JÄRJESTÖVALTA EI OLE IKUISUUSASIA

Etelä-Suomen Sanomat 24.7.2020

On mielenkiinoista seurata ammattiyhdistysliikkeen suhtatumista siihen itsestään selvään ajatukseen, että ansiosidonnaisen työttömyysvakuutuksen maksujen suorittajalla on oikeus rahoittamiinsa työttömyyskorvauksiin.

AY-liike on olevinaan sitä mieltä, että riippumattomaan kassaan liittyminen merkitsee tukea työmarkkinajärjestöille, vaikka sehän on irtiotto. Tämä osoittaa ammatillisten järjestöjen hätää. Niiden kiven hakatuksi oletettu asema on rapautumassa olemattomiin.

Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi viime vuonna aikasarjan palkansaajien järjestäytymisasteen kehityksestä parin vuosikymmenen aikana. Siinä verrataan ammattiliittojen edunvalvonnan piirissä olevien jäsenten määrää palkansaajien ja työttömien määrään. Näin laskettu vuoden 2017 järjestäytymisaste oli 59,4 prosenttia. Parikymmentä vuotta aikaisemmin se oli 78 prosentin tasolla.

x x x

Ammattiyhdistysliike on vaikuttanut Suomen historiaan komeasti. Sillä oli ratkaiseva osuus, kun länsimainen demokratia esti neuvostokommunismin toteutuksen Suomessa. Tai kun sosiaalipolitiikan perusrakenteet luotiin vähän ennen kuin niihin oli oikeastaan varaa. Nämä saavutukset tukivat merkittävästi Suomen ihmeellistä selviämistä sodan ahdistavasta jälkitilasta.

Työväenliikkeellä oli niissä tilanteissa järjestövoimaa. Jälkikäteen on pakko myöntää, että se käytti sitä viisaasti, vaikka tyylipisteitä tuli joissakin tilanteissa melko niukasti. Tämä pääpiirteissään loistava menneisyys ei kuitenkaan varmista järjestökoneen valta-asemaa ikuisuuksiin asti.

On lähinnä säälittävää, että liitot yrittävät silotella jäsenkadosta julkisivuunsa syntyneitä lommoja järjestökentän ulkopuolelle syntyneiden työttömyyskassojen hyvällä maineella. Niillä ei ole muuta tekemistä ay-liikkeen kanssa kuin perinteisen järjestökentän suuntaan osoitettu kohtelias etäisyys.

Nyt leimahtanut keskustelu järjestötaktista ja yhteiskuntapoliittisista periaatteista on paljastanut myös riippumattomien kassojen valuvian. Niiden hallinnoiman luovuttamattoman yleisperiaatteen toteutus ei ole järjestöasia.

Totta ihmeessä eläkemaksun suorittajalle kuuluu oikeus nauttia eläketapahtuman luomassa tilanteessa eläkettä, jonka rahoitukseen hän on osallistunut. Tällaisen yhteiskunnallisen perälautavakuutuksen hallinnointi kuluu niin luontaisesti Kansaneläkelaitolle, että sen toteutus järjestökentässä on lähinnä kummallista.

Myös käytännön tasolla on vaikea nähdä, mihin siinä tarvitaan erillistä kassaa. Kelassa on jo valmiina tällaisten asioiden hoitamiseen tarvittava, parlamentaarisessa valvonnassa toimiva koneisto ja kokemus.

Keskustelussa eri vaihtoehtojen kustannuksista esitetyt arviot tuntuvat osoittavat Kelan kilpailukykyä nykyisiin riippumattomiin kassoihin verrattuna.

Ansiosidonnainen työttömyysvakuutus on rakennettava nykytodellisuuden eikä ammattiyhdistysliikkeen komean historian perusteella.

2Kari Kostiainen ja Kalevi Koskela

ASEKAUPPA ON ARVOVALTARISKI

Etelä-Suomen Sanomat 9.7.2020

Kansainvälisen politiikan harrastajat joutuivat vähän aikaa nikottelemaan, kun muutamia vuosia sitten ilmeni, että Naton tärkeimpiin jäsenmaihin kuuluva Turkki ostaa Venäjältä sen aseteknologian huippua edustavan S-400-ohjustorjuntajärjestelmän. Vuosi sitten sen ensimmäiset osat rahdattiin uudelle ylpeälle omistajalle.

Yhdysvallat luimisteli alun perin Turkille tällaisesta yli aisan potkimisesta, mutta se ei pysty komentamaan Nato-kumppaneitaan. Ihmettelijöiden hämmästys kasvoi entisestään, kun viime keväänä levisi huhu, että Turkki ehkä myy näppejään polttavan järjestelmän Yhdysvalloille.

Väite kuulostaa samanlaiselta jekulta kuin yhdysvaltalaisessa TV-satiirissa Suomen pääministerin sanomaksi esitetty kompa siitä, mitkä kaikki valtiot oikeastaan kuuluvat Venäjän vaikutuspiiriin. Virallinen Venäjä otti huhut S-400-järjestelmän jatkokaupasta kuitenkin tosissaan, ja ilmoitti oikein virallisesti, että Turkki ei voi jälleenmyydä ostamaansa aseosaamista ilman Venäjän lupaa.

Riippumatta siitä, kuuluuko S-400 tämän kaiken jälkeen Turkin vai Yhdysvaltain aseistukseen, Naton asiantuntijoilla on mahdollisuus tutkia venäläisen huippujärjestelmän pienimmätkin yksityiskohdat. Joku Kremlissä on nukahtanut. Tai sitten koko kuvio on toisiinsa kyllästyneiden presidenttikollegojen kenkkuilua toisilleen.

Tämä epämääräisen informaation ja arvailujen vyyhti palauttaa mieleen Suomen ilmavoimien historiasta ehkä vähän tätä sotkua muistuttavan oudon kuvion. Se syntyi kylmän sodan viimeisinä vuosikymmeninä, kun Suomen ilmavoimat lensivät neuvostoliittolaisella Mig-kalustolla.

Silloin jotkut Neuvostoliittoon kielteisesti asennoituneet suomalaiset keksivät väittää, että Migien lento- tai asejärjestelmiin olisi kätketty ominaisuus, jolla niiden valmistaja voisi lamauttaa torjuntahävittäjän toiminnan Suomelle kiusallisissa tilanteissa. Kukaan ei pystynyt todistamaan väitettä vääräksi, mutta ei kyllä oikeaksikaan.

Jokin tämän kaltainen teoreettinen mahdollisuus voi olla S-400-järjestelmää penkovien Naton asiantuntijoiden mielessä. Sen selvittämistä he luultavasti pääsevät yrittämään, vaikka S-400 pysyisi Turkin hallussa.

Muutakin sotasalaisuuksien paljastumisriskiä voi liittyä S-400-kauppaan, samoin kuin ilmeisesti tapahtui Yhdysvaltain myytyä Hornet-järjestelmän Suomelle. Silloin täkäläiset Mig-kaluston lentäjät ja huoltajat alkoivat perehtyä läntiseen huipputeknologiaan. Tietovirtaa saattoi olla toiseenkin suuntaan. Migien uumeniin piilotettuja salaisuuksia voi ehkä vuotaa Suomen uusille kumppaneille, vaikka kukaan ei myönnä mitään.

Vaikka huhu S-400:n myynnistä Yhdysvaltoihin osoittautuisi valeuutiseksi, jo venäläistä huippuosaamista Turkille siirtänyt kummallinen kauppa on nolannut sen molempien sapuolten johdon.  

S-400:n kauppa osoittaa Natolle, että Turkin presidentin liittokumppanuuteen ei voi luottaa edes sotilaallisten käytöskoodin perusasioissa. Ja jos Venäjän johto laski nöyryyttävänsä Yhdysvaltoja myymällä huippuosaamistaan Naton ytimeen, siihen liittyvä tietovuoto on nöyryytys Kremlille. Yhdysvallat ei menetä mitään, mutta Venäjä näyttää hutiloivan kruununjalokivensä suojelussa.

KAHDEN SORTIN SOSIALISTIT

Etelä-Suomen Sanomat 25.6.2020

Koronakriisi on herättänyt sellaisenkin havainnon, että Skandinaviassa valtaa pitävissä demareissa on kahden sortin sosialisteja. Suomessa demarijohtoisen hallituksen periaatteena tuntu olevan, että kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Ruotsissa menoa hallitsee Olof Palmelta perityn populistisosialismin kirkkain leimahdus, jonka mukaan politiikka on tahtomista. Silloin ikävästä todellisuudesta ei tarvitse välittää. Poliittinen reaktio tähän logiikan kompasteluun on viipynyt pitkään, mutta nyt se näyttää viriävän vähitellen.  

Asetelma hämmentää. Koronaan Ruotsissa kuolleiden raportoitu määrä oli kesäkuun puolivälissä 4 795, Suomessa 325. Sen jälkeen Helsingin Sanomat on – ehkä hienotunteisuussyistä – poistanut Ruotsin aikasarjastaan, vaikka mukana ovat Chile ja Pakistan, joiden raportoima koronakuolemia on ollut selvästi Ruotsia vähemmän.  

Kesäkuun loppupuolella Suomessa päivittäin raportoitujen koronakuolemien määrä on vaihdellut nollan ja yhden välillä. Viimeinen julkisuudessa näkynyt Ruotsissa vuorokauden aikana koronaan kuolleiden määrä oli 78.

                                  x                    x                    x

Ruotsin pääministeri Stefan Löfvenin toimia ihmetellessä tulee mieleen Suomen Tukholman-lähettiläänä 1970-luvun alussa toimineen Max Jakobsonin kuvaus keskusteluistaan Ruotsin silloinen pääministeri Olof Palmen kanssa: ”Palme puhui analyyttisesti ja avoimes­ti, toisin kuin pääministerit yleensä diplomaateille.” Jakobson totesi kuitenkin analyyttisen keskustelukumppaninsa muuttuvan puhuja­lavalla kansanvillitsijäksi.

Löfvenin johtajuus koronakriisissä paljastaa Jakobsonin Palmessa havaitsemia populistin piirteitä. Ruotsin hallituksen johtajuus tuntuu perustuvan siihen uskoon, että outo pandemia nujertuu, kunhan kansankoti malttaa jatkaa raukean hyväntahtoista elämäänsä kuten ennenkin. Hän jää tyynesti odottamaan, että tuntematon pahuuden ilmiö menee omia aikojaan Ruotsin ohi.

Pääministeri Sanna Marin on toteuttanut lähes kiilusilmäisesti sitä periaatetta, että jos uhkana on huonosti tunnettu aggressiivinen ilmiö, siihen suhtaudutaan aggressiivisesti. Ja, ihme kyllä, kansa on suostunut aika rajuihin poikkeustoimiin, kunhan normaalielämälle asetettujen rajoitteiden perusteet viestitään johdonmukaisesti ja rauhallisesti. Taikuri taitaa itsekin olla vähän ihmeissään, kun temppu on onnistunut, ainakin tähän asti.

                                  x                    x                    x

Näillä demarien vasemmistopolun kulkijoilla näyttää olevan yhteisen aatteen lisäksi myös tietty ero. Joutuessaan epäsuosittuja ratkaisuja vaativan kriisin purkajaksi, Marin ryhtyi kansallisen edun lipunkantajaksi, vaikka sellaisesta voi saada äänestäjien raivon niskaansa. Löfven näki tilanteessa mahdollisuuden vahvistaa johtajuuttaan mielistelemällä olettamaansa kansalaismielipidettä. Vielä ei tiedetä, kumpi vetää poliittisesti pidemmän korren, mutta toistaiseksi näyttää siltä, että todennäköisemmin Marin kuin Löfven.  

Se tuntuu rohkaisevalta, sillä hallituksella on tällä vaalikaudella edessään muitakin kansallisesti tärkeitä mutta epäsuosittuja asioita kuin korona. Marinin kriisissä antama näyttö voisi enteillä, että hänessä on voimaa kantaa vastuuta myös muissa järeää johtajuutta vaativissa tilanteissa. 

RANNIKKOPUOLUSTUKSEN TAUSTAVAIKUTUS

Rannikkoupseeriyhdistyksen julkaiseman Rannikon puolustaja-lehden numerossa 2/2020 on artikkelini rannikkopuolustuksen vaikutuksesta Suomen turvallisuuspolitiikkaan historian eräissä ratkaisuvaiheissa.

Jukka Tarkka

RANNIKKOPOLUSTUKSEN HISTORIALLINEN KAUKOVAIKUTUS

Rannikon puolustaja 2/2020

Rannikkotykin pelotearvo

Juuri itsenäistyneet ja köyhyydessä kärvistelevät Suomi ja Viro rakensivat 1930-luvun kuluessa Porkkalan-Helsingin alueen ja sitä vastapäätä olevan Tallinnan seudun väliseen Suomenlahden kapeikkoon 45 suurikaliiperista putkea käsittäneen tykistöjärjestelmän, jonka tulivoimaan pystyttiin liittämään myös Suomen panssarilaivat. Linnakkeita yhdistävä kaapeliverkosto ulottui Viron rannikolle. Ne pystyivät käyttämään ammunnassaan myös vastarannalle sijoitetun tulenjohdon antamia arvoja. Talvisotaa edeltäneen tilanteen perusteella tehdyn teoreettisen laskuharjoituksen perusteella väitetään, että järjestelmä olisi pystynyt ampumaan kohdealueelleen tuhat kranaattia 5-6 minuutissa.

Suomen yleisesikunnassa toiminut neuvostotiedustelun agentti onnistui ennen kiinni jäämistään luovuttamaan toimeksiantajalleen linnakejärjestelmän perustiedot. Niiden perusteella toteutetut neuvostolaivaston johdon sotapelit osoittivat, että sulku ei ollut murrettavissa. Talvi- ja jatkosodan aikana tämä tieto riitti varmistamaan Suomenlahden sulun. Neuvostoliiton ei kannattanut testata pikkuvaltioiden suppealle alueelle keskittämän tykistömassan tehoa.

Rannikkopuolustuksen toisena painoisteenä oli Ahvenanmaa. Sinne keskitettiin 69 kaliiperiltaan 152 – 120 millin tykkiä. Niitä oli laajalla saaristoalueella parikymmentä enemmän kuin Suomenlahden sulussa, mutta kaikkein järein kalusto puuttui. Se riitti rauhoittamaan Ahvenanmaan alueen merisotatoimet lähes yhtä vähiin kuin Suomenlahden sulku omalla alueellaan.

Neuvostoliittolaiset muistuvat Suomen rannikkotykit vielä jatkosodan jälkeenkin. Suomen puolustusvoimien kotiuttamisen yhteydessä valvontakomissio vaati Suomen rannikkotykistön niin tuntuvaa keventämistä, että se vaikutti aseriisunnalta. Mannerheim ryhtyi avoimeen vastarintaan. Hän todisteli valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanoville, että Suomenlahden pohjoisrannan aseriisunta ei olisi edullista Neuvostoliitolle. Mannerheim halusi sotilaallisen sopi¬muksen yhteisen turvallisuuden varmistamiseksi.

Ždanov hyväksyi 92:n suurikaliperisen tykin säilyttämisen Porkkalan länsipuolisilla linnakkeilla, ja Suomi sitoutui suojaamaan neuvostolaivaston aluksia rannikkoväylillään. Porkkalan itäpuolella olevat järeät tykit olivat eri kategoriassa. Ne käskettiin poistaa linnakkeista. Kahden aseriisunnan uhriksi joutuneen tykin tämän jälkeinen historia tunnetaan. Helsingin edustalla olevan Kuivasaaren 305 millin tykit purettiin ja varastoitiin Parolaan. Ne palautettiin Kuivasaarelle 1960-luvun alussa ja varustettiin toimintakuntoon, tosin koeammuntoja ja nykyisin vain kunnialaukauksia varten.

Mannerheimin Neuvostoliitolle tarjoamasta sopimusideasta kehittyi myöhemmin yya-sopimus, johon aikanaan liittyi turvallisuussitoumusten lisäksi myös kiusallisia poliittisia lieveilmiöitä. Mutta marsalkan poliittinen liikahdus Neuvostoliiton tarpeita ymmärtävään suuntaan auttoi vakauttamaan 1940-luvun loppuvuosien uhkaavaa tilannetta.

Toisen maailmansodan aikana Suomen rannikkotykistö ei keventänyt turvallisuuspolitiikan kokonaisvastuuta kantaneiden taakkaa massiivisella tulella vaan pelkällä olemassaolollaan. Neuvostoliiton Suomenlahdella ja Itämerellä operoivaa laivastovoimaa oli toisen maailmansodan aikana vielä vähän, ja oli järkevää säästää sitä vastaisen varalle. Suomen rannikkopuolustuksen tehoa ei kannattanut testata. Tällainen ilman taistelua toteutuva turvallisuus on puolustussuunnittelun korkein tavoite.

Kylmän rauhan aika

Vuoden 1949 puolustusrevisio määritteli tuskaisen ponnistuksen jälkeen Suomen puolustuksen päätehtäväksi varautumisen massiivisen maahyökkäyksen torjuntaan, eikä puolustuksen toimintasuunasta ollut epätietoisuutta. Presidentti J. K. Paasikivi piti 1950-luvun alussa ministereilleen yksityisiä ja ryhmäpuhutteluja turvallisuuspolitiikan ytimestä. Hänen perussanomansa oli, että jos Neuvostoliitto vaatisi Suomelta enemmän kuin se oli saanut yya-sopimuksella, sitä olisi vastustettava, vaikka asein. Nyt ilmansuuntakin jo ilmeni käytetyistä sanamuodoista.

Samaan aikaan Paasikiven ministeripuhuttelujen kanssa puolustusvoimissa valmisteltiin ensimmäinen operatiivinen puolustuskäsky idästä tulevaa hyökkäystä vastaan. Sitä päivitettiin 1960-luvulle asti, ja näissä versioissa huomioitiin myös Suomenlahden yli uhkaava voima. Rannikkopuolustus oli palannut Suomen puolustusajatteluun, mutta Neuvostoliitto valmisteli paikallista operointia laajempia strategisia kuvioita.

Kun kauhun tasapaino oli vakauttanut supervaltojen perusasemat, Neuvostoliitto käytti Suomen suunnalla etupiirikseen kokemansa alueen merkitsemiseen uhkaavia poliittisia eleitä, joiden teho perustui yya-sopimuksen. Suomen alueella se ei kuitenkaan ilmennyt lännestä Neuvostoliittoon kohdistuneen risteilyohjusten uhan korostuksena. Salaiset konsultaatiot 1970-luvun alkupuolella keskittyivät Kuolan alueen ydinasetukikohtiin Lapin suunnasta kohdistuvaan selustauhkaan.

Suomen Lappi oli painostava ongelma niille harvoille kenraaleille, joilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää tehdä vaikutus neuvostoliittolaisiin luomalla illuusiota sotilaallisen tyhjiön puolustuksesta. Puolustusvoimain uusi komentaja Lauri Sutela kunnostautui keväällä 1974 ilmoittamalla omalla vastuullaan, että neuvosto-osapuoli oli pari vuotta jatkuneissa keskusteluissa saanut kaiken tarvitsemansa tiedon, joten tapaamisten jatkamiselle ei ollut perusteita. Presidentti myönsi pitkän miettimisajan jälkeen, että vastapuolen yllättänyt röyhkeä väistöliike oli taitava ele, joka auttoi irtautumaan vaikeasta tilanteesta.

Pääesikunnan ja puolustusministeriön tehokkaat upseerit kärkkyivät 1950-luvulta lähtien - osittain ilman valtuuksia - mahdollisuutta vapautua Pariisin rauhansopimuksen puolustusvoimien aseistukselle asettamista rajoituksista. Puolustusvoimain komentaja joutui melkoisiin vaikeisiin estääkseen niistä aiheutuvien ongelmien kulkeutumisen presidentin pöydälle.

Asiat liikahtivat vasta kun poliittinen johto ryhtyi diplomaattisiin ponnistuksiin, jotka tuottivat tulosta hitaasti ja tuskaisesti. Ohjusaseen käytön hyväksyminen saatiin 1960-luvun alussa Neuvostoliitolle tärkeän taistelukonekaupan yhteydessä ja 1980-luvun alussa herätemiinojen hankinalle hankittiin Neuvostoliiton vastahakoinen suostumus.

Rannikkopuolustusta perinteisesti hallinnut tukeutuminen tykistölinnakkeisiin alkoi1980-luvulla tehdä tilaa merimaaliohjuksille, jotka toimivat sekä merellä että maalla liikkuvilta alustoilta. Ne olivat Neuvostoliitolle luultavasti suumpi ongelma kuin Suomen vielä melko harmittomien ilmavoimien ohjusaseistus. Tämä suuntaus oli ilmeisesti rannikkopuolustuksen pääperiaate samaan aikaan kun ilmavoimat siirtyivät Hornet-järjestelmään.

Uuden sukupolven aseteknologian tulolla Suomen rannikkopuolustukseen oli yllättäviä etiäisiä. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov, ja – kaikista maailman ihmisistä – Tidningen Åland-lehden päätoimittaja ja ahvenanmaalaisen separatismin johtohahmo Julius Sundblom arvostelivat jo vuoden 1939 lopulla suomaalisen rannikkopuolustuksen vanhanaikaista tukeutumista tykistöön. He kiinnittivät huomiota siihen, että rannikkopuolustuksen tulevaisuus olisi ilma- ja laivastovoimissa.

Itämeren uusi asento

Kylmän sodan päättyminen käänsi Itämeren alueen turvallisuusrakenteen päälaelleen. Se ei tapahtunut kuitenkaan vielä silloin kun Neuvostoliitto 1990-luvun alussa katosi Euroopan tilannekartalta. Se tapahtui vasta kun Venäjän uusi hallinto ja kiristynyt poliittinen kulttuuri olivat vakiinnuttaneet valtansa Kremlissä. Sen julistama ja käytännössä toteuttama uusekspansiivinen politiikka ja Naton reagointi tällaiseen ilmiöön ovat suunnanneet ennen kokemattoman paineen Kaliningradin sotilaallisen asemaan. Itämeren turvallisuuden avainkysymys ei enää ole Pietari. Nykyisin se on Kaliningrad.

Venäjän etukenoinen asenne ja Naton reaktio siihen ovat kääntäneet Itämeren turvallisuusrakenteen ennen kokemattomaan asentoon. Venäjä ja Nato varautuvat puolustamaan päällekkäisiä etupiirejään, joiden sotilasmaantieteellinen asema on kummallekin osapuolelle lähes toivoton. Itämerellä vallitsee paikallinen kauhun tasapaino. Kun lähialueella on tällainen viritys, se koskee myös Suomea ja Ahvenanmaata, ja siksi myös Ruotsia. Maantieteelle emme voi mitään.

Tämä jännite ei ole hallittavissa laittautumalla mahdollisimman huomaamattomaksi, kuten Suomi kylmän sodan aikana yritti. On kyettävä varmistamaan, että Suomenlahdella ja pohjoisella Itämerellä mikään ei luo kummallekaan supervaltaintressille harhakuvitelmaa siitä, että ne pystyisivät nokkelalla yllätyksellä horjuttamaan paikallista kauhun tasapainoa omaksi edukseen.

Tämä välttämättömyys on 2010-luvulla kehittynyt monipuoliseksi Ruotsin ja Suomen puolustusvoimien yhteistoiminnan ja harjoittelun verkostoksi. Se perustuu niiden yhteiseen turvallisuusintressiin ja puolustusvoimien yhteensopivuuteen sekä keskenään että Naton järjestelmien kanssa.

Yya-ajoilta Suomeen juurtunut hankalia keskustelunaiheita torjuva tapakulttuuri on purkautunut, ainakin osittain ja ajoittain. Se sijaan on kehittynyt turvallisuusvastuuta kantavien poliitikkojen, virkamiesten ja upseerien valmius käsitellä puolustuspolitiikkaa jopa julkisesti samoilla termeillä ja logiikalla, joita kaikki valtiot ovat kautta aikojen käyttäneet näissä asioissa. Suomen turvallisuuspolitiikka ei ole enää kansainvälinen kummajainen vaan noudattaa samaa faktapohjaista ajattelutapaa kuin kaikkien muidenkin valtioiden puolustusfilosofia, myös Venäjän.

Ruotsin ja Suomen aktiivinen valmius konkreettiseen puolustusyhteistyöhön on pitkän ja ajoittain jännitteisen yhteisen historian jälkeen suorastaan yllättävä ilmiö. Siinä ei ole jälkeäkään toisen maailmansodan edellä kehitellystä Ahvenanmaan yhteispuolustuksesta eikä talvisodan jälkeisenä syksynä virinneestä valtioliittohaaveesta, joissa toivottomaan asemaan joutunut Suomi joutui suostumaan kaikkeen, mitä Ruotsi huomasi esittää.

Suomen tehostunut puolustusvalmius ulottuu Suomenlahden aluevesien ja rannikkovyöhykkeen lisäksi Suomen ja Ruotsin välisen saaristovyöhykkeen koskemattomuuden puolustukseen. Ensimmäistä kertaa historiassa Suomen ja Ruotsin puolustustarpeet yhdistyvät pohjoisella Itämerellä ja Ahvenanmaalla aidolla tavalla yhteiseksi intressiksi.

Sen rakenne on hämmästyttävällä tavalla sukua Suomen ja Viron rannikkotykistön 1930-luvulla kehittämälle painopisteajattelulle. Molemmissa tapauksissa tavoitteena oli varovaiseen harkintaan ohjaavan pelotevaikutuksen suuntaaminen Itämeren isoa peliä rakentavien maailmanmahtien tilannearvioihin.

KAUHUN TASAPAINO ITÄMERELLÄ

Etelä-Suomen Sanomat 11.6.2020
(Kolumnin alkuosassa mainittujen historiallisten tapausten perustiedot on esitetty maaliskuussa ilmestyneessä kirjassani AHVENANMAA - ITÄMEREN VOIMAPOLITIIKAN PELINAPPULA)

Kevään mittaan kunnioitettiin talvisodan päätymisen 80-vuotismuistoa. Sodan uhrien ja Karjalan menetyksen aiheuttaman sokin rinnalla tapahtui myös pitkään vaikuttava muutos turvallisuuden isossa kuvassa. Se kouraisi niin syvältä, että sitä ei juuri huomattukaan, varsinkin kun yya-liturgia peitti pian kaiken.

Stalin alkoi käskyttää sodassa pahoinpideltyä maata yli sen, mitä Moskovan rauhansopimus tarkoitti. Neuvostoliitto pureutui Pohjois-Itämeren, Suomenlahden ja Selkämeren sotilaalliseen hallintaan estääkseen Suomen lähestymisen Ruotsiin.  

Kesäkuussa 1940 Neuvostoliitto käski Suomen lopettaa Ahvenanmaan rannikkolinnakkeiden rakennustyöt. Elokuussa se ilmoitti sijoittavansa Maarianhaminaan konsulaatin virkailijoiksi naamioituneet sotilastarkkailijat valvomaan, että Neuvostoliitto voi sotatoimissaan käyttää vapaasti Ahvenanmaan saaria ja vesiä.  

Syyskuussa sen ylin sotilasjohto valmisteli kolme sotasuunnitelmaa, jotka kaikki alkaisivat maihinnousulla Ahvenanmaalle. Loppusyksyllä se tyrmäsi Ruotsin ja Suomen epätoivoisen valtioliittosuunnitelman, kuten se vuotta aikaisemmin oli tyrmännyt niiden suunnitelman Ahvenanmaan yhteispuolustuksesta.

Neuvostoliitto sekaantui vielä 1940-ja 1950-lukujen taitteessa Ahvenanmaan itsehallintolain uudistuksen. Se halusi varmistaa, että mikään ulkopuolinen voima ei kajoa sen sotasaaliisen. Jo Moskovan rauha oli määritellyt Manner-Suomen Neuvostoliiton etupiiriksi. Siihen kuuluvaksi paalutettiin 1940-luvun loppupuolella myös Ahvenanmaa, ja varsinkin juuri se 

                                            x                    x                    x

Tilanne alkoi muuttua vasta, kun Itämeren alueen turvallisuusrakenne meni täysin uuteen asentoon, mutta edes Neuvostoliiton katoaminen kartalta ei vielä aiheuttanut tätä mullistusta. Se tapahtui vasta 2010-luvulla, kun Venäjän uusi hallinto ja kiristynyt poliittinen kulttuuri olivat vakiinnuttaneet valtansa Kremlissä.

Niiden julistama ja toteuttama voimapolitiikka on suunnannut ennen kokemattoman paineen Kaliningradin kautta Itämerelle. Suomen turvallisuuden avainkysymys ei enää ole Pietari ja Suomenlahti, kuten oli vuosisatoja. Nykyisin se on Kaliningrad ja Itämeri.

Venäjän etukenoinen asenne ja Naton reaktio siihen ovat luoneet Itämerelle kummallisen jännitteen. Siinä Venäjän ja Naton etupiirit ovat päällekkäin, ja molempien sotilasmaantieteellinen asema on lähes toivoton. Itämerellä vallitsee paikallinen kauhun tasapaino. Kun lähialueella on tällainen viritys, se koskee myös Suomea ja Ahvenanmaata, ja siksi myös Ruotsia. Maantieteelle emme voi mitään.

Tässä herkässä asetelmassa on tärkeä varmistaa, että millekään Itämerellä vaikuttavalle supervaltaintresseille ei synny harhakuvitelmaa siitä, että se pystyisi nokkelalla yllätyksellä horjuttamaan paikallista kauhun tasapainoa omaksi edukseen. 

Ruotsi ja Suomi lähtivät 2010-luvulla kehittämään tähän pyrkivää voimaa. Ne alkoivat hyödyntää puolustusajattelunsa ja -järjestelmiensä yhteensopivuutta keskenään ja Naton järjestelmien kanssa. Siitä syntyvä pidäke ei ole pelote, mutta rohkaisee kaikkia Itämeren alueen toimijoita käyttämään järkeä, jos tuntevat tarvetta testata tämän puolustuskyvyn tehoa tositilanteessa.    

KAUHUN TASAPAINO ITÄMERELLÄ

KAUHUN TASAPAINO ITÄMERELLÄ

Etelä-Suomen Sanomat 11.6.2020

(Kolumnin alkuosassa mainittujen historiallisten tapahtumien perustiedot ovat maaliskuussa imestyneessä kirjassani,)

Kevään mittaan kunnioitettiin talvisodan päätymisen 80-vuotismuistoa. Sodan uhrien ja Karjalan menetyksen aiheuttaman sokin rinnalla tapahtui myös pitkään vaikuttava muutos turvallisuuden isossa kuvassa. Se kouraisi niin syvältä, että sitä ei juuri huomattukaan, varsinkin kun yya-liturgia peitti pian kaiken.

Stalin alkoi käskyttää sodassa pahoinpideltyä maata yli sen, mitä Moskovan rauhansopimus tarkoitti. Neuvostoliitto pureutui Pohjois-Itämeren, Suomenlahden ja Selkämeren sotilaalliseen hallintaan estääkseen Suomen lähestymisen Ruotsiin.

Kesäkuussa 1940 Neuvostoliitto käski Suomen lopettaa Ahvenanmaan rannikkolinnakkeiden rakennustyöt. Elokuussa se ilmoitti sijoittavansa Maarianhaminaan konsulaatin virkailijoiksi naamioituneet sotilastarkkailijat valvomaan, että Neuvostoliitto voi sotatoimissaan käyttää vapaasti Ahvenanmaan saaria ja vesiä.

Syyskuussa sen ylin sotilasjohto valmisteli kolme sotasuunnitelmaa, jotka kaikki alkaisivat maihinnousulla Ahvenanmaalle. Loppusyksyllä se tyrmäsi Ruotsin ja Suomen epätoivoisen valtioliittosuunnitelman, kuten se vuotta aikaisemmin oli tyrmännyt niiden suunnitelman Ahvenanmaan yhteispuolustuksesta.

Neuvostoliitto sekaantui vielä 1940-ja 1950-lukujen taitteessa Ahvenanmaan itsehallintolain uudistuksen. Se halusi varmistaa, että mikään ulkopuolinen voima ei kajoa sen sotasaaliisen. Jo Moskovan rauha oli määritellyt Manner-Suomen Neuvostoliiton etupiiriksi. Siihen kuuluvaksi paalutettiin 1940-luvun loppupuolella myös Ahvenanmaa, ja varsinkin juuri se

x x x

Tilanne alkoi muuttua vasta, kun Itämeren alueen turvallisuusrakenne meni täysin uuteen asentoon, mutta edes Neuvostoliiton katoaminen kartalta ei vielä aiheuttanut tätä mullistusta. Se tapahtui vasta 2010-luvulla, kun Venäjän uusi hallinto ja kiristynyt poliittinen kulttuuri olivat vakiinnuttaneet valtansa Kremlissä.

Niiden julistama ja toteuttama voimapolitiikka on suunnannut ennen kokemattoman paineen Kaliningradin kautta Itämerelle. Suomen turvallisuuden avainkysymys ei enää ole Pietari ja Suomenlahti, kuten oli vuosisatoja. Nykyisin se on Kaliningrad ja Itämeri.

Venäjän etukenoinen asenne ja Naton reaktio siihen ovat luoneet Itämerelle kummallisen jännitteen. Siinä Venäjän ja Naton etupiirit ovat päällekkäin, ja molempien sotilasmaantieteellinen asema on lähes toivoton. Itämerellä vallitsee paikallinen kauhun tasapaino. Kun lähialueella on tällainen viritys, se koskee myös Suomea ja Ahvenanmaata, ja siksi myös Ruotsia. Maantieteelle emme voi mitään.

Tässä herkässä asetelmassa on tärkeä varmistaa, että millekään Itämerellä vaikuttavalle supervaltaintresseille ei synny harhakuvitelmaa siitä, että se pystyisi nokkelalla yllätyksellä horjuttamaan paikallista kauhun tasapainoa omaksi edukseen.

Ruotsi ja Suomi lähtivät 2010-luvulla kehittämään tähän pyrkivää voimaa. Ne alkoivat hyödyntää puolustusajattelunsa ja -järjestelmiensä yhteensopivuutta keskenään ja Naton järjestelmien kanssa. Siitä syntyvä pidäke ei ole pelote, mutta rohkaisee kaikkia Itämeren alueen toimijoita käyttämään järkeä, jos tuntevat tarvetta testata tämän puolustuskyvyn tehoa tositilanteessa.

RANNIKKOTYKISTÖN AMPUMASUUNNAT

Etelä-Suomen Sanomat 28.5.2020

Historian harrastaminen kasvattaa ihmistä humanismin suuntaan. Ajatus voi silti joskus harhautua siitä maailmasta poikkeaville poluille, jos näköpiiriin tulee jo kerran unohdettu uskomaton asia. Minulle kävi niin keväällä eteen tuleen kirjoitustyön yhteydessä.

Keisarillinen Venäjä pyrki ensimmäisen maailmansodan aikana sulkemaan Saksan laivastolta Suomenlahden kapeikon Porkkalan Mäkiluodon ja sitä vastapäätä Viron puolella olevan Naissaaren tykistölinnakkeiden ristitulella.

Sotien välisenä aikana linnakkeet kuuluivat juuri itsenäistyneille Suomelle ja Virolle. Nämä köyhyydessä kärvistelevät pikkuvaltiot rakensivat 1930-luvun kuluessa Porkkalan-Helsingin alueen ja Tallinnan seudun väliseen Suomenlahden kapeikkoon 45 suurikaliiperista putkea käsittäneen tykistöjärjestelmän, jonka tulivoimaan pystyttiin liittämään myös Suomen panssarilaivat.

Linnakkeet kytkettiin yhteiseen kaapeliverkkoon. Järjestelmän tuliasemat pystyivät ampumaan vastarannalla olevan tulenjohdon antamien komentojen mukaan horisontin takana näkymättämissä liikkuvia kohteita. Talvisotaa edeltäneen tilanteen perusteella tehdyn teoreettisen laskuharjoituksen perusteella väitetään, että järjestelmä olisi pystynyt ampumaan kohdealueelleen tuhat kranaattia 5-6 minuutissa.

Suomen yleisesikuntaan soluttautunut neuvostotiedustelun agentti onnistui kopioimaan linnakkeiden perustiedot toimeksiantajalleen. Niiden perusteella Neuvostoliiton sodanjohdon toteuttamat sotapelit osoittivat, että sen ei kannattanut testata pikkuvaltioiden suppealle alueelle keskittämän tykistömassan tehoa. Suomalais-virolaisen yhteispuolustuksen luomaa pelote onnistui tehtävässään ilman suuren luokan meritaistelua.

x x x

Toisen maailmansodan jälkeen Viro ja sen linnakkeet kuuluivat Neuvostoliitolle. Sen väkisin vuokraaman Porkkalan alueen kruununjalokivi oli edelleen toimintakuntoinen Mäkiluodon linnake. Neuvostoliitolla oli samat avaimet Suomenlahden sulkemiseen kuin oli keisarillisella Venäjällä.

Rannikkolinnakkeiden sotilaallinen merkitys väheni nopeasti, mutta Mäkiluodon linnake sai suomalaisia rakentajiaan ahdistavan poliittisen tehon. Sen tykkien kantama ja ampumasektori oli suunniteltu niin, että ne pystyivät tukemaan Helsinkiin johtavien väylien puolustusta.

Ne pystyivät ampumaan myös alkuperäistä kohdealuettaan muutamia kilometrejä pohjoisemmaksi keskelle Helsinkiä. Mäkiluodon neuvostoliittolaiset tykkimiehet olisivat vuoteen 1947 asti saaneet tulikomennot Helsingissä toimivalta valvontakomissiolta, jonka upseerit olisivat pystyneet raportoimaan tulen tehoa reaaliajassa Hotelli Tornin kattoterassilta.

Tämä oli niin ahdistavaa, että Porkkalan vuokra-aikana siitä ei paljon puhuttu, ilmeisesi ei korkeimmassakaan poliittisessa johdossa. Mutta monet ylimmässä sotilasjohdossa ja Mäkiluodolla palvelleet upseerit ja varusmiehet sen tiesivät. Vähemmästäkin yöuni voi häiriintyä.

Porkkalan ja Mäkiluodon palautus Suomelle 1956 oli todella suuren luokan helpotus, eikä vain siksi, että se kevensi Suomeen kohdistunutta poliittista painetta vaan varsinkin siksi, että se poisti Helsinkiin kohdistuneen äärimmäisen ilkeän sotilaallisen uhkatekijän.