keskiviikko 1. huhtikuuta 2020

KUMMALLINEN KONSULAATTI AHVENANMALLA

Kolumni Etelä-Suomen Sanomat 2.4.2020
Ahvenanmaan turvallisuushistoria on toteen käymättömien hyvien aikomusten jatkumo. Useimmat niistä kiteytyivät sopimuksiksi, jotka sadan vuoden mittaan raukesivat vähitellen. Niitä nuorin, Neuvostoliiton Suomelle 1940 sanelemma sopimus Ahvenanmaan aseettomuudesta, on edelleen voimassa. Syntyessään se osoitti pahoja aikeita, eikä nykyiselläänkään osoita diplomaattista kohteliaisuutta. 
Neuvostoliitto pakotti tämän sopimuksen Suomelle samaan aikaan kun sen sotilasjohto valmisteli maihinnousuja Ahvenanmaalle. Niiden onnistumisen varmistamiseksi se saneli aseettomuussopimukseen itselleen oikeuden Maarianhaminaan konsulaatin perustamiseen. Sen tehtävä oli valvoa, että Ahvenanmaalla ei tapahdu mitään Neuvostoliiton maihinnousua haittaavaa. 
Venäjän Maarianhaminan-konsulaatti on siellä edelleen, eikä mikään osoita sen toimeksiannon muuttuneen. Suomi on tietoisesti ja isossa mittakaavassa kerran rikkonut tätä sopimusta. Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 Suomi poisti konsulaatin väen asemapaikaltaan ja miehitti oman maakuntansa estääkseen Neuvostoliiton, Saksan tai Ruotsin maihinnousun saarille. 
Suomi on kaksi kertaa jättänyt käyttämättä mahdollisuuden vapautua suvereniteettiaan loukkaavan konsulaatin rasitteesta. Kun Suomi irtautui 1990 Pariisin rauhansopimuksen artikloista, jotka koskivat Suomen puolustusvoimien aseistusta ja suhdetta Saksaan, se jätti Ahvenanmaa-sopimuksen ennalleen. Toinen mahdollisuus ohitettiin passiivisesti 1992, kun Suoimi hyväksyi Neuvostoliiton kanssa tekemänsä Ahvenanmaa-sopimuksen jatkamisen Venäjän kanssa. 
x x x
Moskovassa tehdyn Ahvenanmaan aseettomuussopimuksen ensimmäisen artiklan mukaan Suomi sitoutuu alueen aseriisunnan lisäksi siihen, että ”muutkaan valtiot” eivät rakenna saarille sotilaskäyttöön tarkoitettuja rakenteita tai laitteita. Tekstin mukaan Maarianhaminan konsulaatti valvoo tätä. 
Diplomaattisen peruslogiikan mukaan sopimus sitoo sopijapuoliaan. Venäjä on siis ”muu valtio”, joka ei saa rakentaa saarille sotilaskäyttöön tarkoitettuja rakenteita tai laitteita. Suomella on velvollisuus valvoa tätä, ja sen tiedustelu on ilmeisesti hoitanut asiaa vähin äänin, mutta niin, että venäläiset ovat varmasti havainneet sen. 
Ministeri Pär Stenbäck toteaa Ahvenanmaata käsittelevän kirjani arviossa Hufvudstadsbladetissa 30.3.2020, että ”ahvenanmaalaisilla ei ole syytä pitää Venäjää rauhan aikaisen aseettomuuden rehellisenä takaajana”. Hän näkee tulevaisuuden toisaalla: ”Ruotsalais-suomalainen yhteistyö on Ahvenanmaalle paras uutinen.” 
Ajan kuluminen on jättänyt jälkensä Moskovan Ahvenanmaa-sopimukseen. Niin on käynyt kaikkien tämän alueen puolueettomuutta ja aseettomuutta koskevien sopimusten toimeenpanoartikloille. Moskovan Ahvenanmaa-sopimuksen mukaan konsulaatin on ilmoitettava havaitsemistaan sopimusrikkomuksista Ahvenanmaan lääninhalliukselle, joka on lopettanut toimintansa toistakymmentä vuotta sitten. 
Näin kaksi muutakin Ahvenanmaa-sopimusta ovat menettäneet otteensa todellisuuteen, ja rauenneet. Niin käy vähitellen myös kummalliselle Venäjän konsulaattisopimukselle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti