Pikakommentti 21.8.2018: Tietoa eduskunnalle

Jos siis ammattiyhdistysliike on kehittänyt sen ilmeisesti oikean viisauden, että irtisanomissuojajan heikentäminen pienissä yrityksissä ei ole hyvä idea, tämä tärkeä tieto pitää toimittaa eduskunnan  lakiesitystä lähiaikoina käsitteleville valiokunnille. Siitä se asia hoituu ilman mitään lakkoreuhaamista ja muuta perineistä mahtailua.

Kolumni: NE TEKEVÄT MITÄ TAHTOVAT

Etelä-Suomen Sanomat 18.10.2018

Ammattiyhdistysliike on päättänyt ottaa hallituksen ohjaukseensa, mutta taipuuko demokratia korpokratiaksi, parlamentarismi järjestövallaksi? Hallitus näyttää päättäneen, että ei taivu, ja sillä on kaikki demokratian puolustuksessa tarvittavat työvälinet. Ongelma on vaan se, että ammattiliitot pelaavat eri peliä kuin hallitus. Ne ovat tottuneet tekemään, mitä tahtovat.

Kun ammattiyhdistysliikkeen vaikutusvalta hupenee, sen puheenparsi kovenee. Ajatus työllistämismahdollisuuksien parantamisesta kokeilemalla irtisanomissuojan joustoa pelästytti järjestöjohtajat kohtalokkaaseen virheliikkeeseen. Se lähti työtaistelutoimin opastamaan lainvalmistelua, joka tapahtuu ministeriöissä virkavastuulla eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen johdolla.

Eduskunnan tehtävänä on arvioida, onko virkamiesvalmistelussa aikanaan syntyvä esitys jalostettavissa lakipykäliksi. Jos ilmenee, että ei ole, hallituksen esityksen kaataa eduskunta. Siihen ei tarvita järjestöväen lakkouhkauksia tai muuta tömistelyä.  

Ammattiyhdistysliike on perinteisesti opastanut ja rahoittanut parhaita voimiaan ansioitumaan myös puoluetyössä niin, että pääsevät eduskuntaan. He edustavat järjestöväen näkemyksiä parlamentaarisessa päätöksenteossa. Ammattiyhdistysliikkeen osallistuminen lainsäädäntötyöhön pitäisi kanavoida sen kassa samoin ajattelevien kansanedustajien tukemiseen ja kannustamiseen.

Hallituksen komentelu työtaistelumenetelmillä antaa luokkatietoiselle järjestöväelle sen viestin, että ammattiliitot ottavat hallituksen ohjaukseensa. Jos lähdetään suoran vaikuttamisen tielle hallitusta vastaan, ammattiyhdistysliikkeeseen leimautuneiden ei kannata vaivautua parlamentaariseen toiminaan.  

Ammattiyhdistysliike opettaa nyt jäsenkunnaalleen, että jos eduskunnan enemmistön tahto on toinen kuin järjestöjohdon viisaus, sen pahempi eduskunnalle. Kriisin synnyttänyt työsuhdeturvaongelma on melko pieni yhteiskuntarakenteen yksityiskohta verrattuna siihen valtiofilosofiseen taitekohtaan, johon järjestöjohtajien itsetehostus on johtanut. Enää ei ole kysymys irtisanomissuojasta vaan siitä, hyväksyvätkö liitot parlamentaarisen demokratian vai valitsevatko ne korpokratian.   

                                            x                    x                    x

Hallituksen kaavaileman kokeilun tavoitteena on avata työelämän ulkopuolelle joutuneille uusi väylä päästä osoittamaan työkykynsä. Siitä hyötyisivät sekä työn ottaja että sen antaja. Ammattiyhdistysliikkeen viestintä perustuu propagandistiseen tekokauhisteluun. Se uskottelee, että hallitus haluaa antaa yrittäjille mahdollisuuden nautiskella ihmisten irtisanomisesta.

Liitot hurskastelevat, että irtisanomissuoja ei saa riippua siitä, millainen yritys sattuu olemaan työnantajana. Väitteen perusoletus on väärä. Lain antama suoja on kaikille sama, mutta se toteutuu yritys- ala- ja suhdannekohtaisesti eri yrityksissä eri aikoina eri tavoin. Vaikeaan markkina-asemaan joutuneessa yrityksessä henkilöstön työsuhdeturva on käytännössä huonompi kuin hyvässä kunnossa ja edullisessa markkina-asemassa olevan firman väellä.     

Todellinen työsuhdeturva riippuu myös ihmisen sijainnista yrityksen rakenteessa. Kassavirtaa välittömästi kartuttavaa työtä tekevät palkansaajat ovat paremmassa turvassa kuin tukitoiminnoissa työskentelevät. Tiedän tämän omasta kokemuksesta.

Melkein puoli vuosisataa sitten sain potkut elämäni ensimmäisestä työpaikasta. Olin yrityksen tiedotus- tai kuten silloin sanottiin PR-osaston nuorin toimihenkilö. Kun tuotannollis- taloudelliset asetelmat pakottivat yrityksen pienentämään kuluja, piilukirves iski sinne, missä työn tulos ei ilmennyt päivittäisenä kassakoneen kilinänä. Tiedottajat olivat vapaata riistaa.  

Pikakommentti 16.10.2018: Esitys, jota ei ole

Tämän tiistain suuren eduskuntadraaman lopputulema näyttää siltä, että oppositiojohtaja yritti ensin osoittaa pääministerin toimivan naurettavasti, kun vaatii eduskunnalta hyväksyntää lakiesitykselle, jota ei ole olemassa. Sen jälkeen hän ryhtyi keräämään irtopisteitä vastustamalla esitystä, jota ei ole.    

Pikakommentti 15.10.2018: Kelpaako valtamedialle mikä tahna?

Tänä iltana TV ykkösen puoli yhdeksän pääuutislähetys tarjosi taas hyvän näytön siitä, mikä on valtamedian, kuten Ylen ja Hesarin, ja ehkä muidenkin tapa siirtää todellista kansalaismielipidettä poliittiseen tilannearviointiin. Valtakunnalliseen tietoisuuteen iski sympaattiselta vaikuttaneen rouvan ajatus, jonka mukaan välttämättä ei ole hyvä, jos alle 10 henkilön pienyrityksissä ne kaikki voitaisiin sitten irtisanoa.

Onko valtamedia siis sitä mieltä. että mikä tahansa kadulla vastaan kävelevä mielipide mistä tahansa asiasta on yhtä painava argumentti kansallisen yhteisön rakentamiseen kuin mikä tahansa muu mielipide.  Vai olisiko tilaa myös terveen arkijärjen harjoittamiselle?

Pikakommentti 13.10.2018: Härskiintyneet eväät

Erkki Tuomioja hehkutti MTV 3:n kymppiuutisissa poliittisen lakon oikeutusta muistuttamalla, että parlamentaarinen demokratiakin on saavutettu sellaisella. Viittaus suuntautui ilmeisetsi vuoden 1905 suurlakkoon. Siinäpä huippuluokan historiantutkija pläjäytti napakat askelmerkit digiaikaa elävän EU-Suomen ankeaa arkipäivää elävälle parlamentaariselle eliitille ja kansan syviä rivejä edustavalle ammattiyhdistysliikkeelle.

Onko todella niin, että se, mikä 113 vuotta sitten pudotti Venäjän keisarin ja Suomen säätyvaltiopäivät polvilleen, riittää ja tarvitaan tuhoamaan nyt globaalissa maailmantaloudessa ja Euroopan unionin sisäisessä keskinäisriippuvuudessa elävää Suomea johtavan Sipilän hallituksen. Kylläpä vasemmisto joutuu hakemaan eväänsä kaukaa menneisyydestä. Etteivät vaan olisi matkalla härskiytyneet. Tuomioja tietää vielä paremmin kuin minä, miten törkeän populistinen tuollainen heitto on.

Pikakommentti: Miksi potkut eikö pestaminen

Miksi ihmeessä koko poliittinen yhteisö meuhkaa siitä. että hallitus yrittää helpottaa irtisanomista, kun tarkoituksena on uuden ihmisen pestaamisen helpottaminen.

Uusi kirja: SUOMEN TIE LÄNNEN TURVAAN

Tänään julkistettiin uusin kirjani LÄNNEN TIELLÄ PAASIKIVESTÄ NIINISTÖÖN (Otava 2018). Tiivistin sen pääsisällön Etelä-Suomen Sanomissa julkaistuun kolumniin.

Suomen tie lännen turvaan  

Etelä-Suomen Sanomat 4.10.2018

J. K. Paasikivi alkoi 1940-luvun lopulla varovasti hakea Yhdysvaltain suojaa Neuvostoliiton uhkaa vastaan. Suomen tilanne näytti synkältä, mutta kommunistien valta-aseman romahdus kesän 1948 eduskuntavaaleissa vahvisti Yhdysvaltain uskoa Suomen mahdollisuuksiin.

Yhdysvaltain Suomelle myöntämien valtionlainojen korot ja lyhennykset ohjattiin Asla-rahastoon, joka vuodesta 1950 lähtien myönsi apurahoja suomalaisen yliopistoväen opiskeluun ja tutkimus- tai opetustyöhön yhdysvaltalaisissa yliopistoissa. Asla-ohjelma oli Suomen henkisen ilmaston merkittävimpiä piilovaikuttaja sotien jälkeisinä vuosikymmeninä.

Yhdysvaltain sotilastiedustelu alkoi 1953 testata suomalaisten kollegojen yhteistyöhalukkuutta.

Suomen tiedustelu luovutti länteen perusteellisen kartta-aineiston toiminta-alueestaan. Yhdysvaltain tiedustelu toimitti Suomen seismologisille tutkimuslaitoksille Neuvostoliiton Jäämeren alueella tekemien maanalaisten ydinasekokeiden seurantaan sopivaa havaintokalustoa.

Suomen sotilastiedustelun kylmässä sodassa osoittama yhteistyövalmius ja suorituskyky on voinut etäisesti vaikuttaa vielä 2000-luvulla Yhdysvaltain valmiuteen siirtää aseteknologista huippuosaamistaan suomalaisille. 

                                            x                    x                    x

Urho Kekkosen neuvostomyönteisyys heikensi 1950-luvun lopulta lähtien Yhdysvaltain luottamusta Suomeen. Länsisuhteet paranivat taas 1970-luvulla, kun Suomi nosti kansainvälistä profiilia ja torjui Neuvostoliiton räikeän tunkeilun.

Suhteita Yhdysvaltoihin rasitti 1970-luvun lopulla suomalaisten antama väärä tieto Neuvostoliiton painostuksesta ja syvänmeren sukellusteknisen huippuosaamisten myynti Neuvostoliitolle 1980-luvulla.

Suomen irtautuminen yya-sopimuksesta ja Hornet-kaluston hankinta ilmavoimille 1990-luvu alussa mullistivat Yhdysvaltain suhteen Suomeen. Kun Nato sitoutui 2010-luvulla Baltian puolustukseen, Suomen valmius Itämeren puolustusyhteistyöhön paljasti uuden kytköksen. Asiantuntijapiireissä oli jo kauan tiedetty, että Suomi tarvitsee Natoa, mutta nyt ilmeni sen lisäksi, että Nato tarvitsee Suomea.   

Hornet-investoinnin jälkeen Suomen hankkimat keskeiset asejärjestelmät ovat läntistä juurta ja elävät samassa aseteknisen tiedon ja taidon vuossa kuin Naton kova kalusto ja sen taistelujärjestelmät.

Valittua linjaa jatkoivat ja vahvistivat 1990-luvulla toteutetut taistelupanssari- ja helikopterihankinnat ja tykistöaselajin terästäminen. Hornet-järjestelmän teho nousi uudelle tasolle 2000-luvulla hankitulla risteilyohjusteknologialla ja samoihin aikoihin avattiin mahdollisuus ostaa uusinta huipputeknologiaan perustuvia meripuolustusohjuksia. Osaan näistä hankinnoista liittyi pitkään aikatauluun sidottu aseteknisen huippuosaamisen kehitys yhteistyössä Yhdysvaltain kanssa.

Lännen julki lausumaton mutta käytännössä selvästi osoitettu valmius rakentaa Itämeren puolustusta myös Nato-alueen ulkopuolelle tuotti Suomelle yllättävää lisäarvoa. Natolle alkoi olla tärkeää, että Suomi pystyy kaikissa tilanteissa pitämään alueensa omassa hallinnassaan. Suomella on kerrankin sellaista, mitä länsi tarvitsee ja arvostaa.

Suomen aseellisen puolustuspolitiikan johto ymmärsi hyödyntää uudessa tilanteessa avautuneet näkymät. Vallassa 2010-luvun alkupuolelle asti ollut piilopasifistinen poliittinen johto joutui henkiselle epämukavuusalueelle, mutta ei kehdannut torjua uutta suuntaa ideologisin perustein, sillä puolustusrakenteen viritys läntiseen yhteistyöhön perustuu turvallisuusympäristössä todetuista muutoksista tehtyihin järkeviin johtopäätöksiin. Sitä sanotaan reaalipolitiikaksi.

Pikakommentti 1.10.2018: Yleisräyhäämisen logiikka

Ammattiyhdistysliikkeen kuumakallet näyttävät unohtaneen, että Suomi ei ole korporatiivinen vaan parlamentaarinen demokratia. Se tarkoittaa sitä, että täällä hallitus tekee hyvin perustelluiksi arvioimansa esitykset eduskunnalle, joka sitten päättää, pistetäänkö ne historian roskakoriin, vai tehdäänkö niille jotakin muuta. Nykyisen kärhämän aiheuttamaa hallituksen esitystä ei vielä ole edes olemassa. Ammattiyhdistysliike vastustaa olematonta.

Ammattiyhdistysliikkeen aktiivimalleista esittämä kritiikki näyttää hyvin perustellulta ja johdonmukaiselta. Oikea menettely tämän havainnon jalostamiseksi poliittiseksi päätökseksi olisi se, että ammattiyhdistysliike käytäisi suurella rahalla eduskuntaan junailemiaan etäpäätteitään sellaisen parlamentaarisen enemmistömielipiteen luomiseen, että kun hallituksen lähiaikoina ehkä eduskuntaan tuleva esitys saadaan parlamentaariseen käsittelyyn, se hylätään.

Olisikohan nykyisen rujon asetelman taustalla se raadollinen historia, että laman syvimmässä vaiheessa niin moni ammattiyhdistysliikkeen verissä suin vastustama uudistus onnistuttiin kuitenkin osittain toteuttamaan, ja siitä koitui edes vähän aikaa kestävä kansantalouden kasvuvaihe. Nyt perinteisen edunvalvonnan johtajat yrittävät todistella uskovaisilleen, että vanhanaikainen räyhääminen sittenkin kannattaa aina.

Pikakommentti 26.9.2018: Häränpyllyjä

Kaksi logiikan häränpyllyä illan 26.9.2018 uutislähetyksistä:

Pääministeri Dmitri Medvedev sanoi, että kuvitelma helikopterien laskeutumispaikojen sotilaallisesta käytöstä on ”vainoharhaista houretta”.  On loukkaavaa esittää jotakin noin älytöntä trollihöpötystä suomalaisille. 

Tiedustelulakien kiireellistä käsittelyn vastustajat perustelevat kantaansa sillä, että kun lait joka tapauksessa hyväksytään ensi kevään eduskuntavaalien jälkeen, niin miksi kiire. No jos niin on, mitä vahinkoa siitä koituu, jos itsestään selvä asia hyväksyttäisiin saman tien jo nyt. Ettei olisi vaan kysymys propagandistisesta pullistelusta.

Pikakommentti 23.9.2018: Suomen kolmas linja

Ulkopoliittisessa instituutissa tutkijana toimivan Matti Pesun artikkeli uusimmassa Maanpuolustuskurssiyhdistyksen lehdessä aiheutti tyytyväisyyden hytinää. (Kolmatta linjaa: Suomi ja kansainvälinen puolustusyhteistyö, Maanpuolustus / Syyskuu 2018, ss. 12-17) Sen perussanoma on täsmälleen sama kuin 4.10.2018 julkistettavan uuden kirjani viesti. (Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön, Otava 2018) 

Pesu kirjoittaa, että ”strategisen asemansa ja sotilaallisten kykyjensä takia” Suomi näyttäytyy lännelle kiinnostavana puolustusyhteistyökumppanina Itämeren tasapainon ja läntisen pelotteen ylläpitämiseksi. Natolle ja Yhdysvalloille on tärkeää, ”että Suomella on kyky pitää alueensa hallussa kaikissa tilanteissa.”

Kirjassani osoitan, että tämä läntisen turvallisuusajattelun pohjavirta vaikutti jo 1990-luvun alussa siihen, että Saksa myi Suomelle raskaan maanpuolustuksen perusmateriaalia. Ja varsinkin siihen se vaikutti, että Yhdysvallat  halusi myydä Suomelle sen ajan edistyksellisimpiin kuuluvan Hornet-hävittäjiin perustuvan puolustusjärjestelmän.  

Selostan kirjassani Suomen ja lännen suhteita 1940-luvun lopulta viime tammikuun presidentinvaaleihin. Pitkän linjan hämmästyttävimpiin kuuluva vaihe on 1950-luvulla alkanut Suomen ja Yhdysvatin sotilastiedustelun salainen yhteistyö. 

Matkan varrella oli myös aallonpohjavaiheita. Yhdysvaltain epäluulo Suomea kohtaan oli syvimmillään 1980-luvulla. Ja sitten presidentti Mauno Koiviston 1990-luvun alussa esittämä Pariisin rauhansopimuksen tulkinta ja yya-sopimuksen raukeaminen muuttivat tilanteen kertaheitolla 180 astetta.

Kirjani perusjohtopäätös on se, että Venäjän etukenoisen sotilaspolitiikan luomassa tilanteessa Suomella on vihdoin sellaista, mitä länsi tarvitsee ja arvostaa. Edellä siteeraamani Pesun artikkelin kohdat kuvaavat terävästi, mihin tämä lännen asennemuutos perustui.     

Kolumni 21.9.2018: REUNAMERKINTÖJÄ MUISTELMIIN

21.9.2018 Etelä-Suomen Sanomat

Isonveljen muistelmien lukeminen avartaa (Pekka Tarkka: Onnen Pekka, Otava 2018). Jonkin verran tiesin Pekan elämästä lapsuutemme ja nuoruutemme aikoina, vaikka silloin jo pelkästään ikäeron takia kuljimme eri maailmoissa. Kaikkein jännimpiä asioita en kuitenkaan tiennyt.

Kuten esimerkiksi sitä, miten Pekan tie kohti ensimmäistä avioliittoaan varmistui Lontoossa 1950-luvun lopulla. Hauska havainto, sillä saman reitin kautta kulki myös minun romanssini Marin kanssa seuraavalla vuosikymmenellä, ja naimisissa ollaan vieläkin.

Vietnamin sodan aikaan Pekka lähti rakastettunsa mieliksi sodan vastaiseen mielenosoitukseen. Joukko hajaantui lauhkeasti, kun poliisi pysäytti etenemisen. ”Se oli ensimmäinen ja viimeinen mielenosoitukseni”.

Minäkin olen kerran osoittanut mieltä kadulla. Punapanssarien jyrättyä yli Prahan kevään 1968 annoin Tehtaankadulla ajaessani Anglian äänitorven huutaa niin kauan, kun Neuvostoliiton suurlähetystö näkyi sivuikkunasta. Tuntui hyvältä. Katseella minua seurannutta passipoliisia taisi hymyilyttää.

                                            x                    x                    x

Pekka pohti varusmiesaikanaan ja sen jälkeen sotaväen moraalia ja etiikkaa. Tiesin tämän ennestään, sillä minun tullessani kutsuntaikään Pekka antoi kaverinsa Pentti Linkolan aseetonta palvelusta suosittelevan pamfletin, ja opasti miettimään sellaistakin vaihtoehtoa.

Menin kuitenkin Inttiin, ja turhauduin pahan kerran. Minusta tuli armeijan huonoin vänrikki, mutta Pekka väittää ansainneensa tämän nimikkeen minua ennen. Maanpuolustuksen eettistä arvoa ja turvallisuusmerkitystä aloin ymmärtää vasta päästyäni kunnolla historian opiskelun alkuun.

Pekan muistelmien mielenkiintoisin uusi asia on se, että aseiden moraalia pohtivaan kirjeenvaihtoon osallistui myös isoisämme Sigfrid Sirenius. Tämä pappissukumme grand old man kannusti Pekkaa opiskelemaan uutterasti RUK:ssa.

Sirenius vastusti julkisesti Neuvostoliiton strategisten tavoitteiden tukemista, jota presidentti Urho Kekkonen vaati. Yya-sopimuksen mukainen ”valmius maan länsirajan puolustamisesta merkitsisi pohjoismaisen vapauden ja kulttuurihengen menetystä”.

Tekisi mieli tulkita isoisän linjaus Suomen kylmän sodan jälkeen omaksuman puolustusajattelun etiäiseksi. Nykyisin Sireniuksen kuvaama uhka on tukahdutettu puolustusyhteistyöllä lännen kanssa.

Tulkintayritykseni taitaa olla hutera. Luultavasti Sirenius halusi vastustaa pahaa hyvällä. Tai ei vastustanut ollenkaan. Hän haaveili, että sotilaallinen tyhjiö loi turvallisuutta. Sellainen ajatus nostaa minut isoisäkapinaan. 

Hyökkäystä vastaan puolustautuminen ei ole militarismia. Pahuuden vastustaminen on hyvyyttä, rauhantyötä turvallisuuden puolesta. Pasifisti lupaa etukäteen kääntää toisenkin posken, jos joku lyö. Aseellisen väkivallan käyttöä suunnitteleva saa pasifistilta kutsun hyökätä ja avoimen valtakirjan.   

Pekka liittyi aseista täysin kieltäytynyttä Erik Schülleria tukeneeseen rintamaan. Tasatahtia sen kanssa hän ilmiantoi itsensä yllytyksestä aseista kieltäytymiseen. Se oli silloin rikos.

Pekka joutui raastupaan, ja sai 480 markan sakon. Kaikki tuomiot kumottiin myöhemmin ja presidentti armahti tuomitut. Vähän myöhemmin pasifismin profeetta Schüller alkoi opastaa  vallankumouksellista nuorisoa sotaväkeen opiskelemaan tappamisen taitoa.

Pekka näyttää pohtivan uudella tavalla aatteen kaiken kattavaa viisautta. Ehkä ”historiantutkimuksen kriittisyys ja terve epäily ovat hyviä periaatteita myös poliittiseen ajatteluun.” Olin ilmeisesti jo 1960-luvulla onnistunut tönimään häntä vähän tähän suuntaan kirjeenvaihdossamme, joka virisi Erkki Tuomiojan pamfletista tekemäni kirja-arvostelun jyrkistä ilmauksista.  

Pikakommentti 19.9.2018: Arat virat

Turvallisuuden kannalta arkojen virkojen suojaamiseen ulkopuoliselta vaikutukselta ei tarvita kannanottoa viran hakijan kansallisuuteen. Siihen riittää säädös, joka määrittelee, millaisiin tehtäviin ei voida valita henkilöä, joka on tavalla tai toisella sitoutunut muun valtion kuin Suomen kansallisten ja turvallisuusetujen edistämiseen. Sitten on jokaisen maan oma asia, mitä ne kansalaisiltaan vaativat.  

Pikakommentti 17.9.2018: Sievistelevät presidentit

Presidentti Vladimir sievistelee. Kylähän Venäjällä tiedetään, että rajan takana on suomalaisia, mutta tämä tieto ei vuosikausiin ole estänyt Venäjää toimimasta kuin siellä olisi Nato. Se näkyy Venäjän sotilasdoktriinissa, voimien ryhmityksessä ja sotaharjoitusten virityksissä.

Eivät venäläiset ole sentään niin hidasälyisiä, että reagoisivat Suomen omaksumaan puolustuspolitiikkaan vasta sitten kun Montenegrokin on antanut Suomelle turvatakuun. Juuri tämän takia Suomen liittyminen Natoon ei itse asiassa ole kovin iso asia Venäjälle. Se ei muuttaisi Venäjän poliittisella tai sotilaallisella peruskartalla yhdenkään palikan asentoa siitä, asennosta, jossa ne ovat olleet jo vuosikaudet.  

Mutta niin sievistelee myös presidentti Sauli Niinistö. Hän puhui presidenttiehdokkaana paljon selvemmin kuin Frankfurter Allgemeine Zeitungille antamassaan haastattelussa.

 Hän sanoi MTV3:n ehdokastentissä 14.12.2017: ”… maailma muuttuu, ja tarve mahdollisesti jättää jäsenhakemus voi ilmetä”.  Niinistö yksilöi kaksi tilannetta, joissa hän harkitsisi tosimielessä Nato-jäsenyyttä. Ensimmäinen niistä oli Ruotsin liittyminen Natoon. Toinen olisi se, jos venäläiset alkavat nähdä Suomen samanlaisina vihollisina kuin Naton. Silloin ”olemme menettäneet mahdollisuuden pysyä kriisien ulkopuolella, ja silloin ei ole mitään hävittävää. Silloin sitä (Nato-jäsenyttä) on vakavasti harkittava.” (Helsingin Sanomat 4.1.2018, sivu A11) Sellainen tilanne on vallinnut jo vuosikaudet.

Kolumni 6.9.2018: LOGIIKAN TORKAHDUS

Etelä-Suomen Sanomat 6.9.2018

On hyvät perusteet ihmetellä, miksi Suomen pitäisi auttaa Ranskaa kummallisessa ja Suomen kannalta kaukaisessa Afrikassa. On yhtä hyvät perusteet kysyä, miksi Ranskan pitäisi auttaa Suomea, joka on Ranskasta katsoen melkein yhtä kaukainen ja kummallinen maankolkka kuin Afrikka Suomelle. Molempiin kysymyksiin on sama vastaus. Jos haluaa tulla autetuksi, kannattaa auttaa.

Presidentti Emmanuel Macroin puolustusaloite ei ole ihan niin yksiviivainen kuin tuolla perusteella voisi näyttää. Kuulostaa tietysti hyvältä, kun joku lupaa reagoida, jos Suomi joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Se taitaa kuitenkin merkitä jotakin todellista vasta sitten, jos EU:n ja Naton yhteiset pyrkimykset asevoimien rajaliikenteen helpottamiseksi joskus alkavat käytännön tasolla toteutua Tämä Ase-Schenegiksi sanottu monikansallinen rajabyrokratian mullistus on kaikesta päätellen erittäin pitkässä kelkassa. 

                                            

x                    x                    x

Mutta diplomaattisen dokumenttitaiteilun kannalta Macronin puheessa on ruutia. Unionin monenkeskiseksi turvatakuulausumaksi sanottu Lissabonin sopimuksen kohta 42/7 velvoittaa kaikki unionin jäsenet auttamaan, jos joku niistä joutuu hyökkäyksen uhriksi. Siihen lisätty ”tiettyjä jäsenmaita” koskeva lisuke vetää kuitenkin tämän turvatakuun pois Natoon kuulumattomilta unionimailta. Suomi on siinä porukassa.

Macronin sitoumus asettua tukemaan Suomea herättää sellaisen vaikutelman, että Ranska ei hyväksyisi ”tiettyjä jäsenmaita” koskevaa 42/7-kohdan varaumaa, joka on sekä epäjohdonmukainen että turvallisuuspoliittisesti tyhmä. Se on ristiriidassa tuossa artiklassa olevien muiden lauseiden kanssa. Ja se rikkoo unionin yhtenäisyyden. Solidaarisuusjulistus on uskottava vain, jos se koskee kaikkia julistuksen antajia.

Macronin aloite osoittaa Ranskan valmiutta kurkottaa auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Naton ulkopuolista unionimaata yli Nato-maiden. Se pakottaa muut Nato-maat arvioimaan, mitä ne tekisivät, jos Macronin kuvaama tilanne syntyisi.  Voisivatko ne jäädä passiivisesti tuijottamaan 42/7-kohdan lisälauseketta ”tietyistä jäsenmaista”, artiklan muusta sisällöstä piittaamatta.  

Muutamat merkittävät Nato-maat ovat tehneet Suomen kanssa puolustusharjoittelua koskevia yhteistyösopimuksia Ne tulevat melko lähelle Suomen auttamista kriisitilanteessa, mutta eivät sido ketään mihinkään. Ne antavat vain mahdollisuuden toimia, jos niin halutaan. Se ei ole turvatakuu.

On turha kuvitella, että mikään mahti maailmassa saisi Euroopan unionin terästämään Lissabonin sopimuksen 42. artiklan sanamuotoa unionin yhtenäisyyttä korostavaan suuntaan. Mutta se voisi ehkä olla mahdollista, että Nato-maat alkaisivat vähin äänin ohittaa ”tiettyjä jäsenmaita” koskevan lausuman niin, että unionin jäsenyys luo käytännössä turvatakuun myös Naton ulkopuolisille unionimaille.

Se olisi Naton kannalta johdonmukaista. Lännen puolustusliitolle ei ole edullista, jos se joutuu kädet selän takana seuraamaan ulkorajojensa etumaastossa olevan unionin jäsenvaltion alueen joutumista Naton jäsenten turvallisuutta uhkaavan voiman haltuun. Sellainen ei sovi Naton toiminta-ajatukseen. Sen tehtävä on varmistaa jäsenmaiden turvallisuus.

Taitaa olla niin, että Lissabonin sopimuksen kohdan 42/7 sanamuotoa viimeisteltäessä syksyllä 2003 Nato-maiden neuvottelijoiden looginen vireystila on repsahtanut samalla tavalla kuin kävi Suomen edustajille. He eivät ymmärtäneet, mitä paperille kirjotettu byrokraattinen tärkeily ”tietyistä jäsenmaista” tarkoittaa sotilaalliseksi kehittyvässä kriisitilanteessa. Se heikentää puolustusliiton mahdollisuuksia puolustautua ja rikkoo unionin yhtenäisyyden.

 

Pikakommentti 1.9.2018: Harkimo

Jos Venäjän presidentin lähipiiri rahoittaa suomalaisen kansanedustajan liiketoiminnan tappiot, tällainen kansanedustaja on kävelevä turvallisuusuhka Suomen Eduskunnalle.Ja hänen perustaansa poliittinen liike on häpeäksi vapaalle kansalaistoiminnalle.

Pikakommentti 26.8.2018: Ranskan rusinat

Ranskan tarjoama puolustusyhteistyö olisi hieno lisä Suomen rakentamaan kahdenvälisten yhteistyösopimusten verkkoon. Sitä tarvitaan, koska Suomi ei salli itselleen kaikkein yksinkertaisinta ja kattavinta puolustusyhteistyötä, joka on Nato.

Mutta on turha kuvitella, että Ranska takaa Suomelle jotakin, jos Suomi ei anna sille mitään. Missään ei ole sellaista rusinapullaa, jonka leipuri jakaisi kaikki herkut parhaiden palojen poimijalle, eikä saisi itse mitään.

Kolumni 23.8.2018: NATO-VIHAN TAHATON KOMIIKKA

Etelä-Suomen Sanomat 23.8.2018

Tuvallisuuspoliittisen elämäntuskan valtaan joutuneilla ihmisillä tuntuu olevan tarve vahvistaa muutenkin jo valmiita Nato-käsityksiään lietsomalla kauhuaan toinen toistaan hirveämmillä fantasioilla. Esimerkkinä siitä olkoon arvokkaan laatulehden keskustelupalstalle luiskahtanut erään kauppaneuvoksen purkaus (Kanava 5/2018, ss. 59-60). Hänen rehevien kielikuviensa lennokkain sommitelma kertoo, miten ”Naton jäsenenä joutuisimme ehkä seuraavaksi Etelä-Kiinan merelle yhdessä muiden Nato-maiden kanssa”.

Nato-jäsenyyttä vastustavien valtavirta käyttää melko usein tätä tyylilajia. Se noudattaa klassisen propagandan ikiaikaista perussääntöä. Kun kerran valehdellaan, niin valehdellaan sitten kunnolla, niin että siinä menossa lehmätkin oppivat lentämään. Ja surkeinta taitaa olla, että sananvapauden tästä ulottuvuudesta nautiskelevat eivät huomaa tärkeilevän intonsa kehittämää tahatonta komiikkaa.

Ei ole kohtuutonta ajatella, että Naton kommentoinnista kiinnostuneet ihmiset voisivat ryhtyä tähän ponnistukseen selvittämällä itselleen edes alkeita siitä asiasta, josta haluavat julistaa totuuden sanomaa. Sen voi aloittaa vaikka puolustusliitto Naton perustajavaltioiden 1949 solmimasta Pohjois-Atlantin sopimuksesta. Jos sen parin painosivun mittainen tekstimassa uuvuttaa, jo pelkästään viidennen artiklan lukeminen auttaa alkuun. Sen pituus on kymmenkunta riviä. Siitä alkava polku ei johda Etelä-Kiinan merelle.  

                                            x                    x                    x

Vihapuhe Natosta huipentuu silloin tällöin uljaaseen neuvoon noudattaa Suomenlinnan Kuninkaanportin kivimuuriin hakattua lausahdusta, joka kehottaa seisomaan omalla pohjalla ja varottaa luottamasta vieraan apuun. Tämän tekopyhän röyhistelyn kytkentä Naton on muutamia kertoja ajautunut lehtien mielipidesivuille.

Luulisi sentään useimpien toimittajien joskus lukeneen tai muuten kuulleen tämän mahtailun hirtehisestä taustasta. Ruotsin säädyt rakensivat 1700-luvun puolivälissä Sveaborg-nimisen linnoituksen Suomen rannikolle, ja rahoittivat sen Ranskasta lahjuksina saamillaan kultatynnyreillä. Mutta Nato-vihan julistajien ei tarvitse välittää historiasta.

Nato-keskustelun pyöritys on imaissut poliitikot ja toimittajat sellaiseen kiihkoiluun sananvapaudella, että se alkaa haitata järjenjuoksua. Siinä hurskauden harjoituksessa tasa-arvo tarkoittaa, että kaikki mielipiteet ovat yhtä hyviä ja sananvapaus sitä, että jokainen mielipide pitää julkaista. Mielipiteen suhde tiedossa oleviin asioihin ei merkitse mitään.

Median valtaosan toimitusmoraaliin kuuluu, että tekstien julkaisukelpoisuuteen vaikuttaa myös niiden taustan totuusarvo. Jokainen itseään kunnioittava päätoimittaja palautta uudelleen harkittavaksi sellaisen toimituksensa tuottaman tekstin, jonka asiapohja ei kestä järkiperäistä arviota.

Lehdistön vapauteen kuuluu myös oikeus olla julkaisematta sille tarjottua turvallisuuspoliittista hölynpölyä. Joku tolkku pitää olla myös mielipidesivujen kirjoituksissa. Tekstien julkaisukelpoisuuden punnintaan riittää tavallisesti arkijärki. Useimpien lehtien toimituksissa on myös turvallisuusasioiden osaajia, joiden konsultointi voisi parantaa mielipidesivujen tiedon tasoa.  

Julkisuuteen ajautuvat turvallisuuspoliittiset ylilyönnit ovat ilmeisesti useimmiten vain harmitonta itsetehostusta, mutta joskus silkka lapsellisuuskin voi saada karun ulottuvuuden. Nato-vihan hurmokseen itsensä kiihottaneet yksinkertaiset sielut tarjoavat mehevää materiaalia erilaisille hämärän rengeille. Venäjän trolliyhteisö käyttää neuvostokulttuurista ammentamiensa oppien mukaisesti hyödyllisten idioottien tuotoksia edistämään työnantajansa aikeiden toteutusta.

Pikakommentti 22.8.2018: Pieni muutos

Luulin huomanneeni hyvin pienen, mutta ehkä mielenkiintoisen liikahduksen tänään (22.8.2018) Yle Radio 1:n Ykkösaamussa. Ennen uutisia toimittaja esitteli Katri Pynnönniemen Aleksanteri-instituutin apulaisprofessoriksi. Uutisten jälkeen tituleeraus oli Helsingin yliopiston ja Maanpuolustuskorkeakoulun apulaisprofessori. En tiedä, oliko tämä niin saottu itseoikaisu vai perustuiko toimitukselle esitettyyn toivomukseen. Mutta ainakin Pynnönniemen esiintyminen poikkesi merkittävästi siltä linjalta, jota perinteisesti olemme joutuneet kuulemaan Aleksanteri-instituutin suunnasta.   

Artikkeli 10.8.2018: HISTORIA AIKA JA MAANTIEDE

Tänään (10.8.2018) ilmestyneessä Kanavan numerossa on juttuni Max Jakobsonin tavasta tehdä tietokirjallisuutta historiasta. Se oli alun perin Jakobsonin kotikirjastoa käsittelevän kirjan julkistustilaisuudessa pitämäni puhe. Julkaisin täällä pienen pätkän siitä maistiaisiksi 13.6.2018, nyt Kanavassa on koko juttu:

Jukka Tarkka
HISTORIA, AIKA JA MAANTIEDE
Max Jakobsonin elämäntyön kantavana teemana on ollut murtaa myytti suomalisuuden irrallisuudesta ja eristyneisyydestä

Kolme vuosikymmentä sitten näin Lontoossa yhdysvaltalaisen kirjailija Lee Blessingin näytelmän Walk in the Woods. Se on loistelias historianfilosofinen aivovoimistelu, joka sijoittuu euro-ohjusneuvottelujen alkuvaiheisiin 1980-luvun alussa. Keskimatkan ohjuksista luopumisen ratkaisumalli löytyi supervaltojen huippuneuvottelijoiden kävelyillä Geneven lähimetsissä.  

Tätä intellektuellien välistä hengen mittelöä taustanaan käyttävässä näytelmässä ovat vastakkain Neuvostoliiton neuvotteluvaltuuskunnan johtaja, jonka esikuva oli Juli Kvitsinski ja Yhdysvaltain valtuuskunnan johtaja, joka oli toisinto Paul H. Nitzen hahmosta, molemmat nyt jo unohdettuja, mutta tuon ajan uutisotsikkojen suuria nimiä.

Heidän tiukkatahtisessa sanailussaan Puolan kohtalosta Neuvostoliiton edustaja pamautti äkkiä, että historia on ajassa tapahtuvaa maantiedettä: History is geography in time. Jostakin syystä tämä ajatustiivistymä jäi elämään mielessäni. Kun seuraavan kerran tapasimme Max Jakobsonin kanssa, kerroin hänelle teatterielämyksestäni ja tajuntaani jämähtäneestä huippurepliikistä.

Hänkin oli tietysti nähnyt näytelmän, ja kehui sitä kovasti, mutta ei muistanut minua ihastuttanutta repliikkiä. Hän taisi vähän ihmetellä innostustani, olihan aseriisunnassa ja kaikissa muissakin kansainvälisissä tilanteissa sentään paljon muutakin kuin aikaa ja maantiedettä.

Jakobson kehitti työkalun, joka avasi suomalaisteen psykologisen takalukon

 Tämä elämänsattumus palautui mieleen paljon myöhemmin, kun yritin etsiä Jakobsonin kirjallisen tuotannon salaisuutta. Miten hän pystyi tavoittamaan tavaramerkikseen kehittyneen oivaltamisen ja ymmärtämisen tason, vaikka joutui tavallisesti tyytymään materiaaliin, jossa oli ensi käden lähteitä huomattavan vähän? Usein hän kirjoitti aivan äskeisestä tai peräti oman aikansa asioista, jotka olivat vasta muuttumassa päivittäisistä uutisista historiaksi.

Äärimmillään tämä ilmiö oli Jakobsonin läpimurtokirjassa Diplomaattien talvisota, joka ilmestyi 1950-luvun puolivälissä. Hän kirjoitti sen varsin niukasta aineistosta vähän toistakymmentä vuotta kuvaamiensa tapausten jälkeen. Silti hän pystyi luomaan kuvan, joka useimpia yksityiskohtia myöten on edelleen käypää perustietoa talvisodasta.

Tällaisen luovan hengen kvanttihypyn selityksen täytyy olla siinä, että hän on täydentänyt kovaan faktapohjaan jäävät aukot sijoittamalla käytettävissä olevat harvat tiedot aikaan ja maantieteeseen, kuten ydinaseriisunnan neuvottelijat metsäkävelyllä. Se, mitä lähteiden perusteella ei voi tietää, täytyy päätellä sen perusteella, mitä olosuhteista näkyy. Tämä on Jakobsonin kirjoittamisen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen ydin. 

Näin Jakobson kehitti henkisen työkalun, joka aukaisi suomalaisten kansanpsykologisen takalukon. Hän tarjosi menneisyydestä ahdistuneille mahdollisuuden vapautua sykkyrästä, joka synkisti suomalaisten näkemystä omasta historiastaan ja maantieteestään. Tämä viritys ei ahdistanut pelkästään talvisodan jättämää historiallista muistijälkeä vaan myös koko toisen maailmansodan jälkeisen geopolitiikan tulkintaa.  

Talvisota-kirja mursi myytin suomalaisuuden irrallisuudesta

Suomalaisten itsekeskeinen historiannäkemys perustuu synkeään tuntuun siitä, että meidät on pysyvästi sidottu elämään Venäjä-Neuvostoliiton portinpielessä ja kohtalonamme on alistua tai ainakin sopeutua naapurin isännän oikkuihin.

Talvisota-kirjassaan Jakobson mursi ensimmäistä kertaa myytin suomalaisuuden irrallisuudesta ja eristyneisyydestä. Tämän myytin kaataminen on koko hänen tuotantonsa ja yhteiskunnallisen vaikuttamisensa kantava teema.

Jakobson osoitti, että Neuvostoliitto ei koskaan ollut kahden kesken Suomen kanssa, eikä siis Suomi koskaan yksin Neuvostoliiton kanssa. Talvisodan jokaisen esivaiheen edellä ja taustalla oli Saksan uhkaava liikahdus tai länsivaltojen heikkoutta osoittava myönnytys Hitlerille. Aste asteelta ne kasvattivat sodan vaaraa ja saivat Stalinin puolustautumaan tavalla, joka suomalaisten kokemusmaailmassa oli törkeä hyökkäys.

Sama vaikutuksen ja vastavaikutuksen vuoropuhelu paljastuu Jakobsonin myöhemmässä tuotannossa ennen kaikkea kylmän sodan kaikkein kylmimmän vaiheen, 1970-luvun kuvauksessa. Valtansa huippukautta elänyt Neuvostoliitto kiristi otettaan Suomeen, mutta ei Suomen takia vaan sen takia, mitä supervallan pyrkimyksille ja eduille oli muualla tapahtumassa.

Se oli Suomelle synkeä uhka, mutta neuvostojohdolle machiavelliläisen ruhtinaan arkipäivää. Jakobson osoitti ensin talvisotaa arvioineessa kirjassaan ja sitten muussakin tuotannossaan, että neuvostojohdon toiminta oli yleensä loogista, vaikka se kohteli Suomea kaltoin ja johti sen muutamia kertoja kuoleman laakson porteille.  Jos tuntee hirttosilmukan kaulassaan, tieto pyövelin toiminnan johdonmukaisuudesta ei paljon lohduta.

Jakobsonin koko tuotanto kantaa viestiä siitä, että vaikka kohtalo tuntuisi kuinka kovalta, sen taustalla olevat syyt ja perusteet pitää selvittää ja ymmärtää, sillä muuten ei voi yrittää vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Ja hän osoittaa myös, että yritetty on vallan vimmatusti, ja menestyttykin kohtalaisesti, usein hyvän onnen avustuksella. Onni ei suosi, ellei itse yritä mitään.

Historia muuttuu ymmärrettäväksi, kun se personoidaan

Irrallisuuden ja yksinäisyyden myytin murskaaminen saa Jakobsonin Diplomaattien talvisota-kirjan jälkeisessä tuotannossa rinnalleen toisen kantavan rakenteen, joka on pikemminkin lukijaa palveleva tyylikeino kuin historiallinen idea.

Jakobson sijoittaa tekstiin väläyksiä kohtaamistaan ihmisistä, tai omista elämänvaiheistaan.  Hän avaa sivupolkuja, jotka yllättävillä ja kummallisilla tavoilla liittyvät hänen kuvaamiinsa historian kuvioihin. Hän opastaa lukijansa ymmärtämään historiaa personoimalla sen.

Tämä avasi valtiokeskeiselle tilannearviolle elävän ihmisnäkökulman. Se tarjosi Jakobsonille mahdollisuuden selostaa juutalaisen yhteisön elämää Suomessa ja Euroopassa. Siihen punoutui myös muutama ajankuvauksen helmi hänen perheensä historiasta.

Hän kuvaa vanhempiensa rakkaustarinan, joka oli sotien välisenä aikana suurta huomiota herättäneen avainromaanin kehyskertomus. Sen ytimenä oli juutalaisessa ja luterilaisessa  yhteisöissä varttuneiden puolisojen muodostama perhe. Kirjan tekijä oli Max Jakobsonin äidin, Helmi Jakobsonin ystävä Ester Ståhlberg, joka taas oli naimisissa presidentti K. J. Ståhlbergin kanssa.

Jakobson kertoo, miten ratkaisevaan asemaan hänen isänsä joutui jatkosodan aikana, kun oli kysymys siitä, pystyisikö hallitus ryhdistäytymään riittävän nopeasti estääkseen juutalaisten pakolaisten luovuttamisen Saksaa. 

Jakobson tapasi 1950-luvulla kalifornialaisessa tutkimuslaitoksessa erään Aleksandr Kerenskin, ja pian ilmeni, että tämä oli juuri se Kerenski, joka oli Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministeri 1917. Suomalaisen renkutuksen mukaan juuri hän yritti leipoa suuren taikinan, jonka jauhona oli Puola, hiivana Viro, sokerina Ukraina ja suolana Suomi. Kuuluisa kertosäe kuittaa tämän aikomuksen: ”ai ai Kerenski, turha on sun toiveesi, Suomi on jo vapaa maa ryssän vallasta”.

Paasikivi tuntuu olevan Jakobsonin hengenmaailman sankari

Jakobsonin historiankäsitys on vapaan hengen lentoa avarin kaartein, mutta kiinnittyy persoonallisuuksiin. J. K. Paasikivi tuntuu olevan Jakobsonin hengenmaailman sankari. Varmaankin siksi, että Paasikivi pystyi säilyttämään linjansa, vaikka pitkän elämänsä aikana oli niin monessa mukana.

Aina kun Euroopan tilanne muuttui, muuttui myös Paasikiven linja. Se ei ollut kiveen hakattu laintaulu, mutta ei myöskään ajopuun poukkoilua vaan tilannetietoista reaalipolitiikkaa, aikaa ja maantiedettä.

Jakobson ei ollut tavanomaisen totuuden johdateltavissa. Hän hyväksyi vain varauksin sen yleisen ajatuksen, että 1940-luvun loppupuolella elettiin vaaran vuosia. Vaaroja kyllä oli, mutta niitä aiheutti myös kansallinen kypsymättömyys eikä pelkästään idän uhka.

Vielä Josif Stalinin diktatuurin loppuaikoja pahempaa koettiin kylmän sodan aikana, kun ystävyys Neuvostoliiton kanssa kukoisti lämpimillään. Suomettumisen jälkilämpö taitaa hehkua vieläkin. Moni tuntuu edelleen ajattelevan, että kaunis käytös rumasti käyttäytyvää kohtaan luo turvallisuutta.  

Jakobsonin viileän hallittu historiantulkinta osoitti, että Stalinin sodan jälkeinen ulkopolitiikka oli sommiteltu johdonmukaisen varovaiseksi. Tämä huolellinen laskelmointi ulottui Stalinin perintönä koko kylmän sodan ajalle. Jakobson osoitti tämän erittelemällä Neuvostoliiton toimia ja niiden taustatekijöitä, siis sijoittamalla käytettävissä olevat tiedot aikaan ja maantieteeseen. 

Suomalaisten henkinen ja diplomaattinen puolustusstrategia rakentui samanlaisesta järkiperäisestä varovaisuudesta kuin Stalinin perintöä kantaneen supervallan yritys alistaa pikkunaapuri ystävyyden syleilyllä.

Kekkonen ei ole sankari, mutta ansaitsee kunnioituksen

Urho Kekkosen hahmo hallitsee kylmän sodan kokeneiden sieluissa avautuvaa valtiollista hengenmaisemaa. Jakobsonin näkökulma Kekkoseen on sillä tavalla erikoinen, että hän oli presidentin kanssa samalla näyttämöllä, tavallisesti kulisseissa, mutta joskus myös keskinäyttämöllä.

Jakobsonin kekkossuhde on jännittävästi kaksijakoinen. Toisaalta hän tulee kirjoittaessaan niin lähelle Kekkosta, että katselee suoraan presidentin poliittisen sielun syövereihin. Toisaalta hän havainnoi etäältä ja huomioi kylmästi. Ristivalosta syntyy jännite, mutta piirtyy myös terävä kuva.

Kekkonen ei ole Jakobsonille varsinainen historian sankari. Hän ei saa täysiä tyylipisteitä, eikä poliittisen moraalin kannalta kovin arvostavia mainintoja. Silti Jakobsonin asenteessa aistii älyllisen kunnioituksen Kekkosta kohtaan. 

Kylmän sodan aikana Jakobson oli sillä tavalla poikkeusilmiö, että myös Kekkosen voiman päivinä hän piti etäisyyttä presidenttiin. Silloisessa alamaisilmastossa tällaisen asenteen ajateltiin osoittavan kaunaa presidenttiä kohtaan, ja se taas tarkoitti neuvostovihamielisyyttä. Kylmän sodan aikana tällainen kaksoisrooli oli vaaran merkki ja johti usein yhteiskunnallisen toimikelpoisuuden menetykseen.

Jakobson oli poikkeus tästä säännöstä. Hän oli kiinnostava ja näkyvä hahmo juuri siksi, että hän uskalsi ajatella itse ja puhua ääneen. Hän oli toisille salaa ihailtu yksinäinen ratsastaja, toisille rakas vihollinen.

Hengen voima haittasi Kremlin pyrkimyksiä

Jakobsonin osoittama henkinen voima haittasi Neuvostoliiton pyrkimystä ohjastaa tai kulissien takana peräti hallita Suomea. Siksi Kreml antoi tuomionsa pasuunan kaikua Jakobsonille, ja siksi myös Suomen kommunistit pitivät häntä neuvostovastaisuuden apostolina. 

Helppoon liturgiaan tyytyneet keskustalaiset ja kokoomuslaiset sekä uutta ulkopolitiikkaa vaatineet sosiaalidemokraatit pitivät Jakobsonia turvallisuuspoliittisena riskinä. Näiden syytösten perusteluksi riitti se, että Neuvostoliitto ja vähemmistökommunistit korottivat hänet vihansa kulttihahmoksi.

Jakobsonin yhteiskunnallisen vaikuttamisen mestaruus oli siinä, että hän pystyi vastaamaan fanaattisiin hyökkäyksiin erittelyllä, joka ei ollut vastahyökkäys mutta vaikutti suoraan hyökkääjän henkisiin lähtöasemiin.

Jakobsonin yhteiskunnallinen toiminta oli tyylillisesti ainut lajiaan. Hän pohti historiaa ottamalla kimmokkeita omista elämänvaiheistaan, mutta ei kirjoittanut tutkimusta eikä omaelämäkertaa. Hän piirtää kuvaa siitä, miten maailman muutos ja yhteiskunnan uudet rakenteet vaikuttavat Suomeen, mutta myös siitä, miten Suomen muutos on vaikuttanut häneen ja hän Suomeen.

Jakobson kantoi kylmän sodan aikana älyllisen länsimaisuuden lippua ympäristössä, joka oli henkisesti rähmällään, jos ei aina Neuvostoliiton edessä niin Kekkosen jalkojen juuressa kuitenkin. Hän torjui ulkopolitiikan hyväuskoisen myöntyvyyden, mutta ei sen reaalipoliittisia perusteita. Hän edusti dynaamisesti tilannemuutoksia havainnoivaa ja vireästi liikkuvaa näkemystä. Se oli äärimmäinen vastakohta suomettuneen ajan liturgiselle yksimielisyydelle.

Jakobsonin teksti tempaa mukaan hänen ajatusprosessiinsa

Jakobsonin tapa kuvata suomalaista identiteettiä oli anglosaksisesti viileä, mutta lämpimästi kansallinen, arkisesti isänmaallinen, muttei koskaan pateettinen. Jakobson sovelsi nykyaikaan samaa henkisen liikkuvuuden ja rauhallisen järkiperäisyyden periaatetta, jolla hän tulkitsee historiaa. Tunteet ja tuntemukset saavat uutta sisältöä, kun ne sijoitetaan aikaan ja maantieteeseen. 

Jakobson tuntuu nautiskelleen huomatessaan kokonaisuudet jo ennen kuin palapelin kaikki osat ovat kohdallaan tai edes näkyvissä.  Hän käytti päivittäisissä poliittisissa tilanteissa Occamin partaveitseksi sanottua tieteenfilosofian periaatetta. Selityksen täytyy olla yksinkertainen.

Jakobsonille tyypilliset verbaaliset ajatustiivistymät alkavat usein näyttää niin itsestään selviltä, että lukija luulee keksineensä ne itse.  Kysymys on kuitenkin palapelistä, jonka Jakobson on rakentanut valmiiksi, vaikka sen kaikkia osia ei vielä tunneta.  

Tietokirjallisen mestarin tunnistaa siitä, että hänen tekstinsä pystyy tempaamaan lukijan mukaan tekijän ajatusprosessiin ja samaistumaan sen aktiiviseksi osapuoleksi. Tuntuu siltä, että Max Jakobson nautti, kun huomasi lukijankin nauttivan tästä prosessista.

.   

Kolumni 9.8.2018: BREXIT?

Etelä-Suomen Sanomat 9.8.2018

Brittien neuvottelut EU-erosta eivät tähän mennessä ole tuottaneet muuta kuin uusia havaintoja siitä, mitä kaikkia etuja EU-jäsenyydestä on ollut. Siis sen, mitä Kaikkea Britannia menettäisi, jos se toteuttaisi kansaäänestyksessä huitaistun mielipiteen.

Jotkin talouden toimialat ja yritykset ovat ennakoineet ehkä tulevan tilanteen siirtämällä toimintojaan ja hallintoaan suojaan brexit-haitoilta. Britannian yhteiskuntarakenne kärsii näiden ennakoivien liikkeiden seurauksista myös siinä tapauksessa, että brexit jostakin syystä peruuntuisi.

Britannian hallitus esiintyy kuin se ihan oikeasti haluaisi erota EU:sta mutta ankarassa neuvottelupaineessa asettaa tavoitteensa suunnilleen Norjan mallin tasolle. Silloin se olisi muodollisesti unionin ulkopuolella, mutta toimisi sen säädösten mukaan, vaikka ei pystyisi vaikuttamaan niiden sisältöön. Tämä pehmeäksi sanottu brexitin muunnos on lehmänkäännös vertaansa vailla.

Siinä tilanteessa Britannia kävisi teollisuus- ja maataloustuotteiden vapaakauppaa unionimaiden kanssa myös sen jälkeen, kun se on irtautunut nykyisestä vapaakauppa-alueesta. Britannia olisi edelleen mukana unionin keskeisissä toimissa, ja vaikenisi niistä unioniasioista, joita se ei hyväksy. Kaiken kukkuraksi britit sanovat eroavansa EU:sta, mutta eivät hyväksy sitä, että silloin brexit-Britannian ja EU-Irlannin välille syntyy unionin ulkoraja, jota hallinnoidaan kuten muitakin rajoja.   

Britannian ja unionin tähän asti käymien neuvottelujen tuotos osoittaa, että Britannian neuvotteluissa esittämä pehmeä brexit ei ole se brexit, jota äänestäjien niukka enemmistö väitti kannattavansa.

Ennen kansanäänestystä unionisuhteen purkaminen esitettiin kuin se olisi noottienvaihdolla toteutettava ilmoitusasia. Britannian EU-eroa vaatineiden vaalikampanjan perusväitteet bisneksen, rahavirtojen, ulkomaankaupan, liikenteen, ja muuttoliikkeen täyskäännöksistä osoitettiin jo silloin vääräksi tiedoksi. Nyt useimmat näistä väitteistä ja uskotteluista ovat varmistuneet emävalheiksi.

                                            x                    x                    x

Britannian ero Euroopan unionista millään edes suurin piirtein järkevällä tavalla ei näytä mahdolliselta. Hallituksen ajama pehmeä brexit olisi itse asiassa exit-brexit, ero unionista eroamisesta. Toinen vaihtoehto olisi peruspopulistien vaatimus syöksyä ulos unionista ilman mitään sopimusta, ja se johtaisi täyteen kaaokseen.  

Britannian hallitus on ajautunut niin ahtaaseen nurkkaan, että se ei voi liikahtaakaan. Parlamentti on sulkenut itsensä ulos lopullisesta brexit-ratkaisusta. Ainoa ulospääsytie kulkee uuden kansanäänestyksen kautta. Se voisi korjata äänestäjien enemmistön tekemän virheen, muuttaa brexitin exit-brexitiksi.

Vaikka uusi kansanäänestys peruisi edellisen äänestyksen tuloksen, se ei palauttaisi elämää toukokuussa 2016 vallinneeseen asetelmaan. Niin paljon vettä on virrannut paitsi Thamesissa myös Reinissä ja Tonavassa.

Kahden vuoden vääntö onnettoman kansanäänestystuloksen toteuttamiseksi on jättänyt Britannian poliittisen järjestelmään pysyvän vamman. Parlamentarismin kotimaan parlamentarismi on lamautunut. Brexitin tuloon ennakolta varautumisen Britanniaan jättämät jäljet ovat ja pysyvät, vaikka brexitiä ei tulisi.

Britannian hallituksella ei ole muuta mahdollisuutta kuin alistua kaikkeen siihen, mihin unionin neuvottelijat ehkä sittenkin suostuvat, ja sanoa lopputulosta brexitiksi. Vapaakauppa jatkuisi lähes ennallaan, unionin säädösten pääosat ohjaisivat edelleen brittien elämää, ja raja railona aukeaisi Brexit-Britannian ja EU-Irlannin välille. Pehmo-brexitissä elävä Britannia ei olisi enää Iso-Britannia.