-luvulla tehdä tilaa merimaaliohjuksille, jotka toimivat sekä merellä että maalla liikkuvilta alustoilta. Ne olivat Neuvostoliitolle luultavasti suumpi ongelma kuin Suomen vielä melko harmittomien ilmavoimien ohjusaseistus. Tämä suuntaus oli ilmeisesti rannikkopuolustuksen pääperiaate samaan aikaan kun ilmavoimat siirtyivät Hornet-järjestelmään.

Uuden sukupolven aseteknologian tulolla Suomen rannikkopuolustukseen oli yllättäviä etiäisiä. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov, ja – kaikista maailman ihmisistä – Tidningen Åland-lehden päätoimittaja ja ahvenanmaalaisen separatismin johtohahmo Julius Sundblom arvostelivat jo vuoden 1939 lopulla suomaalisen rannikkopuolustuksen vanhanaikaista tukeutumista tykistöön. He kiinnittivät huomiota siihen, että rannikkopuolustuksen tulevaisuus olisi ilma- ja laivastovoimissa.

Itämeren uusi asento

Kylmän sodan päättyminen käänsi Itämeren alueen turvallisuusrakenteen päälaelleen. Se ei tapahtunut kuitenkaan vielä silloin kun Neuvostoliitto 1990-luvun alussa katosi Euroopan tilannekartalta. Se tapahtui vasta kun Venäjän uusi hallinto ja kiristynyt poliittinen kulttuuri olivat vakiinnuttaneet valtansa Kremlissä. Sen julistama ja käytännössä toteuttama uusekspansiivinen politiikka ja Naton reagointi tällaiseen ilmiöön ovat suunnanneet ennen kokemattoman paineen Kaliningradin sotilaallisen asemaan. Itämeren turvallisuuden avainkysymys ei enää ole Pietari. Nykyisin se on Kaliningrad.

Venäjän etukenoinen asenne ja Naton reaktio siihen ovat kääntäneet Itämeren turvallisuusrakenteen ennen kokemattomaan asentoon. Venäjä ja Nato varautuvat puolustamaan päällekkäisiä etupiirejään, joiden sotilasmaantieteellinen asema on kummallekin osapuolelle lähes toivoton. Itämerellä vallitsee paikallinen kauhun tasapaino. Kun lähialueella on tällainen viritys, se koskee myös Suomea ja Ahvenanmaata, ja siksi myös Ruotsia. Maantieteelle emme voi mitään.

Tämä jännite ei ole hallittavissa laittautumalla mahdollisimman huomaamattomaksi, kuten Suomi kylmän sodan aikana yritti. On kyettävä varmistamaan, että Suomenlahdella ja pohjoisella Itämerellä mikään ei luo kummallekaan supervaltaintressille harhakuvitelmaa siitä, että ne pystyisivät nokkelalla yllätyksellä horjuttamaan paikallista kauhun tasapainoa omaksi edukseen.

Tämä välttämättömyys on 2010-luvulla kehittynyt monipuoliseksi Ruotsin ja Suomen puolustusvoimien yhteistoiminnan ja harjoittelun verkostoksi. Se perustuu niiden yhteiseen turvallisuusintressiin ja puolustusvoimien yhteensopivuuteen sekä keskenään että Naton järjestelmien kanssa.

Yya-ajoilta Suomeen juurtunut hankalia keskustelunaiheita torjuva tapakulttuuri on purkautunut, ainakin osittain ja ajoittain. Se sijaan on kehittynyt turvallisuusvastuuta kantavien poliitikkojen, virkamiesten ja upseerien valmius käsitellä puolustuspolitiikkaa jopa julkisesti samoilla termeillä ja logiikalla, joita kaikki valtiot ovat kautta aikojen käyttäneet näissä asioissa. Suomen turvallisuuspolitiikka ei ole enää kansainvälinen kummajainen vaan noudattaa samaa faktapohjaista ajattelutapaa kuin kaikkien muidenkin valtioiden puolustusfilosofia, myös Venäjän.

Ruotsin ja Suomen aktiivinen valmius konkreettiseen puolustusyhteistyöhön on pitkän ja ajoittain jännitteisen yhteisen historian jälkeen suorastaan yllättävä ilmiö. Siinä ei ole jälkeäkään toisen maailmansodan edellä kehitellystä Ahvenanmaan yhteispuolustuksesta eikä talvisodan jälkeisenä syksynä virinneestä valtioliittohaaveesta, joissa toivottomaan asemaan joutunut Suomi joutui suostumaan kaikkeen, mitä Ruotsi huomasi esittää.

Suomen tehostunut puolustusvalmius ulottuu Suomenlahden aluevesien ja rannikkovyöhykkeen lisäksi Suomen ja Ruotsin välisen saaristovyöhykkeen koskemattomuuden puolustukseen. Ensimmäistä kertaa historiassa Suomen ja Ruotsin puolustustarpeet yhdistyvät pohjoisella Itämerellä ja Ahvenanmaalla aidolla tavalla yhteiseksi intressiksi.

Sen rakenne on hämmästyttävällä tavalla sukua Suomen ja Viron rannikkotykistön 1930-luvulla kehittämälle painopisteajattelulle. Molemmissa tapauksissa tavoitteena oli varovaiseen harkintaan ohjaavan pelotevaikutuksen suuntaaminen Itämeren isoa peliä rakentavien maailmanmahtien tilannearvioihin.

KAUHUN TASAPAINO ITÄMERELLÄ

Etelä-Suomen Sanomat 11.6.2020
(Kolumnin alkuosassa mainittujen historiallisten tapausten perustiedot on esitetty maaliskuussa ilmestyneessä kirjassani AHVENANMAA - ITÄMEREN VOIMAPOLITIIKAN PELINAPPULA)

Kevään mittaan kunnioitettiin talvisodan päätymisen 80-vuotismuistoa. Sodan uhrien ja Karjalan menetyksen aiheuttaman sokin rinnalla tapahtui myös pitkään vaikuttava muutos turvallisuuden isossa kuvassa. Se kouraisi niin syvältä, että sitä ei juuri huomattukaan, varsinkin kun yya-liturgia peitti pian kaiken.

Stalin alkoi käskyttää sodassa pahoinpideltyä maata yli sen, mitä Moskovan rauhansopimus tarkoitti. Neuvostoliitto pureutui Pohjois-Itämeren, Suomenlahden ja Selkämeren sotilaalliseen hallintaan estääkseen Suomen lähestymisen Ruotsiin.  

Kesäkuussa 1940 Neuvostoliitto käski Suomen lopettaa Ahvenanmaan rannikkolinnakkeiden rakennustyöt. Elokuussa se ilmoitti sijoittavansa Maarianhaminaan konsulaatin virkailijoiksi naamioituneet sotilastarkkailijat valvomaan, että Neuvostoliitto voi sotatoimissaan käyttää vapaasti Ahvenanmaan saaria ja vesiä.  

Syyskuussa sen ylin sotilasjohto valmisteli kolme sotasuunnitelmaa, jotka kaikki alkaisivat maihinnousulla Ahvenanmaalle. Loppusyksyllä se tyrmäsi Ruotsin ja Suomen epätoivoisen valtioliittosuunnitelman, kuten se vuotta aikaisemmin oli tyrmännyt niiden suunnitelman Ahvenanmaan yhteispuolustuksesta.

Neuvostoliitto sekaantui vielä 1940-ja 1950-lukujen taitteessa Ahvenanmaan itsehallintolain uudistuksen. Se halusi varmistaa, että mikään ulkopuolinen voima ei kajoa sen sotasaaliisen. Jo Moskovan rauha oli määritellyt Manner-Suomen Neuvostoliiton etupiiriksi. Siihen kuuluvaksi paalutettiin 1940-luvun loppupuolella myös Ahvenanmaa, ja varsinkin juuri se 

                                            x                    x                    x

Tilanne alkoi muuttua vasta, kun Itämeren alueen turvallisuusrakenne meni täysin uuteen asentoon, mutta edes Neuvostoliiton katoaminen kartalta ei vielä aiheuttanut tätä mullistusta. Se tapahtui vasta 2010-luvulla, kun Venäjän uusi hallinto ja kiristynyt poliittinen kulttuuri olivat vakiinnuttaneet valtansa Kremlissä.

Niiden julistama ja toteuttama voimapolitiikka on suunnannut ennen kokemattoman paineen Kaliningradin kautta Itämerelle. Suomen turvallisuuden avainkysymys ei enää ole Pietari ja Suomenlahti, kuten oli vuosisatoja. Nykyisin se on Kaliningrad ja Itämeri.

Venäjän etukenoinen asenne ja Naton reaktio siihen ovat luoneet Itämerelle kummallisen jännitteen. Siinä Venäjän ja Naton etupiirit ovat päällekkäin, ja molempien sotilasmaantieteellinen asema on lähes toivoton. Itämerellä vallitsee paikallinen kauhun tasapaino. Kun lähialueella on tällainen viritys, se koskee myös Suomea ja Ahvenanmaata, ja siksi myös Ruotsia. Maantieteelle emme voi mitään.

Tässä herkässä asetelmassa on tärkeä varmistaa, että millekään Itämerellä vaikuttavalle supervaltaintresseille ei synny harhakuvitelmaa siitä, että se pystyisi nokkelalla yllätyksellä horjuttamaan paikallista kauhun tasapainoa omaksi edukseen. 

Ruotsi ja Suomi lähtivät 2010-luvulla kehittämään tähän pyrkivää voimaa. Ne alkoivat hyödyntää puolustusajattelunsa ja -järjestelmiensä yhteensopivuutta keskenään ja Naton järjestelmien kanssa. Siitä syntyvä pidäke ei ole pelote, mutta rohkaisee kaikkia Itämeren alueen toimijoita käyttämään järkeä, jos tuntevat tarvetta testata tämän puolustuskyvyn tehoa tositilanteessa.    

KAUHUN TASAPAINO ITÄMERELLÄ

KAUHUN TASAPAINO ITÄMERELLÄ

Etelä-Suomen Sanomat 11.6.2020

(Kolumnin alkuosassa mainittujen historiallisten tapahtumien perustiedot ovat maaliskuussa imestyneessä kirjassani,)

Kevään mittaan kunnioitettiin talvisodan päätymisen 80-vuotismuistoa. Sodan uhrien ja Karjalan menetyksen aiheuttaman sokin rinnalla tapahtui myös pitkään vaikuttava muutos turvallisuuden isossa kuvassa. Se kouraisi niin syvältä, että sitä ei juuri huomattukaan, varsinkin kun yya-liturgia peitti pian kaiken.

Stalin alkoi käskyttää sodassa pahoinpideltyä maata yli sen, mitä Moskovan rauhansopimus tarkoitti. Neuvostoliitto pureutui Pohjois-Itämeren, Suomenlahden ja Selkämeren sotilaalliseen hallintaan estääkseen Suomen lähestymisen Ruotsiin.

Kesäkuussa 1940 Neuvostoliitto käski Suomen lopettaa Ahvenanmaan rannikkolinnakkeiden rakennustyöt. Elokuussa se ilmoitti sijoittavansa Maarianhaminaan konsulaatin virkailijoiksi naamioituneet sotilastarkkailijat valvomaan, että Neuvostoliitto voi sotatoimissaan käyttää vapaasti Ahvenanmaan saaria ja vesiä.

Syyskuussa sen ylin sotilasjohto valmisteli kolme sotasuunnitelmaa, jotka kaikki alkaisivat maihinnousulla Ahvenanmaalle. Loppusyksyllä se tyrmäsi Ruotsin ja Suomen epätoivoisen valtioliittosuunnitelman, kuten se vuotta aikaisemmin oli tyrmännyt niiden suunnitelman Ahvenanmaan yhteispuolustuksesta.

Neuvostoliitto sekaantui vielä 1940-ja 1950-lukujen taitteessa Ahvenanmaan itsehallintolain uudistuksen. Se halusi varmistaa, että mikään ulkopuolinen voima ei kajoa sen sotasaaliisen. Jo Moskovan rauha oli määritellyt Manner-Suomen Neuvostoliiton etupiiriksi. Siihen kuuluvaksi paalutettiin 1940-luvun loppupuolella myös Ahvenanmaa, ja varsinkin juuri se

x x x

Tilanne alkoi muuttua vasta, kun Itämeren alueen turvallisuusrakenne meni täysin uuteen asentoon, mutta edes Neuvostoliiton katoaminen kartalta ei vielä aiheuttanut tätä mullistusta. Se tapahtui vasta 2010-luvulla, kun Venäjän uusi hallinto ja kiristynyt poliittinen kulttuuri olivat vakiinnuttaneet valtansa Kremlissä.

Niiden julistama ja toteuttama voimapolitiikka on suunnannut ennen kokemattoman paineen Kaliningradin kautta Itämerelle. Suomen turvallisuuden avainkysymys ei enää ole Pietari ja Suomenlahti, kuten oli vuosisatoja. Nykyisin se on Kaliningrad ja Itämeri.

Venäjän etukenoinen asenne ja Naton reaktio siihen ovat luoneet Itämerelle kummallisen jännitteen. Siinä Venäjän ja Naton etupiirit ovat päällekkäin, ja molempien sotilasmaantieteellinen asema on lähes toivoton. Itämerellä vallitsee paikallinen kauhun tasapaino. Kun lähialueella on tällainen viritys, se koskee myös Suomea ja Ahvenanmaata, ja siksi myös Ruotsia. Maantieteelle emme voi mitään.

Tässä herkässä asetelmassa on tärkeä varmistaa, että millekään Itämerellä vaikuttavalle supervaltaintresseille ei synny harhakuvitelmaa siitä, että se pystyisi nokkelalla yllätyksellä horjuttamaan paikallista kauhun tasapainoa omaksi edukseen.

Ruotsi ja Suomi lähtivät 2010-luvulla kehittämään tähän pyrkivää voimaa. Ne alkoivat hyödyntää puolustusajattelunsa ja -järjestelmiensä yhteensopivuutta keskenään ja Naton järjestelmien kanssa. Siitä syntyvä pidäke ei ole pelote, mutta rohkaisee kaikkia Itämeren alueen toimijoita käyttämään järkeä, jos tuntevat tarvetta testata tämän puolustuskyvyn tehoa tositilanteessa.

RANNIKKOTYKISTÖN AMPUMASUUNNAT

Etelä-Suomen Sanomat 28.5.2020

Historian harrastaminen kasvattaa ihmistä humanismin suuntaan. Ajatus voi silti joskus harhautua siitä maailmasta poikkeaville poluille, jos näköpiiriin tulee jo kerran unohdettu uskomaton asia. Minulle kävi niin keväällä eteen tuleen kirjoitustyön yhteydessä.

Keisarillinen Venäjä pyrki ensimmäisen maailmansodan aikana sulkemaan Saksan laivastolta Suomenlahden kapeikon Porkkalan Mäkiluodon ja sitä vastapäätä Viron puolella olevan Naissaaren tykistölinnakkeiden ristitulella.

Sotien välisenä aikana linnakkeet kuuluivat juuri itsenäistyneille Suomelle ja Virolle. Nämä köyhyydessä kärvistelevät pikkuvaltiot rakensivat 1930-luvun kuluessa Porkkalan-Helsingin alueen ja Tallinnan seudun väliseen Suomenlahden kapeikkoon 45 suurikaliiperista putkea käsittäneen tykistöjärjestelmän, jonka tulivoimaan pystyttiin liittämään myös Suomen panssarilaivat.

Linnakkeet kytkettiin yhteiseen kaapeliverkkoon. Järjestelmän tuliasemat pystyivät ampumaan vastarannalla olevan tulenjohdon antamien komentojen mukaan horisontin takana näkymättämissä liikkuvia kohteita. Talvisotaa edeltäneen tilanteen perusteella tehdyn teoreettisen laskuharjoituksen perusteella väitetään, että järjestelmä olisi pystynyt ampumaan kohdealueelleen tuhat kranaattia 5-6 minuutissa.

Suomen yleisesikuntaan soluttautunut neuvostotiedustelun agentti onnistui kopioimaan linnakkeiden perustiedot toimeksiantajalleen. Niiden perusteella Neuvostoliiton sodanjohdon toteuttamat sotapelit osoittivat, että sen ei kannattanut testata pikkuvaltioiden suppealle alueelle keskittämän tykistömassan tehoa. Suomalais-virolaisen yhteispuolustuksen luomaa pelote onnistui tehtävässään ilman suuren luokan meritaistelua.

x x x

Toisen maailmansodan jälkeen Viro ja sen linnakkeet kuuluivat Neuvostoliitolle. Sen väkisin vuokraaman Porkkalan alueen kruununjalokivi oli edelleen toimintakuntoinen Mäkiluodon linnake. Neuvostoliitolla oli samat avaimet Suomenlahden sulkemiseen kuin oli keisarillisella Venäjällä.

Rannikkolinnakkeiden sotilaallinen merkitys väheni nopeasti, mutta Mäkiluodon linnake sai suomalaisia rakentajiaan ahdistavan poliittisen tehon. Sen tykkien kantama ja ampumasektori oli suunniteltu niin, että ne pystyivät tukemaan Helsinkiin johtavien väylien puolustusta.

Ne pystyivät ampumaan myös alkuperäistä kohdealuettaan muutamia kilometrejä pohjoisemmaksi keskelle Helsinkiä. Mäkiluodon neuvostoliittolaiset tykkimiehet olisivat vuoteen 1947 asti saaneet tulikomennot Helsingissä toimivalta valvontakomissiolta, jonka upseerit olisivat pystyneet raportoimaan tulen tehoa reaaliajassa Hotelli Tornin kattoterassilta.

Tämä oli niin ahdistavaa, että Porkkalan vuokra-aikana siitä ei paljon puhuttu, ilmeisesi ei korkeimmassakaan poliittisessa johdossa. Mutta monet ylimmässä sotilasjohdossa ja Mäkiluodolla palvelleet upseerit ja varusmiehet sen tiesivät. Vähemmästäkin yöuni voi häiriintyä.

Porkkalan ja Mäkiluodon palautus Suomelle 1956 oli todella suuren luokan helpotus, eikä vain siksi, että se kevensi Suomeen kohdistunutta poliittista painetta vaan varsinkin siksi, että se poisti Helsinkiin kohdistuneen äärimmäisen ilkeän sotilaallisen uhkatekijän.

MUSTA AUKKO

Etelä-Suomen Sanomat 14.5.2020

Sosiaalinen lähipiirini ei koskaan ole ollut erityisen iso, joten karanteenin tälli ei sattunut kovin raskaasti. Kotona oleminen on usein sittenkin melko mukavaa, varsinkin kun lähisukulaiset asuvat melkein naapurissa, ja yhteys syntyy aina kun sitä tarvitaan.

Isku tuli yllättävältä suunalta. Olen yli puoli vuosisataa elänyt mukana suomalaisen klassisen musiikin kulttuurissa, tosin vain hartaana kuulijana. Olen tottunut pitämään konserttimusiikin lumoa itsestään selvänä luonnonvoimana.

En osannut varautua siihen, millainen musta aukko sieluun syntyi, kun äkkiä kaikki jo kauan sitten ostetut konsertti- ja oopperaliput nollautuivat, kesän musiikkijuhlat liukuivat epämääräiseen tulevaisuuteen ja elävä klassisismi tuntui katoavan tavoittamattomiin. Tyhjyys uhkasi täyttää elämän.

Nyt tässä murheen laaksossa huomaan melkein joka ilta lähettäväni kiitollisen ajatuksen Yleisradiolle. Ylen Areena pelastaa ahdingolta. Jos jonkinlaisen muun ohjelman ohessa se tarjoaa uskomattoman laajan ja dynaamisen valikoiman klassista musiikkia.

Suhtautuminen mahtipontisessa konserttisalissa ilman yleisöä soitettuun musiikkiin on ollut valittelevaa ja anteeksi pyytelevää. Olen eri mieltä. Minusta tämän asetelman dramatiikka vahvistaa musiikin mystistä voimaa. Soitto nousee tyhjästä valaisemaan pimeyttä.

Nuorena musiikki tuntui olevan parhaimmillaan, kun iso orkesteri tuuttasi täysillä. Nykyisin soitto jalostuu usein hienommilleen kamarimusiikkiteosten hitaissa osissa, pianissimo ja hiljaisuus herkistävät yhä useammin kyynikonkin.

Näköyhteys soittajiin on tämän elämyksen tärkeä osa. Lähikuva pimeän konserttisalin tyhjyydessä musiikkiin keskittyvästä taiteilijasta luo usein lähes pyhyyden vaikutelman.

Kaiken lisäksi nämä Radion sinfoniaorkesterin pulteissa soittavat taiteilijat säkenöivät myös haastatteluissaan. He kertovat mielenkiintoisesti soittimiensa rakenteen kehityksestä vuosisatojen mittaan ja niille sävelletystä musiikista. Kaikesta aistii, että opiskelu maailman hienoimmissa musiikkiakatemioissa ei ole mennyt hukkaan.

x x x

Musiikin harrastajien on syytä varautua siihen, että koronaviruksen klassisille konserteille ja oopperalle aiheuttamat epämukavuudet eivät ole ohi menevää sattumaa. Epidemian kesto voi olla paljon nyt ounasteltua pidempi, ja sen jälkeenkin epävarmuus ja pelko voivat pakottaa meidät kaikki erilaiseen elämään kuin ennen, myös musiikkiyleisön.

Tartunnan välttämiseksi omaksutut turvaetäisyydet voivat elää luultua pidemmän epidemian jälkeenkin, ja aiheuttaa kummallisia ongelmia musiikkiyhteisölle.

Konsertti- ooppera- ja teatterikatsomojen yleisömäärät ja lipputulot voivat puolittua totutusta. Vaatenaulakot voivat vaatia mittavia remontteja, ja väliaikojen raukeat leivoskahvit ja viininmaistelu ovat kohta vain tapakulttuurin muistoja.

Jo ennestään julkisen rahoituksen varassa kärvistelevien taidelaitosten elinehdot ovat koronan jälkeisessä maailmassa luultavasti vielä nykyistäkin ankeammat. Ehkä hyvinkin pian kaipaamme vanhaa hyvää konserttikulttuuria, jossa elävän klassisen musiikin tarjonta oli paitsi runsasta myös hienostuneesti mukavaa. Oi niitä aikoja.

Yli 70-vuotiaat kaksistaan

En oikein ymmärrä, miksi kaksi yli 70-vuotiasta eivät saa ulkoilla yhdessä, jos molemmat ovat oireettomia, tai negatiivisiksi testattuja, jos sitä päätetään vaatia. Vaikka toinen asuisi hoivakodissa, kunhan toinen huolehtii turvaväleistä muihin kulkijoihin, pystyy tukemaan liikkumista ja suunnistamaan niin, että eivät eksy yhdessä.

Pääministeri puhuu johdonmukaisesti ja vakuuttavasti, mutta hänen puheestaan en osaa tunnistaa vastausta tähän kysymykseen.

MONUMENTTIEN JALANJÄLJET

Etelä-Suomen Sanomat 30.4.2020

On kaksikertainen juhlavuosi, 150 vuotta V. I. Leninin ja J. K. Paasikiven syntymästä. Juhlamenoihin kuuluu yritys arvioida näiden monumentaalisten hahmojen elämänkaarta, historiallista jalanjälkeä ja heidän saavutustensa kykyä sietää muutosta. 

Juhlinnan kohteet ovat näiden mitta-asteikkojen ääripäissä. Erot eivät johdu pelkästään siitä, että heidän elämäntyönsä huippuvaiheilla on aikaeroa neljännesvuosisadan verran, ja sen kuluessa toinen maailmasota mullisti kaiken. 

Lenin jätti jälkeensä merkitsemättömiä joukkohautoja ja raunioita. Niinpä hänen syntymäpäivänään autiolla Punaisella torilla vaelsi muutaman kymmenen apean uskollisen joukko. He kantoivat veristä historiaa tihkuvia julisteita. 

Loppusyksylle sijoittuvan Paasikiven muistopäivän juhlinta alkoi jo keväällä massiivisen tietoportaalin avauksella. Ja jatkoa seuraa muistojuhlissa ja seminaareissa. Paasikiven perinnön logiikka on edelleen poliittista käyttövoimaa. 

x x x 

Kylmän sodan alusta lähtien Suomessa eli vahva usko siihen, että Neu¬vostoliitto hallitsi musertavalla voimallaan Suomea ja politiikka oli suunnattava sen mukaisesti. Paasi¬kivi vaati jyrkästi tämän näkemyksen toteuttamista turvallisuusasioissa. 

Kaikessa hiljaisuudessa hän kuitenkin vaikersi pakkovalinnan raskautta ja Neuvostoliiton röyhkeää arvaa¬mattomuutta. Nyt tiedetään, että samalla kun Paasikivi puolsi julkista suopeutta huonosti käyttäytyvää suurvaltanaapuria kohtaan, hän kulissien takana haki tukea lännestä ja kehitti vastavoimaa Neuvostoliiton etukenolle. 

Paasikivi määritteli syyskuussa 1946 Yhdysvaltain Helsingin-lähettiläälle Maxwell Hamiltonille Suomen aseman historiallisen ytimen: ”Me kuulumme pohjoismaihin. Meidän historiamme, valtiollinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen järjestyksemme on pohjoismaista, lähinnä ruotsalaista. Me tahdomme päästä vaikeuksistamme säilyttäen vapautemme. Sen tähden olemme kääntyneet avunpyynnöllämme länteen. Emme halua kääntyä itään.” Pian tämän jälkeen ovet alkoivat aueta Suomelle taloudellisiin ja valtiollisiin kanainvälisiin järjestöihin, melkein vuosikymmen ennen Suomen YK-jäsenyyttä.

Presidentti piti 1950-luvun alussa ministereilleen yksityisiä ja ryhmäpuhutteluja turvallisuuspolitiikan ytimestä. Hänen perussanomansa oli, että jos Neuvostoliitto vaatisi Suomelta enemmän kuin se oli saanut yya-sopimuksella, sitä olisi vastustettava, vaikka asein. 

Kaiken tämän keskellä Paasikivi joutui puhumaan julkisesti toisin kuin ajatteli. Pakon sanelema kaksinaamaisuus nostatti henkistä painetta. Hänen 1980-luvun puolivälissä julkaistut päiväkirjansa paljastivat sen koko rajuudessaan. Niiden riveillä ryöppyävät myrkylliset kommentit Neuvostoliiton epärehellisyydestä ja röyhkeydestä. 

x x x 

Leninin suuren vision epäonnistumisen jälkeen sitä on yritetty elvyttää stalinistisella, brežneviläisellä, gorbatšovilaisella ja putinistisella uudisversioilla. Kolme niistä hyytyi fyysiseen voimankäyttöön, yhteiskunnalliseen mielivaltaan ja pysähtyneisyyteen, eikä neljäskään näytä menestystarinalta. 

Suomessa kekkoslaisuus, koivistolaisuus ja niinistöläisyys ovat toteuttaneet Paasikiven perintöä taitavasti tilanteisiin sopeutuen.

Konsertti ei ole festari

Ettei nyt vaan kävisi niin, että klassisen musiikin kesäkonsertit menevät samaan lokeroon kesäfestarien kanssa

Festarit siis näyttävät olevan sitä, etä tuhannet ja taas tuhannet toikkaroivat ja hyppivät kuraisella nurmikoilla tai pölyisillä kentillä täysillä räyhäävässä melu- ja mölykuplassa, eikä kukaan tiedä, kuinka paljon heitä voi olla.

Klassiset musiikkijuhlat ovat sitä, että rauhallisesti käyttäytyvät henkilöt hakeutuvat etukäteen ostetuille numeroiduille istuinpaikolleen ollakseen siinä aloillaan ainakin pari tuntia musiikkia kuuntelemassa. Useimmissa kesäjuhlien konserttisaleissa paikkoja on 500 paikkeilla. Nykyitekniikalla on mahdollista tietää jokaisella ostetulla paikalla istuvan ihmisen nimi, jos se on tartuntojen seurannan kannalta hyödyllistä.

Luulisi, että näillä kahdella musiikkijuhlan formaatilla on jotakin eroa myös tartunnan todennäköisyyden kanssa. Viisaan hallituksen kannattaisi kiinnittää huomiota tähän

SIVIILIKRIISIN HALLINTAMALLIT

Etelä-Suomen Sanomat 16.4.2020

On jännittävää seurata pääministeri Sanna Marinin paineensietoa. Hän joutui johtamaan oudon kriisin hallintaa kylmiltään ja ilman lähihistorian kokemuspääomaa. Olen alkanut kunnioittaa hänen suoritustaan. Oltuaan koko päivän uutis- ja ajankohtaisohjelmien, tiedotustilanteiden, haastattelujen ja neuvottelujen keskiössä, puhe etenee vielä MTV:n Kympin uutisissa loogisesti ja olemus viestii rauhallista tilannehallintaa.

Tämä pääministeri näyttää toimivan toisin kuin useimmat edeltäjänsä. Hän välttää käskyjohtamista, ja tukeutuu näyttävästi virkamiesosaamiseen. Hän tuntuu keventävän paineita kertomalla oppositiolle tulevista tilanteista etukäteen ja totuttua enemmän. Hän antaa ministerien purkaa pahantuulisuuttaan sisäisissä palavereissa, kun hallitusohjelma ja kaikki puolueohjelmat joutuvat roskakoriin. Kun asiat ovat järjestyksessä, pääministeri kertoo uutiset rauhallisesi ja konstailematta.

Marinin esiintymiskyky hakee vertaistaan. Kovimmassakin paineessa virke etenee johdonmukaisesti, ja rauhallisesti putoilevat lauseet rakentavat asiakokonaisuuden. Ei häivääkään suomalaisen peruspoliitikon harhailevasta puhetavasta, jonka lopputulos tuntuu usein yllättävän puhujan itsensäkin.

Näyttää siltä, että Marinin tarjoama tuulensuoja on auttanut valtiovarainministeriksi joutunutta Katri Kulmunia ryhdistäytymään. Pääministerivaihdoksen ratkaisun hetkillä viime vuoden lopulla näkyi, kuinka epämukavaksi Kulmuni tunsi olonsa, kun joutui poliittisen mullistuksen keskiöön. Nyt hän näyttää selviävän luontevasti EU:n neuvottelupöydissä sinne tänne singahtelevien satojen miljardien käsittelyssä.

x x x

Hallituksen näkyvimmät hahmot ovat Marin ja Kulmuni, jotka saivat puoluejohtajiksi joutuessaan tehtäväkseen kääntää joukkonsa kannatuksen syöksykierteestä nousuun. Marinille se näyttää onnistuvan hämmästyttävän nopeasti, eikä Kulmuninkaan asema ole enää täysin toivoton.

Kumpikaan ei ole harhautunut puolueidensa aatteellisille ikoneille tyypilliseen muminaan perusarvoihin palaamisesta. He ohittivat sujuvasti Forssan kokouksen ja Santeri Alkion ylväät muistot, ja lähtivät kylmän rauhallisesti siitä, että asialliset hommat hoidetaan, ja sitten katsotaan, mitä seuravaksi tarvitaan.

Aitaa kaatui, mutta oikeista paikoista ja tuloksia alkoi näkyä. Ihan kaikki ei sentään mennyt niin kuin piti. Pääministeri vastaa tietenkin kaikesta, mutta hänen tililleen ei ole vielä tullut yhtään henkilökohtaista mokaa.

Marinin ruotsalaisen puoluetoverin ja kollegan Stefan Löfvenin vastuualueella on todettu korona-kuolemia noin 14-kertainen määrä Suomeen verrattuna. Viime aikoina Suomessa on kuollut päivittäin alle kymmenen koronapotilasta, Ruotsissa uhreja oli pitkään sadan paikkeilla joka päivä, mutta pääsiäisen jälkeen enää vain parikymmentä.

Ruotsi kompastelu voi johtua siitä, että konkreettista kriisiä lähdettiin ratkomaan perinteisellä liturgialla. Samaan aikaan Suomessa syntyi siviilikriisin reaalipoliittinen hallintamalli. Toivottavasti Löfvenin ja Marinin hallitusten erilaiset toimintatavat ja tulokset kirjautuvat kaikkien aatteellisten keskusteluryhmien opiskelumateriaaleihin.

Pyhyyden hartaus

Eilen illalla kaksitoista muusikkoa esitti tyhjässä Kallion kirkossa Bachin Johannes-Passion corona-karanteenin sääntöjen mukaan. 

Urkuri Markus Malmgren oli sovittanut monikerroksiset kuoro-osuudet neljälle solistiäänelle, ja ne avasivat kokonaan uuden ulottuvuuden Bachin musiikkiin. Esityksen asetelma oli hienostuneen arvokas, muusikot keskittyivät alttarin edessä jokainen omassa yksinäisyydessään suureen mysteeriin. Kulttuuria kauneimmillaan. 

Aarne Pelkosen ja Tuomas Katajalan rohkea riskinotto paljasti oudon paradoksin. Brutaali epidemia pusersi esiin syvän oivalluksen ja sen toteutukseen tarvittavan hienostuneen osaamisen. Tuntui hyvältä kokea pyhyydelle omistautuneiden muusikkojen hartaus ja loisto.

Jukka Tarkka ja Kalle Haatanen radiossa

Tänään aamupäivällä Ylen Radio 1:ssä kuultu keskusteluni Kalle Haatasen kanssa Ahvenanmaan asioista on netissä osoitteessa: 
https://www.radiot.fi/kanavat/yle-radio-1/kalle-haatanen

KUMMALLINEN KONSULAATTI AHVENANMALLA

Kolumni Etelä-Suomen Sanomat 2.4.2020

Ahvenanmaan turvallisuushistoria on toteen käymättömien hyvien aikomusten jatkumo. Useimmat niistä kiteytyivät sopimuksiksi, jotka sadan vuoden mittaan raukesivat vähitellen. Niitä nuorin, Neuvostoliiton Suomelle 1940 sanelemma sopimus Ahvenanmaan aseettomuudesta, on edelleen voimassa. Syntyessään se osoitti pahoja aikeita, eikä nykyiselläänkään osoita diplomaattista kohteliaisuutta. 

Neuvostoliitto pakotti tämän sopimuksen Suomelle samaan aikaan kun sen sotilasjohto valmisteli maihinnousuja Ahvenanmaalle. Niiden onnistumisen varmistamiseksi se saneli aseettomuussopimukseen itselleen oikeuden Maarianhaminaan konsulaatin perustamiseen. Sen tehtävä oli valvoa, että Ahvenanmaalla ei tapahdu mitään Neuvostoliiton maihinnousua haittaavaa. 

Venäjän Maarianhaminan-konsulaatti on siellä edelleen, eikä mikään osoita sen toimeksiannon muuttuneen. Suomi on tietoisesti ja isossa mittakaavassa kerran rikkonut tätä sopimusta. Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 Suomi poisti konsulaatin väen asemapaikaltaan ja miehitti oman maakuntansa estääkseen Neuvostoliiton, Saksan tai Ruotsin maihinnousun saarille. 

Suomi on kaksi kertaa jättänyt käyttämättä mahdollisuuden vapautua suvereniteettiaan loukkaavan konsulaatin rasitteesta. Kun Suomi irtautui 1990 Pariisin rauhansopimuksen artikloista, jotka koskivat Suomen puolustusvoimien aseistusta ja suhdetta Saksaan, se jätti Ahvenanmaa-sopimuksen ennalleen. Toinen mahdollisuus ohitettiin passiivisesti 1992, kun Suoimi hyväksyi Neuvostoliiton kanssa tekemänsä Ahvenanmaa-sopimuksen jatkamisen Venäjän kanssa. 

x x x

Moskovassa tehdyn Ahvenanmaan aseettomuussopimuksen ensimmäisen artiklan mukaan Suomi sitoutuu alueen aseriisunnan lisäksi siihen, että ”muutkaan valtiot” eivät rakenna saarille sotilaskäyttöön tarkoitettuja rakenteita tai laitteita. Tekstin mukaan Maarianhaminan konsulaatti valvoo tätä. 

Diplomaattisen peruslogiikan mukaan sopimus sitoo sopijapuoliaan. Venäjä on siis ”muu valtio”, joka ei saa rakentaa saarille sotilaskäyttöön tarkoitettuja rakenteita tai laitteita. Suomella on velvollisuus valvoa tätä, ja sen tiedustelu on ilmeisesti hoitanut asiaa vähin äänin, mutta niin, että venäläiset ovat varmasti havainneet sen. 

Ministeri Pär Stenbäck toteaa Ahvenanmaata käsittelevän kirjani arviossa Hufvudstadsbladetissa 30.3.2020, että ”ahvenanmaalaisilla ei ole syytä pitää Venäjää rauhan aikaisen aseettomuuden rehellisenä takaajana”. Hän näkee tulevaisuuden toisaalla: ”Ruotsalais-suomalainen yhteistyö on Ahvenanmaalle paras uutinen.” 

Ajan kuluminen on jättänyt jälkensä Moskovan Ahvenanmaa-sopimukseen. Niin on käynyt kaikkien tämän alueen puolueettomuutta ja aseettomuutta koskevien sopimusten toimeenpanoartikloille. Moskovan Ahvenanmaa-sopimuksen mukaan konsulaatin on ilmoitettava havaitsemistaan sopimusrikkomuksista Ahvenanmaan lääninhalliukselle, joka on lopettanut toimintansa toistakymmentä vuotta sitten. 

Näin kaksi muutakin Ahvenanmaa-sopimusta ovat menettäneet otteensa todellisuuteen, ja rauenneet. Niin käy vähitellen myös kummalliselle Venäjän konsulaattisopimukselle.

MTV:n Aamu-uutiset

Maikkarin Aamu-uutisissa maanantaina ollut lyhyt haastattelunpätkä on osoitteessa: Uutisaamu Ahvenanmaa

SOPIMUKSEN ELINKAARI

Etelä-Suomen Sanomat 19.3.2020

(Julkaistu lehdessä virheellisellä otsikolla)

Ahvenanmaalla esiintyy rinnakkain neljä niin harvinaista ilmiö¬tä, että se on ehkä ainutlaatuinen koko maailmassa. Siellä on laaja paikallinen itsehallinto, alkuperäisväestön äidinkielen vahva asema, aseettomuus ja puolueettomuus. Nämä eri elämänpiireihin kuuluvat asiat niputetaan tavallisesti yhteen, vaikka kaksi niistä on val¬tiollista kulttuurihistoriaa, kaksi kovaa turvallisuuspolitiikkaa. 

Ahvenanmaan historia on paradoksi. Samaan aikaan kun sen turvallisuuspoliittisten erityistavoitteiden toteutus epäonnistui, sen itsehallinto ja ruotsin kielen asema ovat vahvistu¬neet paikallisen kulttuurin perustekijöiksi. Ne on betonoitu syvälle Suomen perustuslakiin ja EU-oikeuteen. Olen viime aikoina selvitellyt tämän mielenkiintoisen ilmiöryppään turvallisuuspoliittista sisältöä.

Tavanomainen Ahvenanmaan hahmotus perustuu Kansainliiton kymmenen jäsenmaan Genevessä 1921 tekemään sopimukseen, joka julisti alueen puolueettomaksi ja aseettomaksi. Se ei ole kuitenkaan voinut estää Ahvenanmaan joutumista sotatoimien piiriin aina kun Itämerellä oli poliittista jännitettä tai sota. Alueen puolueettomuus ja aseettomuus ovat rauenneet juuri niissä tilanteissa, joissa niiden oli tarkoitus suojata Ahvenanmaata.

Geneven sopimuksen solmimista seuranneen vuosisadan aikana sen taustajärjestö Kansainliitto on lopettanut toimintansa. Useimmat sen allekirjoittajista ovat muuttaneet valtiofilosofista identiteettiään ja poliittista perussuuntaansa. Vain Britannian, Ruotsin ja Suomen valtiollinen rakenne ja poliittiset järjestelmät ovat edes suunnilleen samanlaisia kuin sata vuotta sitten. 

Ruotsia ja Suomea lukuun ottamatta Geneven Ahvenanmaa-sopimuksen allekirjoittajat ovat nyt Naton jäseniä. On mahdotonta kuvitella, että ne voisivat asettua takaamaan Ahvenanmaan aseettomuutta ja puolueettomuutta sata vuotta sitten allekirjoitetun sopimuksen perusteella. Se ei olisi historianfilosofisesti perusteltua eikä yhteensopivaa Naton peruskirjan ja sisäisen kulttuurin kanssa. 

x x x

Geneven Ahvenanmaa-sopimuksen jälkeisen vuosisadan aikana Itämereen alueeseen vaikuttaneet poliittisen maantieteen, sotilaallisten voimien, diplomaattisten olosuhteiden ja lähivaltioiden yhteiskunnallisten rakenteiden muutokset ovat olleet rajut ja kattavat. Niiden vaikutuksesta Ahvenanmaa tulee Wienin sopimusoikeusneuvoston 1969 hyväksymän yleissopimuksen 62. artiklan vaikutusalueelle. 

Tämä artikla määrittelee tiukan juridisesti vanhan tapaoikeuden periaatteen. Sen mukaan ympäristössä tapahtuneet merkittävät muutokset voivat aiheuttaa kansainvälisen sopimuksen raukeamisen ilman minkään diplomaattisen yhteisön päätöstä. Kansainvälisen sopimuksen elinkaarella on alkunsa ja loppunsa. 

Geneven Ahvenanmaa-sopimus ei ole toteutunut kovan turvallisuuspolitiikan tasolla, mutta sen kaunis perusajatus on jättänyt syvän jäljen ahvenanmaalaiseen identiteettiin. Se on kulttuurin tasolla samanlaista todellisuutta kuin esimerkiksi Kalevalan tai Seitsemän veljeksen vaikutus sumalaiseen identiteettiin. Asiat eivät todellisuudessa kai tapahtuneet ihan niin kuin eepokset kertovat, mutta silti niillä on vahva vaikutus ihmismieleen ja historiaan.

AHVENANMAA

Perjantaina 13.3.2020 ilmestyi uusin kirjani
AHVENANMAA - Itämeren voimapolitiikan pelinappula
Sen tärkeimmät pointit: 

Suomessa vakiintuneen ajatustottumuksen mukaan Ahvenanmaa on rauhan ja vakauden tyyssija, koska viisaat kansainväliset sopimukset ovat julistaneet sen puolueettomaksi ja aseettomaksi, ja ne suojelevat Ahvenanmaata kaikelta pahalta. Usko vuosisadan aikana tehdyn kolmen sopimuksen kykyyn hallita historiaa on johtanut ajatukset kauas siitä, mitä Ahvenanmaalla todella on tapahtunut.
x x x
Ensimmäinen näistä kansainvälisistä sitoumuksista syntyi Krimin sodan rauhanneuvotteluissa 1856, yli puolitoista vuosisataa sitten. Venäjän keisari Aleksanteri II lupasi olla rakentamatta Ahvenanmaalle laivastotukikohtia ja tykistölinnakkeita. Venäläinen sotaväki miehitti kuitenkin Ahvenanmaata, kuten muutakin Suomea vuoteen 1918 asti. Alistuminen Ahvenanmaan aseistusta rajoittavaan rasitteeseen ei johtunut Aleksanteri II:n lempeästä luonteenlaadustaan vaan siitä, että hän oli edellisvuonna perinyt Krimin sodassa hävinneen keisarikunnan kruunun ja joutui alistumaan sodan voittajien sanelemaan ratkaisuun. 

Venäjän keisarin tähän servituuttiin pakottaneet Ison Britannian ja Ranskan keisarit ilmoittivat Krimin sodan rauhansopimuksen ratifiointilausumassa,että tämä Ahvenanmaan aseman järjestely sitoi Venäjän keisarin lisäksi myös heitä henkilökohtaisesti ja heidän seuraajiaan. Se oli kolmen keisaridynastian suuri diili. 

Tämä kauan sitten sammuneita keisarillisia dynastioitta yhteen sitonut servituutti on edelleen suomalaisen Ahvenanmaa-uskomusten perusaineistoa. Se ei julistanut Ahvenanmaata puolueettomaksi, mutta ei aseettomaksikaan, ja se oli voimassa vain niin kauan kuin sen tehneet dynastiat hallitsivat valtakuntiaan. 

Toinen suomalaisten Ahvenanmaa-ajattelua hallitseva sopimus oli kymmenen Kansainliitin jäsenmaan Genevessä 1921 tekemä sopimus, joka julisti Ahvenanmaan puolueettomaksi ja aseettomaksi. Suomen kannalta sen tärkeimmät allekirjoittajia olivat Britannia, Ranska, Saksa, Viro ja Ruotsi. Paljon vaikutti myös se, että Neuvosto-Venäjä ei ollut tämän Ahvenanmaa-sopimuksen osapuoli. Sen seuraajavaltiot Neuvostoliitto ja Venäjän federaatio eivät ole myöntäneet virallisesti edes tällaisen sopimuksen olemassaoloa. 

Genevene sopimuksen solmimista seuranneen vuosisadan aikana sen taustajärjestö Kansainliitto on lopettanut toimintansa. Useimmat sen allekirjoittajista ovat muuttaneet valtiofilosofista identiteettiään ja poliittista perussuuntaansa. Vain Britannia, Ruotsi ja Suomi ovat pysyneen valtiolliselta rakenteeltaan ennallaan Geneven Ahvenanmaa-sopimuksen solmimista seuranneen vuosisadan ajan. Toisen maailmansodan jälkeen vain Viro on kirjallisesti ilmoittanut pitävänsä tätä sopimusta edelleen sitovana. Ruotsi ja Suomi ovat käytännössä yrittäneet noudattaa sen määräyksiä. 

Geneven Ahvenanmaa-sopimuksen jälkeisen vuosisadan aikana Ahvenanmaahan vaikuttaneet poliittisen maantieteen, sotilaallisten voimakenttien, diplomaattisten olosuhteiden ja lähivaltioiden yhteiskunnallisten rakenteiden muutokset ovat rajut ja kattavat. Niiden vaikutuksesta Ahvenanmaa tulee Wienin sopimusoikeusneuvoston 1969 hyväksymän yleissopimuksen 62. artiklan vaikutusalueelle. Olosuhteissa tapahtuneet merkittävät muutokset ovat aiheuttaneet Geneven Ahvenanmaa-sopimuksen raukeamisen kansainvälisessä oikeudessa hyväksytyn Rebus Sic Stantibus-periaatteen mukaisesti. 

Kolmas suomalaisten Ahvenanmaa-ajatuksia ohjaava dokumentti on Neuvostoliiton Suomelle talvisodan jälkeisenä syksynä sanelema sopimus, joka ilmoittaa Ahvenanmaan aseettomaksi, mutta ei puolueettomaksi. Se antoi Neuvostoliitolle oikeuden perustaa konsulaatin Maarianhaminaan varmistamaan Ahvenanmaan pysyminen aseettomana. Koska Suomi on sopimuksen toinen osapuoli, myös se valvoo, että mikään valtio ei sijoita Ahvenanmaalle sotilaallista välineistöä, vaikka tätä ei mainita erikseen sopimuksessa. 

Tämä Neuvostoliitin Suomelle sanelema sopimus on ainoa näistä kolmesta Ahvenanmaata koskevasta kansainoikeudellisesta sopimuksesta, joka kiistatta on edelleen voimassa. Sen perusteella globaali supervalta valvoo Suomen valtioalueeseen kuuluvan maakunnan sotilaspoliittista statusta. 

Varhaisin näistä sopimuksista rajoitti alueen aseistusta, kaksi seuraavaa määräsi sen aseettomaksi ja vain yksi myös puolueettomaksi. Mikään näistä tavoitteista ei ole toteutunut tarkoitetulla tavalla. Aina kun Itämeren alueella on ollut sotilaallista jännitystä tai sota, aseeton ja puolueeton Ahvenanmaa on joutunut aseellisen toiminnan piiriin, demilitarisoitu on remilitarisoitunut ja sen puolueettomuus rauennut. 

Ahvenanmaalla on 1850-luvun jälkeen operoinut viiden sotaa käyvän valtion asevoimat, yhden puolueettoman valtion pieni yhtymä, sekä Suomen sisällissodan molempien osapuolten joukkoja. Ahvenanmaan rannikkolinnakkeet on tuhottu neljä kertaa kansainoikeudellisen sopimuksen perusteella ja rakennettu uudelleen kolme kertaa puolustustarkoituksessa. 

Vuodesta 1900 vuoteen 1950 Itämeren alueen voimapoliittisen pelin osapuolet ovat toistakymmentä kertaa houkutelleet tai uhkailleet toisiaan Ahvenanmaan menettämisellä tai haltuun saamisella tai aseistamisella tai aseista riisumisella. Itämeren rantavaltioiden ylimmissä esikunnissa on 1900-luvun aikana suunniteltu toistakymmentä massiivista maihinnousuoperaatiota Ahvenanmaalle. 

Toisen maailmansodan aikana Suomi varmisti Ahvenanmaan koskemattomuuden miehittämällä oman maakuntansa. Alkusyksyllä 1944 Saksa perui jo käynnistetyn Ahvenanmaan maihinnousuoperaation sillä perusteella, että siihen osoitettu sotilaallinen voima ei olisi riittänyt Ahvenanmaan puolustuksen murtamiseen.

x x x

Ahvenanmaan turvallisuuspoliittinen historia tuntuu osoittavan, että siellä, missä aseettomuus ja puolueettomuus esiintyvät rinnakkain, kumpikaan ei voi toteutua, ellei ole niiden koskemattomuutta suojaavaa voimaa. 

Ahvenanmaa on Suomen maakunta, jonka itsehallinnon ja valtaväestön äidinkielen asema on varmistettu perustuslain tasoisilla säädöksillä. Suomi vastaa Ahvenanmaan alueellisesta loukkaamattomuudesta kaikissa

PALJONKO IKÄ PAINAA ?

Kolumni: Etelä-Suomen Sanomat 12.3.2020 

Olen sivusta seurannut päivittelyä Yhdysvaltain presidentinvaalin todennäköisten ehdokkaiden korkeasta iästä. Varmaan siksi, että olen samaa ikäluokkaa kuin he, ja tiedän kokemuksesta, että hoksottimet eivät näillä vuosilla enää toimi aina niin kuin pitäisi. Mutta olemmeko me iän perusteella sentään ihan virkaheittoja? 

Olen yrittänyt jäsentää tätä ongelmaa vertaamalla Yhdysvaltain vaalikuviota Suomen presidenttien ikähistoriaan. Iäkkäin presidentti viimeisen toimikautensa päättyessä oli J. K. Paasikivi, 86 vuotta. Samassa tilanteessa Urho Kekkonen oli 81 ja G. Mannerheim 79 vuotta. 

Yhdysvaltain presidentinvaalin mahdollisina pidetyt voittajat olisivat ensi syksynä alkavan toimikauden päättyessä nuorempia kuin Paasikivi presidenttiydestä luopuessaan, vähän vanhempia kuin Mannerheim ja suunnilleen saman ikäisiä kuin Kekkonen. 

Korkea ikä rasitti julmasti Mannerheimin ja Kekkosen presidenttikausien loppuvaiheita. Paasikivi pysyi pitkään hyvässä vedossa, mutta menetti tilannetajun toimikautensa viime hetkillä. 

Millä ihmeen perusteella voisi päätellä, olisivatko Joe Biden, Bernie Sanders tai Donald Trump Paasikiven veroisia tervaskantoja, vai jäisikö jonkun tai ehkä kaikkien iän sieto Mannerheimin ja Kekkosen tasolle tai sitäkin alemmaksi.
Paasikiven veroista tervaskantoa ei taida olla presidentiksi tarjolla Yhdysvalloissa, mutta ei Suomessakaan. 

x x x 

Ikääntyvien presidenttien kenttäkelpoisuuden arviointi jakaa heidät kolmeen yllättävään ryhmään. Kaikkein korkeimpaan ikään asti palvelleet Paasikivi, Kekkonen ja Mannerheim joutuivat kriisijohtajiksi. Mannerheim luotsasi Suomen läpi toisen maailmansodan, Paasikivi loi idänsuhteet lännen tietä sulkematta, ja kylmän sodan keskellä Kekkonen raivasi Suomen tien kohti länsi-integraatiota. 

Heitä nuoremmat, seitsemänkymppiseksi asti palvelleet P. E. Svinhufvud ja Mauno Koivisto saavat rinnalleen Sauli Niinistön, kun hänen toinen kautensa päättyy. He vaimensivat toimikausiensa epävakautta henkivät häiriötekijät. Svinhufvud pelasti Suomen demokratian oikeistodiktatuurilta, Koivisto ohjasi maan presidentin ylivallasta parlamentarismiin ja Niinistö ulkopolitiikan liehakoivasta hapuilusta klassiseen reaalipolitiikkaan. 

Kuusikymppisenä tai sitäkin nuorempana presidenttikautensa lopettanet Lauri Kristian Relander, Kyösti Kallio, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen eivät saaneet otetta toimikausiensa takaperoisesta perusvireestä vaan myötäilivät sitä. 

K. J. Ståhlbergin ja Risto Rytin luopuminen presidenttiydestä johtui perustuslaillisista erityistilanteista. 

Harmittaa, mutta tällainen numeroleikki presidenttien palvelusvuosilla tuntuu vahvistavan peruskonservatismin omahyväistä myhäilyä siitä, että vain ikä kartuttaa viisautta. 

Onneksi Suomen oloissa vastuunsa tunteva poliitikko pystyy ikääntyessään keräämään vaativissa tehtävissä tarvittavaa kokemuspääomaa. Yhdysvaltain rakenteellinen epävarmuus näyttää johtuvan ainakin osittain siitä, että monet omaisuusmassan kartuttamiseen keskittyneet ovat viime töikseen heittäytyneet valtataistelun imuun rahan eikä yhteiskunnallisen kokemuksen ja näkemyksen voimalla.