Kolumni: HÖLMÖILYN POLIITTINEN TULEVAISUUS

Etelä-Suomen Sanomat 8.8.2019

Hölmöyden roolikseen valinneet puolitotuuksien tai täysien valeiden toitottajat ovat nyt varteen otettavia valtiollisia hahmoja. Siis varteen otettavia sillä tavalla, että heidän hölmöyksillään on taipumus toteutua. Aidanseipäätkin nauroivat ennen vanhaan Donald Trumpin ja Boris Johnsonin kaltaisille hahmoille, mutta nyt sitä ollaan niin presidenttiä ja niin pääministeriä, eikä koira perään hauku.

Trump kompastuu omaan imagoonsa aina kun olisi oikeaa asiaa. Nyt viimeksi hän luki kiltisti sen, mitä teleprompteriin oli kirjoitettu vihamurhista, mutta ruumiinkieli tuhosi puheen sanoman. Sen viestiksi tuli suunnilleen, että no näin minun nyt tällä kertaa käskettiin sanoa. Jos on luonut itselleen rehvastelijan roolin, on vaikea olla vakuuttava sitten kun on tosi kysymyksessä.

Päästyään vihdoin pääministeriksi Johnson ilmoittaa, että hänen pyhä velvollisuutensa on toteuttaa kansan enemmistön vaatima typeryys, vaikka tähän mennessä kertynyt fakta osoittaa sen hirmuiseksi, ja katastrofiksi, jos se tapahtuu ilman sopimusta EU:n kanssa. Sepä hyvä, sanoo tämmöinen pääministeri.

x x x

Valtiollista vakautta edustavan parlamentarismin kotimaa Britannia näyttää lamautuneen Johnsonin poliittisesta läsnäolosta, kuten väitetään tapahtuvan hiirelle, joka kohtaa kobran. Entisen imperiumin poliittinen järjestelmä on puolustuskyvytön.

Ainoa ehkä merkittävä reaktion enne taitaa näkyä Skotlannissa ja Irlannissa, ehkä Walesissakin, jotka tuntuvat tosissaan kehittelevän ajatusta erota Yhdistyneestä kuningaskunnasta. Se ei olisi niille mikään helpotus, mutta Britannialle todella nolo kiusa. Separatismista syntyneiden valtioiden elämä yksikseen olisi vielä vaikeampaa kuin brexit, eikä niiden pääsy Euroopan unioniin olisi mikään läpihuutojuttu.

Pintaliidon kotimaaksi joskus mainitun Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on sentään pystynyt reagoimaan Trumpiin edes jonkinlaisella vastarinnalla. Tai ainakin oikeuslaitos. Aluksi. Nyt tuntuu jo siltä, että Trumpin taltuttaminen on kestävyyslaji, johon tuomarikunnankaan voimat eivät riitä. Ja Trumpin nimitykset Korkeimpaan oikeuteen alkavat vähitellen kalvaa oikeuslaitoksen kykyä puolustaa amerikkalaisuuden perinteisiä vapausarvoja.

Demokraattien vaaliennuste on heikko. Klassiseen kampanjaan valmistautuvat presidenttiehdokasehdokkaat tuntuvat olevan lähinnä hämillään. Ahdingosta ulos pääsyä ei ole näköpiirissä. Ainoa nyt mahdolliselta tuntuva ilmiö, joka voisi pelastaa Yhdysvallat ja koko maailman toiselta Trumpin kaudelta, on presidentin oman toiminnan epäjohdonmukaisuus.

Tavanomaisen totuuden mukaan talous ratkaisee vaalituloksen, ja niinpä Trumpista huolimatta Yhdysvaltain kansantalous kasvaa kokka kohisten. Presidentin tapa palauttaa Yhdysvaltain suuruus voi kuitenkin iskeä hänen selustaansa.

Trumpin kauppasota kaikkia vastaan ahdistaa maataloudesta ja raskaasta teollisuudesta elantonsa saavia ihmisiä. Siellä ovat presidentin kannatuksen perusjoukot. Ne ovat vannoneet uskollisuuttaan suurelle johtajalle, joka lupasi kaikkea hyvää heti. Trumpin vaalikoneisto voi alkaa yskiä, jos perustuotannon vienti näivettyy.

Vaalia ei ehkä ratkaisekaan kansantalouden tila vaan ruohonjuuritason ahdinko. Mutta ei ole varmaa, kuinka paljon auttaisiTrumpin kaatuminenkaan. Hän on banalisoinut Yhdysvaltain poliittisen koneiston pitkäkestoiseen toimimattomuuden tilaan. Samoin kuin Johnson Britanniassa.

Pikakommentti 5.8.2019: Trumpin viesti

Presidentti Donald Trump luki kiltisti sen, mitä teleprompteriin oli kirjoitettu. Hänen ruumiinkielensä muutti kuitenkin puheen sanoman. Sen viestiksi tuli suunnilleen, että no näin minun nyt käskettiin sanoa. Jos on luonut itselleen rehvastelijan roolin, on vaikea esiintyä vakuuttavasti sitten kun on tosi kysymyksessä.

Pikakommentti 3.8.2019: Paniikki Moskovassa

Venäjän poliisivoimat panikoivat yrittäessään estää poliittisia oikeuksiaan peräävien ihmisten mielenosoituskävelyä. On vaaran merkki, kun poliittinen johto ja sen turvallisuusjoukot tajuavat menettäneensä tilanteen hallinnan. Kaikkea ei vielä ole nähty.

Pikakommentti 29.7.2019: Terveisiä uutistoimituksiille

Tänä iltana (29.7.2019) oli taas uusi esimerkki siitä, miten Maikkarin uutiset pystyvät Ylen uutisia paremmin säväyttämään entistä poliittisesti aktiivia ja ikuisesti historiatietoista ihmistä.

Tuntui todella hyvältä nähdä, miten nykyisessä valmistelukoneistossa tarkastellaan melko myönteisessä, ellei suorastaan kiinnostuneessa hengessä negatiivisen tuloveromallin toimivuutta kansantalouden elvyttämiseksi. Olin noin neljännesvuosisata sitten mukana nuorsuomalaisessa liikkeessä edustamassa tätä ajatusmallia. Painakaa päälle.

Erityisesti mieltäni lämmitti kesän 1944 Ilomantsin taisteluiden merkityksen korostus Talin-Ihantalan torjuntavoittojen jälkeisessä tilanteessa. Viime kädessä vasta näissä Ilomantsin kauheissa korpitaisteluissa ratkaistiin Suomen kohtalo.

Olimme joitakin vuosikymmeniä sitten vaimoni kanssa ajelemassa näissä maisemissa. Taistelupaikkojen opastauluja tutkiessamme huomio kiintyi samoja reittejä ajelleeseen ökymoottoripyöräilijöiden nahka-asuiseen keski-ikäiseen mieshenkilöiden porukkaan. 

Heidän kommenttinsa opastaulujen tilannekartoista osoittivat, että he tunnistivat jokaisen tällä alueella toimineen pataljoonan ja tiesivät niiden liikkeet tilanteen edetessä. Tuli hyvä mieli. Kesällä 1944 tehdyn työn arvostus tuntui ainakin vielä silloin olevan voimissaan.

Kolumni: KUHMON MUSIIKKI-IHME

Etelä-Suomen Sanomat 25.7.2019

Kuhmon 50. kamarimusiikkijuhlan ensimmäisen viikon konsertit avasivat muistumia siellä vuosikymmenien aikana kokemiini elämyksiin. Pyhiinvaellus menneeseen.

Tämä kamarimusiikin juhla alkoi 1990-luvun alkupuolelta lähtien olla meille vaimoni kanssa jokavuotinen kesän huippu. Sitä ennen teimme Kuhmoon parin päivän pyrähdyksiä, mutta pian tavaksi tuli asua siellä viikko ja kuunnella kamarimusiikkia niin paljon kuin sielu sieti.

Silloin Kuhmo musiikkijuhla eli Seppo Kimasen johdolla vahvinta luovan kasvun aikaa, ja koko tapahtuma alkoi olla tämän maailman yläpuolella leijuva olomuoto. Muusikot ja heidän yleisönsä kohtaavat siinä kauneuden mysteerin, ja siinä hurmoksessa soitto alkaa parhaimmillaan hehkua niin, että kyynikkokin herkistyy. Se on Kuhmon ihme.

                                            x                    x                    x

Heinäkuussa 1995 ihastelin Kimaselle juuri kuulemamme Franz Schubertin Es-duuri-pianotrion (op. 100) taivaallisen täydellistä onnistumista, ja varsinkin nuoren ja hennon pianisti Anastasia Injushinan rautaista varmuutta ja kypsää otetta musiikkiin. Kimasen kommentti taisi paljastaa Kuhmon salaisuuden.

Hän kertoi, että lavalla nyt kuultu kokonpano ei aikaisemmin ollut esiintynyt yhdessä, ja Injushina soitti ensimmäistä kertaa elämässään tämän trion julkisesti. Kimanen sanoi, että tällaiset yllättävät ja vaaralliset valinnat ovat Kuhmon mallin suurin riski ja sen rikkaus. Kun soittajat kohtaavat ensimmäistä kertaa, he joutuvat kuuntelemaan herkästi toisiaan ja reagoimaan vaiston varassa. Sitten joskus kun henki tulee päälle, tulos on järisyttävä, eikä vain kuulijoille vaan näyttää olevan sitä myös tällaiseen nosteeseen päässeille muusikoille. 

Natalia Gutman soitti 2005 kahtena iltana kaikki Bachin soolosellosarjat peräjälkeen, ulkomuistin varassa. Toisen illan lopulla sekä hän että yleisö alkoivat olla kestokykynsä äärirajoilla, mutta elämys oli unohtumaton. Oltiin länsimaisen kulttuurin huipulla.

Kuhmon ihmeellisiin kokemuksiin kuului myös elokuun alussa 2010 kamarimusiikkijuhlilla esitetty Viktor Ullmannin ooppera Atlantiksen keisari. Jo sen fyysinen tausta järisyttää. Ullmann sävelsi sen Teresienstadtin keskitysleirillä ja kuoli muutamia kuukausia kantaesityksen jälkeen Auschwitzin kaasukammiossa.

Ooppera kertoo, miten Kuolema kyllästyy ylenpalttiseen sotimisen ja tekee lakon pakottaakseen Keisarin lopettamaan tappamisen, sillä se työ kuuluu Kuolemalle. Keisari lamautuu, kun joutuu lopettamaan sotimisen. Ooppera on harvoin murtanut näin rajusti ajan ja toden rajat ja tunkenut historiasta nykyaikaan.

                                            x                    x                    x

Näitä huippukokemuksia kerratessani luin Juhani Koiviston kirjoittamaa Kuhmon kamarimusiikkijuhlien historiaa. Sen alkujakso raastaa sydäntä oudolla tavalla. Se kertoo, miten Seppo Kimanen ja hänen vaimonsa Yosiko Arai raatoivat sielunsa ja ilmeisesti myös fysiikkansa jaksamisen äärirajoille, kun joutuivat toteuttamaan suurta ideaansa tyhjän päällä, ainoana tukenaan kuhmolaisten väsymätön talkooporukka.  

Koiviston antama kuvaus näyttää siltä, että syvästi sivistyneen kamarimusiikkijuhlan idea oli vähällä sammua toteuttajiensa uupumuksen. Kuhmon kamarimusiikkijuhlia uhkasi pois hiipuminen ennen kuin ne olivat pääsivät kunnolla alkuun.

Vähitellen saaga Kuhmon kamarimusiikista kääntyi kuitenkin ihmeelliseksi menestyksen Se  perustui kovien kokemusten pakottamaan juhlien jatkuvaan uudistamiseen ja jalostamiseen. Se on kulttuurityön sankaruutta uljaimmillaan.    

Pikakommnentti 22.7.2019.: SS-miehet

Keskustelu suomalaisten SS-joukoissa palvelleiden sotilaiden oikeudellisesta asemasta on ajautunut umpikujaan. Siinä ei huomioida, millaisia päätelmiä eri tutkimusyhteisöt voivati tuottaa oman aineistonsa ja älyllisen päättelynsä perusteella.

Historiantutkimus ei pysty esittämään muuta kuin sen, miltä tilanne näyttää sen käyttämän aineiston ja päättelytavan perusteella. Se antaa mahdollisuuden arvioida, mikä pelkistys tapahtuneesta on mahdollinen ja mikä mahdoton, mutta ei sitä, kuka oli syyllinen tai syytön. Tämä päättely tuottaa sen tuloksen, että ketään ei voi todeta syylliseksi, mutta ei myöskään syyttömäksi.

SS-miesten omaisten painostusryhmä vaatii kuitenkin historian tulkinnan muutamista niin, että siitä tulisi heille hyvä mieli. Se muutos ei tapahdu mahtikäskyn osoittamalla paheksunnlla yhtä tulkintaa kohtaan ja vaatimalla toisenlaista.  Siihen tarvitaan uutta aineistoa ja todistavaa päättelyä.

Historia on kova juttu, eivätkä SS-miesten omaiset ole siinä asiassa mitenkään eri asemassa kuin suuri osa muistakin suomalaisista perheistä. Sota on täynnä erilaisia vääryyksiä ja kauheuksia.

Pikakommentti 20.7.2019: Tarja Halonen !

Kuulitteko eilen illalla (19.7.2019) Maikkarin kymmenen uutisissa. Tarja Halonen sanoi, että NATOn kanssa harjoitellusta puolustusyhteistyöstä voi olla hyötyä jos joudutaan yllättäviin tilanteisiin. On aikoihin eiletty. Ensimmäinen todella myönteinen merkki pitkän korpivaelluksen jälkeen.

AHVENANMAAN ISO UNELMA

200 vuotta Itämeren sotahistoriaa

Tiivistelmä valtiot tri Jukka Tarkan esitelmästä Volter Kilpi Kustavissa-kirjallisuusviikon Tietokirja.fi-päivän seminaarissa Kustavissa 12.7.2019 

Suomessa melko yleisen käsityksen mukaan moneen kertaan kansainvälisillä sopimuksilla vahvistettu Ahvenanmaan aseettomuus ja puolueettomuus ovat tuoneet rauhan ja turvallisuuden Itämerelle, Suomelle ja Ahvenanmaalle varsinkin.

Saariryhmä on runsaan puolentoista vuosisadan aikana julistettu kolme kertaa aseettomaksi, mutta kuitenkin aina kun Itämerellä on ollut jännitystä tai sotilaallista toimina, Ahvenanmaalla on ollut sotaväkeä ja sitä on linnoitettu. Keväällä 1918 siellä toimivat yhtä aikaa Venäjän, Ruotsin ja Saksan asevoimat ja Suomen sisällissodan molempien osapuolten joukot. 

Ahvenanmaalle on yli kahden vuosisadan aikana rakennettu neljä kertaa rannikkopuolustus- ja maataisteluasemia. Ja neljä kertaa niiden rakenteet on tuhottu, muta ei taistelussa vaan poliittisesta käskystä. Ahvenanmaan aseettomuutta ja puolueettomuutta säätelevät kansainväliset sopimukset eivät ole pystyneet ohjaamaan historiaa.  

Krimin sodan pääteeksi 1856 tehdyn rauhansopimuksen liitettä on totuttu sanomaan Ahvenanmaan ensimmäiseksi puolueettomuussopimukseksi, vaikka se koski vain alueen aseettomuutta. Se oli Krimin sodan voittajien Venäjän keisarilta vaatima sitoumus olla linnoittamatta Ahvenanmaata.

Tämän luvatessaan Aleksanteri II ilmoitti, että sitoumus velvoittaa myös hänen seuraajiaan Venäjän valtaistuimella. Kun Romanov-suvun viimeinen keisari luopui Venäjän kruunusta 1917, Suomi itsenäistyi ja Venäjän keisarikunta raukesi tyhjiin, ei enää ollut valtionpäämiestä eikä valtiota, jota kansainvälinen sopimus velvoittaisi pitämään Ahvenanmaan aseettomana. 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1921 Kansainliiton suojeluksessa Genevessä tehty Ahvenanmaa-sopimus määritteli saariryhmän puolueettomaksi ja aseettomaksi. Sen allekirjoittivat Kansainliiton johtovaltiot ja Itämeren rantavaltiot, paitsi Neuvosto-Venäjä. 

Geneven sopimuksen säätämät sanktiot Ahvenanmaan puolueettomuuden loukkaajaa vastaan olivat niin koukeroiset, että eivät olisi voineet hillitä kansainvälistä kriisiä. Sen taustarakenne on historian edetessä muutenkin rapistunut.

Kansainliittoa ei enää ole. Viro, Latvia ja Liettua menettivät väliaikaisesti itsenäisyytensä. Ei ole täysin selvää, ovatko ne uudelleen itsenäistyessään sitoutuneet Geneven sopimukseen. Britannia on toisen maailmansodan jälkeisessä rauhanneuvottelussa 1947 irtautunut Geneven sopimuksesta.

Sopimuksen allekirjoittanut Saksa on sen jälkeen muuttunut kansallissosialistiseksi diktatuuriksi, ja sen jälkeen toisen maailmansodan voittajien miehitysvyöhykkeistä muodostetuiksi hallinnolliseksi yhteisöksi, jotka käyttäytyivät kuin ne olisivat olleet valtioita. Ja nyt ne ovat yhdistyneet Saksan liittotasavallaksi. Ei ole yksiselitteistä, miten sitoutuminen Geneven sopimukseen on pysynyt mukana tässä saksalaisessa muutosketjussa.

Ainoa Ahvenanmaan asemaa määrittävä, ja käytännössä voimassa oleva sopimus on Neuvostoliiton Suomelle syksyllä 1940 pakottama Ahvenanmaa-sopimus. Se ei määrää mitään Ahvenanmaan puolueettomuudesta, mutta velvoittaa Suomen pitämään Ahvenanmaan aseistamattomana ja muiden valtioiden tavoittamattomissa.

Nykyisin tiedetään, että samaan aikaan kun Neuvostoliitto saneli Suomelle sopimustekstin Ahvenenmaan aseettomuudesta, Neuvostoliiton ylin sotilasjohto sai hyväksynnän kolmelle sotasuunnitelmalle Itämerellä silloin mahdollisiksi arvioituihin tilanteisiin. Kaikkien näiden suunniteltujen operaatioiden ensimmäisenä vaiheena oli maihinnousu Ahvenanmaalle.

Moskovassa tehdyn Ahvenanmaa-sopimuksen mukaisesti Maarianhaminassa toiminut Neuvostoliiton konsulaatti on myöhemmin muuttunut Venäjän konsulaattiksi. Suvereenin Suomen tasavallan valtioalueeseen kuuluvan Ahvenanmaa aseettomuutta valvoo Venäjän federaation viranomainen. Suomen suvereniteetissa on Ahvenanmaan kokoinen harmaa vyöhyke.

Ahvenanmaan puolueettomuus voi itse asiassa tarkoittaa vain aseellista koskemattomuutta sodan aikana. Kansainvälinen oikeus tarkoittaa puolueettomuudella sitä ja vain sitä. Puolueettomuus ei ole mikään hyvyyden loiste, joka kansainvälisen diplomatian tahdosta voi asettua suojaamaan joitakin onnekkaita alueita ja ihmisiä.

Puolueettomuus on sitä, että sotaa käyvä voima ei saa koskea siihen, joka on puolueeton. Se on ylevä asia, mutta ei toteudu, ellei ole vastavoimaa, joka estää sotilaallisen puolueettomuuden loukkaamisen.

Ahvenanmaasta puhuttaessa puolueettomuutta ja aseettomuutta käsitellään kuitenkin rinnakkaisina ja toisiaan tukevina hyvyyden ilmentyminä. Ja kansainvälisen diplomatian tuottamat sopimukset ovat uurtaneet nämä rinnakkaishyvyydet kivitauluihinsa kuin ne olisivat ikuisia totuuksia.   

Historian dynamiikassa on kuitenkin näyttöä siitä, että aseettomuus ja puolueettomuus haittaavat toistensa toteutumista. Siellä, missä ne esiintyvät rinnakkain, voi hyvinkin käydä niin, että kumpikaan niistä ei voi toteutua.

Aseeton puolueettomuus vetää puolensa aseellista voimaa, eikä puolueettomuus pysty lamauttamaan aseellista voimaa. Puolueettomuuden voi parhaiten varmistaa suojaamalla sen niin uskotavalla puolustavalla voimalla, että kaikki tajuavat puolueettomuuden loukkaamisen vaikeaksi, kalliiksi ja tarpeettomaksi.

Ahvenanmaa ei voi luottaa konkreettisen koskemattomuutensa säilymiseen sotilaallisen kriisin tai varsinkaan sodan oloissa, ellei se hyväksy sitä, että Suomi puolustaa sitä samalla tavalla kuin muutakin valtioaluettaan. Historian hämärän jo jäänen Geneven sopimuksen sääntöviidakkoon tarrautuminen vaikeuttaa Ahvenanmaan puolustusta. Aseettomuus ei tee hyvää puolueettomuudelle aseellisen kriisin oloissa, sotatilanteesta puhumattakaan.

Kolumni 11.7.2019: VIRO SAA LAULUSTA VOIMAA

Etelä-Suomen Sanomat 11.7.2019

 Virolaiset kokoontuivat taas Tallinnan laulukentälle juhlimaan uljasta perinneaarrettaan. Nämä laulujuhlat ovat pitkälle toistasataa vuotta ilmaisseet hienostuneesti kansallista vastarintaa kansallisuuden sortoa vastaan. Näitä sortajia on ollut monia, mutta meidän sukupolvemme muistavat, miten laulava vallankumous aloitti muutoksen kohti Viron uutta itsenäisyyttä.   

Baltian maat ja Viro varsinkin olivat neuvostoaikaisen valtarakenteen kannalta aatteellisesti epäluotettavia. Suomen televisio näkyi Pohjois-Virossa. Siellä tiedetiin maailman tapahtumista ja läntisestä elämäntavasta enemmän kuin neuvostoihmiset muualla imperiumissa.

Viron vaimea kapina alkoi 1980-luvun lopulla saada kansanliikkeen muotoja. Tallinnan laulujuhlat oli virolaisen identiteetin ainoa ilmentymä, jota neuvostovallan oli pakko sietää. Se ei voinut estää ihmisiä kävelemästä isolle kentälle. Miehittäjät ymmärsivät peruuttaa panssarivaununsa sivukaduille näkymättömiin, kun kansakunta oli menossa laulamaan yhdessä.

Parhaimmillaan 300 000 ihmistä, ko­koontui Tallinnan laulukentälle laulamaan kiellettyjä kuo­rolauluja ja kuuntelemaan isänmaallisia pu­heita. Tällaisessa tilaisuu­dessa syksyllä 1988 lausuttiin ensimmäistä kertaa jul­ki ajatus Vi­ron itsenäisyyden elvyttämisestä.

Virolaiset hankkivat nokkelalla vastarinnallaan henkisen yliotteen neuvostovallasta. Kansanliikkeen edustaja yllätti viranomaiset livauttamal­la suoran TV-keskustelun vii­meisellä sekunnilla ilmoille, että Virossa voisi toimia kommunistipuolueen rinnalla myös laillinen oppositio.

Kun viranomaiset ilmoittivat uuden kansalliskirjaston säh­köistyksen viivästyvän kaapeloinnista aiheutuvien lii­kennejärjestelyjen takia, kansanrintaman lapiomiehet kaivoivat kilometrin mittaisen kaapeliojan yh­dessä yössä.

Olin Tallinnassa työasioissa juhlapäivänä, jonka tilaisuuksissa muisteltiin Siperiaan karkotetuilla virolaisilla lastattujen tavarajunien lähtöä pitkälle matkalle 1940-luvun lopulla. Pääsin isäntieni kanssa tätä historiaa muistavaan isänmaallisuutta tihkuvaan juhlaan.  

Siihen aikaan itsenäisen maan sini-musta-valkoinen lippu ei saanut näkyä Neuvosto-Viron julkisilla paikoilla. Niinpä kaunottaret kansallispuvuissaan toivat elävillä kynttilöillä valaistulle lavalle kolme yksiväristä lippua. Sinisen, mustan ja valkoisen. Kaikki itkivät, luultavasti minäkin.  

 x                    x                    x

Presidentti Mauno Koivisto kertoo muistelmissaan olleensa 1965 virallisena vieraana Viron neuvostotasavallan 25-vuotisjuhlassa, joka huipentui Tallinnan laulujuhlien päätöstilaisuuteen. Sen lopuksi juhlakuoro ja kentän täyttävä väki kajauttivat Viron epävirallisen kansallislaulun ”Mu isamaa on minu arm”. Kaikki muut nousivat seisomaan, mutta kunniavieraat istuivat, koska Neuvostoliiton presidentti Anastas Mikojan ei noussut. Koivisto muistelee: ”Se oli nolo tilanne.”  

Koivisto pystyi presidenttinä ollessaan kuittaamaan tämän nolouden. Opetusministeriö oli 1989 alkanut verkostoitua Viron itsenäisyysliikkeen kanssa, ja ministeri Anna-Liisa Kasurinen haki poliittista tukea presidentiltä. Hän sai kannustusta koivistilaiseen tyyliin: ”Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon.”  

Siitä alkoi mediahiljaisuuden suojassa toteutettu Viron avustamistyö, jonka valtiollisesti tärkeimmät sektorit koskivat lainsäädännön uudistusta, upseerikoulutusta ja maatalouden modernisointia.

Kolumni 27.6.2019: MIETTIMISEN PAIKKA

Presidentille tuli miettimisen paikka
Etelä-Suomen Sanomat 27.6.2019

Presidentti Donald Trumpin oppimiskäyrä näytti ainakin hetken ajaksi kääntyneen noususuuntaan, räyhäämismoodista ajattelumoodiin. Ehkä.

Presidentti reagoi miehittämättömän RQ4-tiedustelukoneen tuhoon ensin selkäytimellä, kuin Pavlovin koirat kellon kilinään. Röyhkeys huutaa kostoa tulella ja tuholla. Ja sitten hänen kostonhimonsa sammui yhtä äkisti kuin oli syttynyt. Sekin näytti selkäydinreaktiolta, mutta ehkä ei ollut pelkästään sitä.  

Äkillisen mielenmuutoksen virallinen selitys oli herttainen. Presidentti kertoi kauhistuneensa, kun joku kenraali sanoi ehkä 150 ihmisen kuolevan kostoiskussa. Se ei riitä selitykseksi. Trump on monessa päätöksessä ottanut silmää räpäyttämättä tuota suurempia riskejä.

Tekisi mieli kuvitella, että hän on jotenkin aavistanut tulleensa samalle kynnykselle, jonka hänen edeltäjänsä ylitti kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja joutui surkeaan Persianlahden sotaan Irakia vastaan. Nyt Trumpia uhkasi sota, josta olisi tullut yhtä iso häpeä kuin oli Irakin sota.

Ehkä tällainen selkäytimellä aavistelu sai Trumpin toimimaan samoin kuin hänen halveksimansa  presidentti Barack Obama Syyrian taistelukaasukriisissä 2012. Obama julisti etukäteen, että kaasun käyttäjä ylittäisi punaisen viivan, ja pakottaisi Yhdysvallat sotilaalliseen vastaiskuun. Sitten Syyrian presidentti Bashar al-Asad ylitti sen viivan, eikä Obama tehnyt sitä, minkä lupasi.

Trump on tähän asti nautiskellut Obaman pilkkaamisesta. Nyt hän ainakin hetkellisesti näytti ymmärtävän edeltäjänsä tavoin, millaista vastuuta kantaa Yhdysvaltain sietämättömän voimakkaan sotakoneiston johtaja.  

Trump tuli ehkä huomaamattaan hyödyntäneeksi sitä logiikkaa, jolla perustellaan miehittämättömien lentävien laitteiden käyttöä äärimmäisen vaarallisissa tiedustelu- ja taistelutehtävissä. Jos vastustaja ampuu alas miehittämättömän koneen, tuhoutuu vain materiaa. Elävän ihmisen ohjaama koneen tuho tappaa suurella rahalla, vuosikausien opiskelulla ja jatkuvalla harjoittelulla koulutetun oman alansa huippuosaajan. 

Jos tuhon omaksi joutunut lentävä laite on miehittämätön, kriisiin joutuneella johtajalla on enemmän aikaa ja vaihtoehtoja kuin miehitetyn koneen alas ampumisen jälkeen. Ei tarvitse kostaa omalle taistelujärjestelmälle arvokkaan ihmisen kuolemaa. Kymmenen minuuttia ennen selkäydinreaktion valloilleen pääsyä Trump varasi itselleen miettimisaikaa.  

Hän tuntuu yrittävän jatkaa pakotelinjalla, mutta se voi olla vaikeaa. Irania johtavat islamin raharuhtinaat eivät ilmeisesti ole samanlaisia finanssipalvelujen suurkuluttajia kuin Venäjän oligarkit. He eivät paljon hätkähdä bisnessanktioista.

Öljyn ja muun vienti- ja tuontikaupan sanktiointi näyttää tähän asti tehonneen, mutta hitaasti. Trumpin käteen ei jää nopeasti vaikuttavia sanktioita. Paitsi aseellinen, ja se vaikuttaa niin nopeasti, että hirvittää.

Tämä voi olla pelkkää teoriaa, sillä kaiken takana jyllää vaalitaktiikka, joka on niin maanläheistä, että sekin hirvittää. Trumpin kannattajat eivät todennäköisesti halua sinkkiarkkuja kotikyliensä lentokentille. Voi olla, että he arvostavat Trumpin hetkellistä malttia. Tai sitten he alkavat raivota, kun presidentti antoi Iranin nöyryyttää Yhdysvaltoja. Siinäpä on Trumpille miettimistä kerrakseen.  

Pikakommentti 25.6.2019: Venäjä ja neuvosto

Jos nyt siis Venäjä on olevinaan Euroopan neuvostossa, antaako se sille mahdollisuuden estää kansalaisiaan esittämästä valituksiaan Euroopan tuomioistuimelle? Kaiken järjen mukaa ei. Jos rahoittaa järjestön toimintaa, ja osallistuu sen toimielinten päätöksiin, ei voi sanoutua irti sen toiminnasta.

Olen jo 1990-luvun puolivälistä alkaen vastustanut Venäjän jäsenyyttä Euroopan neuvostossa. Mutta nyt ollaan siinä tilanteessa, että Venäjä on olevinaan Euroopan neuvoston ulkopuolella, vaikka maksaa sen jäsenmaksut, ja osallistuu sen päätöksentekoon. 

On siis päätettävä, onko sen kansalaisilla Euroopan unionin takaamat oikeudet.  Jos Venäjä päättää, että ei ole, Euroopan unioin kuuluu palauttaa Venäjän jäsenmaksut, ja jättää sen kansalaiset oman hallintonsa armoille. Se olisi Venäjän päätös, ei Euroopan neuvoston.

Pikakommentti 17.6.2019: Kultarannan keskusteluiden anti

Kultarannan keskusteluiden anti kiteytyi loistavasti maanantai-illan MTV 3:n kymppiuutisten lähettämässä presidentti Niinistön haastattelussa. Muistinvaraisesti kommentoiden hän tuntui sanovan, että on parempi osoittaa valmius oman maan koskemattomuuden varmistamiseen kuin julistaa puolustavansa naapuria. Siinä sivussa tämä valmius vaan sattuu hyödyttämään myös naapurin turvallisuutta aivan ratkaisevalla tavalla.

Kolumni: SUMEA VIESTI KAUKAA HISTORIASTA

Etelä-Suomen Sanomat 13.6.2019

Rinteen hallituksen ohjelmassa oleva lause: ”Suomi ei salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan” näyttää herättäneen joillakin some-alustoilla ja lehtikommentissa ihmetystä ja kiukkua. Se on kummallista, sillä tuo ajatus on sentään kiertänyt eri versioina kaikissa viime aikojen turvallisuuspoliittisissa dokumenteissa, viimeksi vuoden 2017 turvallisuuspoliittisessa selonteossa.  

Se on yya-liturgia outo jakojäännös, ja outo siksi, että yya-sopimusta ei enää ole. Eikä Neuvostoliittoa. Nyt tuo itsestään selvä lause tarkoittaa ihan muuta kuin yya-vetoisena neuvostoaikana. Silloin se tarkoitti sitä, että Suomi voi omalla alueellaan joutua puolustamaan Neuvostoliittoa.

Nyt se tarkoittaa, että jos Suomen naapurimaa joutuu Suomen alueen kautta tulevan hyökkäyksen kohteeksi, Suomi puolustaa valtioalueensa koskemattomuutta, ja tulee samalla puolustaneeksi uhattua naapuriaan.        

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto oli pelannut itselleen oikeuden valvoa Suomen alueen sotilaallista tilaa. Sen röyhkein ilmentymä oli Neuvostoliiton konsulaatti Maarianhaminassa, joka periytyy vielä yya-sopimustakin vanhemmasta historiasta. Sen perusti Neuvostoliiton lokakuussa 1940 Suomelle sanelema sopimus Ahvenanmaan aseettomuudesta. Siis aseettomuudesta, ei puolueettomuudesta. Tämän sopimuksen mukaan Suomen valtioalueen aseettomuutta Ahvenanmaalla valvoi silloin Neuvostoliiton konsuli. Nyt sitä valvoo Venäjän konsuli.   

Vähän ennen, kun Suomi joutui alistumaan tuohon sanelusopimukseen, Neuvostoliiton korkeimpien esikuntien kasakaappeihin taltioitiin syyskuussa 1940 kolme erilaista Itämeren alueen sotasuunnitelmaa, joista jokaisen toimeenpanon ensimmäisenä vaiheena oli maihinnousu Ahvenanmaalle.

                      x                    x                    x

Nykyisin tuo Suomen turvallisuusteksteissä toisteltu vakiolause tarkoittaa sitä, että Suomi valvoo koko valtioaluettaan, ja huolehtii siitä, että sen aluetta ei käytetä sotilaallisesti mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin Suomen koskemattomuuden puolustamiseen. Piste. Tästä toimesta vastaa Suomi, eikä mikään muu valtio. Piste.   

Tämän lauseen herättämä kauhistus on ymmärrettävissä siltä kannalta, että yya-sopimus vahvisti Neuvostoliiton oikeuden loukata Suomen suvereniteettia valvomalla sen valtioalueeseen kuuluvan saariston sotilaallista tilaa. Suomi alistui siihen pidempään kuin reaalipoliittisesti olisi ollut pakko. Ne ajat ovat vaipuneet historian hämärään.

Suomi on yksipuolisella tulkinnalla 1990 vapauttanut itsensä niistä Pariisin rauhansopimuksen määräyksistä, jotka loukkaavat Suomen suvereniteettia. Myös Maarianhaminan konsulaatti on tällainen synkkä jäänne, sumea viesti kaukaa historiasta.   

Venäjä ei menettäisi Maarianhaminan konsulaatin purkamisessa mitään sellaista, mitä se ei olisi menettänyt jo kauan sitten. Tosien maailmansodan jälkeisinä vuosina diplomaateiksi naamioituneet tiedustelu-upseerit saattoivat Ahvenanmaan rantakarikoilla ja kallioluodoilla lomaillessaan ehkä nähdä jotakin sotilastiedustelun kannalta merkittävää.

Nyt eletään kuitenkin sellaista aikaa, että sotilaallisen tiedustelun raakamateriaalin hankintaan on käytettävissä vähän hienostuneempaa laitteistoa kuin rantakallioilla hiippailevien valediplomaattien kamerat ja muistilehtiöt.  

Nolointa tässä taitaa olla se, että Venäjä on noin neljännesvuosisata sitten tarjoutunut toimimaan tämän tilanteen mukaisesti ja todennut voivansa hoitaa tarvittavat tavanomaiset konsulitoimet Turusta käsin, mutta suomalaiset eivät tarttuneet tilaisuuteen.  

Pikakommentti 4.6.2019: Oikeistopopulismin uudet vaatteet

On tullut tavaksi kehua/moittia hallitusohjelmaa vasemmistolaisuuden uudeksi tulemiseksi. Voi olla. Mutta ollakseen vasemmistolaisuutta siinä on ihmeen paljon aatekartan toisella laidalla tavaksi tullutta asiaa: kasapäin ihanien asioiden lupauksia ilman tosipohjaista näkymää niiden rahoituksesta ja toteutustavasta. Tämä älyllinen laiskuus perustuu siihen löyhään kuvitelmaan, että joku joskus myöhemmin ratkoo nämä ikävät yksityiskohdat tavalla tai toisella – ja maksaa viulut. Tätä asennetta on totuttu sanomaan oikeistopopulismiksi.  

Pikakommentti 1.6.2019: Parempi kuin pelkäsin

Pikakommentti Rinteen hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta ohjelmasta (siis Iltalehdelle 1.6.2019 vuodatetusta tekstiversiosta) ensimmäisen läpilukemisen jälkeen:

Parempi kuin pelkäsin.

Tosin se on täynnä erilaisia yleishyviä asioita, jotka ovat jokaisen sivistysvaltion kaikkien politiikan osa-alueiden tavoitteita. Mutta se ei estä järkevää turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Nykyisessä rakenteessa tuo painotus kuulostaa enemmän Pakka Haavistolta kuin Tarja Haloselta.

Ohjelma kannattaa monikansallista puolustusyhteistyötä kaikkien kumppaneiden kanssa, Nato-yhteistyötä häpeilemättä tai anteeksi pyytelemättä ja Ruotsi-yhteyttä taitavasti korostaen. 

Sotilaallinen liittoutumattomuuskin mainitaan, mutta Nato-jäsenyyden hakemismahdollisuus on kytketty kansalliseen liikkumatilaan. Hieno oivallus, onnittelut sille, joka sai uitettua sen tekstiin.

YK:n ydinasekieltosopimukseen suhtautuminen on punnittu kultavaa’alla. Sitä arvioidaan edelleen, vaikka kertaalleen on jo arvioitu.

Tämä ohjelma ei sulje mitään ovia.

Kolumni 30.5.2019: imperiumin vastaisku

Etelä-Suomen Sanomat 30.5.2019I

Europarlamenttivaalin yleisvaikutelma on myönteinen. Kansallinen oikeistopopulismi ei yltänyt jytkyyn. Sen ääniosuudet Britanniassa, Ranskassa ja Italiassa olivat kyllä hurjat, mutta jokaisella vaalin voittajalla on ikioman kansallisen peruspopulisminsa. Niistä ei synny Euroopan parlamentin työtä ohjaavaa poliittista yhteisöä, melua ja melskettä kylläkin.

Perinteinen, havaittuihin ilmiöihin perustuva asioiden järkiperäinen hoitaminen näyttää sittenkin saavuttaneen jonkinlaisen elämisen oikeuden. Tätä linjaa perinteisesti kantavat isot ryhmät taantuivat, mutta oikeistopopulismia vastustavat vihreät saivat ihan oikean jytkyn. Voi olla, että ilmastotietoisuus alkaa yhdistää keskustaoikeistoa, liberaalidemokraatteja ja vihreitä, ja siitä kehittyy parlamenttityötä johtava linja.

Vasemmistoliitin puheenjohtaja iloitsi, kun ei tullut EU-myönteistä aaltoa. Mutta liioin ei tullut populistista hyökyä. Tuli imperiumin vastaisku.

Euroopan parlamentin vaalit saivat Suomessa ensimäistä kertaa todellista painoarvoa. Niissä on kysymys meille tärkistä asioista. Median tulokulma tähän vaalitilanteeseen on niin eurooppalaisesti suomalainen, että se suorastaan lämmittää mieltä. Ylen ja Helsingin Sanomain toimitukset tekivät sankarityön. Se tuntuu lopultakin herättäneen oivalluksen, että asioiden tapahtuminen Euroopassa vaikuttaa meihin, ja se on tärkeää. Siksi meidän kannattaa yrittää vaikuttaa siihen. Tämä on poliittista aikuistumista.

x x x

Oikeistopopulistit taitavat haukkua väärää puuta, kun yrittävät toteuttaa uutta kansandemokratiaa Euroopan parlamentin kautta. Se on kovin monella tavalla erilainen ilmiö kuin kansalliset parlamentit. Euroopan parlamentissa toimii erilainen vaikuttamisen rakenne kuin populistinen puheissa ja poseerauksessa riehuminen, joka on kansallisen politiikan arkipäivää.

Populistinen hyökkäys Euroopan unionia vastaan, on henkisesti vahvistanut unionia ja hämmentänyt populismia. Kaiken huippu on brexit-ärhentely. Se myytiin ruohonjuuritasolle tuulesta temmatuilla väittämillä ja ilmiselvillä valeilla. Kukaan ei vieläkään ole pystynyt osoittamaan ihmisten kokeman kurjuuden kytkentää Britannian EU-jäsenyyteen. Brexit-huumassa epätotuuksien kaupittelusta tuli politiikan ydin.

Vasta bexitin sekavat toteutusyritykset osoittivat, mitä kaikkea Britannia menettää, jos se todella eroaa unionista. Jäsenyydestä on sentään monenlaista hyötyä. Kansan paha mieli ei kai voi ihan kokonaan olla Euroopan vika. Britannia menetti monia asioita jo silloin, kun talous ja yhteiskunta alkoivat ennakoida unionista eroon joutumista. Ne menetykset eivät peruudu, vaikka järki voittaisi ja brexit peruuntuisi.

Toinen Euroopan unionia uhkaava populistinen jekku on välimerellinen taloudenpito. Sen ideana on rauhoittaa talouden ja yhteiskunnan rappiosta vihainen kansa heittämällä sille tukuittain rahaa, joka on lainattu häpeämättömästi ilman näkymää velan hoitokustannusten ja kuoletuksen vaikutuksesta valtiontalouteen. Tätä lainaa ei ehkä ole tarkoituskaan maksaa takaisin. Koskaan.

Kaiken huippu on Keikka, jolle pakotettu saneerausohjelma lupaa helpotusta pikemminkin vuosisadan kuin vuosikymmenten aikajänteellä. Ja Italia on syöksymässä liput liehuen samaan syöveriin. Näistä kahdesta populismin uhrista Kreikka on pienempi paha. Italian on niin suuri talous, että sen katastrofi voi olla melkein katastrofi myös EU:lle. Silloin Italian on turha toivoa edes sellaista kärsivällisyyttä, jonka varassa Kreikka nyt sinnittelee.

Kotimaidensa talouden tuhonneen populismin sanomaa tuskin kuunnellaan kovin suurella myötätunnolla Brysselissä ja Strasbourgissa.

Pikakommentti 29.5.2019: Tuleeko höttöhallitus?

Hallitusneuvottelijat ovat juuri päättämässä, että talouskasvu jatkuu neljä vuotta kahden prosentin tasolla.  Siitä sitten syntyy ihan itsestään uusia työpaikkoja ja verotuloja kaikkeen siihen mukavaan ja järkevään, mitä he ovat päättäneet tehdä rasittamatta sillä kenenkään taloutta.

He kaikki tietävät, että ilmainen lounas ei vieläkään ole totta. Mutta kun tekee niin hirveästi mieli hallitukseen, he uskovat, että useimmat muut kuitenkin uskovat ihmeeseen. Ja bingo. Niin meillä on hallitus.

Ja sitten kun paljastuu, että hallitus oli perustettu pelkälle höttöpuheelle, laskun maksaa kansa. Niin on aina ollut. Mutta se vaan on kauheaa, että hallituksen muodostajat ja heidän kannattajansa taas kerran ovat uskovinaan ilmiselvään mahdottomuuteen.  

Pikakommentti 24.5.2019: Tämä oli vasta alkua

Siltarumpupohjaisen sote-lehmänkaupan varaan ei vielä voi muodostaa hallitusta. Nyt on lunastettu vasta se diili, jolla nämä puolueet maaniteltiin edes neuvottelemaan hallitusohjelmasta. Ja sitten katsotaan, mitä se neuvottelu tuottaa. Miten tämä ryhmä nielaisee edes 600 miljoonan pysyvät menonlisäykset, kiristyvän verouksen, valtion omaisuuden myynnin ja kasvavan valtionvelan. Mielenkiintoista.  

Olisihan se pitänyt huomata heti. Jos oikein yllyttää ihmisiä unelmoimaan sellaisesta, mikä on mahdotonta, ja sitten joutuu ilmoittamaan, että se todellakaan ei ole mahdollista, siitä jo tyhmempikin suuttuu.

Jos Säätytalolla täytetty toiveiden tynnyri on arvoltaan kahdeksan miljardia euroa, useimmat ihanan tulevaisuuden unelmoijat voivat todeta, että juuri heidän unelmansa mahtuu siihen raamin. Ja sitten kun  seitsemän muuta toteavat saman omasta unelmistaan, katastrofi on valmis.

Miten ihmeessä neuvotteluosaamisen mestarina markkinoitu hallitustunnustelija voi taluttaa Säätytalolle kerätyt kaikissa liemissä keitetyt puoluepamput ja asiantuntijat tällaiseen kevyen unelmoinnin ansaan. Lopputuloksen olisi pitänyt olla jo etukäteen ilmeinen. Epäonnistuminen. Oma vika.

Kolumni 16.5.2019: UMPIKUJAAN JA SIITÄ ULOS

Etelä-Suomen Sanomat 16.5.2019

Kukaan puoluejohtaja ei kai koskaan ole saanut johdettavakseen eduskunnan suurinta puoluetta niin heikolla vaalituloksella ja pienellä eduskuntaryhmällä kuin Antti Rinne. Edellisessä eduskuntavaalissa hänen johtamansa SDP:n ääniosuus oli vielä huonompi kuin nyt, ja sillä tuloksella SDP oli eduskunnan neljänneksi suurin. Rinne on johtanut puolueensa kaksi kertaa eduskuntavaaleihin. Niiden tulokset ovat SDP:n 112-vuotisen historian huonoimmat.

Voi olla vaikeaa kuvitella kummallisempaa poliittista logiikkaa kuin keskustan menettely. Sen vaaliulos oli historiallisessa jatkumossa yhtä hirveä kuin SDP:n. Tavanomainen viisaus on saanut jo tätä pienemmänkin tappion kärsineen puolueen luikkimaan oppositioon. Sieltä on sitten mukava huudella hallituksen rumista, mutta välttämättömistä päätöksistä, samoin kuin uusi hallituspuolue teki oppositiossa ollessaan.

Mutta keskusta riensikin lippu puolitangossa hulmuten lohduttamaan vaalitulosta murehtivia sosiaalidemokraatteja. Kohtalotoveria ei jätetä. Molempien puolueiden johdoissa tiedetään, että hallitusvastuu miltei missä tahansa tilanteessa vie kohti vaalitappiota. Nyt nämä kaksi suurtappion kärsinyttä kerjäävät yhdessä vielä lisää sitä samaa, mitä jo nyt saivat.

Rinteellä tosin ei ole valinnan varaa. Pääministeriksi ryhtymien
hänen tilanteessaan on parlamentaarisen peruslogiikan sanelema pakko. Mutta keskusta järjesti melkein hirtehisen teatterikuvaelman osoittaakseen, miten se vastuuntuntoa puhkuen teki poliittisen logiikan vastaisen ja vielä entistäkin kurjempaa kohtaloa enteilevän päätöksen.

Kolmas hallitusneuvotteluihin tähtäävän ponnistuksen kummallisuus on Rinteen valitsema marssijärjestys. Ensin yleistä hyvää innokkaasti haluavat neuvottelijat houkutellaan keksimään kaikki mahdolliset vaalisataset ja muut namut. Hetken aikaa se saavat nautiskella siitä, mitä kaikkea ihminen voikaan unelmoida. Ja sitten taloustietäjät tyhjentävät koko toiveiden tynnyrin tunkiolle. Tällaisilla askelmerkeillä ohjattu hallitusohjelman valmistelu on jo etukäteen tuomittu epäonnistumaan.

Kohtuullinenkin ilmastopoliittinen linjaus nielisi rahaa enemmän kuin sitä on. Keskustan pitämiseksi hyvällä mielellä SDP joutuu ehkä suostumaan maakuntahallintoon, mutta muille se tuskin käy. Metsänhakkuiden rajoittaminen on samanlaista aatteella ylvästelyä kuin oli ydinvoiman vastustaminen aikoinaan. Ja vihreät voivat valita minkä tahansa muunkin tempun rysäyttääkseen kasaan hallitusneuvottelijan kokoon harsiman himmelin.

Rinne ei sentään voi vanhasta tottumuksesta komentaa osapuolia kolmikantaan tai uhata lakolla. Hänellä ei ole enää pelimerkkejä. Tarvitaan uusi erä, ja olisi Jussi Halla-ahon vuoro yrittää. Mutta miten kaiken vaalitaistelussa nähdyn jälkeen voisi syntyä puoluerypäs, jonka tavoitteena olisi perussuomalaisen johtama hallitus? Ja haluaako Halla-aho sitä itsekkään? On riittävästi näyttöä siitä, mitä tapahtuu hallitusvastuuseen joutuville populisteille.

Jäljelle jää populismia vastustavien puolueiden yhteishallitus. On vaikea kuvitella sen pääministeriksi muuta kuin suurimman puolueen puheenjohtajaa, olkoon vaikka kuinka hiuksenhienosti suurin. Antti Rinteellä on parlamentaarinen pakko edes yrittää uudestaan talouden ja yhteiskunnan arkitodellisuudesta ylöspäin ponnistavin eväin.

Uusi kuvio vaatisi keräämään SDP:n ja kokoomuksen pitkän kaupanhieronnan tulokset roskakorista takaisin neuvottelupöydälle. Kuvio ei olisi huono. Suomi asettuisi näyttävästi eurooppalaiseen rintamaan, joka torjuu populismin ja keskittyy todellisuuden hallintaan klassisen parlamentarismin menetelmillä.