Pikakommentti 6.3.2017: Hälytyskellot soivat

Sampo Terhon ehdokkuus perussuomalaisten puheenjohtajaksi on rohkaiseva merkki. Hänellä voisi olla jonkinlaiset mahdollisuudet edes vähän rajoittaa äärioikeistolaisten rymistelyä perussuomalaisten puoluekentässä, vaikka jako kahteen on varmasti edessä.

Tämä taktinen asetelma ehkä selittää Terhon keikaroinnin räyhäpopulismilla. Hänen ensimmäinen lausuntonsa puheenjohtajakandidaattina sai sivulauseellaan hälytyskellot kilkattamaan. Varovaisesti myönteinen vihjaus Suomen EU-jäsenyyden alistamisesta kansanäänestykseen on vakavan vaaran merkki.

Kun Nato-jäsenyyden torjumisesta on tullut kansallishyve, puhe EU-erosta on tuomiopäivän profetiaa. Pitäisikö Suomen oikein satavarman päälle varmistaa, että se aina ja kaikissa tilanteissa olisi takuuvarmasti täysin yksin.

Puolueen puheenjohtajan ainoa tehtävä ei ole toistella puoluekentän ajatustottumuksia. Ei kai olisi kohtuutonta sallia hänelle edes vähän älyllistä tilaa itsenäiseen ajatteluun. Hänen pitäisi olla myös luotsi, joka varottaa väkeään tekemästä virhettä, jota vaarallisempaa ei rauhan oloissa voi kuvitella.  

Pikakommentti 1.3.2017: Puolustussuunta

Tohtori Kimmo Kiljunen purkaa Helsingin Sanomain mielipidesivulla 1.3.2017 koko nostalgisen maailmantuskansa, kun sosiaalidemokraateilla ei ole vanhan hyvän ajan mitat täyttävää presidenttiehdokasta. Hän huutelee apuun Sauli Niinistöä.

Kiljusen esittämissä presidenttiehdokkaan kelpoisuusvaatimuksissa olivat kaikki maailman hyvät asiat, joita kukaan ei voi vastustaa. Kyllä Niinistö nekin kriteerit täyttää. Tehtäväluettelo muistuttaa kuitenkin niin paljon yya-aikojen oikeaoppisuutta, että pieni alaviite luettelon marginaaliin voisi olla paikallaan.

Kiljusen muotoilema ajatus ”emme salli kenenkään käyttää aluettamme muille vihamielisiin tarkoituksiin”, on iskostunut suomalaiseen turvallisuusliturgiaan yya-sopimuksen ensimmäisestä artiklasta. Silloin se tarkoitti, että Saksan tai sen kanssa liitossa olevan voiman hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan torjutaan Suomen alueella tarpeen vaatiessa yhdessä Neuvostoliiton kanssa. Sopimus vaikenee kaikilta muilta tahoilta ja muista syistä tulevista alueloukkauksista.  

Nyt ei ole Neuvostoliittoa eikä yya-sopimusta, ja Suomi on sanoutunut irti yya-sopimuksen Saksaa koskevista viittauksista. Silti edelleen pitää tietysti paikkansa se, että Suomi ei salli aluettaan käytettävän hyökkäykseen ketään vastaan, eikä kyllä muuhunkaan tarkoitukseen. Se on kaikkien itsenäisten valtioiden oikeus ja velvollisuus.  Kutsumatonta sotavoimaa ei hyväksytä Suomen valtioalueella tulipa se mistä tahansa ja pyrkipä se mihin suuntaan vain.

Yya-aikana suomalaisten ilmoitus alueensa puolustuksesta noteerattiin Moskovassa hyväksyvällä nyökkäyksellä, koska hyökkäyksen tulosuunta oli nimetty, ja niitä oli vain yksi. Nyt tilanne voi olla toinen, sillä Suomi osoittaa avoimesti puolustautuvansa kaikkiin suuntiin.        

Kirja-arvio 23.2.2017: Aseistakieltäytyjän reaalipolitiikka

Turvallisuuspolitiikasta bloggaava Janne Riiheläinen on reserviläinen ja rauhanaktivisti

Helsingin Sanomat 24.2.2017 (Netti 23.2.2017)

Janne Riiheläinen
# TURPO
Turvallisuuspolitiikan tunteet ja järki
Docendo 2017
196 sivua

Janne Riiheläisen kirja kertoo hänen turvallisuuspoliittisen henkilöhistoriansa. Pitkän kaavan mukaan suoritetun varusmiespalvelun jälkeen hän palautti sotilaspassinsa. Hän on aseita kieltäytyvä reserviläinen ja rauhanliikkeen aktivisti, mutta myöntää tämän asemoinnin alkanen vaivata sitä pahemmin mitä enemmän ympäröivä maailma muuttui.

Nuoren miehen ehdottomuus alkoi muuttua ”keski-ikäisemmäksi pragmaattisuudeksi. […] Oli pakko miettiä, miten alkaa ratkoa ongelmaa. Päädyin aloittamaan blogin, jossa kirjoittamisen ja ajatusten jäsentämisen avulla ajattelin saavani asiat järjestettyä päässäni ja mielenrauhan palaamaan.”

Tämä kirja on viiden vuoden kuluessa mittavaksi paisuneen bloggauksen ja kolumnoinnin kumulatiivinen tulos. Sellaisen tuotoksen nousu Riiheläisen henkilöhistoriasta on jännittävä havainto. Turvallisuuspolitiikkaa koko aikuisikänsä harrastanut reservin upseeri kohtaa tämän kirjan sivuilla huomattavan realistisesti ja johdonmukaisesti ajattelevan aseista kieltäytyvän rauhanaktivistin.

Riiheläinen katselee kansainvälistä tilannetta ja turvallisuuskysymyksiä arkijärjen ja normaalilogiikan ikkunasta. Hän tulee keskeisissä asioissa hyvin samanlaisiin johtopäätöksiin kuin turvallisuuden ammattilaiset ja tutkijat. Hän on poikkeusilmiö Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelukulttuurin jankutuksessa ja jaanauksessa.

Riiheläinen ei anna Suomessa rehottavan USA-vihan johdatella arvioitaan. Hän päättelee tyynesti, että Nato ei ole hyökkäämässä Venäjälle. Sen takaavat puolustusliiton huono valmius ja päätöksentekotapa. Ja viime kädessä Venäjän ydinase.

Idän ja lännen jännite johtuu siitä, että lännen talous- ja turvallisuusorganisaatiot estävät Venäjää toteuttamasta mielihalujaan. Nato kaventaa konkreettisesti Kremlin toimintamahdollisuuksia yli Venäjän länsirajan. Euroopan unioni rajoittaa Venäjän vaikutusvaltaa alueella, jota se pitää etupiirinään.

Jos EU heikkenee tai romahtaa, olemme Venäjän armoilla, varsinkin kun Suomi on omin avuin sulkeutunut Naton ulkopuolelle. Riiheläinen muistuttaa, että presidentti Vladimir Putinilla on duuman antama avoin valtakirja käyttää asevoimaa Venäjän valtioalueen ulkopuolella. Jos oletetaan, että Venäjä voisi ajaa etujaan väkisin Suomen suvereniteetin kustannuksella, se on Riiheläiselle enemmän peruste liittoutua kuin olla liittoutumatta.

Hän myötäilee yleistä, vaikkakaan ei yksimielistä arviota Venäjän tilanteesta. Sillä voi olla edessään samanlainen talouden romahdus kuin 1990-luvulla koettu. Viimeisenä keinona laman tuhojen rajoittamiseksi Kremlin johto voisi ryhtyä taas kirkastamaan Venäjän kunniaa asein, kuten ennenkin. Se on klassinen tapa yrittää varmistaa luhistuvan hallinnon valta-asema.

Riiheläinen lukee johdonmukaisesti Suomen puolustusdoktriinia ja karttaa. Aseellinen hyökkäys Suomeen ei tarkoittaisi leveänä rintamana yli itärajan vyöryviä divisioonia, kuten useimmat suomalaiset taitavat vanhasta tottumuksesta ajatella. Todennäköisemmin hyökkääjä yrittää ottaa yllättäen haltuunsa yhteiskunnan herkimmät kohteet tai tuhota ne yksitellen. Pasila on silloin vaarallisempi paikka kuin rajaseutu.  

Riiheläinen on oivatanut Suomen puolustusopin ytimen. Hyökkääjällä ja puolustajalla liikkuvat ”sekä ukko että tuho tarvittaessa hyvinkin vikkelästi”. Koko maata kyllä puolustetaan, mutta se ei tarkoita maan rajoille kaivettua puolustuslinjaa. Suomen puolustus perustuu järjestelmään, joka pyrkii varmistamaan korpisoturille mahdollisuuden ”olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan oikeilla varusteilla”. Uskottava puolustus ei tarkoita voittamatonta puolustusta, vaan riittävää puolustusta.

Toisin kuin idealistit yleensä Riiheläinen perustaa puolustusnäkemyksensä älyllisen liikkuvuuden varaan. Voi käydä huonosti, jos emme pysty reagoimaan johdonmukaisesti maailman muutoksiin. Syvä erimielisyys voi halvaannuttaa havaintokyvyn.

Myös pakkotahtinen yksimielisyys lamauttaa. Sillä riskirajalla käytiin, kun virallisena linjana oli tukeutua vanhoihin oppeihin uusissa tilanteissa.  Nyt järjen käyttö on taas sallittua, ja Riiheläinen tekee sen reippaasti mutta riehaantumatta. 

Kolumni 23.2.2017: Krim putoaa mustaan aukkoon

Etelä-Suomen Sanomat 23.2.2017

Taloustutkimuksen kyselyyn vastanneista 47 prosenttia piti Venäjän kehitystä uhkana Suomelle. Kolme vuotta sitten näin tunteneita oli yhdeksän prosenttiyksikköä enemmän.

Venäjän kansainvälinen asema ja sotilaallinen käytös eivät ole tänä aikana muuttuneet ainakaan parempaan. Venäjän valloittama Krim on edelleen Venäjän valtioaluetta. Donbassissa kytee ja välillä leimahtelee Venäjän lietsoma sisällissota. Venäjä pitää sotilaallisesti ja osittain hallinnollisestikin hallussaan kaikkia niitä rajojensa takana olevia alueita, jotka se on ottanut haltuunsa 1990-luvun alusta lähtien.

Todellisuutta ovat edelleen kaikki ne asiat, joiden takia selvästi yli puolet kyselyyn vastanneista koki Venäjän uhkaa kolme vuotta sitten. Nyt niin kokevia on selvästi alle puolet vastaajista, vaikka mikään havaittavissa oleva tosimaailman asia ei ole muuttunut. Muutos on tapahtunut kyselyyn vastanneiden hengenmaailmassa.

Ehkä he ajattelevat, että jos Krim nyt on niin tärkeä Venäjälle, pitäköön sen. Jos Ukraina ei tottele Venäjää, niin voihan sille vähän opettaa naapuriyhteistyötä. Kaukana Yhdysvalloissa ja Britanniassa tapahtuu niin kummallisia, että ihmiset kyllästyvät lähellä oleviin ikävyyksiin, viihdyttävät itseään kaukana olevilla, ja luulevat niitä harmittomiksi.

Näin syntyvät mielipiteet, ja jokaisella on oikeus omaansa. Mutta mielipiteillä ei ole mitään tekemistä politiikan kanssa. Eikä varsinkaan turvallisuuspolitiikan kanssa. Se perustuu havaittuihin ilmiöihin eikä mielipiteisiin.

Valtion rajan ylittävä sotilaallinen toiminta ja valtioalueen loukkaus ovat vaarallisia ja sietämättömiä asioita. Sellaisiin ei voi eikä saa tottua. Turvallisuuspolitiikan johdon täytyy toimia aina tällä perusteella, vaikka mielipidemittauksiin vastanneiden enemmistö olisi mitä mieltä tahansa.

  

                                            x                    x                    x

Historiassa on piirteitä, jotka Venäjän tulkinnan mukaan osoittavan Krimin kuuluvan sille, ja tälle ajatukselle näyttää olevan perusteita. Krimin kytkös Venäjään oli voimassa pari vuosisataa 1700-luvulta lähtien. Krim siirtyi Ukrainalle Nikita Hruštšovin oikusta 1954. Sekään ei vielä ollut täysi ero Venäjästä. Krimin uusi isäntä oli neuvostotasavalta, siis Kremlin komennossa.

Krim poistui kokonaan Venäjän valtapiiristä vasta 1991 kun Ukraina itsenäistyi Neuvostoliiton romahdettua. Se oli presidentti Vladimir Putinin mukaan geopoliittinen katastrofi, johon Venäjä ei ikinä alistuisi.  

Vuonna 1994 Britannian pääministeri sekä Yhdysvaltain ja Venäjän presidentit allekirjoittivat Budapestissä sopimuksen, jolla Ukraina luovutti alueelleen jääneet ydinaseet Venäjälle ja sopijapuolet takasivat Ukrainan koskemattomuuden.

Budapestin sopimuksen turvatakuu ei ole paljon YK:n yleisiä periaatteita vahvempi. Siinä kuitenkin Venäjän edustaja kirjoitti nimensä paperiin, joka sisälsi ajatuksen Krimin kuulumisesta Ukrainalle. Samaa tarkoitti jo Etykin Helsingissä 1995 allekirjoitettu päätösasiakirja. Tosin Krimiä siihen aikaan vielä hallinnut Ukraina oli edelleen neuvostotasavalta.

                                            x                    x                    x

Krimin Venäjä-kytköstä osoittava historiallinen näyttö ei anna oikeutta naapurin alueen valtaukseen. Krimin aseman uusi harkinta voisi teoriassa olla mahdollista historiallisen todistelun perusteella, mutta vain neuvotellen ja sopien. Niin Suomi ja Ruotsi ratkaisivat Ahvenanmaan aseman 1920-luvulla Kansainliiton välityksellä.  

Venäjä on polttanut sillat kaikkiin suuntiin. Kunnianarkuussyistä se ei voi luopua valloitusmaastaan mistään hinnasta. Sillä ei ole varaa nostaa Krimiä uuteen kukoistukseen. Tapahtui mitä tahansa, Krimin asukkaat tuskin enää haluavat Ukrainankaan syliin. Se on historian mustassa aukossa.

Pikakommentti: Väärin sammutettu

Vasemmistolaisten oppositiopuolueiden hallituksen puolustusselonteosta esittää kritiikki oli kai tarkoitettu osoittamaan patrioottisten vastuunkantajien syvää huolta isänmaan tilasta. Eihän selonteossa ole muuta kuin summittaisia viittauksia jättimäisten perusinvestointien mahdollisista kustannusraameista. Hallitus ajelehtii! Hirmuista!

Se vielä olisi puuttunut, että hallitus olisi ilmoittanut, mitkä asejärjestelmät millaisessa kokoonpanossa hankitaan millaisilla maksuehdoilla ja paljonko kukin ostettava yksikkö maksaa. Silloin olisi ollut aihetta syyttää hallitusta yrityksestä pakottaa eduskunta ostamaan sika säkissä etukäteen. 

Hallitus eteni tässä jättihankkeessa johdonmukaisesti. Niinpä parasta, mitä oppositio pystyi pusertamaan itsestään, oli klassinen peruskritiikki ”Väärin sammutettu”. Suoritus ei ole älyllisesti erityisen korkeatasoinen. Se on oikeastaan erittäin huolestuttava, sillä sen esittäneet puolueet voivat olla hyvinkin pian hallitusvastuussa. 

Pikakommentti 10.2.2017: Venäjän kansalaisuus

 Mikään ei velvoita Suomea tarjoamaan kenellekään mahdollisuutta edistää Suomen virkakoneistossa jonkun muun valtion kuin Suomen etuja. Siksi on luonnollista, että Venäjä on noussut kaksoiskansalaisuudesta riehahtaneen keskustelun pääteemaksi.

Venäjän kansalaisuuslaki näyttää velvoittavan myös sen valtioalueen ulkopuolella asuvat kansalaiset edistämään Venäjän etuja. Sen lainsäädäntö rohkaisee heitä käyttäytymään muita maita loukkaavalla ja vahingoittavalla tavalla.

Ei ole mitään estettä kirjoittaa lakiin, että Suomen turvallisuushallinnon virkoihin ei oteta henkilöitä, jotka ovat sitoutuneet palvelemaan jonkun muun valtion etuja. Venäjä jos mikä maa ymmärtäisi tämän, sillä niin se tekee itsekin. 

Kolumni 9.2.2017: Passi, virka ja vala

Etelä-Suomen Sanomat 9.2.2017

Virkamiehen kaksoiskansalaisuus ei ole vastavakoilun painajainen, oikeastaan päinvastoin. Turvallisuusriski on takuuvarmasti valvonnassa, jos sen olemassaolo osoitetaan lippua heiluttaen. Kun vieras valtio ujuttaa urkkijan vastapuolensa virkakoneiston, hänet profiloidaan mahdollisimman harmaaksi ja harmittomaksi. Kaksoispassi ei sovi siihen lavastukseen.

Kaikki kaksoiskansalaiset eivät ole tiedustelijoita, mutta jotkut heistä voivat ajautua siihen rooliin. Arvokasta tietoa käsittelevän ihmisen kansalliseen velvollisuuteen on helppo vedota. Kiristys on tiedustelumaailman kaikkein vanhin kikka.  

Tällaisissa tilanteissa kiinni jäämisen riski on niin suuri, että yritys on uhkarohkea eikä välttämättä osoita hyvää ammattilaisuutta. Tai sitten tiedusteluorganisaatio poistaa loppuun käytetyn urkkijan kirjoistaan taluttamalla hänet ansaan.

Kahden passin ihminen ei ole välttämättä kovin iso riski organisaation ylätasolla, vaikka niissä tehtävissä työpöydillä liikkuisi suuriakin salaisuuksia. Riski on todennäköisesti halittavissa, sillä kakkospassi osoittaa, mihin suuntaan valvojan kannattaa katsoa.

Vaara on suurimmillaan siellä, missä iso tiedon massa liikkuu rutiininomaisesti ruohonjuuritasolla. Sen tiedon käsittelijät eivät aina välttämättä tule edes ajatelleeksi sen käyttökelpoisuutta pahaa tarkoittavalle taholle.  Tämä on yleisen asevelvollisuusjärjestelmän ikävä ominaisuus, todellinen Akilleen kantapää. 

                                            x                    x                    x

Suomen asevelvolliset koulutetaan käyttämään taisteluvälineitä ja -menetelmiä, joista osa on huomattavan korkeaa teknologiaa. Joihinkin niistä on lisätty Suomen olojen vaatimia sovelluksia ja suomalaisten keksimiä parannuksia. Jokaisesta ikäluokasta joku osa saa käyttökoulutuksen joihinkin tällaisiin asejärjestelmiin.

Kotimaan kaduilla ja kylänraiteilla kävelee siis paljon tietoa siitä, miten puolustukseen ryhmittyvä reserviläisarmeija alkaisi tositilanteessa toimia. Vieraita valtioita luultavasti kiinnostaa, miten asevelvolliset harjoitetaan vaikuttamaan taistelukentän tilanteeseen. 

Sitä tietoa ei ole asevalmistajien myyntiesitteissä eikä asemessujen näyttelyosastoilla. Asevelvolliset ja reserviläiset ovat luultavasti joidenkin maiden sotilastiedustelua kiinnostava kohderyhmä. Puolustussodan ruohonjuuritason sotasalaisuuksien turvallisuus riippuu siitä, miten hyvin reserviläiset pystyvät tunnistamaan urkintayritykset ja olemaan reagoimatta niihin.

                                            x                    x                    x

Varusmiespalvelus näyttää olevan ainakin joillekin maahan muuttaneille nuorille eräänlainen Suomeen samaistumisen riitti. Sitä ilmiötä ei ehkä kannattaisi heikentää eristämällä kahden passin koulutettavat muista. Silloin pitäisi uskoa siihen, että sotilasvala voittaa toisen niistä passeista, joita muutamilla valaparaatissa marssivilla ehkä on takataskussaan.

Silloin pitäisi uskoa myös, että jos virkamiehellä on kaksoiskansalaisuus, virkamiesvala voittaa hänen ei-suomalaisen passinsa. Tiedän olevani epäjohdonmukainen, mutta siihen en sentään luottaisi, ei vaikka virkavalan käyttöä laajennettaisiin nykyisestä merkittävästikin.

Kahta passia kantava varusmies on eri asemassa kuin virkamies, jolla on kaksoiskansalaisuus. Varusmiespalvelus on Suomen kansaisuuteen perustuva velvollisuus. Virkamies on pyrkinyt asemaansa, ja työhönottaja edellyttää häneltä muitakin asioita kuin kansalaisluotettavuutta.

Monessa asiantuntijatehtävässä suomalainen virka ja muu kuin suomalainen passi eivät sovi yhteen. Eikä ongelma poistu edes sillä, että virkamies luopuu kaksoiskansalaisuudesta. Kuuliainen velvollisuudentunne toisaalle voi silti jatkua. Turvallisuusviranomaisten pitää muistaa se.

Pikakommentti 1.2.2017: Kaksoiskansalaisuuden tuplavahinko

Kaksoiskansalaisuudesta puhjennut keskustelu näyttää siltä kuin äkkiä olisi ilmennyt tarve saada Venäjän kansalaisia Suomen puolustushallinnon virkoihin. Montakohan Suomen kansalaista on Venäjän turvallisuusminiöiden ja asevoimien viroissa? 

Kaksoiskansalaisuudesta aiheutuu turvallisuus- ja järjestyshallinnon virantäytölle ilmeinen ongelma. Se olisi pitänyt tajuta silloin kun rinnakkaiskansalaisuus hyväksyttiin. Turvallisuuden ja järjestyksenpidon henkilöstön järkevän valinnan perusteet olisi pitänyt kirjoittaa lakiin jo silloin. Nyt se on myöhässä, mutta silti se pitää tehdä, nopeasti.

Turvallisuuden kannalta järkevä menettely ei saa tukea nykyisestä laista, ja puolustusvoimat on ilmeisesti toiminut turvallisuuden kannalta järkevällä tavalla. En osaa moittia sellaisesta ratkaisusta tällaisessa asiassa. Siitä seuraa turvallisuushallinnon johdolle se ikävä asetelma, että se joutuu näyttelemään puhtoista pulmusta, eikä voi puolustautua muulla kuin väittämällä, että mitään ikävää ei ole kirjoitettu paperille.

Ylen vuorenvarmana pitämä dokumentointi voi pitää kutinsa. Heikko epäily kuitenkin herää, jos se on olemassa vain sähköpostina. Mikään ei ole niin helppoa kuin sellaisen dokumentin tyhjästä nyhjäiseminen. Niin tai näin, nyt kun maito on kaatunut kalliolle, ilo on ylimmillään Venäjän trollitehtaissa.

Kolumni 26.1.2017: Mikä vaali, mikä vastuu?

Etelä-Suomen Sanomat 26.1.2017

Kunnallisvaalin yleispoliittinen tulkinta on outo päähänpinttymä. Valtuutettujen valinnan pitäisi perustua äänestäjän oletukseen siitä, kuka ehdokkaista pystyisi parhaiten hoitamaan kotikunnan asioita. Osaisi siis teettää homekoulun korjauksen fiksummin kuin muut, saisi tehoa syrjäkylien palvelutuotantoon ja pystyisi pitämään kirjaston hengissä, vaikka rahaa ei ole.

Julkisuudessa kunnallisvaalien tuloksia arvioidaan kuitenkin kuin olisi kysymys puoluejohtajien kauneuskilpailusta, hallituksen sisäisestä nokkimisjärjestyksestä ja eduskuntavaalin esivaalista. 

Puolueiden yhteenlasketut kannatuslukemat kuntatasolla eivät hetkauta eduskunnan elämää mihinkään. Virtaa ei kulje toiseenkaan suuntaan. Puolueohjelmien viisaus, puheenjohtajien karismaa ja eduskuntaryhmien uutteruus eivät pysty vaikuttamaan minkään valtuuston työhön.

Paikallisvaalien yleispoliittinen tulkinta kävelee yli terveen järjen ja kunnallisen itsehallinnon. Mikään ulkopuolinen taho ei ole kiusan päiten sommitellut tällaista järjen vastaista asetelmaa. Kunnallispolitiikan pitkä perinne on luonut sen vähitellen. Oma vika.

Koko kurjuus syntyi siitä, että joskus aikojen alussa joidenkin päähän on pälkähtänyt merkitä paikallispoliittiset ryhmänsä valtakunnallisten eduskuntapuolueiden logoilla.

                                            x                    x                    x

Mediassa kaikkein näkyvimmät kansanedustajat ovat kunnallisvaalien halutuimpia ehdokkaita, ja ministerit varsinkin. Siihen rooliin antautuneet poliitikot muuttuvat mainoskylteiksi, joilla kansaa höynäytetään mennen tullen.    

Äänestäjät ovat eduskuntavaalissa velvoittaneet kansanedustajat tekemään lainsäädäntötyötä, ja eduskunta on kutsunut hallitukseen heistä parhaiksi oletetut. On rintamakarkuruutta, jos tällaisiin asemiin valitut alkavat luikkia maakunnallisiin vaali-iltamiin ja valtuustojen kokouksiin.  Sellaiseen kaksoisroolin heittäytynyt on aina väärässä paikassa. Eduskuntatyötä tehdessään hän lintsaa valtuustosta ja valtuustossa istuessaan laiminlyö eduskuntaa.

Kunnallispolitiikkaan ryhtyvä kansanedustaja osoittaa eduskunnan väheksyntää. Tai tunnustaa kyvyttömyytensä lainsäädäntätyössä tarvittavaan älylliseen ponnisteluun. Käytännössä kuva taitaa olla vielä tätäkin raadollisempi.

He lainaavat oletettua arvovaltaansa puolueen paikallisosastojen käyttöön. Vastasuoritukseksi he pystyvät satunnaisilla näyttäytymisillään varmistamaan hyvän äänisaaliin kotikunnan ja sen naapuruston äänestyspaikoilla seuraavissa eduskuntavaaleissa.

                                            x                    x                    x

Pääministeri sai niskaansa tärkeilevät poliitikot ja pahantahtoisen median osallistumisestaan vientikaupan myynninedistämiseen väärässä paikassa. Olisi pitänyt pysyä poissa, sillä operaation kohdealueella lupaavan kauppasuhteen alkuun oli päässyt pienehkö yritys, jossa pääministerin lähisukulaiset omistivat vähäisen siivun.

Oikeudenvalvojat tutkivat tapauksen juridiikkaa, mutta moraalipopulistien kantti ei kestänyt odottaa heidän ratkaisuaan. Julkisuudessa raikui niin, että tuntui siltä kuin häkki olisi jo heilahtanut. Pääministeri matkusti väärässä seurassa väärään paikkaan, ja väärin omistettu yritys oli onnistunut väärin perustein. Samanlainen kuvio nähtiin jo viime vuonna, kun pääministerin etäsukulaisten yritys kehtasi myydä tuotteensa kaivosyhtiölle, jota pääministeri sen jälkeen tuli vahingossa kehuneeksi.  

Katera Steel- ja Chempolis-tapauksissa Juha Sipilän korventamiseen käytettyä jääviyslogiikkaa kannattaisi soveltaa myös arvioon siitä, missä asennossa kotikuntansa valtuustossa istuva kansanedustaja oikeastaan istuu. Eduskunnassa hän osallistuu valtion budjettirahan jakoon kunnille, ja kotikuntansa valtuustossa hän on mukana ottamassa sitä vastaan.  

Pikakommentti 20.1.2017: Isosti ajateltu

Liikenneministeri Anne Bernerin pikateilaus osoittaa pikkusieluista syrjäkylämentaliteettia. Kun joku kerrankin uskaltaa ajatella komeasti ja isosti, reaktiona on pilkkanauru ja helppo jallitus. Megaluokan uudistusnäkemyksessä on ihan varmasti joku heikko kohta, jota riepottelemalla koko ajatus saadaan näyttämään hölmöltä. Kaikennaurajat voittavat aina.

Bernerin esittämä ajatus on kauneinta, mitä politiikan kentältä on kuultu pitkään aikaan. Palvelun käyttäjä maksaa, ja maksun saaja vastaa siitä, että palvelu toimii ja että sitä riittää. Muuta ei tarvita.

Ensimmäisessä polkupyörässäni oli matkamittari, jolle pinnaan kiinnitetty väkänen napautti etupyörän jokaisen kierroksen. Eikä kukaan nähnyt ainakaan siitä mittarista, missä tuli käytyä ja mitä kepposia niillä matkoilla tuli tehtyä. Olisiko näin yksinkertainen härveli liikaa vaadittu nykyajan bittihirmuilta, Eivätkös he ole tottuneet rakentamaan mitä tahansa mittaavia laitteita? 

Kolumni 13.1.2017: Painajaisuni keskellä päivää

Etelä-Suomen Sanomat 13.1.2017

Kauhu kasvaa Donald Trumpin presidenttikauden alkaessa. Hän ei näytä merkittävästi aikuistuneen virkaan valmistautuessaan. Twiitti suihkii ja läppä lentää kuin hän olisi aloittamassa uutta tosi-TV:n tuotantojaksoa. Vaalin voittaja on nyt presidentti ja kansa maksaa valintansa seuraukset. Sitä saa, mitä tilaa.

Trumpin touhut vaikuttavat kuitenkin myös meihin muihin, jotka emme ole häntä valinneet. Hänen sekavat lausuntonsa Yhdysvaltain kansainvälisistä sitoumuksista avaavat kauhunäkyjä ja aiheuttavat myötähäpeää, ja kaikkea muuta siltä väliltä. Tulevaisuuden odotukset vaihtelevat äärestä laitaan sen mukaan, otetaanko ennusteen pohjaksi tänään, eilen vai toissapäivänä ilmoille singahtanut trumpismi. 

Trumpin kuhertelu Venäjän presidentti Vladimir Putinin kanssa ja sekoilu Yhdysvaltain Nato-suhteen painoarvosta herättää pahimman mahdollisen painajaisen. Synkistelyä ei pitäisi päästää valloilleen, mutta Suomen kohtalo on Trumpin myllyssä niin pikkujuttu, että hän voi aiheuttaa meille kamalia asioita sitä edes huomaamatta ja tarkoittamatta.

                                            x                    x                    x

Ei ole vaikea kuvitella, että presidenttikollegat voivat jonakin päivänä päättää lahjottaa toisilleen jotakin erityisen mieluisaa. Entäpä jos Trump lupaisi lopettaa puheet Krimin kaappauksen laittomuudesta ja Putin vakuuttaisi ryhtyvänsä niin kiltiksi, että Naton ei tarvitse laajentua. Kättä päälle.

Kauppa olisi Venäjälle varsinainen kruununjalokivi, vaikka Putin joutuisi ikuiseen kiitollisuudenvelkaan Trumpille. Se ei maksaisi Yhdysvalloille enempää kuin aikoinaan Baltian maiden jättäminen Neuvostoliiton armoille.

Trumpin joidenkin lausumien mukaan jo nykyinen Nato sitoo Yhdysvallat niin kaukaisten maiden turvallisuuden takaajaksi niin vaikeissa oloissa, että riski on hänen mielestään kohtuuton ja hyöty olematon.   

Kahden presidentin kauppa murtaisi Suomen turvallisuuspolitiikan perusrakenteen. Se on tasapainotettu pitämällä yllä mahdollisuutta liittyä Natoon, mutta tuossa tilanteessa vaa’asta puuttuisi sen tasapainottava punnus. Klubiin ei voi liittyä, jos ovi on lukossa.

Supervaltojen presidentit Boris Jeltsin ja Bill Clinton kävivät tätä kauppaa jo Helsingin huippukokouksessa 20 vuotta sitten. Jeltsin vaati Baltian maiden jättämistä Naton ulkopuolelle, mutta vaikeni Suomesta. Clinton ei suostunut mihinkään vaan ilmoitti Naton laajenevan tarpeen mukaan.

Presidentti Martti Ahtisaari ei ollut tämän kaupanhieronnan osapuoli. Hän selosti jälkeenpäin Clintonille, että Suomi ei hae Nato-jäsenyyttä, paitsi jos joku ilmoittaa, että niin ei saa tehdä. Tuokaan taitava kaksoiskierre ei auttaisi, jos painajainen Trumpin ja Putinin kaupasta kävisi toteen. Jos Yhdysvallat sulkee Naton oven, se on sitten kiinni.

                                            x                    x                    x

Tämän kauhuskenaarion toteutuminen ei olisi ensimmäinen kerta, kun suurvallat sopivat keskenään, mitä niiden välialueella olvien pikkumaiden rauhaan kuuluu. Niin tekivät Neuvostoliitto ja Saksa 1939 ja sitten Puolalle, Baltian maille ja Suomelle kävi niin kuin kävi.

Suomen silloiset kohtalotoverit ovat nyt paremmassa asemassa kuin 1939, mutta Suomi on yhtä yksin kuin silloin. Jos pahin ajateltavissa oleva skenaario toteutuu, Suomi on Venäjän etupiirissä, eikä vain Venäjän tahdosta vaan Yhdysvaltain ja Venäjän yhteispäätöksellä.

On varmaan sopimatonta kuvitella presidentti Putinia samaan rooliin kuin Vjatseslav Molotov 1939. Mutta eihän sitä tiedä. Hänelle näyttää kelpaavan kaikki, mikä kirkastaa Venäjän kunniaa.  

Suostuuko presidentti Trump olemaan uusi Joachim von Ribbentrop? Vaikea arvata.  Tähän asti nähty viittaa siihen, että hänelle millään ei loppujen lopuksi ole niin kauhean paljon väliä. 

Kolumni 29.12.2016: Supervaltojen yhteinen suunta

Ennen vanhaan parempaa ei olisi voinut kuvitella kuin toisiaan kehuvat Yhdysvaltain ja Venäjän presidentit. Sitä sanottiin liennytykseksi, ja se lupasi hyviä asioita kaikille. Presidentti Vladimir Putinilla ja pian-presidentti Donald Trumpilla on muittakin yhteistä ominaisuuksia kuin keskinäinen ihailu.  

He ovat kunnostautuneet jättiomaisuuden kartuttamisessa, suhtautuvat yhtäläisen suurpiirteisesti tosimaailman ilmiöihin ja pystyvät hämmästyttävään sana-akrobatiaan milloin minkäkin kohderyhmän pitämiseksi hyvällä mielellä. Heidän avustajiensa ratkaisevia valintaperusteita ovat ehdoton uskollisuus suurelle johtajalle, kyky kahmia omaisuutta ja kiitollisuus pääsystä entistä tuottoisammille apajille. Lahja sitoo saajansa ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, ja se on tarkoituskin.

Tällainen rappio tuhosi ensin keisarien Venäjän ja sitten Neuvostoliiton. Nyt se kukoistaa Putinin Venäjällä ja näyttää rynnistävän uuden presidentin johdolla myös Yhdysvaltoihin. Supervaltojen kilpailu ei koske enää sitä, kumpi kehittää parhaiten toimivan yhteiskuntarakenteen, tehokkaamman talouden tai tuhoisimman sotakoneiston. Nyt kilpaillaan siitä, kumman kansa sietää pidempään ränsistyneen valtiollisen kulttuurin törkyä.

Yhdysvallat voi ehkä sittenkin selvitä tästä kujanjuoksusta vain kohtuullisin vaurioin. Sillä on sentään jokseenkin toimintakykyinen vaalikoneisto, joka antaa ainakin teoriassa mahdollisuuden vaihtaa johtoa väkivallattomasti. Yhdysvaltain poliittisen kulttuurin tulevaisuus riippuu siitä, kuinka nopeasti se pystyy opettamaan Donald Trumpin ihmistavoille. Vielä ei ole valoa tunnelin päässä. Tähän asti demokratia on näyttänyt vain pimeän puolensa.

                                            x                    x                    x

Yhdysvaltain poliittisen tulevaisuuden kannalta on jokseenkin samantekevää, onko joku peukaloinut jossakin jotakin varmistaakseen Hilary Clintonin tappion. Paljon isompi ongelma on se, että Yhdysvalloissa yleensä ottaen pääsi syntymään joukkopsykoosi, joka nosti ehdokkaaksi ja presidentiksi Donald Trumpin. Ja nyt merkittävä kansanosa on innoissaan, kun Trump näyttää toteuttavan ainakin muutamia vaalikampanjan aikana ilmoille päästämistään älyttömyyksistä.

Vaikka Putin ehkä on pystynyt tekemään Clintonille ruman tempun, hän ei sentään ole voinut luoda Yhdysvaltoihin sellaista henkistä tilaa, jossa Trumpin kaltainen sekoilija voi päästä presidentiksi. Se on kotikutoista demokratiaa.

Kun tutkiva journalismi ryhtyi selvittelemään trumpismin alkuperää, TV-ruutuun alkoi tulvia Yhdysvaltain raunioituneiden teollisuuskeskusten alakuloa ja pystyyn lahoavien syrjäkylien ankeutta. Niiden lohduttomuus ja sottaisuus ei jää yhtään jälkeen Venäjän äärimmäisen kurjuuden kuvista, joilla lännen mediassa on mässäily jo pitkään.

Ei ihme, että sellaisessa ympäristössä kehittyy silmitön raivo, joka hyväksyy lipunkantajakseen millaisen rähjääjän tahansa. Läntinen demokratia joutuu alistumaan itse aiheutettuun nöyryytykseen, mutta Putinin hallinto tukehduttaa maaseudulla ja laitakaupungeilla  kuplivan vihan vanhanaikaisella valtioterrorismilla.  

Kylmän sodan aikana hyvää halunnet optimistit seurasivat toiveikkaasti valtiollisten järjestelmien kauneuskilpailua. He alkoivat unelmoida, että kilpailevat supervallat alkaisivat kehittyä muistuttamaan tosiaan, ja siitä syntyisi uusi harmonia. Konvergenssiteoria oli kova sana.

Yhdysvallat on vajoamassa populismin suohon, mutta Venäjä peittää arkitodellisuutensa sotaisalla korskeudella ja keisarillisessa loistossa poseeraavan Putinin lumolla.  

Uusi konvergenssi voikin olla sitä, että Yhdysvaltain trumpistinen poliittinen kulttuuri alkaa hiipua kohti venäläistä putinismia

Pikakommentti 23.12.2016: Valta ja vaiktusvalta

Suomen Kuvalehden joulunumerossa toimittaja Heikki Vento kirjoittaa minun sanomakseni aivan uskomattomia asioita (Suomen kuvalehti 51-52/2016, s. 22)

”Presidentin henkilökohtaiset ominai­suudet vaikuttavat mahdollisuuksiin käyttää valtaa, uskoo professori Juk­ka Tarkka. Komentosuhteet eivät riipu muodol­lisesta vallasta. Persoonallisuus vaikuttaa enemmän kuin lakiteksti. Presidentil­tä on muodollisesti poistettu hyvin pal­jon valtaa. Sauli Niinistö käyttää turval­lisuuspolitiikassa enemmän valtaa kuin perustuslaissa on säädetty, Tarkka sa­noo.”

Toivonpa todella, että Vento on tallettanut kännykälleen sen puhelinkeskustelun, josta nämä asiat ovat peräisin. Jos sellainen tallenne on olemassa, siitä ilmenee myös, että puhuja on joku muu kuin minä.

Puhuin puhelinkeskustelussamme siitä, että persoonallisuus, asiaosaaminen ja karisma antavat vaikutusvaltaa ohi sen, mitä laakipykäliin on kirjoitettu päätösvallasta. Se ei tarkoita sitä, että komentosuhteet olisivat riippumattomia muodollisesta vallasta. Eikä sitä, että presidentti Sauli Niinistö käyttäisi turvallisuuspolitiikassa enemmän valtaa kuin perustuslaissa on säädetty.

Persoonallisuus ei vaikuta enemmän kuin lakiteksti, mutta sekin vaikuttaa. Mauno Koivisto ja Lauri Kristian Relander hoisivat ulkopolitiikkaa saman hallitusmuodon pykälän mukaisesti, mutta tyyli ja tulokset olivat erilaisia.

Niinistö ei käytä valtaa enemmän kuin perustuslaissa on säädetty. Hän käyttää laissa määritellyn vallan rinnalla sellaista valtaa, josta missään laissa ei voida sanoa mitään. Se valta on ollut kaikkien presidenttien käytettävissä, jos on persoonallisuutta, asiaosaamista ja karismaa. Kaikilla ei ole ollut. Niinistöllä on.

Venton jutun minua koskeva kohta on niin perusteellisesti perätön, että siinä minulle suotu tittelikin on väärä.  En ole professori.

Jukka Tarkka

Valtiotieteen tohtori

Pikakommentti 18.12.2016: Kuka auttaa ketä

Kanavan numerossa 8/2016 julkaistu Jaakko Blombergin artikkeli toistaa Lissabonin sopimuksen kohtaa 42/7 koskevan tulkinnan, joka esiintyi viimeksi eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä hallituksen viime kesänä julkaistusta turvallisuusselonteosta. Sen mukaan sopimuksen turvalauseke velvoittaa unionin kaikkia jäsenmaita antamaan sotilaallista apua hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenmaalle, ja oikeuttaa kaikki jäsenet saamaan muiden jäsenten apua, jos joku niistä joutuu hyökkäyksen kohteeksi.

Ainakin välittömästi Lissabonin sopimuksen hyväksymisen jälkeen myös Suomen hallituksen virallinen tulkinta oli se, että turvalausekkeeseen kirjoitettu turvatakuu koskee samalla tavalla kaikkia unionin jäsenmaita. Tämä on kuitenkin vain Suomen hallituksen, eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ja Jaakko Blombergin hurskas toive. Kunpa se olisikin totta.

Sen lisäksi, että Lissabonin sopimuksen kohtaan 42/7 on kirjoitettu jäsenten oikeus saada apua ja velvoite antaa apua, siinä lukee myös: ”Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuuspolitiikan erityisluonteeseen.”

Se tarkoittaa sitä, että sotilaallisesti liittotumattomalla unionimaalla, kuten Suomella ei ole velvollisuutta auttaa hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Nato-maata, eikä Nato-maalla velvollisuutta auttaa liittoutumatonta, kuten Suomea. Blombrg tietää tämän takuuvarmasti, sillä silloin kun Lissabonin sopimuksen sanamuodosta neuvoteltiin, hän toimi korkeassa virassa Suomen ulkoministeriössä. 

Euroopan unionissa ei ole salaovea, josta pääsisi huomaamatta luiskahtamaan Naton suojaan. Unioniin kuuluvat Nato-maat takaavat toisensa. Naton ulkopuoliset ovat ulkona yksin. 

Kolumni 15.12.2016: Onko Suomessa sittenkin kevät

Etelä-Suomen Sanomat 15.12.2016

Pääministeri Juha Sipilän asema näyttää huonolta, mutta muista syistä kuin Talvivaara-mekkalan takia. Sote tuntuu tukehtuvan omaan sisäiseen kitkaansa. Se taitaa olla liian iso kakku yhdellä kerralla haukattavaksi. Mutta Sipilällä on yrittäjän sisu. Hän hakkaa päätä seinään ja uskoo, että muuri murtuu ennen kuin kallo. Joskus sellainen sitkeys voi tuottaa tulosta, mutta kauheaa katseltavaa se on.

Hallitusohjelmassa yltiöpäisen korkealle asetettu työllisyystavoite on toinen iäisyysasia, jonka toteutuminen pakenee ainakin seuraavalle vaalikaudelle. Kiky-sopimus oli komea saavutus, mutta sen täytäntöönpano tuntuu epätoivoisen tahmealta. Muutenkin hallitus keikkuu tyhjän päällä. Sillä hetkellä, kun perussuomalaisten kantti pettää, mikään ei pelasta Sipilää katastrofilta.

Pääministerin ahdinkoon on kuitenkin näkyvissä yllättävää helpotusta. Vaikka viennissä ei vieläkään ole elon merkkejä, talouskasvu alkoi tänä vuonna varoittamatta ja yllättäen. Nyt se on piristymässä ripeämmäksi kuin ekonomistit aluksi uskalsivat ennustaa. Hallituksen osuutta siihen on vaikea arvioida, mutta silti orastava kasvu auttaa Sipilää.

Hallitus ronskit rakenneuudisukset jäivät yleensä puolitiehen, mutta tuottavat jotakin sentään. Niiden teho tuntuu vuosien viiveellä, mutta ne vaikuttavat talouden kokonaiskuvaan etuajassa. Suurten investointipäätösten ja jättimäisten vientikauppojen toteutusvaiheeseen tullaan siinä vaiheessa, kun uudet rakenteet toimivat. Tämä tulevaisuus vaikuttaa kilpailukykyyn jo nyt.

Samaan aikaan lamautunutta kotimaan taloutta on tönitty pienillä muutoksilla uusiin asentoihin. Tällaisten pinnan alla muhivien pikkuasioiden yhteisvaikutus tuottaa ilmeisesti seurauksia, joita klassisesti opiskelleet talousviisaat eivät tunnista. 

Sipilän hallituksella ei ole syytä ujostella. Ison urakan toteutus näyttää toivottomalta, mutta ilman sen ohessa tehtyjä pienremontteja talouden piristymisen ensioireet antaisivat vieläkin odottaa itseään. Onko Suomessa sittenkin kevät?  

                                            x                    x                    x

Sipilä tuntuu selvinneen Talvivaarara-mekkalasta vähemmin vaurioin kuin aluksi tuntui, mutta kilpeen jäi silti lommo. Hänen paineensietokykynsä on näyttänyt lähes rajattomalta, mutta nyt se petti pahassa paikassa. Tunnekuohun ryöpsähdys yli laitojen oli ymmärrettävää, mutta sellainen ei kuulu pääministerin luontaisetuihin.

Sipilä on selviämässä jääviysepäilyistä puhtain paperein, mutta kohun jälkivaikutus uhkaa luiskahtaa ylikierroksille. Eihän se nyt niin voi olla, että ministereille sukua olevat yrittäjät joutuvat asiointikieltoon valtion vaikutuspiiriin kuuluvien yritysten kanssa. Heille kuuluu oikeus toimia niiden kanssa business as usual, ja siihen kuuluu se, että sukulaiset eivät suhmuroi keskenään.

Sipilä ei yrittänyt sensuroida Yleisradion toimitusten uutistuotantoa. Hän protestoi saamastaan kohtuuttoman lyhyestä reagointiajasta ennen ensimmäisen Talvivaara-uutisen julkaisemista. Luultavasti häntä painostettiin siinä hyvän lehtimiestavan vastaisesti. Mutta kiukuttelu ei auta, kun maito on kaatunut kalliolle.

Luultavasti Talvivaara-mekkalan jälkivaikutus häiritsee enemmän Yleisradion sisäistä elämää kuin Sipilän poliittista asemaa. Toimittaja toisensa jälkeen ilmoittautui sensurointiyrityksen uhriksi ja otti sanavapauden sankarin ylevän asennon. 

Yleisradiossa ei ehkä sittenkään tapahtunut kovin kauheita. Kun toimitukset olivat paahtaneen neljä vuorokautta Talvivaara ykkösuutisenaan, niiden johto totesi, että muitakin uutisia saattaisi olla odottamassa toimituksellista käsittelyä. Se ei ollut kohtuuton ajatus. Uutistoiminnan esimiesten antama normaali työnjohdollinen ohjaus ei ole sensuuria. 

Kolumni 1.12.2016: Mietinnön oudot ulottuvuudet

Etelä-Suomen Sanomat 30.11.2016

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta korjaili hallituksen turvallisuusselonteon virheitä ja opasti eksyneitä oikealle tielle. Esimerkiksi niin, että sen mietinnössä Venäjän nimeä ei aina näy tekstissä, vaikka se käsittelee Venäjää.

Hallitus on todella tehnyt sellaisen virheen, että käsitellessään lähiympäristön huolestuttavia ilmiöitä se mainitsee usein Venäjän.  Tähän epäkohtaan puuttumalla valiokunta ei kuitenkaan muuttanut piiruakaan selonteon asiasisällöstä. Se sai aikaan vain sen, että yya-liturgiaan jumiutuneet poliitikot tulivat vähäksi aikaa hyvälle mielelle.  

Valiokunta osoitti toisessakin yhteydessä paheksuntaa selonteon sanankäytöstä. Se muistutti, että Europan jännitykseen ei vaikuta vain Venäjä, vaan myös Nato. Valiokunta moitti hallitusta tämän asian pimittämisetä.

Valiokunnan mietinnön mukaan sana ”Venäjä” esiintyy selonteossa liian usein ja ”Nato” liian harvoin. Sen älyllisen suorituksen taso on suunnilleen sama kuin kylmän sodan aikaisessa turvallisuuspuheessa. Silloin jokaisessa tekstissä piti olla sanat ”puolueettomuus”, ”ystävyys” ja ”luottamus”, usein ja oikeassa järjestyksessä.

Valiokunnan näkemys Naton osuudesta jännityksen lisääntymiseen on oikea, mutta se ajatus on mukana myös hallituksen tekstissä. Selonteko puhuu turvallisuustilanteen negatiivisesta kierteestä. Sellaisen syntyyn tarvitaan kaksi osapuolta.

Kierre ei kuitenkaan alkanut siitä, että Nato olisi 2014 päättänyt ruveta kiusaamaan Venäjää. Se alkoi siitä, että Venäjä ryösti naapurimaaltaan maakunnan ja aloitti sodan sen kahdella muulla alueella. Kierrettä ei olisi syntynyt, jos Nato olisi pysynyt aloillaan. Se reagoi, mutta kierre ei alkanut siitä. Europan jännitys kiristyi siksi, että Venäjä hyökkäsi, eikä siksi, että Nato varautui puolustautumaan.

Nato suostui lopulta Baltian maiden vaatimuksiin ja sijoitti niiden alueelle vertauskuvallisia osastoja, jotka eivät pysty hyökkäämään mihinkään. Se oli puolustusviesti, punainen viiva, jonka ylittämisestä on seurauksia. Negatiivinen kierre vahvistuu, kun hyökkääjä ei hyväksy muiden puolustautumista.

x                    x                    x

Ulkoasiainvaliokunnan mietinnössä on niin löysiä lausumia Euroopan unionin turvatakuista ja Etyjistä, että harhaan johtaminen näyttää tarkoitukselliselta.

Mietintö kuvaa Lissabonin sopimuksen vahvistaneen unionia turvallisuusyhteisönä. Sopimuksen 42. artiklan kohdassa 7 ei kuitenkaan ole muita turvatakuita kuin unionin Natoon kuuluvien jäsenten keskinäinen takuu, joka perustuu Pohjois-Atlantin sopimukseen vuodelta 1949. Sen vakuudeksi lausumaan tuli lisäke, jonka mukaan tämä ei vaikuta ”tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen”.

Tämä on osittain Suomen oma syy. Lissabonin sopimuksen neuvotteluvaiheessa 2003 Suomi osallistui liittoutumattomien maiden touhuiluun, jonka seurauksena sopimukseen tuli lisäke tietyistä jäsenistä. Se varmisti, että unionin sotilaallisesti liittoutumattomilla jäsenillä ei ole turvatakuita. Nato takaa vain jäsenensä. Ulkopuoliset ovat yksin.

Toinen liturgisella silokielellä peitetty ikävä asia on mietinnön hehkutus siitä, että Etyjin periaatteet ovat ”Euroopan turvallisuuden normatiivinen perusta”. Kunpa olisivatkin.

Venäjä on Krimillä ja Itä-Ukrainassa tuhonnut Etyjin. Sitä paitsi presidentti Vladimir Putin on sanoutunut irti Etyjistä jo Münchenin-puheessaan 2007.  Silloin hän sanoi Etyjin epäonnistuneen tehtävässään, kun siitä oli tullut lännen ”etupolitiikan karkea työase”.

Kun Etyjin suurin eurooppalainen jäsenmaa sekä sanoin että töin rampauttaa järjestön, Etyj ei ole enää muuta kuin aatteellinen alaviite voimapolitiikan maailmankirjoissa.   

Pikakommentti 22.11.2016: Mietteitä mietinnöstä

Ulkoasianvaliokunnan mietintö hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta on hyvää luettavaa. Selontekokulttuuri on muuttunut selvästi. Tässä mietinnössä, kuten selonteossakin asiat sanotaan niin kuin ne ovat. Siitä tulee turvallinen olo.

Paitsi että valiokukunta luikertelee mietinnön kahdessa kohdassa herttaisesti liturgisten muotoilujen suojaan silloin kun puhutaan ikävästä asiasta.  

Mietintö kuvaa Lissabonin sopimuksen vahvistaneen unionin luonnetta turvallisuusyhteisönä, kun sen kohta 42/7 loi jäsenvaltioiden keskinäisen turvallisuussitoumuksen. Siinä artiklassa ei kuitenkaan ole muita takuita kuin unionin Natoon kuuluvien valtioiden turvatakuu toisilleen. Siinä todetaan erityisesti, että tämä ei vaikuta ”tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen”. Unionin Nato-jäsenet takaavat toisensa, eivät muita. Kun Suomi ei kuulu Natoon, sillä ei ole unioninkaan turvatakuuta.

Kaikkein kiusallisinta on se, että tämä on osittain Suomen oma syy. Sopimuksen neuvotteluvaiheessa Suomen ja muiden liittoutumattomien maiden neuvottelijoiden touhuilu aiheutti tuon tiettyjä jäsenmaita koskevan lausuman ilmestymisen turvatakuuartiklaan. Se toistuu sopimuksen monessa kohdassa, mutta olisi näyttänyt vähän siistimmältä, jos se olisi jäänyt pois turvatakuuartiklasta.

Toinen liturgisella silokielellä peitetty ikävä asia on mietinnön hehkutus siitä, miten Etyjin periaatteet ovat YK: peruskirjan kanssa ”Euroopan turvallisuuden normatiivinen perusta”. Kunpa olisikin. Venäjä on Krimillä ja Itä-Ukrainassa tuhonnut Etyjin aatteen ja toimintamahdollisuudet. Sitä paitsi presidentti Vladimir Putin on sanoutunut irti Etyjistä ja kuuluisassa Münchenin-puheessaan 2007.  Hän sanoi Etyjin perusustehtävän tuhoutuneen, kun siitä oli tullut lännen ”etupolitiikan karkea työase”. Kun Etyjin suurin eurooppalainen jäsenmaa polkee sen noin sekä sanoin että töin, Etyj ei ole enää kuin aatteellinen alaviite voimapolitiikan maailmankirjoissa.      

Kolumni 17.11.2016: Trumpin oppi

Etelä-Suomen Sanomat 17.11.2016

Donald Trumpin voitto Yhdysvaltain presidentinvaalissa oli useimmille järkyttävä kokemus, mutta sokki meni ohi pian. Ihmismielen puolustusrefleksit rakensivat tuota pikaa suojamuurin varjelemaan mielenrauhaa maailman hulluudelta. Onhan näitä nähty. Presidentit tulevat ja menevät.  Kyllä se siitä.

Hetken aikaa teki oikein hyvää muistella, miten sydän syrjällään seurattiin Ronald Reaganin otteita hänen vaalivoittonsa jälkeen 1981, ja miten siinä sitten kävi. Tuntui pahalta, kun ydinasevallan ylipäälliköksi asettui kakkosluokan filmitähti, joka oli tehnyt uransa esittämällä muiden kirjoittamia vuorosanoja.

  

Reaganilla oli kuitenkin suuri illuusio. Hän halusi vapauttaa maailman pahan valtakunnan painostavasta läsnäolosta. Ja kaikkien hämmästykseksi hän höynäytti Neuvostoliiton sellaiseen kilpavarusteluun, että se romahti.

Trump on TV:n roskaohjelmien ykkösluokan tähti, mutta hän poikkeaa toisellakin tavalla Reaganista. Vaikka Reaganin usko omaan tehtäväänsä oli lähes hurmoshenkinen pakkomielle, se antoi ryhtiä ja ennustettavuutta. Nämä kaksi ominaisuutta eivät ainakaan tähän mennessä oli näyttäneet Trumpin vahvimmilta ominaisuuksilta. Hänellä on vain minä, minä, minä.

                                            x                    x                    x

Trumpin oppi ei tuota harkittuja ratkaisuja järkiperäisten tilannearvioiden osoittamiin ongelmiin. Se sommittelee huomioarvoltaan megaluokan iskulauseita. Jos ne haittaavat tosimaailman ongelmien ratkaisuja, sen parempi. Sittenpähän varmasti huomataan.

Jos kampanjapuheet pitää ottaa todesta, Trumpin hallinto aikoo purkaa Yhdysvaltain sitoutumisen Pariisin ilmastosopimukseen, lopettaa vapaakauppaneuvottelut ja peruuttaa ulos Nato-sitoumuksista. Trumpin opin ytimenä näyttää olevan sulkeutuminen eristyksiin. Yhdysvallat on ennenkin toiminut niin.

Ensimmäisen maailmansodan päättänyt Versaillesin rauha kirjoitettiin Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin lennokkaiden ajatusten mukaan. Päällepäätteeksi perustettiin Wilsonin ideoima Kansainliitto, jonka tehtävänä oli varmistaa maailmarauha ikiajoksi. Senaatti ei kuitenkaan ratifioinut Versaillesin rauhaa ja torjui jäsenyyden Kansainliitossa. Yhdysvallat eristäytyi omaan erinomaisuuteensa.

Trumpin oppi perustuu siihen ajatukseen, että ympäristöongelma on muiden päänsärky, eikä Yhdysvallat tarvitse muita, ei varsinaan Eurooppaa. Edustajainhuone ja senaatti voivat olla eri meiltä, ainakin osittain. Trump voi jäädä historian harmaaseen marginaaliin kuten Wilson.

   

                                            x                    x                    x

Yhdysvaltain presidenttiä sanotaan usein maailman mahtavimmaksi johtajaksi, mutta väärin perustein. Perustuslaki on sommiteltu niin, että kongressi voi estää presidentin kohtuuttoman sooloilun. Jos tulee iso riita, presidentti häviää. Niin on käynyt Barack Obamalle, ja monelle hänen edeltäjälleen.   

Republikaanit hallitsevat sekä edustajainhuonetta että senaattia, mutta se ei tarkoita sitä, että kongressi olisi presidentin palveluksessa. Vaalikampanjan aikana ja osittain jo sitä ennen puoluejohdon merkittävä osa poltti sillat Trumpin suuntaan, ja sitten Trump poltti niistä loputkin.

Kongressin molemmissa kamareissa on merkittäviä johtajia, joilla on kana kynittävänä presidenttinsä kanssa. Trumpin holtiton ryntäily tuntuu suorastaan kutsuvan kongressia siihen työhön. Yhteentörmäys on odotetavissa ainakin sairausvakuutusjärjestelmän romuttamisesta, sillä se koskisi kipeästi republikaanien kannattajakuntaan.

Trumpin loistavan eristäytymisopin kaikki osat eivät ehkä ole kovin vastenmielisiä hänen puoluetovereilleen kongressissa. Mutta luulisi sen sentään vähän arveluttavan heitäkin, jos presidentin minä-minä-minä-periaate alkaa järjestelmällisesti romuttaa Yhdysvaltain uskottavuutta sopimuskumppanina. 

Pikakommentti 9.11.2016: Presidentti Trump ?

Tämmöistä on ennenkin nähty Yhdysvalloissa. Presidentiksi tuli 1950-luvun alussa yksinkertainen sotilas, 1960- ja 1970-lukujen taitteessa sairaalloisesti vainoharhainen, joka myöhemmin osoittautui rikolliseksi ja 1980-luvun alussa hyvää tarkoittava höppänä. Ja nyt sitten sivistymätön öykkäri.

Heistä Nixon ja Reagan on ylennetty saavutuksiltaan Yhdysvaltain merkittävien presidenttien galleriaan, vaikka tyylipisteitä ei heru. Eikä Eisenhowerkaan ollut sentään presidenteistä kaikkein surkein.

Trump on kirjoittamaton lehti. Mielen täyttä ihmetyksen kummastus, kun yritän arvata, millaista tekstiä tälle tabula rasalle alkaa tulla.

Äkkiä katsoen Trumpin lähtöasemat ovat loistavat. Pitkästä aikaa presidentin puolue hallitsee kongressin molempia kamareita. Nyt luulisi, että presidentin päätökset alkavat lopultakin käydä toteen, olivatpa ne ihan mitä tahansa. Varsinkin kun sekä senaatissa että edustajainhuoneessa on melkoinen joukko republikaaneja, jotka ovat hyvin ison anteeksipyynnön velkaa presidentilleen.

Tulee kalliiksi hypätä voittajan rattailta vähän ennen voittoa. Ne jotka hetki sitten hylkäsivät Trumpin vaalitaistelussa, joutuvat ainakin vähän aikaa syömään presidenttinsä kädestä kaiken, minkä uusi päällikkö päättää heille syöttää

Kolumni 3.11.2016: Onko Iso Britannia enää iso?

Etelä-Suomen Sanomat 3.11.2016

 Britannia on tuuliajolla. Sen kansanäänestys unionijäsenyydestä oli neuvoa antava, mutta ei näy vihjettä siitä, missä päätetään tämän neuvon noudattamisesta tai torjumisesta.

Uusi hallitus on sitä mieltä, että parlamentissa ei ainakaan. Missähän siis? Hallituspuolueen puoluekokouksen huutoäänestyksessäkö? Vai Lontoon Cityn pankkiirien kabineteissa? Vai suositulla unionimetodilla, läpiräpiköiden?

Kansanäänestys oli politiikkaa, joten sen jälkitilaakin pitää arvioida poliittisesti. EU-eroa leiskuvasti ajanut puolue on hetkessä hiipunut olemattomin. Siitä ei ole jäljellä paljon muuta kuin vähä väliä vaihtuvat puoluejohtajat. Enää ei päde vanha sääntö siitä, että se, joka sotkee paikat, myös siivoaa ne.

Kansanäänestys antoi sen nenuvon, että unionista erotaan hinnasta ja seurauksista piittaamatta. Uusi hallitus kertoo aikovansa toteuttaa sen niin, että EU-jäsenmaksuja ei enää makseta, jäsenyyden edut säilyvät ja haitat katoavat. Se leipoo kakkua, jonka aikoo sekä syödä että säästää.

Samaan aikaan Ison Britannian ne osat, jotka tekevät siitä Yhdistyneen Kuningaskunnan, vilkuilevat katastrofitunnelmissa eri tahoille. Brexitin sivutuotteena voi olla kuningaskunta, joka ei ole yhdistynyt, eikä Iso Britannia ole iso.

                                            x                    x                    x

Euroopan integraation alkuaikoina Britannia kerjäsi pitkään pääsyä Euroopan yhteisöjen jäseneksi. Sen harras toive toteutui melkoisen kompuroinnin jälkeen.

Ranskan presidentti Charles de Gaulle simputti entistä liittolaistaan vuositolkulla ja torjui Britannian EEC-jäsenyyden. Se pääsi tähän hienoon klubiin vasta 1973 kun de Gaulle oli väistynyt vallasta. Nyt Britannia on lähdössä Euroopan yhteisöstä yhtä sekavassa tilanteessa kuin se kompasteli sisään yli neljä vuosikymmentä sitten. Vai onko?

Hallituksen rakentamat tuulentuvat lähivuosina toteutettavista erojärjestelyistä eivät innosta niitä poliitikkoja, jotka joutuvat kantamaan vastuuta sitten kun Brexit on astunut voimaan koko painollaan. Kiukkuinen kansa siitä vähät välittää, ja se onkin tilanteen vaarallisin syvämerkitys. Hällä väliä-mekastus on jyräämässä yli vastuunkannon vuorovetoon perustuva parlamentarismin.

Kukaan ei voi väittää tietävänsä täsmälleen, miten Brexit loppujen lopuksi vaikuttaa ihmisten hyvinvointiin, yritysten toimintaedellytyksiin ja kansantalouden tilaan. Brexit-uskossaan vahvat kuvittelevat, että vapauden ja itsemääräämisoikeuden puhkeaminen kukoistukseen muuttaa riutuvan kuningaskunnan kertaheitolla hymyn maaksi, saa yritykset kukoistamaan ja palauttaa Britannian kansainvälisen loiston.

Asiantuntija-arviot ennustavat mikä mitäkin, mutta yskikään niistä ei lupaa hyvää. Kansalaisten ostovoima vähenee mahdollisesti vain vähän, tai sitten paljon. Bruttokansantuote ehkä vain notkahtaa, tai sitten romahtaa. Vienti voi hyvässä lykyssä sopeutua supistuneilla markkinoilla kitkuttamiseen tai sitten se romahtaa. Mahdollisesti vain pienet pankit siirtävät toimintansa unionin alueelle tai sitten nähdään yritysten massapako.

                                            x                    x                    x

En voi kuvitella, että Britannian parlamentti hyväksyisi näin monikerroksisen sekoilun ilman, että joku edes yrittää ottaa tilanteen haltuunsa. Jos parlamentti syrjäytetään Brexit-kansanäänestyksen jälkihoidosta, vanha imperiumi vajoaa samanlaiseen pölhöpopulismiin kuin Donald Trumpin jalkojen juureen luhistumaisillaan oleva Yhdysvallat.

Kauhea näkymä. Olemme juuri joutuneet todistamaan, miten marxismi-leninismistä hädin tuskin toipunut Venäjä on tukehtumassa militaristiseen kansalliskiihkoon. Nyt vastuuton suunpieksentä on lamauttamassa läntisen poliittisen kulttuurin uljaimmat lipunkantajat Britannian ja Yhdysvallat.