Pikakommentti 10.7.2017: Kommunistin tragedia

Katsoin taas eilen illalla Jörn Donneria leffan neuvostovakooja Kerttu Nuortevan kohtalosta Suomen sotilastiedustelun käsittelyssä jatkosodan aikana. Elokuvan avainkohtaus Nuortevan ja kansallisen herätyksen kokeneen entisen kommunistijohtaja Arvo Poika Tuomisen keskustelusta teki vielä järisyttävämmän vaikutuksen kuin parilla edellisellä katselukerralla.

Siinä Tuominen antaa ymmärtää, miten neuvostojärjestelmä tuhosi kommunisti-intellektuelli Nuortevan rakkaat  perheenjäsenet ja ihailemat puoluetoverit, kenet vankileirien saariston suutarinpajan turhanpäiväisyyteen, kenet verilammikkoon KGB:n kuulustelusellin betonilattialle. Tuomisen ei tarvitse kuvata mitään tästä, Nuorteva tietää sen kaiken.

Suomalaisuutensa voimakkaasti kokeneen kommunistin jaakobinpaini kansallisen identiteetin ja puolueen aatteen kanssa murtaa hänen persoonallisuutensa. Hän ei petä kumpaakaan, vaan alistuu jäklihrustseviläiseen hengen harmauteen. Nuorteva kokee vakoojall poikkeuksellisen luonnollisen kuoleman neuvostotodellisuuden sameassa epätoivossa.

Tässä tositapahtumien ketjussa on pohjimmainen selitys sille, että Suomi selvisi sekä toisesta maailmansodasta että kylmästä sodasta. Poliittinen aatevillitys ei voita kansalliseen identiteetin henkistä voimaa.