Etelä-Suomen Sanomat 30.4.2020
On kaksikertainen juhlavuosi, 150 vuotta V. I. Leninin ja J. K. Paasikiven syntymästä. Juhlamenoihin kuuluu yritys arvioida näiden monumentaalisten hahmojen elämänkaarta, historiallista jalanjälkeä ja heidän saavutustensa kykyä sietää muutosta.
Juhlinnan kohteet ovat näiden mitta-asteikkojen ääripäissä. Erot eivät johdu pelkästään siitä, että heidän elämäntyönsä huippuvaiheilla on aikaeroa neljännesvuosisadan verran, ja sen kuluessa toinen maailmasota mullisti kaiken.
Lenin jätti jälkeensä merkitsemättömiä joukkohautoja ja raunioita. Niinpä hänen syntymäpäivänään autiolla Punaisella torilla vaelsi muutaman kymmenen apean uskollisen joukko. He kantoivat veristä historiaa tihkuvia julisteita.
Loppusyksylle sijoittuvan Paasikiven muistopäivän juhlinta alkoi jo keväällä massiivisen tietoportaalin avauksella. Ja jatkoa seuraa muistojuhlissa ja seminaareissa. Paasikiven perinnön logiikka on edelleen poliittista käyttövoimaa.
x x x
Kylmän sodan alusta lähtien Suomessa eli vahva usko siihen, että Neu¬vostoliitto hallitsi musertavalla voimallaan Suomea ja politiikka oli suunnattava sen mukaisesti. Paasi¬kivi vaati jyrkästi tämän näkemyksen toteuttamista turvallisuusasioissa.
Kaikessa hiljaisuudessa hän kuitenkin vaikersi pakkovalinnan raskautta ja Neuvostoliiton röyhkeää arvaa¬mattomuutta. Nyt tiedetään, että samalla kun Paasikivi puolsi julkista suopeutta huonosti käyttäytyvää suurvaltanaapuria kohtaan, hän kulissien takana haki tukea lännestä ja kehitti vastavoimaa Neuvostoliiton etukenolle.
Paasikivi määritteli syyskuussa 1946 Yhdysvaltain Helsingin-lähettiläälle Maxwell Hamiltonille Suomen aseman historiallisen ytimen: ”Me kuulumme pohjoismaihin. Meidän historiamme, valtiollinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen järjestyksemme on pohjoismaista, lähinnä ruotsalaista. Me tahdomme päästä vaikeuksistamme säilyttäen vapautemme. Sen tähden olemme kääntyneet avunpyynnöllämme länteen. Emme halua kääntyä itään.” Pian tämän jälkeen ovet alkoivat aueta Suomelle taloudellisiin ja valtiollisiin kanainvälisiin järjestöihin, melkein vuosikymmen ennen Suomen YK-jäsenyyttä.
Presidentti piti 1950-luvun alussa ministereilleen yksityisiä ja ryhmäpuhutteluja turvallisuuspolitiikan ytimestä. Hänen perussanomansa oli, että jos Neuvostoliitto vaatisi Suomelta enemmän kuin se oli saanut yya-sopimuksella, sitä olisi vastustettava, vaikka asein.
Kaiken tämän keskellä Paasikivi joutui puhumaan julkisesti toisin kuin ajatteli. Pakon sanelema kaksinaamaisuus nostatti henkistä painetta. Hänen 1980-luvun puolivälissä julkaistut päiväkirjansa paljastivat sen koko rajuudessaan. Niiden riveillä ryöppyävät myrkylliset kommentit Neuvostoliiton epärehellisyydestä ja röyhkeydestä.
x x x
Leninin suuren vision epäonnistumisen jälkeen sitä on yritetty elvyttää stalinistisella, brežneviläisellä, gorbatšovilaisella ja putinistisella uudisversioilla. Kolme niistä hyytyi fyysiseen voimankäyttöön, yhteiskunnalliseen mielivaltaan ja pysähtyneisyyteen, eikä neljäskään näytä menestystarinalta.
Suomessa kekkoslaisuus, koivistolaisuus ja niinistöläisyys ovat toteuttaneet Paasikiven perintöä taitavasti tilanteisiin sopeutuen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti