AHVENANMAA

Perjantaina 13.3.2020 ilmestyi uusin kirjani
AHVENANMAA - Itämeren voimapolitiikan pelinappula
Sen tärkeimmät pointit: 

Suomessa vakiintuneen ajatustottumuksen mukaan Ahvenanmaa on rauhan ja vakauden tyyssija, koska viisaat kansainväliset sopimukset ovat julistaneet sen puolueettomaksi ja aseettomaksi, ja ne suojelevat Ahvenanmaata kaikelta pahalta. Usko vuosisadan aikana tehdyn kolmen sopimuksen kykyyn hallita historiaa on johtanut ajatukset kauas siitä, mitä Ahvenanmaalla todella on tapahtunut.
x x x
Ensimmäinen näistä kansainvälisistä sitoumuksista syntyi Krimin sodan rauhanneuvotteluissa 1856, yli puolitoista vuosisataa sitten. Venäjän keisari Aleksanteri II lupasi olla rakentamatta Ahvenanmaalle laivastotukikohtia ja tykistölinnakkeita. Venäläinen sotaväki miehitti kuitenkin Ahvenanmaata, kuten muutakin Suomea vuoteen 1918 asti. Alistuminen Ahvenanmaan aseistusta rajoittavaan rasitteeseen ei johtunut Aleksanteri II:n lempeästä luonteenlaadustaan vaan siitä, että hän oli edellisvuonna perinyt Krimin sodassa hävinneen keisarikunnan kruunun ja joutui alistumaan sodan voittajien sanelemaan ratkaisuun. 

Venäjän keisarin tähän servituuttiin pakottaneet Ison Britannian ja Ranskan keisarit ilmoittivat Krimin sodan rauhansopimuksen ratifiointilausumassa,että tämä Ahvenanmaan aseman järjestely sitoi Venäjän keisarin lisäksi myös heitä henkilökohtaisesti ja heidän seuraajiaan. Se oli kolmen keisaridynastian suuri diili. 

Tämä kauan sitten sammuneita keisarillisia dynastioitta yhteen sitonut servituutti on edelleen suomalaisen Ahvenanmaa-uskomusten perusaineistoa. Se ei julistanut Ahvenanmaata puolueettomaksi, mutta ei aseettomaksikaan, ja se oli voimassa vain niin kauan kuin sen tehneet dynastiat hallitsivat valtakuntiaan. 

Toinen suomalaisten Ahvenanmaa-ajattelua hallitseva sopimus oli kymmenen Kansainliitin jäsenmaan Genevessä 1921 tekemä sopimus, joka julisti Ahvenanmaan puolueettomaksi ja aseettomaksi. Suomen kannalta sen tärkeimmät allekirjoittajia olivat Britannia, Ranska, Saksa, Viro ja Ruotsi. Paljon vaikutti myös se, että Neuvosto-Venäjä ei ollut tämän Ahvenanmaa-sopimuksen osapuoli. Sen seuraajavaltiot Neuvostoliitto ja Venäjän federaatio eivät ole myöntäneet virallisesti edes tällaisen sopimuksen olemassaoloa. 

Genevene sopimuksen solmimista seuranneen vuosisadan aikana sen taustajärjestö Kansainliitto on lopettanut toimintansa. Useimmat sen allekirjoittajista ovat muuttaneet valtiofilosofista identiteettiään ja poliittista perussuuntaansa. Vain Britannia, Ruotsi ja Suomi ovat pysyneen valtiolliselta rakenteeltaan ennallaan Geneven Ahvenanmaa-sopimuksen solmimista seuranneen vuosisadan ajan. Toisen maailmansodan jälkeen vain Viro on kirjallisesti ilmoittanut pitävänsä tätä sopimusta edelleen sitovana. Ruotsi ja Suomi ovat käytännössä yrittäneet noudattaa sen määräyksiä. 

Geneven Ahvenanmaa-sopimuksen jälkeisen vuosisadan aikana Ahvenanmaahan vaikuttaneet poliittisen maantieteen, sotilaallisten voimakenttien, diplomaattisten olosuhteiden ja lähivaltioiden yhteiskunnallisten rakenteiden muutokset ovat rajut ja kattavat. Niiden vaikutuksesta Ahvenanmaa tulee Wienin sopimusoikeusneuvoston 1969 hyväksymän yleissopimuksen 62. artiklan vaikutusalueelle. Olosuhteissa tapahtuneet merkittävät muutokset ovat aiheuttaneet Geneven Ahvenanmaa-sopimuksen raukeamisen kansainvälisessä oikeudessa hyväksytyn Rebus Sic Stantibus-periaatteen mukaisesti. 

Kolmas suomalaisten Ahvenanmaa-ajatuksia ohjaava dokumentti on Neuvostoliiton Suomelle talvisodan jälkeisenä syksynä sanelema sopimus, joka ilmoittaa Ahvenanmaan aseettomaksi, mutta ei puolueettomaksi. Se antoi Neuvostoliitolle oikeuden perustaa konsulaatin Maarianhaminaan varmistamaan Ahvenanmaan pysyminen aseettomana. Koska Suomi on sopimuksen toinen osapuoli, myös se valvoo, että mikään valtio ei sijoita Ahvenanmaalle sotilaallista välineistöä, vaikka tätä ei mainita erikseen sopimuksessa. 

Tämä Neuvostoliitin Suomelle sanelema sopimus on ainoa näistä kolmesta Ahvenanmaata koskevasta kansainoikeudellisesta sopimuksesta, joka kiistatta on edelleen voimassa. Sen perusteella globaali supervalta valvoo Suomen valtioalueeseen kuuluvan maakunnan sotilaspoliittista statusta. 

Varhaisin näistä sopimuksista rajoitti alueen aseistusta, kaksi seuraavaa määräsi sen aseettomaksi ja vain yksi myös puolueettomaksi. Mikään näistä tavoitteista ei ole toteutunut tarkoitetulla tavalla. Aina kun Itämeren alueella on ollut sotilaallista jännitystä tai sota, aseeton ja puolueeton Ahvenanmaa on joutunut aseellisen toiminnan piiriin, demilitarisoitu on remilitarisoitunut ja sen puolueettomuus rauennut. 

Ahvenanmaalla on 1850-luvun jälkeen operoinut viiden sotaa käyvän valtion asevoimat, yhden puolueettoman valtion pieni yhtymä, sekä Suomen sisällissodan molempien osapuolten joukkoja. Ahvenanmaan rannikkolinnakkeet on tuhottu neljä kertaa kansainoikeudellisen sopimuksen perusteella ja rakennettu uudelleen kolme kertaa puolustustarkoituksessa. 

Vuodesta 1900 vuoteen 1950 Itämeren alueen voimapoliittisen pelin osapuolet ovat toistakymmentä kertaa houkutelleet tai uhkailleet toisiaan Ahvenanmaan menettämisellä tai haltuun saamisella tai aseistamisella tai aseista riisumisella. Itämeren rantavaltioiden ylimmissä esikunnissa on 1900-luvun aikana suunniteltu toistakymmentä massiivista maihinnousuoperaatiota Ahvenanmaalle. 

Toisen maailmansodan aikana Suomi varmisti Ahvenanmaan koskemattomuuden miehittämällä oman maakuntansa. Alkusyksyllä 1944 Saksa perui jo käynnistetyn Ahvenanmaan maihinnousuoperaation sillä perusteella, että siihen osoitettu sotilaallinen voima ei olisi riittänyt Ahvenanmaan puolustuksen murtamiseen.

x x x

Ahvenanmaan turvallisuuspoliittinen historia tuntuu osoittavan, että siellä, missä aseettomuus ja puolueettomuus esiintyvät rinnakkain, kumpikaan ei voi toteutua, ellei ole niiden koskemattomuutta suojaavaa voimaa. 

Ahvenanmaa on Suomen maakunta, jonka itsehallinnon ja valtaväestön äidinkielen asema on varmistettu perustuslain tasoisilla säädöksillä. Suomi vastaa Ahvenanmaan alueellisesta loukkaamattomuudesta kaikissa

PALJONKO IKÄ PAINAA ?

Kolumni: Etelä-Suomen Sanomat 12.3.2020 

Olen sivusta seurannut päivittelyä Yhdysvaltain presidentinvaalin todennäköisten ehdokkaiden korkeasta iästä. Varmaan siksi, että olen samaa ikäluokkaa kuin he, ja tiedän kokemuksesta, että hoksottimet eivät näillä vuosilla enää toimi aina niin kuin pitäisi. Mutta olemmeko me iän perusteella sentään ihan virkaheittoja? 

Olen yrittänyt jäsentää tätä ongelmaa vertaamalla Yhdysvaltain vaalikuviota Suomen presidenttien ikähistoriaan. Iäkkäin presidentti viimeisen toimikautensa päättyessä oli J. K. Paasikivi, 86 vuotta. Samassa tilanteessa Urho Kekkonen oli 81 ja G. Mannerheim 79 vuotta. 

Yhdysvaltain presidentinvaalin mahdollisina pidetyt voittajat olisivat ensi syksynä alkavan toimikauden päättyessä nuorempia kuin Paasikivi presidenttiydestä luopuessaan, vähän vanhempia kuin Mannerheim ja suunnilleen saman ikäisiä kuin Kekkonen. 

Korkea ikä rasitti julmasti Mannerheimin ja Kekkosen presidenttikausien loppuvaiheita. Paasikivi pysyi pitkään hyvässä vedossa, mutta menetti tilannetajun toimikautensa viime hetkillä. 

Millä ihmeen perusteella voisi päätellä, olisivatko Joe Biden, Bernie Sanders tai Donald Trump Paasikiven veroisia tervaskantoja, vai jäisikö jonkun tai ehkä kaikkien iän sieto Mannerheimin ja Kekkosen tasolle tai sitäkin alemmaksi.
Paasikiven veroista tervaskantoa ei taida olla presidentiksi tarjolla Yhdysvalloissa, mutta ei Suomessakaan. 

x x x 

Ikääntyvien presidenttien kenttäkelpoisuuden arviointi jakaa heidät kolmeen yllättävään ryhmään. Kaikkein korkeimpaan ikään asti palvelleet Paasikivi, Kekkonen ja Mannerheim joutuivat kriisijohtajiksi. Mannerheim luotsasi Suomen läpi toisen maailmansodan, Paasikivi loi idänsuhteet lännen tietä sulkematta, ja kylmän sodan keskellä Kekkonen raivasi Suomen tien kohti länsi-integraatiota. 

Heitä nuoremmat, seitsemänkymppiseksi asti palvelleet P. E. Svinhufvud ja Mauno Koivisto saavat rinnalleen Sauli Niinistön, kun hänen toinen kautensa päättyy. He vaimensivat toimikausiensa epävakautta henkivät häiriötekijät. Svinhufvud pelasti Suomen demokratian oikeistodiktatuurilta, Koivisto ohjasi maan presidentin ylivallasta parlamentarismiin ja Niinistö ulkopolitiikan liehakoivasta hapuilusta klassiseen reaalipolitiikkaan. 

Kuusikymppisenä tai sitäkin nuorempana presidenttikautensa lopettanet Lauri Kristian Relander, Kyösti Kallio, Martti Ahtisaari ja Tarja Halonen eivät saaneet otetta toimikausiensa takaperoisesta perusvireestä vaan myötäilivät sitä. 

K. J. Ståhlbergin ja Risto Rytin luopuminen presidenttiydestä johtui perustuslaillisista erityistilanteista. 

Harmittaa, mutta tällainen numeroleikki presidenttien palvelusvuosilla tuntuu vahvistavan peruskonservatismin omahyväistä myhäilyä siitä, että vain ikä kartuttaa viisautta. 

Onneksi Suomen oloissa vastuunsa tunteva poliitikko pystyy ikääntyessään keräämään vaativissa tehtävissä tarvittavaa kokemuspääomaa. Yhdysvaltain rakenteellinen epävarmuus näyttää johtuvan ainakin osittain siitä, että monet omaisuusmassan kartuttamiseen keskittyneet ovat viime töikseen heittäytyneet valtataistelun imuun rahan eikä yhteiskunnallisen kokemuksen ja näkemyksen voimalla.

ONNEKSI HAAVEILIJAT OLIVAT OIKEASSA

Kolumni Etelä-Suomen Sanomat 27.2.2020

Käynti miehityksen ja vapauden Vabamu-mueossa Tallinnassa jäi mieleen. Sen viestinnän pääpaino ei ollut totalitarismin kauhuromantiikalla mässäily vaan kuvaus kansallisen yhteisön kestävyydestä yli neuvostodiktatuurin ja eri suuntiin hajautunen maanpakolaisuuden ajan.

Viro valtiollisen ja kansallisen kulttuurin uudistaminen tuon kaiken jälkeen oli aloitettava risaisesta rakenteesta. Suurin osa virolaisista joutui pysymään aloillaan olemaan alistuvinaan neuvostokomennon väkivaltaan ja nöyryytykseen. Osa rahdattiin Siperian tuhoamisleireihin sinnittelemään elämän ja kuoleman rajoilla.

Moni perhe pakeni Ruotsiin tai sitäkin etäämmälle länsimaihin. Osa heistä piti kunnia-asianaan virolaisuutensa varjelemista uuteen ympäristöön sopeutumisen rinnalla, mutta osa sulautui uusiin kulttuureihin, kun oma tuntui pettäneen.

Ja kun uusi vapaus koitti, eri tavoin kansallista identiteettiään suojanneet ryhmät aloittivat uuden kulttuurin rakentamisen etnisten venäläisten ja viidenneksi kolonnaksi epäillyn jälkineuvoistolaisten väestönosien rinnalla.

x x x

Suomalaiset seurasivat tätä kaikkea pakahduttavan myötätunnon vallassa, ja sen pakahduttavuutta lisäsi presidentti Mauno Koiviston kuivakkaasti johdonmukainen reaalipolitiikka. Kun päällekkäisten kriisien lopputulosta ei tiedetty, oli varauduttava siihen, että kaikki voisi jatkua ennallaan. Koivisto sai kovasydämisen maineen, eikä sille voi mitään, sillä sellainen on reaalipolitiikan ydin.

Koivisto tarjosi kuitenkin tuulensuojaa epäviralliselle Viron avulle. Se organisoitiin opetusministeriön kautta presidentin klassisin saatesanoin: ”Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon”.

Useimmissa ministeriöissä Viron apu delegoitiin ministeritasoa alemmalle, mutta jo 1989 monet ministerit asioivat suoraan viro¬laisten kollegoidensa kanssa. Pian mukaan tulivat kuntaliitot, jotka alkoivat auttaa virolaisia alueellisen itsehallinnon järjes¬telyssä. Kauppa- ja teollisuusministeriö ideoi suomalais¬virolaisen kauppayhdistyksen. Myös puolueet hoitivat Viron-yhteyksiä tavalla, joka ei ihan mahtu¬nut virallisen ulkopolitiikan raamiin. Vain kaikkein uskovaisimmat vasemmistolaiset jatkoivat vanhan opin saarnaa.

Valtiovarainministeriön virkamiehet tukivat tallinnalaisia kollegoitaan budjettihallinnon organisoinnissa. Pankkiyhdistyksen toimihenkilöiden salkuissa Viroon siirtyneet Suomen pankkilainsäädännön ydinkohdat tarjosivat mahdollisuuden luoda Virolle pankki- ja rahoituslaitos, jonka toimivuutta oli testattu vuosikymmeniä.

Tämän kaiken myllerryksen keskellä virolaiset rakensivat valtiohallintonsa, taloutensa, puolustuksensa ja kansallisen kulttuurinsa neuvostojärjestelmän tuottamasta täystuhosta toimivaksi kokonaisuudeksi. Ratkaisuja sivusta seuraava huomasi joskus pidättelevänsä ihastuksesta henkeään: että ne vielä tuostakin selvisivät.

Kaiken tämän jälkeen Koivisto sopeutui historian valtavirran yllättäviin käänteisiin. Hän tiivisti Baltian maiden itsenäistymisprosessin tuloksen Helsingin virolaisten akateemisessa klubissa: "Kävi niin, että haaveilijat olivat oikeassa ja me, niin sanotut realistit olimme väärässä, onneksi."

Pahuuden kosketus

Eilinen käynti miehityksen ja vapauden Vabamu-mueossa Tallinnassa jäi mieleen. Pääpaino ei ollut totalitarismin kauhuromantiikalla mässäily vaan kansallisen yhteisön kestävyyden kuvaus maanpakolaisuudessa ja neuvostovallan jyrän alla. 

Havainto väkivallasta on harvoin vaikuttanut niin järkyttävästi kuin kaksi konkreettisesti sensuroitua kirjaa vitriinissä. Toisessa suurin osa kirjan aukeamasta oli mustattu siististi umpeen, toisessa lehtien ylä- tai alaosat oli leikattu puoliksi pois niin, että kirjan tuhottu volyymi näkyi, mutta ettepäs pääse tätä lukemaan, hähhähhhää. 

En luultavasti ole koskaan tuntenut pahuuden läsnäoloa niin konkreettisesti kuin siihen mykistyessäni. Puistatti.

NATO-VEIVi EI TOIMI

Kolumni Etelä--Suomen Sanomat 13.2.2020

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternakin kirjoittama raportti kääntelee suomalaisen turvallisuusajattelun peruskuvioita totutusta poikkeaviin asentoihin ja paljastaa kiintoisa uusia ulottuvuuksia. (FIIA Briefing Paper Helmikuu 2020/278). 

Ensimmäinen läpiselaus tosin syöksee lukijan epätoivon syövereihin. Mitä äänestäjät ja kansanedustajat oikein vastustavat, kun 64 – 66 prosenttia heistä ilmoittaa vastustavansa Nato-jäsenyyttä.

Tämä havainto herättää epätoivoa siksi, että 65 - 96 prosentin enemmistöt näistä Nato-jäsenyyden vastustajista kertoo suhtautuvansa myönteisesti sotilaalliseen yhteistyöhön Ruotsin, kaikkien pohjoismaiden, Europan unionin, Naton ja Yhdysvaltain kanssa. He suhtautuvat myönteisesti 

toimintoihin, mutta vastustavat niitä toteuttavaa organisaatiota. 

Tällaiset veivit eivät toimi turvallisuuspolitiikassa, vaikka ovat suosittua kansanhuvia jääkiekkokaukaloissa. Nato-veivin yritys päätyy mahalaskuun eikä osoita mestaruutta. 

x x x

Raportin sisäinen logiikka kompastuu siihen, että vain neljännes kansanedustajista on vaivautunut vastaamaan sen pohjana olevaan kyselyyn. Salonius-Pasternak osoittaa kuitenkin terävästi nakuttavalla logiikalla, että paikoillaan polkevan mielipidemassan nostamasta pölypilvestä voi aueta tie järjestäytyneeseen päätökseen. 

Hän kirjoittaa: ”Sekä kansa että sen edustajat näkevät maailman ja Suomen turvallisuuteen liittyvän perustan samansuuntaisesti. Päätöksenteon suhteen se antaa vahvan selkänojan jatkaa nykyistä politiikkaa tai tarpeen vaatiessa muuttaa sitä.” 

Tuo ”tai tarpeen vaatiessa muuttaa sitä”-tilanne kohdattiin, kun kansanedustajat saivat valiokunnissa eteensä hallituksen esitykset puolustusharjoituksista ja muusta yhteistyöstä Ruotsin, Nato-maiden ja Naton kanssa. Nato-veivillä briljeeraavien kansanedustajien olisi pitänyt pystyä esittämään fakta- ja logiikkapohjaltaan vahvemmat perusteet esitysten torjumiselle kuin hallitus oli esittänyt niiden hyväksymiselle. He eivät pystyneet siihen. 

Luontevalla parlamentaarisella prosessilla Suomi on onnistunut vahvistamaan ilma- ja merialueidensa puolustusta osallistumalla Itämeren alueen yhteisharjoituksiin. Saman rakenteen varassa onnistui monelle vastenmielisten tiedustelulakien uudistus. 

Jos Nato joskus esittäisi Suomen hallituksen rohkaisuun perustuvan jäsenyyskutsun, olisi luontevaa valmistella parlamentaarisessa järjestyksessä esitys Suomen liittymisestä puolustusliittoon. Kansanedustajat joutuisivat valiokunnissa tosimielessä katsomaan silmästä silmään, millä perusteilla hallitus sitä esittää, ja pohtimaan, onko esityksen hylkäämiselle paremmat perusteet kuin sen hyväksymiselle. 

Valtiollista vastuuta kantava tasavallan presidentti johtaisi esityksen valmistelua hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ministerivaliokunnassa (TP-UTVA). Kansalaismielipidettä edustavalla eduskunnalla olisi päättäjän paikka. Näin varmistuisi, että päätös perustuu todellisiin turvallisuustekijöihin eikä veiviin. 

Eduskunta olisi vastusussa myös päätöksensä seurauksista. Melkein 30 valtiolla on pitkälti yli 70 vuoden ajalta kokemusta Nato-jäsenyydestä. Niiltä voi kysyä, jos hirvittää. 

(Kolumnin alkuperäinn teksti, ennen ESS:n kevyttä editointia)

Kumpujen yöstä?

Tänään julkistetun puolueiden kannatusmittauksen tutkimusjohtaja kertoi, että aineiston keruun viimeinen viikko oli keskustalle erityisen huono. Kannattaa pysähtyä miettimään. Vilahtaako jossakin taustalla kumpujen yöstä päivänvaloon taas pyrkivä Paavo Väyrysen haamu? 

Mitä suomalaiset vastustavat ?

Ensikommentti Charly Salonius-Pasternakin erinomaisesta Suomen turvallisuuspoliittista konsensusta erittelevästä raportista (FIIA Briefing Paper Helmikuu 2020/278):

Mitähän suomalaiset ja heidän kansanedustajansa oikein vastustavat, kun 64 – 66 prosenttia heistä ilmoittaa vastustavansa Nato-jäsenyyttä. 

Kysyn siksi, että samalla vähintään 65 ja ylimmillään 96 prosentin enemmistö heistä kertoo suhtautuvansa myönteisesti sotilaalliseen yhteistyöhön Ruotsin, kaikkien pohjoismaiden, Europan unionin, Naton ja Yhdysvaltain kanssa

Kyllä nauru maittaa yhtä lailla Venäjä trolleille kuin läntisen puolustuksen suunnittelijoille. 

Väyrynen, joko taas?

Viittaan 1989 Ahti Karjalaisen  kanssa julkaisemaani kirjaan Presidentin ministeri. Älkää koskaan luottako Paavo Väyryseen. Yhtään missään asiassa. (Anteeksi, tämä härveli ei suostu kirjoittamaa Karjalaisen nimeä oikein tuohon kohtaan)

de Gaullen perintö

On aika outoa katsella tätä Lontoon brexit-riemua, varsinkin jos muistellaan, millaisen pyhän suuttumuksen ja syvällisen loukkaantumisen vallassa britit suhtautuivat kenraali de Gaullen 1960-luvulla johtamaan Ranskaan, joka kerran toisensa jälkeen esti Britannian jäsenyyden EEC:ssä. Että mekö muka emme olisi oikeita eurooppalaisia, uhosivat silloiset britit. 

No nyt gaullistejakin gaullistisempi Britannian pääministeri johtaa rakastamansa imperiumin Euroopan ulkoiseen vapauteen. Saas nähdä, miten siinä käy. Ennen vahaan Britannian perusasentona oli hallita Euroopan tasapainoa asetumalla aina alakynteen jäävien tueksi mahtivaltioita vastaan. Nyt avautuvissa näkymissä se rooli ei taida ihan luontevasti sopia pääministeri Johnsonille. Mutta nimenomaan sitä roolia hän nyt tällä kertaa haki. 

VAROITUSVALOT VILKKUVAT PUNAISTA

Kolumni Etelä-Suomen Sanomat 30.1.2020

Uusi hallitus on viettänyt kuhertelukautensa. Melkein ainoa ulospäin näkyvä toiminto oli pääministerin esittäytymiskierros kansainväliselle medialle. Onneksi Sanna Marin näyttää osaavan sen pelin tärkeimmät säännöt. 

Ollaan katastrofin partaalla, jos sinä oli nyt kaikki, jos hallitus ei ole hyödyntänyt eduskunnan istuntotauon luomaa työrauhaa pitkän aikavälin isojen ongelmien nopeiden ratkaisujen etsintään. Se ei riitä, että kehysriihessä tuossa vähän ajan päästä päätetään, mitä sitten ensi syksynä ehkä tehtäisiin. Kaikki varoitusvalot vilkkuvat punaista täysillä.

Antti Rinteen hallitus rakensi komean budjettinsa sen uskon varaan, että talouskasvu jatkuu, työllisyys paranee, ja rahaa kyllä riittää. Sitä edeltäneen Juha Sipilän hallituksen työllisyystavoite viisi vuotta sitten oli huikeana pidetty 72 prosenttia. Vastoin kaikkia odotuksia se täyttyi hallituskauden viime hetkillä ihan omia aikojaan. Taikuri itsekin taisi hämmästyä. 

Sanna Marinin Antti Rinteeltä perimä työllisyyden nousuodote on vielä hurjempi kuin Juha Sipilän tavoite. Kaikki viime syksynä nähdyt ennusmerkit viittasivat siihen, että 75 prosentin työllisyystavoite karkaa horisontin tuolle puolen. 

Talous ei ihan äkkiä elvy nykyiseltä lähes nollatasolta, työllisyyden hidas kasvu hiipuu ja työmarkkinat ovat romahtamaisillaan lakkosumaan, joka voi tulla katastrofi paitsi kansantaloudelle myös kansanterveydelle ja yhteiskuntarauhalle. 

x x x

Sairaanhoito- ja hoivahenkilöstön palkankorotusvaatimus on täysin perusteltu ja järkevä. Näissä ryhmissä tehdyn työn lisäksi on muitakin yhteiskunnallisia peruspalveluja, joista maksettu palkka ei ole järkevässä suhteessa niiden tuottamaan yleiseen hyvään ja elämisen laatuun. Ongelmana on vain se, että missään ei ole sitä ylimääräistä rahakasaa, jolla tällaiset yhteiskunnalliset epäoikeudenmukaisuudet voitaisiin korjata kertaheitolla ja pysyvästi. 

Kaikkein vauraimpien palkansaajien teollisuusliitot ovat nyt pistämässä kansantaloutta polvilleen. Tällainen vanhan liiton raamatullinen johtajuus vie kansakunnan hätätilaan, ja sen profeetat herättävät lähinnä myötähäpeää. 

Suomalaisen paperikoneen elämänlanka puhki kilpaillulla ja supistuvalla markkinalla voi katketa niinkin pieneen asiaan kuin 24 kikytuntiin. Ne palkansaajat, jotka joutuvat kohtaamaan tämän todellisuuden omassa elämässään, eivät kiittele liittojaan monimuuttuvassa maailmassa johtavia yhden totuuden miehiä. 

Toivottavasti asemansa ihmeen kaupalla uusineet ministerit oppivat viime syksystä, että ay-liikkeen mieliksi sooloilu tuhoaa hallituksen eikä hyödytä liittoja. 

Kaikki hallituksen työkalupakissa olevat ratkaisut saavat äänestäjät oikeutetun raivon valtaan. Se on vaan kestettävä. Hallituksen pitää kehittää sekä keskuudessaan että eduskuntaryhmissään henkinen sisäilmasto, jossa ahdistuksen hetkelläkään ei ihan heti rynnätä ulko-ovelle. 

Hallituksen on estettävä tilanne, jossa mahdottomien palkankorotusten ja kohtuuttomien lakkojen luoma kaaos tuhoaa työn tekemisen kulttuurin. Nopeita temppuja ei ole, mutta historia osoittaa, että suuret yhteiskunnalliset uudistukset toteutuvat yleensä pikkuhiljaa, askel kerrallaan.

Mitä on tekeillä

Vasemmistoliito näyttää kuopivan maata rynnätäkseen ulos hallituksesta. Keskusta vokottelee Paavo Väyrystä apuun. Voi olla, että Sanna Marin kirjautuu historiaan vielä lyhytikäisemmäksi pääministeriksi kuin edeltäjänsä. Anderssonin ja Kulmunin kannattaisi pysähtyä miettimään, mitä nyt ihan oikeasti on tapahtumassa. He ovat siitä vastuussa.  

Raikas tuulahdus

Akateeminen eliitti näyttää heränneen siihen realiteettiin, että huipputasoinen journalismi on yhtä arvokas yhteiskunnan rakennetekijä kuin huipputasoinen akateeminen tutkimus. Toimittaja Tiina Merikannon ja Helena Petäistön tohtorinhatut ovat raikas tuulahdus akateemisesta norsunluutornista jokapäiväiseen yhteiskuntaelämään. 

NUOREN POLIITIKON TAAKKA 

Kolumni Etelä-Suomen sanomat 16.1.2020

Mies- ja naispoliitikot ovat ainakin yhdellä tavalla samanlaisia ryhmiä. Niissä molemmissa on muutamia luonnostaan lahjakkaita yhteiskunnallisten asioiden ymmärtäjiä ja toimijoita. Sitten niissä on suuri joukko parlamentin yleistyöläisiä, ja muutama ressukka, jotka luulevat olevansa päättäjä, kun ovat sattuneet pääsemään eduskuntaan. 

Se ei oikeastaan ole juhlan aihe, että uudessa hallituksessa on naisenemmistö. Mutta se tuntuu hyvältä, että nyt kunnolla näkyviin päässeiden ministerien joukossa näyttää ainakin ensivaikutelman perusteella olevan joitakin ykkösluokan lahjakkuuksia. 

Silti huolestuttaa, ja sen aiheen julki laittaminen raivostuttaa joitakin ja naurattaa monia, mutta se täytyy vaan kestää: Suurta vastuuta kantavien poliitikkojen nuoruus sisältää riskin, ja tämä ongelma koskee yhtä lailla miehiä kuin naisia. 

                                           x                    x                    x

Pikahissillä yläkerroksiin noussut on matkalla varmasti oppinut takuuvarmat vakiolauseet, joilla isot asiat kuitataan elegantisti. Riskit kasvavat sitten kun pitäisi tietää tai vaistota isojen asioiden laajat linjat ja tärkeät pikkupiirteet, joiden ymmärtämistä tarvitaan hyviin päätöksiin. Nämä riskit ovat suurimmillaan turvallisuuspolitiikassa.

Sillä alueella pitkän kehityslinjan katkaiseminen pienellä virhepäätöksellä voi aiheuttaa vahinkoa, jonka korjaaminen vie paljon aikaa ja rahaa tai on mahdotonta. Niin voi käydä, kun yleisessä aatteilussa ja poliittisessa navigoinnissa ansioituneet nuoret menestyjät joutuvat tekemään isoja ratkaisuja oudossa ympäristössä.  

Turvallisuuspoliittiseksi yleisviisaudeksi riittää tavallisesti sanoa, että meillä on hyvät suhteet kaikkiin naapureihin ja keskusteluyhteyttä pidetään yllä tilanteen sallimalla tavalla.  Siinä koko juttu, ja totta joka sana, mutta se ei riitä suurissa perusasioissa.

Vuosikymmeniä sitten samanlainen vakiolause ilmoitti, että ystävyys ja luottamus vahvistuvat vuosittain ja rauhanomainen rinnakkainelo kehittyy. Tämän kulissin katveessa rakennettiin puolustuskykyä pienin askelin siltä varalta, että ystävyys, luottamus ja rauhanomaisuus osoittautuvat lumeeksi. Niin tehtiin naama peruslukemilla myös ylimielisen uhkailun paineessa 1970-luvulla ja musertavan talouskriisin ahdingossa 1990-luvulla. Se piti vaan tehdä. 

Silloin Suomi toimi eikä vain julistanut. Naapurit näkivät sen ja hyväksyivät, koskea tekivät itse samoin. Paitsi Ruotsi, joka hetken huumassa päästi aluepuolustuksensa romahtamaan. Sen virheen korjaaminen maksaa maltaita ja kestää vuosikymmeniä, eikä ole varmaa, onnisuuko sittenkään. 

                                           x                    x                    x

Nuorten päättäjien urakehitys viittaa siihen, että heillä on kykyä oppia uusia asioita tekemällä niitä.  Paljon haltijaksi nousseen poliitikon kannattaisi sen lisäksi jalostaa päätöskykyään harrastamalla tai peräti opiskelemalla poliittista historiaa ja valtio-opin ilmiöitä. Tai edes pitämällä sisäistä seminaaria mielessään tai lähipiirissään siitä, mitä uutisissa näkyvien kulissien takana todella tapahtuu, ja miten sellaisessa ympäristössä suunnistetaan. 

On tärkeää, että tiukan paikan tullen hallituksessa on tietopohjaa ja älyllistä tehoa, jotka ylittävät  sukupolvi-, sukupuoli- ja puoluerajat. 

Trumpin möhläys

Vähitellen alkaa varmistua, että irtautuminen Iranin ydinaseohjelman hallinnointia yrittäneestä sopimuksesta pari vuotta sitten oli presidentti Donald Trumpin uran suurin möhläys. Jumaloidun kenraalin tappamisen jälkeen Iranilla ei ole enää muuta mahdollisuutta kuin rakentaa se onneton pommi. Trumpin ryntäily kansainvälisen politiikan vaikeimmalla alueella varmistaa, että toteutuu juuri se vaihtoehto, jonka Trump ilmoitti estävänsä.

Koiviston paluu elämään

Päällimmäiseksi Jari Tervon aivan erinomaisen Mauno Koivisto-dokumentin viimeisestä osasta jäi yksityiskohta, jonka kantavuus koko sarjan kohdalla on ratkaiseva. Monessa aikaisemmassakin osassa hienosti kunnostautunut Antti Blåfieldin kuvaus Koiviston matkasta Englantiin mansikanpoimimisleirille avasi riipaisevasti Koiviston psyyken syvän kauheuden. Blåfield teki se vavahduttavan lämpimästi, terävästi, kunnioittavasti, armottomasti ja ihaillen. Mielessäni ailahti melkein pyhän kokemus, havainto siitä, miten elämän valo alkoi palautua synkän uskonnollisuuden ja mieltä raastavan sodan kovuuden vihaksi kovettaman Koiviston sielunelämään. Tämä oli suomalaisen journalismin suuria hetkiä. 

Savonlinnassa kauan sitten

Joskus 1980-luvun alkupuolella Savonlinnassa aamutuimaan paikallisen sairaanhoito-opiston ankeassa asuntolassa jonotimme vaimoni kanssa kukin omaamme salamimakkimakkaran viipaletta kahvin kanssa. Matti Ahde siinä meidän edellämme viritti keskustelun edellisillan oopperaproduktion vivahteista. Totesin, että tällaisista demaripoliitikoista minä tykkään.

Sardiiniliike

Italiassa näyttää syntyvän sardiinien kansanliike, joka tuntee tehtäväkseen muistuttaa, että maassa on myös sivistyneitä ja älykkäitä ihmisiä. Siinä ympäristössä tuo tuntuu todella terveeltä ja raikkaalta hätähuudolta. Eipä olisi pahitteeksi Suomessakaan.
Jukka Tarkka
Entinen, ja nykyisin jo varttunut nuorsuomalainen

Isis-naisen tehtävä

Eroaako Isis-terroristien hallintaansa kaappaamien suomalaisten naisten ja heidän lastensa tilanne nykyisestä suomalaisesta oikeustodellisuudesta? Jos toinen lapsen vanhemmista on viinalla, järjestäytyneellä rikollisuudella tai huumeilla tuhonnut lapsensa mahdollisuudet kehittyä ihmisen arvoiseen elämään, lapsi voidaan ottaa huostaan, ja toivoa, että se auttaisi. Huostaanotto ilman äitiä Isis-leiriltä Suomeen on lapselle varmaan kauhea kokemus, mutta niin on myös jääminen leirille. On otettava huomioon, että Isiksen komennossa sen taistelijoiden naisilla on sama velvollisuus terroristitekoihin kuin miehillä.

Isis-naisen vastuu

Jukka Tarkka

1 min · 

Kun suomalainen nainen on päättänyt avioitua Isiksen soturin kanssa, hän ottanut vastuun omasta loppuelämästään, ja siihen kuuluvat myös tämän ratkaisun seurauksena olevat lapset. Hän ei voi vapautua vastuusta nyt, kun on käynyt selväksi, että päätös oli virhe, eikä kalifaatin uusi nousu ole näköpiirissä. 

Kun tiedetään, että romahtaneen kalifaatin strategiana on sijoittaa piinkovasti koulutettuja terrorismin etäpäätteitä länsimaisen elämän ytimeen, lapsiensa kohtalolla herkistelevien äitien sydäntä särkeviin vetoomuksiin on syytä suhtautua juuri sillä realismilla, jota presidentti Niinistö tänä iltana esitti. 

Suomen turvallisuusviranomaisten velvollisuutena on todeta nämä edessä olevan ratkaisun perustekijät. Poliittisen johdon velvollisuutena on ottaa huomioon tämän inhimillisen tragedian Suomen kannalta hyvin raskas reaalipoliittinen sisältö.

PALOMUURI KESTI

Etelä-Suomen Sanomat 12.12.2019

Puheenjohtaja Antti Rinteen kujanjuoksua kohti päämisterin noloa eroa on verrattu keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäen samanlaiseen kohtaloon 2003.

Jäätteenmäki oli silloin ottanut eduskuntavaaleissa rajusti yhteen sosiaalidemokraattien puheenjohtajan Paavo Lipposen kanssa tämän Irakin sotaa koskeneista lausunnoista. Syytökset perustuivat ulkoministeriön muistioihin Lipposen Washingtonin-matkalta. Ne eivät olleet tulenarkaa tavaraa, mutta julkisessa myllytyksessä alkoivat näyttää skandaalilta.

Vaalit niukasti voittaneesta Jäätteenmäestä tuli pääministeri, ja joutui heti näsäviisaiden toimittajien jyrän alle. Siinä tuiskeessa hän vahingossa istutti kuolemattoman lausahduksen. poliittiseen puheenparteen. Kun tentattiin, miten hän on voinut lainata sanatarkasti Lipposen keskusteluista tehtyä muistiota, hän vastasi: ”Minulla on kaksi korvaa.”

Räikeä sanailu peitti pääasian. Koko jutun ytimenä ei ollut dokumenttien vuotaminen vaan se, että Jäätteenmäki ei ymmärtänyt ulkopoliittisten asiakirjojen sisältöä. Se on huono ominaisuus pääinisterille.

x x x

Myös Rinteen eroon johtaneessa kiihkossa tapauksen syväsisältö taisi peittyä mediatykistön jyskytykseen. Kannattaa muistaa ministeri Sirpa Paateron ensimmäinen reaktio postilakkoon. Hän vaati Postia lopettamaan rikkurien pestaamisen lisäksi myös sen normaaliajan organisaatioon kuuluvan vuokratyövoiman käytön.

Valtion omistajapolitiikasta vastaavan ministerin pitää huolehtia valvomiensa yritysten toimintakyvystä myös poikkeusoloissa, ja varsinkin yhteiskunnan peruspalveluja tuottavan Postin kriisinkestosta. Mutta ministeri asettuikin lakkorintaman eturiviin vaatimuksella, joka olisi ilmeisesti lopettanut sen vähäisenkin toiminnan, johon Posti pystyi lakosta huolimatta. Paatero ei toista kertaa päästänyt ilmoille tällaista möläystä.

Antti Rinne perusti raivokkaan ja taitavan puolustuksensa siihen, kuinka ylevää sosiaalista sankaruutta hän osoitti puolustamalla pienipalkkaisten etuja. Se onkin jalo tavoite, mutta sillä tavalla omituinen, että pääministerillä on käytettävissään koko lainsäädännön kenttä, joka tarjoaa paljon tehokkaampia keinoja köyhyyden torjumien kuin ammattiliiton lakon tukeminen.

Rinteen hallituksen nimityksen yhteydessä heränneet epäilykset kävivät toteen nopeasti ja räikeästi. Rinne ja Paatero yrittivät käyttää ammattiliitoilta lainattua voimaa hallitustyöskentelyssä. Parlamentarismin ja korporatismin välisen palomuurin perusteet järkkyivät.

Keskustalle avautui harvinaisen herkullinen tilanne viheltää peli poikki, sillä sen eduskuntaryhmä riittää varmistamaan tai tuhoamaan hallituksen parlamentaarisen enemmistön. Keskustan uusi puheenjohtaja menetti mahdollisuutensa profiloitua vahvana johtajana. Hän käyttäytyi sivistyneesti, mutta ei pystynyt osoittamaan tilanteen vaatimaa päättäväisen tahdon säihkettä.

Silti keskusta onnistui puhdistamaan hallituksen toimintakulttuurin esittämällä ison kysymyksen oikeaan aikaan. Sosiaalidemokraatit viimeistelivät korjausliikkeen häätämällä korporatistisen salavaikuttajan parlamentaarisen hallitustyöskentelyn taustalta eduskunnan puhemiehistön ylevään rauhaan.