Kolumni 1.11.2018: UUDEN VAARAN ENNUSMERKIT

1.11.2018 Etelä-Suomen Sanomat

Ministeri Jaakko Iloniemi ja professori Jarno Liméll ovat sellaisessa asemassa, että heillä on melkein velvollisuus täsmentää, mitä se oikein tarkoittaa, kun uusia vaarallisia asioita tutuu olevan kaikkialla. Niinpä he ovat julkaisseet kirjan Uhkakuvat (Docendo 2018)

Vanhan hyvän ajan propagandan yleensä tunnisti melko helposti, mutta uusien uhkien vaarallisuus perustuu siihen, että niiden ilmiasu voi olla melkein mitä vaan. Kaikkialla tuntuu olevan kyberiä, hybridiä, trollia, valetta ja vedätystä, mutta mistä ne voi tunnistaa?

Limnéll tiivistää ongelman ytimen. Nyt uhkaajat yrittävät saada ihmiset ajattelemaan tai toimimaan vaikuttamista yrittävän toivomalla tavalla ilman vallankäyttöä. He ovat kuin eivät olisikaan. Nämä kyberillä hybridisti trollaajat ovat kuin parooni Münchhausen, jonka kerrotaan omin voimin nostaneen itsensä ja ratsunsa suosta. Hänen aikanaan kukaan ei uskonut, mutta nyt hämäyksellä ja valehtelulla trollaajat tuntuvat menestyvän joskus aika hyvin.

Kirja kuvaa uusia uhkia monipuolisesti, mutta ne ovat niin hahmottomia, että vaaran tuntomerkit eivät erotu taustahälystä. Epävarmuus jatkuu, vaikka tietoa tulee lisää. Käteen ei taida jäädä muuta kuin se vanha viisaus, että historian tunteminen ja luetun ymmärtäminen auttavat tunnistamaan väärät profeetat ja paljastamaan valehahmot. Sivistys luo turvaa.

Sekään ei aina riitä. Suomen lähihistoria osoittaa, miten neuvostopropaganda pystyi kuormittamaan suomalaista sielua valheella ja pelolla niin raskaasti, että se vaikuttaa vieläkin. Ystävyyden ja luottamuksen soturit muokkasivat Suomen henkisen maaperän sillä tavalla muhevaksi, että uuden Venäjän trollien kelpaa sitä viljellä.    

                                            x                    x                    x

Kirjan innostavin osuus on Iloniemen sen loppujaksoon kirjoittamat kolme lukua. Ne kuvaavat vanhaa henkistä rakennetta, jota uudet uhkaajat yrittävät muokata mieleisekseen niin, että kukaan ei huomaa näin tapahtuvan.

Iloniemi arvioi Suomen ja Venäjän sudetta, Euroopan unionin tilaa ja transatlanttisen sidoksen jännitteitä. Teksti on klassista esseistiikkaa parhaimmillaan. Se tuottaa lukijalle hyvän mielen, vaikka tässä juoksutuksessa vanhat perusasiat näyttävät olevan huonommassa vireessä kuin pitkiin aikoihin.   

Suomessa ja Ruotsissa sotilaallista liittoutumattomuutta kuviteltiin turvatakeeksi, mutta nyt se osoittautuukin sudenkuopaksi. Inhorealistien ennuste voi käydä toteen. Jos Itämeren alueella syntyy aseellinen jännite tai yhteenotto, sotilaallisesti liittoutumattomat ovat samassa liemessä kuin Nato-maat, mutta ilman liittosuhteen tarjoamaa selkänojaa.

Saksalla ei ole halua eikä kykyä uhata Venäjää sotilaallisesti, eikä Yhdysvalloilla ole halua, vaikka kyky olisi. Iloniemi kirjoittaa, että Pietari on paremmassa turvassa maa- ja merihyökkäykseltä kuin koskaan. Sama koskee koko Venäjää, mutta vain sen läntistä ja luoteista suuntaa. Muilla suunnilla Venäjällä on isoja uhkia.  

Brexit osoittaa, miten jo pelkästään kotoisella uholla saadaan aikaan katastrofi ilman ulkoisten häiriköiden apua. Kaiken kukkuraksi alkaa näyttää siltä, että Venäjä trollit ovat ehkä hääränneet Britannian ikiomien helppoheikkien taustalla. Jos brexit todella osoittautuu edes osittain Venäjän vedätykseksi, se jos mikä todistaisi, että Iloniemen ja Limnéllin kuvaamat uudet uhat ovat todellisen vaaran ennusmerkkejä

  

Nyt kun Brexitin tuhoisuus alkaa vähitellen vaikuttaa käytännön tasolla, ilmenee myös sen kääntöpuoli. Se osoittaa, että EU on läntisen Euroopan korvaamaton perusrakenne ja turvatakuu. Britit ovat tahtomattaan tuottaneet tämän oppisisällön meille kaikille ja maksavat sen hinnan omasta selkänahastaan.

Pikakommentti 26.10.2018: Parlamentarismin voitto?

Hallituksen kompromissiesitys ja järjestöjen ensikommentit työllistämiskynnyksen madaltamisesta näyttävät johtavan parlamentarismin voittoon. Silloin kun työmarkkinatilanne kiristyy vaikeasti hallittavaksi, hallitus voi siirtää umpilukkotilanteeseen joutuneen kiistakysymyksen kolmikantaiseen valmisteluun. Päätöksen neuvottelumenettelyyn siirtymisestä tekee hallitus.

Se ei tarkoita sitä, että ay-liikkeellä olisi veto-oikeus kaikkeen työlainsäädäntöön. Työlainsäädäntöä johtaa hallitus eduskunnan enemmistön antaman luottamuksen varassa. Hallitus kutsuu ay-liikkeen neuvottelupöytään silloin kun arvioi sen tarpeelliseksi.

Artikkeli Knavassa: Suomen ja Yhdysvaltain kylmä sota

Kanavassa tänään julkistettu artikkelini kuvaa Suomen ja Yhdysvaltain suhteita kylmän sodan aikana. Niiden monipolvinen kulku osoittaa joitakin Suomen nykyisen, länteen tukeutuvan turvallisuuspolitiikan lähtökohtia. Huomenna esittelen Helsingin kirjamessuilla uutta kirjaani, joka kertoo näistä asioista yksityiskohtaisesti, ja myös kylmän sodan jälkeiseltä ajalta.

Kylmän sodan alkuvaiheessa Yhdysvaltain suhtautuminen Suomeen oli Washingtonissa omaksutun patoamispolitiikan johdannainen, Yhdysvaltalaiset seurasvat melkein ihastuneena, miten Suomi huonosta lähtökohdista käsin pani tehokkaasti hanttiin Neuvostoliiton ylivaltapyrkimyksille. Neuvostoliitto pysyi padon takana, eikä Yhdysvaltain tarvinnut tehdä sen hyväksi mitään.

Suomen sotilastiedustelun kylmässä sodassa läntisille kollegoilleen osoittama yhteistyövalmius ja suorituskyky on voinut etäisesti vaikuttaa vielä 2000-luvulla Yhdysvaltain valmiuteen siirtää aseteknologista huippuosaamistaan suomalaisille.

Suomen akateemiselle ja yhteiskunnalliselle eliitille avattu Asla-stipendiohjelma avasi niiden ikkunat länteen jo kylmän sodan alkuvuosina. Se auttoi myös Yhdysvaltain turvallisuuspolitiikkaa pohjustavaa tiedusteluyhteisöä ymmärtämään Suomen henkistä tilaa kovien sotakokemusten jälkeen ja neuvostopaineessa.

Suomen ponnistelu kohti puolueettomuutta kiinnosti aluksi Yhdysvaltoja patoamispolitiikan hengessä, sillä Suomen kansainoikeudellinen puolueettomuus olisi pakottanut purkamaan yya-sopimuksen. Yhdysvallat otti etäisyyttä, kun Suomi alkoi rakentaa diplomaattista puolustustaan Neuvostoliittoa vastaan sanataitellulla, joka korvasi puolueettomuuden pyrkimyksellä  puolueettomuuspolitiikkaan.  

Suhteita Yhdysvaltoihin rasitti 1970-luvun lopulla suomalaisten antama väärä tieto Neuvostoliiton painostuksesta ja 1980-luvulla syvänmeren sukellusteknisen huippuosaamisten myynti Neuvostoliitolle. Maiden väliset suhteet olivat aallonpohjassa.

Kaikki muuttui melkein yli yön 1990-luvun alussa, kun Koiviston Pax-tulkinta Pariisin rauhansopimuksen Saksaa koskevista artikloista vapautti Suomen yya-sopimuksen taakasta. Siihen loppui Suomen kylmä sota.  

Kun Suomi irtautui yya-sopimuksesta viime hetkellä ennen Neuvostoliiton romahdusta, Natosta tuli Suomelle periaatteessa samanlainen turvallisuuspolitiikan normaali elementti kuin lännen puolustusliitto oli aina ollut kaikille muille eurooppalaisille maille. Käytännössä Suomen Nato-suhde oli kuitenkin raskaasti traumaattinen.

Tästä tilanteesta lähti kehittymään Suomen yhteistyö lännen puolustusliiton kanssa ilman Nato-jäsenyyttä. Kanavassa julkaistu artikkeli (Suomen ja Yhdysvaltain kylmä sota / Kanava 7/2018, ss.40-45) kuvaa sen alkuaskeleita kylmän sodan aikana.

Muutama viikko sitten ilmestynyt kirjani (Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön, Otava 2018) antaa yksityiskohtaisen kokokuvan historian tästä jaksosta, ja siitä, miten kylmän sodan jälkeen on rakennettu Suomen nykyinen turvallisuus. 

Kirjan päätöslukuna on yritys arvioida, mitä Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjassaan esittämistä lausunnoista saattaisi seurata Suomen Nato-jäsenyyden kannalta. 

Pikakommentti 21.8.2018: Tietoa eduskunnalle

Jos siis ammattiyhdistysliike on kehittänyt sen ilmeisesti oikean viisauden, että irtisanomissuojajan heikentäminen pienissä yrityksissä ei ole hyvä idea, tämä tärkeä tieto pitää toimittaa eduskunnan  lakiesitystä lähiaikoina käsitteleville valiokunnille. Siitä se asia hoituu ilman mitään lakkoreuhaamista ja muuta perineistä mahtailua.

Kolumni: NE TEKEVÄT MITÄ TAHTOVAT

Etelä-Suomen Sanomat 18.10.2018

Ammattiyhdistysliike on päättänyt ottaa hallituksen ohjaukseensa, mutta taipuuko demokratia korpokratiaksi, parlamentarismi järjestövallaksi? Hallitus näyttää päättäneen, että ei taivu, ja sillä on kaikki demokratian puolustuksessa tarvittavat työvälinet. Ongelma on vaan se, että ammattiliitot pelaavat eri peliä kuin hallitus. Ne ovat tottuneet tekemään, mitä tahtovat.

Kun ammattiyhdistysliikkeen vaikutusvalta hupenee, sen puheenparsi kovenee. Ajatus työllistämismahdollisuuksien parantamisesta kokeilemalla irtisanomissuojan joustoa pelästytti järjestöjohtajat kohtalokkaaseen virheliikkeeseen. Se lähti työtaistelutoimin opastamaan lainvalmistelua, joka tapahtuu ministeriöissä virkavastuulla eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen johdolla.

Eduskunnan tehtävänä on arvioida, onko virkamiesvalmistelussa aikanaan syntyvä esitys jalostettavissa lakipykäliksi. Jos ilmenee, että ei ole, hallituksen esityksen kaataa eduskunta. Siihen ei tarvita järjestöväen lakkouhkauksia tai muuta tömistelyä.  

Ammattiyhdistysliike on perinteisesti opastanut ja rahoittanut parhaita voimiaan ansioitumaan myös puoluetyössä niin, että pääsevät eduskuntaan. He edustavat järjestöväen näkemyksiä parlamentaarisessa päätöksenteossa. Ammattiyhdistysliikkeen osallistuminen lainsäädäntötyöhön pitäisi kanavoida sen kassa samoin ajattelevien kansanedustajien tukemiseen ja kannustamiseen.

Hallituksen komentelu työtaistelumenetelmillä antaa luokkatietoiselle järjestöväelle sen viestin, että ammattiliitot ottavat hallituksen ohjaukseensa. Jos lähdetään suoran vaikuttamisen tielle hallitusta vastaan, ammattiyhdistysliikkeeseen leimautuneiden ei kannata vaivautua parlamentaariseen toiminaan.  

Ammattiyhdistysliike opettaa nyt jäsenkunnaalleen, että jos eduskunnan enemmistön tahto on toinen kuin järjestöjohdon viisaus, sen pahempi eduskunnalle. Kriisin synnyttänyt työsuhdeturvaongelma on melko pieni yhteiskuntarakenteen yksityiskohta verrattuna siihen valtiofilosofiseen taitekohtaan, johon järjestöjohtajien itsetehostus on johtanut. Enää ei ole kysymys irtisanomissuojasta vaan siitä, hyväksyvätkö liitot parlamentaarisen demokratian vai valitsevatko ne korpokratian.   

                                            x                    x                    x

Hallituksen kaavaileman kokeilun tavoitteena on avata työelämän ulkopuolelle joutuneille uusi väylä päästä osoittamaan työkykynsä. Siitä hyötyisivät sekä työn ottaja että sen antaja. Ammattiyhdistysliikkeen viestintä perustuu propagandistiseen tekokauhisteluun. Se uskottelee, että hallitus haluaa antaa yrittäjille mahdollisuuden nautiskella ihmisten irtisanomisesta.

Liitot hurskastelevat, että irtisanomissuoja ei saa riippua siitä, millainen yritys sattuu olemaan työnantajana. Väitteen perusoletus on väärä. Lain antama suoja on kaikille sama, mutta se toteutuu yritys- ala- ja suhdannekohtaisesti eri yrityksissä eri aikoina eri tavoin. Vaikeaan markkina-asemaan joutuneessa yrityksessä henkilöstön työsuhdeturva on käytännössä huonompi kuin hyvässä kunnossa ja edullisessa markkina-asemassa olevan firman väellä.     

Todellinen työsuhdeturva riippuu myös ihmisen sijainnista yrityksen rakenteessa. Kassavirtaa välittömästi kartuttavaa työtä tekevät palkansaajat ovat paremmassa turvassa kuin tukitoiminnoissa työskentelevät. Tiedän tämän omasta kokemuksesta.

Melkein puoli vuosisataa sitten sain potkut elämäni ensimmäisestä työpaikasta. Olin yrityksen tiedotus- tai kuten silloin sanottiin PR-osaston nuorin toimihenkilö. Kun tuotannollis- taloudelliset asetelmat pakottivat yrityksen pienentämään kuluja, piilukirves iski sinne, missä työn tulos ei ilmennyt päivittäisenä kassakoneen kilinänä. Tiedottajat olivat vapaata riistaa.  

Pikakommentti 16.10.2018: Esitys, jota ei ole

Tämän tiistain suuren eduskuntadraaman lopputulema näyttää siltä, että oppositiojohtaja yritti ensin osoittaa pääministerin toimivan naurettavasti, kun vaatii eduskunnalta hyväksyntää lakiesitykselle, jota ei ole olemassa. Sen jälkeen hän ryhtyi keräämään irtopisteitä vastustamalla esitystä, jota ei ole.    

Pikakommentti 15.10.2018: Kelpaako valtamedialle mikä tahna?

Tänä iltana TV ykkösen puoli yhdeksän pääuutislähetys tarjosi taas hyvän näytön siitä, mikä on valtamedian, kuten Ylen ja Hesarin, ja ehkä muidenkin tapa siirtää todellista kansalaismielipidettä poliittiseen tilannearviointiin. Valtakunnalliseen tietoisuuteen iski sympaattiselta vaikuttaneen rouvan ajatus, jonka mukaan välttämättä ei ole hyvä, jos alle 10 henkilön pienyrityksissä ne kaikki voitaisiin sitten irtisanoa.

Onko valtamedia siis sitä mieltä. että mikä tahansa kadulla vastaan kävelevä mielipide mistä tahansa asiasta on yhtä painava argumentti kansallisen yhteisön rakentamiseen kuin mikä tahansa muu mielipide.  Vai olisiko tilaa myös terveen arkijärjen harjoittamiselle?

Pikakommentti 13.10.2018: Härskiintyneet eväät

Erkki Tuomioja hehkutti MTV 3:n kymppiuutisissa poliittisen lakon oikeutusta muistuttamalla, että parlamentaarinen demokratiakin on saavutettu sellaisella. Viittaus suuntautui ilmeisetsi vuoden 1905 suurlakkoon. Siinäpä huippuluokan historiantutkija pläjäytti napakat askelmerkit digiaikaa elävän EU-Suomen ankeaa arkipäivää elävälle parlamentaariselle eliitille ja kansan syviä rivejä edustavalle ammattiyhdistysliikkeelle.

Onko todella niin, että se, mikä 113 vuotta sitten pudotti Venäjän keisarin ja Suomen säätyvaltiopäivät polvilleen, riittää ja tarvitaan tuhoamaan nyt globaalissa maailmantaloudessa ja Euroopan unionin sisäisessä keskinäisriippuvuudessa elävää Suomea johtavan Sipilän hallituksen. Kylläpä vasemmisto joutuu hakemaan eväänsä kaukaa menneisyydestä. Etteivät vaan olisi matkalla härskiytyneet. Tuomioja tietää vielä paremmin kuin minä, miten törkeän populistinen tuollainen heitto on.

Pikakommentti: Miksi potkut eikö pestaminen

Miksi ihmeessä koko poliittinen yhteisö meuhkaa siitä. että hallitus yrittää helpottaa irtisanomista, kun tarkoituksena on uuden ihmisen pestaamisen helpottaminen.

Uusi kirja: SUOMEN TIE LÄNNEN TURVAAN

Tänään julkistettiin uusin kirjani LÄNNEN TIELLÄ PAASIKIVESTÄ NIINISTÖÖN (Otava 2018). Tiivistin sen pääsisällön Etelä-Suomen Sanomissa julkaistuun kolumniin.

Suomen tie lännen turvaan  

Etelä-Suomen Sanomat 4.10.2018

J. K. Paasikivi alkoi 1940-luvun lopulla varovasti hakea Yhdysvaltain suojaa Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Suomen tilanne näytti synkältä, mutta kommunistien valta-aseman romahdus kesän 1948 eduskuntavaaleissa vahvisti Yhdysvaltain uskoa Suomen mahdollisuuksiin.

Yhdysvaltain Suomelle myöntämien valtionlainojen korot ja lyhennykset ohjattiin Asla-rahastoon, joka vuodesta 1950 lähtien myönsi apurahoja suomalaisen yliopistoväen opiskeluun ja tutkimus- tai opetustyöhön yhdysvaltalaisissa yliopistoissa. Asla-ohjelma oli Suomen henkisen ilmaston merkittävimpiä piilovaikuttaja sotien jälkeisinä vuosikymmeninä.

Yhdysvaltain sotilastiedustelu alkoi 1953 testata suomalaisten kollegojen yhteistyöhalukkuutta.

Suomen tiedustelu luovutti länteen perusteellisen kartta-aineiston toiminta-alueestaan. Yhdysvaltain tiedustelu toimitti Suomen seismologisille tutkimuslaitoksille Neuvostoliiton Jäämeren alueella tekemien maanalaisten ydinasekokeiden seurantaan sopivaa havaintokalustoa.

Suomen sotilastiedustelun kylmässä sodassa osoittama yhteistyövalmius ja suorituskyky on voinut etäisesti vaikuttaa vielä 2000-luvulla Yhdysvaltain valmiuteen siirtää aseteknologista huippuosaamistaan suomalaisille. 

                                            x                    x                    x

Urho Kekkosen neuvostomyönteisyys heikensi 1950-luvun lopulta lähtien Yhdysvaltain luottamusta Suomeen. Länsisuhteet paranivat taas 1970-luvulla, kun Suomi nosti kansainvälistä profiilia ja torjui Neuvostoliiton räikeän tunkeilun.

Suhteita Yhdysvaltoihin rasitti 1970-luvun lopulla suomalaisten antama väärä tieto Neuvostoliiton painostuksesta ja syvänmeren sukellusteknisen huippuosaamisten myynti Neuvostoliitolle 1980-luvulla.

Suomen irtautuminen yya-sopimuksesta ja Hornet-kaluston hankinta ilmavoimille 1990-luvu alussa mullistivat Yhdysvaltain suhteen Suomeen. Kun Nato sitoutui 2010-luvulla Baltian puolustukseen, Suomen valmius Itämeren puolustusyhteistyöhön paljasti uuden kytköksen. Asiantuntijapiireissä oli jo kauan tiedetty, että Suomi tarvitsee Natoa, mutta nyt ilmeni sen lisäksi, että Nato tarvitsee Suomea.   

Hornet-investoinnin jälkeen Suomen hankkimat keskeiset asejärjestelmät ovat läntistä juurta ja elävät samassa aseteknisen tiedon ja taidon vuossa kuin Naton kova kalusto ja sen taistelujärjestelmät.

Valittua linjaa jatkoivat ja vahvistivat 1990-luvulla toteutetut taistelupanssari- ja helikopterihankinnat ja tykistöaselajin terästäminen. Hornet-järjestelmän teho nousi uudelle tasolle 2000-luvulla hankitulla risteilyohjusteknologialla ja samoihin aikoihin avattiin mahdollisuus ostaa uusinta huipputeknologiaan perustuvia meripuolustusohjuksia. Osaan näistä hankinnoista liittyi pitkään aikatauluun sidottu aseteknisen huippuosaamisen kehitys yhteistyössä Yhdysvaltain kanssa.

Lännen julki lausumaton mutta käytännössä selvästi osoitettu valmius rakentaa Itämeren puolustusta myös Nato-alueen ulkopuolelle tuotti Suomelle yllättävää lisäarvoa. Natolle alkoi olla tärkeää, että Suomi pystyy kaikissa tilanteissa pitämään alueensa omassa hallinnassaan. Suomella on kerrankin sellaista, mitä länsi tarvitsee ja arvostaa.

Suomen aseellisen puolustuspolitiikan johto ymmärsi hyödyntää uudessa tilanteessa avautuneet näkymät. Vallassa 2010-luvun alkupuolelle asti ollut piilopasifistinen poliittinen johto joutui henkiselle epämukavuusalueelle, mutta ei kehdannut torjua uutta suuntaa ideologisin perustein, sillä puolustusrakenteen viritys läntiseen yhteistyöhön perustuu turvallisuusympäristössä todetuista muutoksista tehtyihin järkeviin johtopäätöksiin. Sitä sanotaan reaalipolitiikaksi.

Pikakommentti 1.10.2018: Yleisräyhäämisen logiikka

Ammattiyhdistysliikkeen kuumakallet näyttävät unohtaneen, että Suomi ei ole korporatiivinen vaan parlamentaarinen demokratia. Se tarkoittaa sitä, että täällä hallitus tekee hyvin perustelluiksi arvioimansa esitykset eduskunnalle, joka sitten päättää, pistetäänkö ne historian roskakoriin, vai tehdäänkö niille jotakin muuta. Nykyisen kärhämän aiheuttamaa hallituksen esitystä ei vielä ole edes olemassa. Ammattiyhdistysliike vastustaa olematonta.

Ammattiyhdistysliikkeen aktiivimalleista esittämä kritiikki näyttää hyvin perustellulta ja johdonmukaiselta. Oikea menettely tämän havainnon jalostamiseksi poliittiseksi päätökseksi olisi se, että ammattiyhdistysliike käytäisi suurella rahalla eduskuntaan junailemiaan etäpäätteitään sellaisen parlamentaarisen enemmistömielipiteen luomiseen, että kun hallituksen lähiaikoina ehkä eduskuntaan tuleva esitys saadaan parlamentaariseen käsittelyyn, se hylätään.

Olisikohan nykyisen rujon asetelman taustalla se raadollinen historia, että laman syvimmässä vaiheessa niin moni ammattiyhdistysliikkeen verissä suin vastustama uudistus onnistuttiin kuitenkin osittain toteuttamaan, ja siitä koitui edes vähän aikaa kestävä kansantalouden kasvuvaihe. Nyt perinteisen edunvalvonnan johtajat yrittävät todistella uskovaisilleen, että vanhanaikainen räyhääminen sittenkin kannattaa aina.

Pikakommentti 26.9.2018: Häränpyllyjä

Kaksi logiikan häränpyllyä illan 26.9.2018 uutislähetyksistä:

Pääministeri Dmitri Medvedev sanoi, että kuvitelma helikopterien laskeutumispaikojen sotilaallisesta käytöstä on ”vainoharhaista houretta”.  On loukkaavaa esittää jotakin noin älytöntä trollihöpötystä suomalaisille. 

Tiedustelulakien kiireellistä käsittelyn vastustajat perustelevat kantaansa sillä, että kun lait joka tapauksessa hyväksytään ensi kevään eduskuntavaalien jälkeen, niin miksi kiire. No jos niin on, mitä vahinkoa siitä koituu, jos itsestään selvä asia hyväksyttäisiin saman tien jo nyt. Ettei olisi vaan kysymys propagandistisesta pullistelusta.

Pikakommentti 23.9.2018: Suomen kolmas linja

Ulkopoliittisessa instituutissa tutkijana toimivan Matti Pesun artikkeli uusimmassa Maanpuolustuskurssiyhdistyksen lehdessä aiheutti tyytyväisyyden hytinää. (Kolmatta linjaa: Suomi ja kansainvälinen puolustusyhteistyö, Maanpuolustus / Syyskuu 2018, ss. 12-17) Sen perussanoma on täsmälleen sama kuin 4.10.2018 julkistettavan uuden kirjani viesti. (Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön, Otava 2018) 

Pesu kirjoittaa, että ”strategisen asemansa ja sotilaallisten kykyjensä takia” Suomi näyttäytyy lännelle kiinnostavana puolustusyhteistyökumppanina Itämeren tasapainon ja läntisen pelotteen ylläpitämiseksi. Natolle ja Yhdysvalloille on tärkeää, ”että Suomella on kyky pitää alueensa hallussa kaikissa tilanteissa.”

Kirjassani osoitan, että tämä läntisen turvallisuusajattelun pohjavirta vaikutti jo 1990-luvun alussa siihen, että Saksa myi Suomelle raskaan maanpuolustuksen perusmateriaalia. Ja varsinkin siihen se vaikutti, että Yhdysvallat  halusi myydä Suomelle sen ajan edistyksellisimpiin kuuluvan Hornet-hävittäjiin perustuvan puolustusjärjestelmän.  

Selostan kirjassani Suomen ja lännen suhteita 1940-luvun lopulta viime tammikuun presidentinvaaleihin. Pitkän linjan hämmästyttävimpiin kuuluva vaihe on 1950-luvulla alkanut Suomen ja Yhdysvatin sotilastiedustelun salainen yhteistyö. 

Matkan varrella oli myös aallonpohjavaiheita. Yhdysvaltain epäluulo Suomea kohtaan oli syvimmillään 1980-luvulla. Ja sitten presidentti Mauno Koiviston 1990-luvun alussa esittämä Pariisin rauhansopimuksen tulkinta ja yya-sopimuksen raukeaminen muuttivat tilanteen kertaheitolla 180 astetta.

Kirjani perusjohtopäätös on se, että Venäjän etukenoisen sotilaspolitiikan luomassa tilanteessa Suomella on vihdoin sellaista, mitä länsi tarvitsee ja arvostaa. Edellä siteeraamani Pesun artikkelin kohdat kuvaavat terävästi, mihin tämä lännen asennemuutos perustui.     

Kolumni 21.9.2018: REUNAMERKINTÖJÄ MUISTELMIIN

21.9.2018 Etelä-Suomen Sanomat

Isonveljen muistelmien lukeminen avartaa (Pekka Tarkka: Onnen Pekka, Otava 2018). Jonkin verran tiesin Pekan elämästä lapsuutemme ja nuoruutemme aikoina, vaikka silloin jo pelkästään ikäeron takia kuljimme eri maailmoissa. Kaikkein jännimpiä asioita en kuitenkaan tiennyt.

Kuten esimerkiksi sitä, miten Pekan tie kohti ensimmäistä avioliittoaan varmistui Lontoossa 1950-luvun lopulla. Hauska havainto, sillä saman reitin kautta kulki myös minun romanssini Marin kanssa seuraavalla vuosikymmenellä, ja naimisissa ollaan vieläkin.

Vietnamin sodan aikaan Pekka lähti rakastettunsa mieliksi sodan vastaiseen mielenosoitukseen. Joukko hajaantui lauhkeasti, kun poliisi pysäytti etenemisen. ”Se oli ensimmäinen ja viimeinen mielenosoitukseni”.

Minäkin olen kerran osoittanut mieltä kadulla. Punapanssarien jyrättyä yli Prahan kevään 1968 annoin Tehtaankadulla ajaessani Anglian äänitorven huutaa niin kauan, kun Neuvostoliiton suurlähetystö näkyi sivuikkunasta. Tuntui hyvältä. Katseella minua seurannutta passipoliisia taisi hymyilyttää.

                                            x                    x                    x

Pekka pohti varusmiesaikanaan ja sen jälkeen sotaväen moraalia ja etiikkaa. Tiesin tämän ennestään, sillä minun tullessani kutsuntaikään Pekka antoi kaverinsa Pentti Linkolan aseetonta palvelusta suosittelevan pamfletin, ja opasti miettimään sellaistakin vaihtoehtoa.

Menin kuitenkin Inttiin, ja turhauduin pahan kerran. Minusta tuli armeijan huonoin vänrikki, mutta Pekka väittää ansainneensa tämän nimikkeen minua ennen. Maanpuolustuksen eettistä arvoa ja turvallisuusmerkitystä aloin ymmärtää vasta päästyäni kunnolla historian opiskelun alkuun.

Pekan muistelmien mielenkiintoisin uusi asia on se, että aseiden moraalia pohtivaan kirjeenvaihtoon osallistui myös isoisämme Sigfrid Sirenius. Tämä pappissukumme grand old man kannusti Pekkaa opiskelemaan uutterasti RUK:ssa.

Sirenius vastusti julkisesti Neuvostoliiton strategisten tavoitteiden tukemista, jota presidentti Urho Kekkonen vaati. Yya-sopimuksen mukainen ”valmius maan länsirajan puolustamisesta merkitsisi pohjoismaisen vapauden ja kulttuurihengen menetystä”.

Tekisi mieli tulkita isoisän linjaus Suomen kylmän sodan jälkeen omaksuman puolustusajattelun etiäiseksi. Nykyisin Sireniuksen kuvaama uhka on tukahdutettu puolustusyhteistyöllä lännen kanssa.

Tulkintayritykseni taitaa olla hutera. Luultavasti Sirenius halusi vastustaa pahaa hyvällä. Tai ei vastustanut ollenkaan. Hän haaveili, että sotilaallinen tyhjiö loi turvallisuutta. Sellainen ajatus nostaa minut isoisäkapinaan. 

Hyökkäystä vastaan puolustautuminen ei ole militarismia. Pahuuden vastustaminen on hyvyyttä, rauhantyötä turvallisuuden puolesta. Pasifisti lupaa etukäteen kääntää toisenkin posken, jos joku lyö. Aseellisen väkivallan käyttöä suunnitteleva saa pasifistilta kutsun hyökätä ja avoimen valtakirjan.   

Pekka liittyi aseista täysin kieltäytynyttä Erik Schülleria tukeneeseen rintamaan. Tasatahtia sen kanssa hän ilmiantoi itsensä yllytyksestä aseista kieltäytymiseen. Se oli silloin rikos.

Pekka joutui raastupaan, ja sai 480 markan sakon. Kaikki tuomiot kumottiin myöhemmin ja presidentti armahti tuomitut. Vähän myöhemmin pasifismin profeetta Schüller alkoi opastaa  vallankumouksellista nuorisoa sotaväkeen opiskelemaan tappamisen taitoa.

Pekka näyttää pohtivan uudella tavalla aatteen kaiken kattavaa viisautta. Ehkä ”historiantutkimuksen kriittisyys ja terve epäily ovat hyviä periaatteita myös poliittiseen ajatteluun.” Olin ilmeisesti jo 1960-luvulla onnistunut tönimään häntä vähän tähän suuntaan kirjeenvaihdossamme, joka virisi Erkki Tuomiojan pamfletista tekemäni kirja-arvostelun jyrkistä ilmauksista.  

Pikakommentti 19.9.2018: Arat virat

Turvallisuuden kannalta arkojen virkojen suojaamiseen ulkopuoliselta vaikutukselta ei tarvita kannanottoa viran hakijan kansallisuuteen. Siihen riittää säädös, joka määrittelee, millaisiin tehtäviin ei voida valita henkilöä, joka on tavalla tai toisella sitoutunut muun valtion kuin Suomen kansallisten ja turvallisuusetujen edistämiseen. Sitten on jokaisen maan oma asia, mitä ne kansalaisiltaan vaativat.  

Pikakommentti 17.9.2018: Sievistelevät presidentit

Presidentti Vladimir sievistelee. Kylähän Venäjällä tiedetään, että rajan takana on suomalaisia, mutta tämä tieto ei vuosikausiin ole estänyt Venäjää toimimasta kuin siellä olisi Nato. Se näkyy Venäjän sotilasdoktriinissa, voimien ryhmityksessä ja sotaharjoitusten virityksissä.

Eivät venäläiset ole sentään niin hidasälyisiä, että reagoisivat Suomen omaksumaan puolustuspolitiikkaan vasta sitten kun Montenegrokin on antanut Suomelle turvatakuun. Juuri tämän takia Suomen liittyminen Natoon ei itse asiassa ole kovin iso asia Venäjälle. Se ei muuttaisi Venäjän poliittisella tai sotilaallisella peruskartalla yhdenkään palikan asentoa siitä, asennosta, jossa ne ovat olleet jo vuosikaudet.  

Mutta niin sievistelee myös presidentti Sauli Niinistö. Hän puhui presidenttiehdokkaana paljon selvemmin kuin Frankfurter Allgemeine Zeitungille antamassaan haastattelussa.

 Hän sanoi MTV3:n ehdokastentissä 14.12.2017: ”… maailma muuttuu, ja tarve mahdollisesti jättää jäsenhakemus voi ilmetä”.  Niinistö yksilöi kaksi tilannetta, joissa hän harkitsisi tosimielessä Nato-jäsenyyttä. Ensimmäinen niistä oli Ruotsin liittyminen Natoon. Toinen olisi se, jos venäläiset alkavat nähdä Suomen samanlaisina vihollisina kuin Naton. Silloin ”olemme menettäneet mahdollisuuden pysyä kriisien ulkopuolella, ja silloin ei ole mitään hävittävää. Silloin sitä (Nato-jäsenyttä) on vakavasti harkittava.” (Helsingin Sanomat 4.1.2018, sivu A11) Sellainen tilanne on vallinnut jo vuosikaudet.

Kolumni 6.9.2018: LOGIIKAN TORKAHDUS

Etelä-Suomen Sanomat 6.9.2018

On hyvät perusteet ihmetellä, miksi Suomen pitäisi auttaa Ranskaa kummallisessa ja Suomen kannalta kaukaisessa Afrikassa. On yhtä hyvät perusteet kysyä, miksi Ranskan pitäisi auttaa Suomea, joka on Ranskasta katsoen melkein yhtä kaukainen ja kummallinen maankolkka kuin Afrikka Suomelle. Molempiin kysymyksiin on sama vastaus. Jos haluaa tulla autetuksi, kannattaa auttaa.

Presidentti Emmanuel Macroin puolustusaloite ei ole ihan niin yksiviivainen kuin tuolla perusteella voisi näyttää. Kuulostaa tietysti hyvältä, kun joku lupaa reagoida, jos Suomi joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Se taitaa kuitenkin merkitä jotakin todellista vasta sitten, jos EU:n ja Naton yhteiset pyrkimykset asevoimien rajaliikenteen helpottamiseksi joskus alkavat käytännön tasolla toteutua Tämä Ase-Schenegiksi sanottu monikansallinen rajabyrokratian mullistus on kaikesta päätellen erittäin pitkässä kelkassa. 

                                            

x                    x                    x

Mutta diplomaattisen dokumenttitaiteilun kannalta Macronin puheessa on ruutia. Unionin monenkeskiseksi turvatakuulausumaksi sanottu Lissabonin sopimuksen kohta 42/7 velvoittaa kaikki unionin jäsenet auttamaan, jos joku niistä joutuu hyökkäyksen uhriksi. Siihen lisätty ”tiettyjä jäsenmaita” koskeva lisuke vetää kuitenkin tämän turvatakuun pois Natoon kuulumattomilta unionimailta. Suomi on siinä porukassa.

Macronin sitoumus asettua tukemaan Suomea herättää sellaisen vaikutelman, että Ranska ei hyväksyisi ”tiettyjä jäsenmaita” koskevaa 42/7-kohdan varaumaa, joka on sekä epäjohdonmukainen että turvallisuuspoliittisesti tyhmä. Se on ristiriidassa tuossa artiklassa olevien muiden lauseiden kanssa. Ja se rikkoo unionin yhtenäisyyden. Solidaarisuusjulistus on uskottava vain, jos se koskee kaikkia julistuksen antajia.

Macronin aloite osoittaa Ranskan valmiutta kurkottaa auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Naton ulkopuolista unionimaata yli Nato-maiden. Se pakottaa muut Nato-maat arvioimaan, mitä ne tekisivät, jos Macronin kuvaama tilanne syntyisi.  Voisivatko ne jäädä passiivisesti tuijottamaan 42/7-kohdan lisälauseketta ”tietyistä jäsenmaista”, artiklan muusta sisällöstä piittaamatta.  

Muutamat merkittävät Nato-maat ovat tehneet Suomen kanssa puolustusharjoittelua koskevia yhteistyösopimuksia Ne tulevat melko lähelle Suomen auttamista kriisitilanteessa, mutta eivät sido ketään mihinkään. Ne antavat vain mahdollisuuden toimia, jos niin halutaan. Se ei ole turvatakuu.

On turha kuvitella, että mikään mahti maailmassa saisi Euroopan unionin terästämään Lissabonin sopimuksen 42. artiklan sanamuotoa unionin yhtenäisyyttä korostavaan suuntaan. Mutta se voisi ehkä olla mahdollista, että Nato-maat alkaisivat vähin äänin ohittaa ”tiettyjä jäsenmaita” koskevan lausuman niin, että unionin jäsenyys luo käytännössä turvatakuun myös Naton ulkopuolisille unionimaille.

Se olisi Naton kannalta johdonmukaista. Lännen puolustusliitolle ei ole edullista, jos se joutuu kädet selän takana seuraamaan ulkorajojensa etumaastossa olevan unionin jäsenvaltion alueen joutumista Naton jäsenten turvallisuutta uhkaavan voiman haltuun. Sellainen ei sovi Naton toiminta-ajatukseen. Sen tehtävä on varmistaa jäsenmaiden turvallisuus.

Taitaa olla niin, että Lissabonin sopimuksen kohdan 42/7 sanamuotoa viimeisteltäessä syksyllä 2003 Nato-maiden neuvottelijoiden looginen vireystila on repsahtanut samalla tavalla kuin kävi Suomen edustajille. He eivät ymmärtäneet, mitä paperille kirjotettu byrokraattinen tärkeily ”tietyistä jäsenmaista” tarkoittaa sotilaalliseksi kehittyvässä kriisitilanteessa. Se heikentää puolustusliiton mahdollisuuksia puolustautua ja rikkoo unionin yhtenäisyyden.

 

Pikakommentti 1.9.2018: Harkimo

Jos Venäjän presidentin lähipiiri rahoittaa suomalaisen kansanedustajan liiketoiminnan tappiot, tällainen kansanedustaja on kävelevä turvallisuusuhka Suomen Eduskunnalle.Ja hänen perustaansa poliittinen liike on häpeäksi vapaalle kansalaistoiminnalle.

Pikakommentti 26.8.2018: Ranskan rusinat

Ranskan tarjoama puolustusyhteistyö olisi hieno lisä Suomen rakentamaan kahdenvälisten yhteistyösopimusten verkkoon. Sitä tarvitaan, koska Suomi ei salli itselleen kaikkein yksinkertaisinta ja kattavinta puolustusyhteistyötä, joka on Nato.

Mutta on turha kuvitella, että Ranska takaa Suomelle jotakin, jos Suomi ei anna sille mitään. Missään ei ole sellaista rusinapullaa, jonka leipuri jakaisi kaikki herkut parhaiden palojen poimijalle, eikä saisi itse mitään.

Kolumni 23.8.2018: NATO-VIHAN TAHATON KOMIIKKA

Etelä-Suomen Sanomat 23.8.2018

Tuvallisuuspoliittisen elämäntuskan valtaan joutuneilla ihmisillä tuntuu olevan tarve vahvistaa muutenkin jo valmiita Nato-käsityksiään lietsomalla kauhuaan toinen toistaan hirveämmillä fantasioilla. Esimerkkinä siitä olkoon arvokkaan laatulehden keskustelupalstalle luiskahtanut erään kauppaneuvoksen purkaus (Kanava 5/2018, ss. 59-60). Hänen rehevien kielikuviensa lennokkain sommitelma kertoo, miten ”Naton jäsenenä joutuisimme ehkä seuraavaksi Etelä-Kiinan merelle yhdessä muiden Nato-maiden kanssa”.

Nato-jäsenyyttä vastustavien valtavirta käyttää melko usein tätä tyylilajia. Se noudattaa klassisen propagandan ikiaikaista perussääntöä. Kun kerran valehdellaan, niin valehdellaan sitten kunnolla, niin että siinä menossa lehmätkin oppivat lentämään. Ja surkeinta taitaa olla, että sananvapauden tästä ulottuvuudesta nautiskelevat eivät huomaa tärkeilevän intonsa kehittämää tahatonta komiikkaa.

Ei ole kohtuutonta ajatella, että Naton kommentoinnista kiinnostuneet ihmiset voisivat ryhtyä tähän ponnistukseen selvittämällä itselleen edes alkeita siitä asiasta, josta haluavat julistaa totuuden sanomaa. Sen voi aloittaa vaikka puolustusliitto Naton perustajavaltioiden 1949 solmimasta Pohjois-Atlantin sopimuksesta. Jos sen parin painosivun mittainen tekstimassa uuvuttaa, jo pelkästään viidennen artiklan lukeminen auttaa alkuun. Sen pituus on kymmenkunta riviä. Siitä alkava polku ei johda Etelä-Kiinan merelle.  

                                            x                    x                    x

Vihapuhe Natosta huipentuu silloin tällöin uljaaseen neuvoon noudattaa Suomenlinnan Kuninkaanportin kivimuuriin hakattua lausahdusta, joka kehottaa seisomaan omalla pohjalla ja varottaa luottamasta vieraan apuun. Tämän tekopyhän röyhistelyn kytkentä Naton on muutamia kertoja ajautunut lehtien mielipidesivuille.

Luulisi sentään useimpien toimittajien joskus lukeneen tai muuten kuulleen tämän mahtailun hirtehisestä taustasta. Ruotsin säädyt rakensivat 1700-luvun puolivälissä Sveaborg-nimisen linnoituksen Suomen rannikolle, ja rahoittivat sen Ranskasta lahjuksina saamillaan kultatynnyreillä. Mutta Nato-vihan julistajien ei tarvitse välittää historiasta.

Nato-keskustelun pyöritys on imaissut poliitikot ja toimittajat sellaiseen kiihkoiluun sananvapaudella, että se alkaa haitata järjenjuoksua. Siinä hurskauden harjoituksessa tasa-arvo tarkoittaa, että kaikki mielipiteet ovat yhtä hyviä ja sananvapaus sitä, että jokainen mielipide pitää julkaista. Mielipiteen suhde tiedossa oleviin asioihin ei merkitse mitään.

Median valtaosan toimitusmoraaliin kuuluu, että tekstien julkaisukelpoisuuteen vaikuttaa myös niiden taustan totuusarvo. Jokainen itseään kunnioittava päätoimittaja palautta uudelleen harkittavaksi sellaisen toimituksensa tuottaman tekstin, jonka asiapohja ei kestä järkiperäistä arviota.

Lehdistön vapauteen kuuluu myös oikeus olla julkaisematta sille tarjottua turvallisuuspoliittista hölynpölyä. Joku tolkku pitää olla myös mielipidesivujen kirjoituksissa. Tekstien julkaisukelpoisuuden punnintaan riittää tavallisesti arkijärki. Useimpien lehtien toimituksissa on myös turvallisuusasioiden osaajia, joiden konsultointi voisi parantaa mielipidesivujen tiedon tasoa.  

Julkisuuteen ajautuvat turvallisuuspoliittiset ylilyönnit ovat ilmeisesti useimmiten vain harmitonta itsetehostusta, mutta joskus silkka lapsellisuuskin voi saada karun ulottuvuuden. Nato-vihan hurmokseen itsensä kiihottaneet yksinkertaiset sielut tarjoavat mehevää materiaalia erilaisille hämärän rengeille. Venäjän trolliyhteisö käyttää neuvostokulttuurista ammentamiensa oppien mukaisesti hyödyllisten idioottien tuotoksia edistämään työnantajansa aikeiden toteutusta.