Pikakommentti 27.9.2019: Pitkä vastuu

Kumma, kuinka tämmöinen ukkeli-ikäinen innostuu nuorten ilmastotempauksista. He ovat oikeassa siinä, että tämä juttu ei koske ehkä paljonkaanihan minun ikäisiiäni, eikä ehkä näihin nykyisiin  ilmastoaktivistesinkaan niin paljon kuin heidän lapsiinsa kaukaisessa tulevaisuudessa. Se on karu vastuu. Tässä kannattaisi pitää tiukkaa älyllistä kuria. Pitkän jatkumon projektin onnistuminen vaatii sitä, että nykyiset nuoret, jotka kohta ovat päätöksiin vaikuttavia tutkijoita, kansanedustajia ja ministereitä, toimivat tutkittuun tietoon perustuvan tiedon varassa, eivätkä hairhaudu nykykyisten ilmastopopulististien hömpötyksiin.   

Pikakommentti 24.9.2019: Totuuden hetki

Totuuden hetki

No niin, nyt sitten nähdään, mitä parlamentaarisen demokratian kotimaassa tapahtuu, kun pääministeri ilmoittaa, että korkeimman oikeiden päätös oli väärä, eikä kirjoitettua perustuslakia ole.

Pikakommentti 22.9.2019: Oikean musiikin kanava

Maikkarin kymppiuutisten jälkeen jäin kuuntelemaan Mezzo-kanavaa, jossa tänä iltana Valeri Gergijev oli taas Mariinski-teatterin orkesterin kanssa vahvimmillaan Venäjän klassisen musiikin esitaistelijana. Tämä oli taas yksi niistä kauneuden edessä mykistymisen suuria hetkiä, joita ihminen tarvitsee jaksaakseen elää tätä elämää. Toivon, että kaikki klassisen musiikin rakastajat painostavat  TV-kanaviensa tarjoavia yhtiöitä niin, että Mezzo on jatkuvasti saatavillamme. Nyt se on mahdollista hyvin kohtuulliseen hintaan, mutta jos se joskus maksaa vähän enemmän, kannattaa maksaa. Nykyisen nettimössön vastapainoksi tarvitaan oikeaa musiikkia.  

Kolumni 19.9.2019: KATSO KAUAS

Ahdingossa pitää katsoa kauas
Etelä-Suomen Sanomat 19.9.2019

Hallitusohjelma oli iloisin mielin tehty kaiken hyvän kooste. Sosiaalidemokraattien puheenjohtaja halusi eduskuntavaalien jyräyksen ja hallitusneuvottelun myllytyksen jälkeen nautiskella edes hetken.

Mutta hän piti varansa, ja kiinnitti tähän toiveiden tynnyriin varoitustarran. Sen mukaan kaikki ohjelmassa sanottu on totta, mutta vain jos kansantalous nousee kaksi prosenttiyksikköä vuodessa ja työllisyysaste on neljän vuoden päästä 75 prosenttia. Jos nämä ehdot eivät täyty, hallitus voi tehdä mitä tahansa ja sanoa toimivansa hallitusohjelman mukaan.

Vain hyväuskoisimmat uskoivat ohjelman todeksi. Muut ymmärsivät, että ennemmin tai myöhemmin tavoitteet karkaavat taivaan tuuliin, ja sen jälkeen kaikki on toisin. Niin on käynyt jo nyt, mutta hallituksen ensimmäinen budjettiesitys jatkaa vanhoista unelmista nautiskelua.   

Ollaan vaarallisella tiellä, kun katteettomia lupauksia katetaan velkarahalla. Vaikka kaikki velka ei nollakorkojen aikaan ole välttämättä huono asia. Jos se investoidaan tuottaviin hankkeisin, se voi olla hyvinkin järkevää. Pitää uskaltaa katsoa kauas eteenpäin.

Kansantalouden tasolla varmaan ainoa vuorenvarmaa tuottoa kartuttava investointi on rahan käyttö koulutukseen ja tutkimukseen. Sen tuotto vaan antaa odottaa itseään pitkään. Voi olla, että myös isot väylähankkeet tuottavat hyvää, vaikka hitaasti. Ihmeen nopea selviäminen 1990-alun lamapainajaisesta taisi johtua ainakin osittain siitä, että tiede- ja tutkimusrahojen kanssa ei pihdattu, mutta kaikkea muuta rutistettiin pahan kerran.

Vain se on varmaa, että syömävelka on tuhon tie, ja jos sille tielle mennään, se tie ei lopu ikinä. Ministerien on ryhdistäydyttävä kestämään se epämukavuus, että vastuullinen hallitustyö vaatii kansaa raivostuttavia päätöksiä. Se hinta on maksettava siitä ihanuudesta, että on päästy oikein ministereiksi.

Hallitusta odottava tuska on itse aiheutettu. Niin käy, kun kertoo kaiken mukavan olevan mahdollista yhtä aikaa, vaikka jokainen näkee, että hallitusohjelman lupauksen toteuttamiselle asetetut ehdot eivät täyty.     

                                            x                    x                    x

Jutta Urpilaisen komissaarisalkun koko ja paino kuuluu myös tähän sarjaan, jossa ahdinkoon joutuneen pitää katsoa kauas, ja jättää niuhottajat omaa arvoonsa. Hänen salkkunsa ei todellakaan tarjoa mahdollisuutta loistaa etusivujen otsikoissa ja kasvattaa kansansuosion saldoa tulevan uran pontimeksi.

Mutta jos katsotaan, mitkä asiat vaikuttavat keskipitkällä ja tosipitkällä aikavälillä Euroopan mahdollisuuksiin jatkaa mukavaa elämäänsä, Afrikkaa tärkeämpää asiaa ei ole olemassakaan.

Afrikkaa pitää tukea niin, että sen epävarmuus ja kurjuudessa nilkuttaminen saadaan muuttumaan menestystarinaksi. Se on niin isoa asia, että Euroopan unioninkin vaikutusmahdollisuudet ovat pienet, mutta jonkinlaiset sentään. Jos kukaan ei ryhdy yrittämään edes massiivisen ongelmavyyhdin jonkin osaongelman ratkaisua, mikään ei muutu koskaan.

Jutta Urpilaisen salkku on periaatesisällöltään niin raskas ja pitkällä sihdillä niin tärkeä, että sen kahvaan tarttuminen vaatii karskia luonnetta ja hienostunutta kykyä katsoa pitkälle.  Siinä häntä kannattaa tukea ja kannustaa eikä potkia nilkoille.

Kehuja Ylelle

Viime aikoina olen kommentoinut aika kireästi Ylen TV-uutisten toimitusta, mutta se ei ole yritystasolle menevää kritiikkiä vaan yritys täsmäarvioida.  Esimerkiksi radion puolella Ylen Ykkösaamu on laatujournalismia loistavimmillaan. Toimittajien ammattiosaaminen on huipputasoa ja esiintyminen nautittava kooste tiukkaa asiaa ja taitavaa juttelua. Melkein joka aamu siitä jää sellainen olo, että oli hyvin käytettyä aikaa.  

Pikakommentti 17.9.2019: TV-kanavien sunta

Illan TV-uutislähetykset paljastivat taas kerran, missä rakenteessa ylätason mediakenttä kuvaa nykyisyyttä. Sähköisen median uutistoimituksilla oli ehkä 6 – 10 tuntia päättää, mitä mieltä olla hallituksen supernopeasta budjettiriihestä.

Ylen johtopäätös oli, että hyvin menee, kaikki saavat kipeästi tarvitsemaansa rahaa.

Maikkari toimitus kiinnitti huomionsa siihen, että pikabudjetin yleislinja on ristiriidassa sen kanssa, mitä tiedetään tämän hetken näkymistä.

Herää kysymys: Onko median tehtävä kertoa, mitä maailmassa näyttää tapahtuvan, vai se, mitä hallitus haluaa median sanovan. 

Pikakommentti 11.9.2019: Desimaalin painoarvo

Kuinkahan moni muistaa, millainen vahingoniloinen pilkkanauru siitä syntyi, kun Petteri Orpo sanoi, että vanhusten hoitajien ja hoidettavien vanhusten suhteen lakisääteinen määrääminen desimaalin tarkkuudella ei paljon auta, jos rahaa ei ole tämän ehdottomasti oikean tavoitteen toteuttamiseen. Ja nyt sitten kaikki faktat hallitseva pääministeri ilmoittaa, että niinhän se on. 

Vanhan määritelmän mukaan politiikka on mahdollisen taitamista. Kumpi tässä taitaa mahdollista parhaiten? Sekö, joka sanoo, että taivaasta temmattu desimaaliluku on ongelman ratkaisu, vai se, joka sanoo, että asian ratkaisee raha, jota kukaan ei vielä ole lyönyt pöytään.  

Pikakommentti 10.9.2019: Helena Petäistö!

Maikkarin uutistoimitus peittosi tänä iltana taas Ylen mennen tullen. Unionin komissaarisalkkujen jakautumisen analyysi oli ihastuttavan selkeä ja katsannoltaan upean laaja-alainen. Helena Petäistö on Suomen EU-journalismin kruununjalokivi. On melkein väärin, että hänelle on tarjolla vain tämä Maikkari-kanava. Mutta loistavaa, että edes se.

Kolumni: BREXIT AINA VAAN

Demokratia ja arkijärki Etelä-Suomen Sanomat 5.9.2019

Britannian pääministerin tapa kyykyttää parlamentarismin kotimaan parlamenttia ensin kauhistutti, sitten melkein raivostutti. Kansanedustajien luottamuksen varassa toimiva pääministeri yritti äkkityrmäyksellä tukkia valta-asemansa lähteen. Ja kuningatar seurasi voimattomana vierestä.

Tuomion pasuunassa kannattaa kuitenkin pitää päällä sordiinoa. Suomen yksikamarisen eduskunnan yli vuosisataisessa historiassa on kovin monenlaisia vaiheita. Sen hajotusoikeus oli ensin kymmenkunta vuotta Venäjän keisarilla, sitten noin 80 vuotta tasavallan presidentillä, ja nyt siihen tarvitaan pääministerin, eduskunnan ja presidentin samanaikainen myötävaikutus. Tämän hillityn julkisivun taakse kätkeytyy kaikenlaista.

Keisari käytti hajotusoikeuttaan tuhotakseen yksinvaltiuden kanssa huonosti yhteensopivan eduskunta-instituution. Paljon myöhemmin elettiin Suomen parlamentarismin alennustilaa. Urho Kekkonen uhkaili eduskunnan hajottamisella simputtaaksen milloin hallitusta, milloin epäsuosioon joutuneen puolueen johtoa. Ja joskus presidentti hajotti eduskunnan vain voidakseen nautiskella kaoottiseen vaalitaisteluun joutuneiden puolueiden ahdingosta.  

On nähty sellainenkin kummajainen, että Kekkonen junaili oman uudelleenvalintansa sopimalla Neuvostoliiton johdon kanssa eduskunnan hajotuksen aikataulun, jotta Kreml saisi varmuuden siitä, että sille sopiva ehdokas voittaisi presidentinvaalin. Se oli noottikriisin alkusoitto.             

Näihin Suomen historian kummallisuuksiin verrattuna ei ole kauhea järkyttävää, että pääministeri Boris Johnson estää parlamentin melskaamisen muutamia päiviä pidemmäksi ajaksi kuin perinteisen aikataulun mukaan olisi tapahtunut. Parlamentin työn katkaisu on aina pelin paikka.

x                    x                    x

Boris Johnsonin reuhaamisen kauheus on ihan toisaalla. Jo ennen lyhyttä pääministerikauttaan hän on ylvästellyt demokraattisuudellaan vaatimalla jo silloista pääministeriä noudattamaan pyhää velvollisuuttaan toteuttamalla kesän 2016 bxexit-kansanäänestyksen tulos luineen karvoineen. Silloin kenelläkään ei ollut harmaatakaan aavistusta siitä, mistä oikeastaan äänestettiin, kun äänestettiin brexitistä.

Tuollainen niljakas populismi on arkijärjen pilkkaa törkeimmillään. Sen logiikan mukaan huonoon tietoon tai hetken mielijohteeseen perustuva kansanäänestys tuottaa aina parhaan mahdollisen tuloksen.   

Kansalaismielipidettä nöyristelevän alkuperäisen brexit-kansanäänestyksen perusvirityksenä oli väärillä väitteillä herkistely. Sen viestin mukaan Iso-Britannia pitäisi hoitaa omat asiansa ylväästi niin, että Brysseliin pulitetut miljardit punnat ohjautuvat lievittämään vieraan ikeen alla kärvistelevien brittien kurjuutta.   

Demokratiaan kuuluu, että päätös voidaan aina korjata, jos se huomataan huonoksi. Jos virhepäätöksen tehneet hallitus ja eduskunta eivät pysty sellaiseen itseohjautumiseen, seuraavien vaalien jälkeen uudet kansanedustajat päättävät edeltäjiään paremmin.

Brexit-kiimaisen logiikan mukaan tällainen talonpoikaisjärki ei koske kansanäänestystä. Sen tulos on ja pysyy ikuisena totuutena tuli mitä tuli. Jos äänestyspäätös on huono, kansa saa kärsiä itse aiheuttamansa onnettomuuden seuraukset. Oma vika.

Britannian voi pelastaa brexit-nöyryytykseltä vain se, että kolme vuotta sitten tyhmän ehdotuksen kansanäänestyksessä hyväksynyt kansa saisi harkita asian uudelleen nyt, kun tiedetään edes suunnilleen, mitä se brexit oikein on.  

Kolumni 22.8.2019: PUOLUEETTOMUUDEN PUOLUSTUS

Puolueettomuus tarvitsee puolustajansa 
Etelä-Suomen Sanomat 22.8.2019

Kanava-lehti julkaisi artikkelini Ahvenanmaan 200-vuotisesta turvallisuushistoriasta (Numero 5/2019). Sen tärkein havainto on, että aina kun Itämerellä on ollut sotilaallista jännitettä tai sotatoimia, kaksi kertaa puolueettomaksi ja kolme kertaa aseettomaksi julistettu Ahvenanmaa on joutunut sotatoimien piiriin. Aseistamaton on aseistettu, ja puolueettomuus mitätöity.

Sain moitteen siitä, että väheksyn Genevessä 1921 Ahvenanmaan puolueettomuudesta ja aseettomuudesta tehdyn sopimuksen menestystä tavoitteidensa toteuttamisessa. 

Tämä kritiikki osoittaa melkoista suurpiirteisyyttä historiassa tapahtunutta kohtaan. Vuoden 1921 jälkeen Ahvenanmaan linnoittaminen on aloitettu kaksi kertaa, ja sitten linnoitteet on tuhottu, ei sotatoimissa vaan voimapoliittisen määräyksen perusteella.  Samaan aikaan Ahvenanmaa on miehitetty kaksi kertaa, ja sitten miehitysjoukot on vedetty pois ulkopuoliseen asevoimaan perustuvasta käskystä.

Ahvenanmaan linnoitus ja miehitys tapahtuivat toisen maailmansodan luomissa tilanteissa ja Geneven sopimuksen Suomelle osoittamien oikeuksien mukaisesti. Mutta silti: Sinä aikana Ahvenanmaa ei ole ollut aseeton eikä puolueeton, Geneven sopimukseen tavoitteet eivät toteutuneet. Ahvenanmaa säästyi raskailta sotatoimilta, mutta tämä ei johtunut sen Genevessä julistetusta puolueettomuudesta vaan sitä, että Ahvenanmaalla oli paikan päällä aseellista puolustuskykyä. 

Mikään valtio tai alue ei voi saavuttaa ja säilyttää puolueettomuutta, ellei ole voimaa, joka pystyy torjumaan puolueettomuuden loukkausyritykset, vaikka asein, jos muu ei auta. Siksi Sveitsin puolueettomuus tuntuu lähes ikuiselta. Myös Ahvenanmaan historiassa on todisteita puolueettomuuden ja puolustuskyvyn yhteisvaikutuksesta.

Esimerkiksi toisen maailmansodan loppuvaiheessa Saksa pyrki varmistamaan Suomessa toimineiden joukkojensa selustaa ja perääntymisreittejä. Sillä oli keväästä 1944 lähtien toimeenpanoa odottavat yksityiskohtaiset operaatiosuunnitelmat Suomenlahden itäperukassa oleva Suursaaren ja Itämeren pohjoisreunassa olevan Ahvenanmaan miehittämisestä.

Kun Suomi alkusyksyllä 1944 katkaisi suhteensa Saksaan, Hitler antoi esikäskyn Suursaaren ja Ahvenanmaan maihinnousuoperaatioiden käynnistämisestä. Sen Ahvenanmaata koskeva osuus peruttiin pian, sillä siihen sidotun voiman ei arvioitu riittävän Ahvenanmaan puolustuksen murtamiseen. Suursaaren operaatio käynnistyi, ja suomaliset torjuivat sen verisesti.

Historia tuntuu osoittavan, että aseettomuus ja puolueettomuus tuhoavat toistensa uskottavuuden.  Siellä, missä ne esiintyvät rinnakkain, voi helposti käydä niin, että kumpikaan niistä ei voi toteutua. Aseeton puolueettomuus vetää puolensa sotavoimaa joka  tuhoaa muun ohessa myös puolueettomuuden.  

Puolueettomuuden voi varmistaa vain suojaamalla se niin uskotavalla puolustavalla voimalla, että kaikki tajuavat puolueettomuuden sotilaallisen loukkaamisen vaikeaksi, kalliiksi ja tarpeettomaksi. Ahvenanmaa ei voi luottaa konkreettisen koskemattomuutensa säilymisen kriisin tai sodan oloissa, ellei se hyväksy sitä, että Suomi puolustaa Ahvenanmaata samalla tavalla kuin muutakin valtioaluettaan.

Normaalitilanteessa ja kriisin oloissa aseettomuus ei tee hyvää puolueettomuudelle, sotatilanteesta puhumattakaan.

Ahvenanmaan sotahistoriaa

Kesällä jaoin täällä tiivistelmän Ahvenanmaan puolueettomuuden historiasta pitämästäni esitelmästä. Kanavan tuoreessa numerossa 5/2019 on laaja artikkelini, joka selostaa tämän mielenkiintoisen mutkikkaan tilanteen historiaa:

xxxxxxxxxxxxxxx

Jukka Tarkka
AHVENANMAAN ISO UNELMA
200 vuotta Itämeren sotahistoriaa
Kanava 5/2019

# SUURTEN SOTIEN SIVUNÄYTTÄMÖ

Venäjän ja Ruotsin välisen sodan yli 200 vuotta sitten lopettaneessa Haminan rauhassa Suomi siirtyi osaksi Venäjän keisarikuntaa, ja Ahvenanmaan Suomen kylkiäisenä. Venäjä oli sodan aikana siirtänyt keveitä sotilasosastoja Ahvenanmaalle, ja jo se riitti järkyttämään ruotsalaiset. Venäläisten ajattelussa Suomi ilman Ahvenanmaata olisi ollut kuin laukku ilman lukkoa. Ruotsalaisille taas Venäjän sotavoima Ahvenanmaalla oli kuin Tukholmaan suunnattu ladattu ase. 

Haminan rauhaan 1809 johtaneessa neuvottelussa ruotsalaiset yrittivät saada Venäjältä sitoumuksen olla linnoittamatta Ahvenanmaata. Se ei tietenkään mennyt ansaan, sillä sotilaallinen läsnäolo Ahvenanmaalla oli juuri se laukun lukko, jota Venäjä piti tärkeänä. Se miehitti Ahvenanmaan 1810-luvulla pysyvästi, ja alkoi vähitellen linnoittaa sen strategisia kohteita.

Asiaan palattiin 1850-luvun alkupuolella, kun 1 500 kilometriä Ahvenanmaasta kaakon suuntaan Mustalla merellä syttyi Krimin sota. Venäjä sai siellä vastaansa Britannian ja Ranskan johtaman liittokunnan, jonka laivasto purjehti myös Itämerellä häiritsemässä Venäjän sotaponnistuksia. Ilman välitöntä sotilaallista syytä ne tuhosivat vielä keskeneräisen Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla.

Krimin sodan voittanut liittokunta ehdotti Ruotsille Ahvenanmaan miehitystä, mutta Ruotsi ei uskaltanut härnätä Venäjää. Se halusi kuitenkin edes jotakin turvaa, ja yritti taas houkutella Venäjältä lupausta olla linnoittama Ahvenanmaata. Tällä kerralla ehdotus menestyi, mutta ei Ruotsin ansiosta, vaan siksi, että sellaisia ajatuksia oli myös Krimin sodan voittajilla, ja Venäjä oli sodan hävinnyt osapuoli.  

# ASETTOMUUDEN ALKUTILA
Krimin sodan voittajat yrittivät Pariisin rauhanneuvotteluissa 1856 ratkaista etupiiririitojaan julistamalla Mustan meren puolueettomaksi. Sopimuksen kylkiäisenä kirjattiin Venäjän keisari Aleksanteri II:n lupaus olla linnoittamatta Ahvenanmaata.

Keisarin lupauksessa ei ollut vihjettäkään puolueettomuudesta sanan nykyisessä merkityksessä. Se koski vain alueen aseettomuutta. Julistuksen toinen merkittävä, ja unohdettu erityispiirre oli se, että se oli Venäjän keisarin henkilökohtainen sitoumus, jonka hän ilmoitti velvoittavan myös seuraajiaan valtaistuimella. Muita se ei sitonut.  

Krimin sodan 1856 päättänyt Pariisin rauhansopimus ja siihen liitetty Venäjän keisarin lupaus varmistivat Ahvenanmaalle yli puoli vuosisataa kestäneen aseettoman onnen ajan. Ensimmäisen maailmansodan alettua Venäjä ryhtyi linnoittamaan Ahvenanmaata. Siihen suostuivat ne suurvallat, jotka puoli vuosisataa aikaisemmin olivat pakottaneet Venäjän keisarin sitoutumaan alueen aseettomuuteen.

Venäjä rakensi 1910-luvulla Ahvenanmaalle kymmenkunta tykkiasemaa, kenttälinnoitteita, kasarmeja, maihinnousulaitureita ja kaksi lentokenttää. Ruotsi huolestui niistä enemmän kuin Saksa, jota vastaan ne oli suunnattu. Kun Romanov-suvun viimeinen keisari luopui Venäjän kruunusta 1917, enää ei ollut maata eikä keisaria, joka olisi vastuussa Ahvenanmaan aseettomuudesta.

# SODASTA PUHKEAA PUOLUEETTOMUUS
Suomen sisällissodan alkaessa 1918 Ahvenanmaalla oli noin 2 000 miehen vahvuinen venäläinen varuskunta. Pian sinne nousi maihin ensin ruotsalainen ja sitten saksalainen sotilasosasto, eikä venäläinen varuskunta edes yrittänyt estää niiden tuloa. Ahvenanmaalla toimi myös Suomen sisällissodan valkoisia ja punaisia joukkoja.

Aseettomaksi 1856 julistetulla Ahvenanmaalla operoi 1918 kahden sotaa käyvä maan ja yhden puolueettoman maan asevoimat sekä Suomen sisällissodan molempien osapuolten aseelliset joukot.

Ensimmäisen maailmansodan 1919 lopettanut Versaillesin rauhansopimus ei säätänyt  Ahvenanmaasta mitään. Mutta tällä sopimuksella perustettu Kansainliitto ratkaisi kesällä 1921 Suomen ja Ruotsin kiistan Ahvenanmaasta. Saaret jäivät Suomelle.

Loppusyksyllä 1921 Genevessä hyväksyttiin Kansainliitossa ideoitu sopimus Ahvenanmaan kansainoikeudellisesta asemasta. Se julisti tämän saariston puolueettomaksi ja uudisti Venäjän keisarin 1856 julistuksen sen aseettomuudesta. Sopimuksen allekirjoittajina olivat Kansainliiton johtovaltiot Britannia, Ranska ja Italia sekä seitsemän Itämeren rantavaltiota, mutta ei Neuvosto-Venäjä. Suomi ratifioi sopimuksen vuoden 1922 alussa.

Sopimus velvoitti Suomen valvomaan Ahvenanmaan puolueettomuutta ja antoi sille oikeuden ”vyöhykkeen puolueettomuuden turvaamiseksi väliaikaisesti laskea miinoja tämän vesialueelle ja sitä varten ryhtyä sellaisiin laivastotoimenpiteisiin, jotka ovat aivan välttämättömiä.”

Suomella oli velvollisuus ilmoittaa Kansainliitolle, jos se joutui turvautumaan tällaisiin sotilaallisiin toimiin. Tarkoitus oli painostaa puolueettomuuden loukkaajaa vastatoimilla, jos kaksi kolmasosaa sopimuksen allekirjoittajista niin päättäisi. Sanktioiden laukeaminen oli korkean kynnyksen takana, ja ne olisivat todennäköisesti vain diplomaattista paheksuntaa. Tällainen pelote ei tehoa. 

Neuvosto-Venäjä kiisti Kansainliiton oikeuden sekaantua Ahvenanmaan asioihin. Se ilmoitti, että ”Venäjän työtätekevillä kansanjoukoilla on näitä saaria kohtaan erityinen intressi”, ja  että Ahvenanmaalla on suurempi merkitys Neuvosto-Venäjälle kuin millään muulla Itämeren rantavaltiolla ”Suomea lukuun ottamatta”. Siksi ”mikään Ahvenanmaata koskeva päätös ei ollut pätevä ilman Venäjän myö­tävaikutusta.”

# LINNOITTEET JA NIIDEN TUHO

Kun Hitlerin valtaan nousu mullisti Euroopan turvallisuustilanteen 1930-luvun lopulla, Suomi ja Ruotsi alkoivat kehitellä ideoitaan Ahvenanmaan yhteisestä puolustuksesta, mutta niillä oli erilaiset uhkakuvat. Ruotsi pelkäsi Saksaa, Suomi Neuvostoliittoa.

Geneven sopimuksesta piittaamatta naapurukset pääsivät 1938 sopimukseen Ahvenanmaan yhteisestä puolustuksesta ja linnoittamisesta. Neuvostoliitto tyrmäsi ajatuksen, ja pian myös Saksa. Ruotsi ja Suomi luopuivat suunnitelmastaan

Talvisodan aikana Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat Ahvenanmaata, ja sen alussa saaristossa oli myös sukellusvenetoimintaa. Talvisodan päätteeksi maaliskuussa 1940 solmittu Moskovan rauhansopimus vaikeni Ahvenanmaasta.

Suomi käytti tilannetta hyväkseen, ja Geneven sopimuksesta piittaamatta aloitti kiivaan linnoitustyön. Neuvostoliitto vaati loppukesällä 1940 linnakkeiden tuhoamista ja kahdenvälistä sopimusta saariryhmän asemasta. 

Tällainen Ahvenanmaa-sopimus solmittiin Moskovassa lokakuussa 1940. Se pakotti Suomen purkamaan linnoitteet, pitämään Ahvenanmaan aseistamattomana ja sitoutti sen estämään ulkopuolisten pääsyn alueelle. Siinä ei mainittu puolueettomuudesta mitään. Sopimus antoi Neuvostoliitolle oikeuden perustaa Maarianhaminaan konsulaatin, jonka tehtävänä oli valvoa alueen aseettomuuden toteutumista. Tämän sopimuksen perintönä Venäjä valvoo nykyisin sotilaallisen tahtonsa toteutumista itsenäisen Suomen valtionalueeseen kuuluvalla Ahvenanmaalla. 

# SOTA YLLÄTTÄÄ RAUHAN SAARET
Samaan aikaan kun Neuvostoliitto saneli Suomelle sopimusehtoja Ahvenanmaan aseettomuudesta, sen ylimmät esikunnat suunnittelivat kolme operaatiovaihtoehtoa Itämerellä uhkaaviin sotatilanteisiin. Kaikkien näiden suunnitelmien toteutuksen ensimmäisenä vaiheena oli maihinnousu Ahvenanmaalle.Sinne hyökkäävänä voimana oli vahvistettu divisioona, apujoukkoineen 18 000 miestä. Nämä sotasuunnitelmat vahvistettiin muutamia viikkoja ennen Neuvostoliiton painostuksesta tehtyä sopimusta Ahvenanmaan aseriisunnasta.Jatkosotaan valmistautumisen yhteydessä alkukesällä 1941 suomalainen laivastosaattue siirsi vähän yli 5 000 miehen vahvuisen tykistöllä vahvistetun yhtymän Ahvenanmaalle, aloitti linnoitusten rakennustyöt, ja miinoitti tärkeimmät väylät.Neuvostoliton ilmavoimat pommittivat operaatiota suojanneita suomalaisia panssarilaivoja. Jatkosodan eri vaiheissa Ahvenanmaata miehittäneen suomalaisjoukon vahvuus vaihteli 3 000 ja 10 000 miehen välillä.Kun Suomi alkoi keväällä 1944 pyrkiä erillisrauhaan Neuvostoliiton kanssa, Saksa varautui turvaamaan Lapissa toimivien joukkojensa peräytymisreittejä. Keväällä 1944 valmistuivat Suomessa toimineiden saksalaisten joukkojen operaatiosuunnitelmat Ahvenanmaan ja Suomenlahden itäperukassa olevan Suursaaren valtaamisesta.Syyskuussa saksasalaiset yrittivät maihinnousua Suursaareen, mutta suomalaiset torjuivat sen verisesti. Ahvenanmaa oli varustettu puolustukseen Suursaarta tehokkaammin, ja saksalaiset peruivat hyökkäyksen sinne.  

# MOSKOVAN VALTTIKORTTI

Jatkosodan vihollisuudet syyskuussa 1944 lopettanut välirauhansopimus palautti Moskovassa 1940 tehdyn Ahvenanmaa-sopimuksen ”jälleen kaikissa kohdissaan voimaan.” Kun Pariisissa neuvoteltiin 1947 lopullisesta rauhansopimuksesta, venäläiset vaativat Ahvenanmaan aseettomuuden vahvistamista vuoden 1940 Ahvenanmaa-sopimuksen mukaisesti. Britannian edustajat halusivat pitää voimassa 1921 Genevessä tehdyn sopimuksen.

Moskovan sopimus ei määrittele Ahvenanmaata puolueettomaksi vaan vain aseettomaksi. Geneven sopimus määrää sen sekä aseettomaksi että puolueettomaksi. Neuvostoliitto ei ollut allekirjoittanut Geneven sopimusta, eikä Britannia Moskovan sopimusta.

Tämä kaksinkertainen ristiriita ratkaistiin Pariisin rauhansopimuksen kirjauksella: ”Ahvenanmaa jää demilitarisoiduksi nykyisen tilanteen mukaisesti”. Neuvostoliiton neuvottelijat taluttivat britit ansaan. He ujuttivat tähän artiklaan Moskovan sopimukseen viittaavan aseettomuuden, mutta unohtivat Geneven sopimuksen pääasian, joka oli puolueettomuus. Britit eivät huomanneet, mitä tapahtui, tai eivät välittänet. Näin Neuvostoliitto poisti Geneven sopimuksen allekirjoittajat Ahvenanmaan diplomaattiselta tilannekartalta.

Suomi ja Venäjä sopivat 1992, että Venäjä astuu Neuvostoliiton sijaan Moskovan Ahvenanmaa-sopimuksen osapuoleksi. Se on edelleen voimassa ja Venäjän viranomainen valvoo Suomen maaperällä, että Ahvenanmaa pysyy aseettomana.

Ahvenanmaan turvallisuuspoliittisissa asioissa Suomi on kahden Venäjän kanssa. Aleksanteri II:n lupaus olla linnoittamatta Ahvenanmaata raukesi siihen, että Venäjällä ei enää ollut keisaria. Moskovan Ahvenanmaa-sopimus vuodelta 1940 ja Pariisin rauhansopimus vuodelta 1947 ovat syrjäyttäneet Geneven 1921 sopimuksen. Kaikki Ahvenanmaasta joskus kiinnostuneet valtiot ovat vaikenemalla hyväksyneet Venäjän aika erikoisella tavalla etuoikeutetun aseman siellä.  

# PUOLUEETTOMUUDEN NYKYTILA

Ahvenanmaan aseman sotilaallisen määrittelyn keskiössä pitkään olleet rannikkolinnakkeet ovat menettäneet merkityksensä. Nykyaikainen täsmäaseteknologia lamauttaa kallioihin louhitut tuliasemat ilmeisesti muutamassa minuutissa taistelun alettua.

Ahvenanmaa ei kuitenkaan ole menettäneet sotilaallista merkitystään. Se on pintatiedustelun kannalta edelleen kiinnostava alue. Liikkuvilta alusoilta toimivat rannikko- ja ilmapuolustuksen yksiköt voivat piileskellä siellä tehokkaasti. Nämä saaret ovat siviili- ja sotilaslogistiikan sekä tietoliikenteen avainaluetta.  

Keskustelu Ahvenanmaan asemasta on jatkunut, vaikka Venäjä on putsannut pöydän. Presidentti Mauno Koivisto arvioi 1993, että Ahvenanmaan aseistamattomuuden säilyttämiseen ”on olemassa mahdollisuudet”, mutta ”en tiedä, kuinka suuret ne mahdollisuudet ovat.” Se saattoi olla viittaus Moskovan Ahvenanmaa-sopimuksen aiheuttamaan Suomen suvereniteetin loukkaukseen.   

Liittyessään Euroopan unioniin Suomi antoi Ahvenanmaan aseman määrittelevän julistuksen ja neuvotteli maakunnan edustajien hyväksymät määräykset verotuksesta, tulleista ja kotipaikkaoikeudesta.  Suomen EU-jäsenyys ei muuttanut Ahvenanmaan valtiollista asemaa.

Euroopan unionin rakennetta uusineen Lissabonin sopimuksen valmistelun yhteydessä Suomen EU-edustuston lausuma joulukuussa 2009 voidaan ehkä tulkita yritykseksi kiertää Moskovan Ahvenanmaa-sopimuksen Venäjälle jättämä kummallinen perintö.

Lausuma vetoaa Geneven sopimukseen vuodelta 1921 ikään kuin Kansainliitto olisi herännyt henkiin, Britannia olisi korjannut erehdyksensä Parisin rauhaneuvotteluissa ja Geneven sopimus vuodelta 1921 olisi tasaveroinen vuoden 1940 Moskova-sopimuksen kanssa. Hyvä yritys, mutta se ei muuttanut mitään.  

# VANHAT EVÄÄT, UUSI TILANNE

Kun Neuvostoliitto katosi sotilaspoliittiselta kartalta, Euroopan isojen valtioiden välinen jännite laantui, mutta Venäjän kaapattua Krimin 2014 Itämeren alueen jännitys on kasvanut dramaattisesti. Uusi sotilasteknologia ja muuttunut sotilasmaantiede suuntaavat paineen uudelleen Ahvenanmaahan.

Itämeren turvallisuuden avainkysymys ei enää ole Pietari – Leningrad – Pietari, kuten se oli yli 300 vuotta. Nyt se on Kaliningrad – Kaliningrad - Kaliningrad. Suomi on osa tätä jännitettä, sillä maantieteelle emme voi mitään.

Suomalaiseen sieluun on kylmän sodan vuosina iskostunut Suomen ja Venäjän rajaviivan 1 300 kilometristä syntynyt kammo ja turvallisuuspoliittinen epävarmuus. Tohtori Mika Aaltola on huomauttanut, että Suomen läntinen meriraja on suunnilleen yhtä pitkä kuin itäien maaraja, mutta turvallisuuspoliittisesti sitä vaarallisempi. Sen yli kulkee 95 prosenttia Suomen viennistä ja 99,9 prosenttia datayhteyksistä, ja nämä molemmat elämänlangat kietoutuvat umpisolmuksi Ahvenanmaalla.

Hyytävästä ympäristöstä huolimatta melko moni suomalainen tuntuu ajattelevan, että nykyisestä täysin poikkeavissa tilanteeissa kauan sitten sopimuksiin kirjoitetut sanat ”aseettomuus” ja ”puolueettomuus” suojaavat Ahvenanmaan kaikelta pahalta.  

Turvallisuuspoliittisesti kriittisen alueen aseettomuus ja puolueettomuus eivät vaikeuta vaan helpottavat alueen sotilaallista käyttöä. Aina kun 1900-luvulla oli aseellista toimintaa Itämerellä, demilitarisoitu Ahvenanmaa remilitarisoitui.  

Ahvenanmaasta kiinnostuneille ulkopuolisille ei yleensä ole ollut välttämätöntä saada saaret haltuunsa. Tärkeintä on se, että vastustaja ei saa. Tällainen uhka voitaisiin torjua ennakolta, jos Suomi tai Suomi ja Ruotsi yhdessä ottaisivat vastuu Ahvenanmaan aseellisesta koskemattomuudesta.  

Ahvenanmaan sotilaallisen aseman muuttaminen olisi diplomatialle ylivoimainen tehtävä, sillä ilmeisesti siihen tarvittaisiin vuosina 1921 ja 1940 tehtyjen Ahvenanmaa-sopimusten allekirjoittajamaiden suostumus.

Ehkä on myös oikotie. Suomi voisi hyödyntää vuoden 1990 ennakkotapausta. Silloin presidentti Mauno Koivisto mitätöi yksipuolisesti Pariisin rauhansopimuksen sellaiset sotilaalliset ja Saksaa koskevat määräykset, jotka loukkasivat Suomen suvereniteettia.

Suomi voisi ehkä hakea tämän Operaatio Paxin mallin mukaista ratkaisua irrottautumalla Pariisin rauhansopimuksen viidennestä artiklasta, joka uudistaa Ahvenanmaan aseettomuuden. Sen Venäjälle antamat oikeudet valvoa Ahvenanmaata loukkaavat Suomen suvereniteettia samalla tavalla kuin Pariisin rauhansopimuksen määräämät aserajoitukset ja sen Saksaa koskeva artiklat.

Operaatio Pax onnistui, koska sen taustavaikuttajana oli kansainvälisen tilanteen dramaattinen muutos, Sakan yhdistyminen. Ahvenanmaan aseman muuttaminen tämän mallin mukaan ei varmasti onnistu normaalioloissa. Mutta operaatio Paxin esimerkki kannattaa pitää mielessä siltä varalta, että Itämeren alueella äkkiä tapahtuisi jotakin dramaattista.  

Artikkeli perustuu tekijän Volter Kilpi Kustavissa-kirjallisuusviikon tietokirjapäivänä  12.7.2019 pitämään esitelmään.

Kolumni: HÖLMÖILYN POLIITTINEN TULEVAISUUS

Etelä-Suomen Sanomat 8.8.2019

Hölmöyden roolikseen valinneet puolitotuuksien tai täysien valeiden toitottajat ovat nyt varteen otettavia valtiollisia hahmoja. Siis varteen otettavia sillä tavalla, että heidän hölmöyksillään on taipumus toteutua. Aidanseipäätkin nauroivat ennen vanhaan Donald Trumpin ja Boris Johnsonin kaltaisille hahmoille, mutta nyt sitä ollaan niin presidenttiä ja niin pääministeriä, eikä koira perään hauku.

Trump kompastuu omaan imagoonsa aina kun olisi oikeaa asiaa. Nyt viimeksi hän luki kiltisti sen, mitä teleprompteriin oli kirjoitettu vihamurhista, mutta ruumiinkieli tuhosi puheen sanoman. Sen viestiksi tuli suunnilleen, että no näin minun nyt tällä kertaa käskettiin sanoa. Jos on luonut itselleen rehvastelijan roolin, on vaikea olla vakuuttava sitten kun on tosi kysymyksessä.

Päästyään vihdoin pääministeriksi Johnson ilmoittaa, että hänen pyhä velvollisuutensa on toteuttaa kansan enemmistön vaatima typeryys, vaikka tähän mennessä kertynyt fakta osoittaa sen hirmuiseksi, ja katastrofiksi, jos se tapahtuu ilman sopimusta EU:n kanssa. Sepä hyvä, sanoo tämmöinen pääministeri.

x x x

Valtiollista vakautta edustavan parlamentarismin kotimaa Britannia näyttää lamautuneen Johnsonin poliittisesta läsnäolosta, kuten väitetään tapahtuvan hiirelle, joka kohtaa kobran. Entisen imperiumin poliittinen järjestelmä on puolustuskyvytön.

Ainoa ehkä merkittävä reaktion enne taitaa näkyä Skotlannissa ja Irlannissa, ehkä Walesissakin, jotka tuntuvat tosissaan kehittelevän ajatusta erota Yhdistyneestä kuningaskunnasta. Se ei olisi niille mikään helpotus, mutta Britannialle todella nolo kiusa. Separatismista syntyneiden valtioiden elämä yksikseen olisi vielä vaikeampaa kuin brexit, eikä niiden pääsy Euroopan unioniin olisi mikään läpihuutojuttu.

Pintaliidon kotimaaksi joskus mainitun Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on sentään pystynyt reagoimaan Trumpiin edes jonkinlaisella vastarinnalla. Tai ainakin oikeuslaitos. Aluksi. Nyt tuntuu jo siltä, että Trumpin taltuttaminen on kestävyyslaji, johon tuomarikunnankaan voimat eivät riitä. Ja Trumpin nimitykset Korkeimpaan oikeuteen alkavat vähitellen kalvaa oikeuslaitoksen kykyä puolustaa amerikkalaisuuden perinteisiä vapausarvoja.

Demokraattien vaaliennuste on heikko. Klassiseen kampanjaan valmistautuvat presidenttiehdokasehdokkaat tuntuvat olevan lähinnä hämillään. Ahdingosta ulos pääsyä ei ole näköpiirissä. Ainoa nyt mahdolliselta tuntuva ilmiö, joka voisi pelastaa Yhdysvallat ja koko maailman toiselta Trumpin kaudelta, on presidentin oman toiminnan epäjohdonmukaisuus.

Tavanomaisen totuuden mukaan talous ratkaisee vaalituloksen, ja niinpä Trumpista huolimatta Yhdysvaltain kansantalous kasvaa kokka kohisten. Presidentin tapa palauttaa Yhdysvaltain suuruus voi kuitenkin iskeä hänen selustaansa.

Trumpin kauppasota kaikkia vastaan ahdistaa maataloudesta ja raskaasta teollisuudesta elantonsa saavia ihmisiä. Siellä ovat presidentin kannatuksen perusjoukot. Ne ovat vannoneet uskollisuuttaan suurelle johtajalle, joka lupasi kaikkea hyvää heti. Trumpin vaalikoneisto voi alkaa yskiä, jos perustuotannon vienti näivettyy.

Vaalia ei ehkä ratkaisekaan kansantalouden tila vaan ruohonjuuritason ahdinko. Mutta ei ole varmaa, kuinka paljon auttaisiTrumpin kaatuminenkaan. Hän on banalisoinut Yhdysvaltain poliittisen koneiston pitkäkestoiseen toimimattomuuden tilaan. Samoin kuin Johnson Britanniassa.

Pikakommentti 5.8.2019: Trumpin viesti

Presidentti Donald Trump luki kiltisti sen, mitä teleprompteriin oli kirjoitettu. Hänen ruumiinkielensä muutti kuitenkin puheen sanoman. Sen viestiksi tuli suunnilleen, että no näin minun nyt käskettiin sanoa. Jos on luonut itselleen rehvastelijan roolin, on vaikea esiintyä vakuuttavasti sitten kun on tosi kysymyksessä.

Pikakommentti 3.8.2019: Paniikki Moskovassa

Venäjän poliisivoimat panikoivat yrittäessään estää poliittisia oikeuksiaan peräävien ihmisten mielenosoituskävelyä. On vaaran merkki, kun poliittinen johto ja sen turvallisuusjoukot tajuavat menettäneensä tilanteen hallinnan. Kaikkea ei vielä ole nähty.

Pikakommentti 29.7.2019: Terveisiä uutistoimituksiille

Tänä iltana (29.7.2019) oli taas uusi esimerkki siitä, miten Maikkarin uutiset pystyvät Ylen uutisia paremmin säväyttämään entistä poliittisesti aktiivia ja ikuisesti historiatietoista ihmistä.

Tuntui todella hyvältä nähdä, miten nykyisessä valmistelukoneistossa tarkastellaan melko myönteisessä, ellei suorastaan kiinnostuneessa hengessä negatiivisen tuloveromallin toimivuutta kansantalouden elvyttämiseksi. Olin noin neljännesvuosisata sitten mukana nuorsuomalaisessa liikkeessä edustamassa tätä ajatusmallia. Painakaa päälle.

Erityisesti mieltäni lämmitti kesän 1944 Ilomantsin taisteluiden merkityksen korostus Talin-Ihantalan torjuntavoittojen jälkeisessä tilanteessa. Viime kädessä vasta näissä Ilomantsin kauheissa korpitaisteluissa ratkaistiin Suomen kohtalo.

Olimme joitakin vuosikymmeniä sitten vaimoni kanssa ajelemassa näissä maisemissa. Taistelupaikkojen opastauluja tutkiessamme huomio kiintyi samoja reittejä ajelleeseen ökymoottoripyöräilijöiden nahka-asuiseen keski-ikäiseen mieshenkilöiden porukkaan. 

Heidän kommenttinsa opastaulujen tilannekartoista osoittivat, että he tunnistivat jokaisen tällä alueella toimineen pataljoonan ja tiesivät niiden liikkeet tilanteen edetessä. Tuli hyvä mieli. Kesällä 1944 tehdyn työn arvostus tuntui ainakin vielä silloin olevan voimissaan.

Kolumni: KUHMON MUSIIKKI-IHME

Etelä-Suomen Sanomat 25.7.2019

Kuhmon 50. kamarimusiikkijuhlan ensimmäisen viikon konsertit avasivat muistumia siellä vuosikymmenien aikana kokemiini elämyksiin. Pyhiinvaellus menneeseen.

Tämä kamarimusiikin juhla alkoi 1990-luvun alkupuolelta lähtien olla meille vaimoni kanssa jokavuotinen kesän huippu. Sitä ennen teimme Kuhmoon parin päivän pyrähdyksiä, mutta pian tavaksi tuli asua siellä viikko ja kuunnella kamarimusiikkia niin paljon kuin sielu sieti.

Silloin Kuhmo musiikkijuhla eli Seppo Kimasen johdolla vahvinta luovan kasvun aikaa, ja koko tapahtuma alkoi olla tämän maailman yläpuolella leijuva olomuoto. Muusikot ja heidän yleisönsä kohtaavat siinä kauneuden mysteerin, ja siinä hurmoksessa soitto alkaa parhaimmillaan hehkua niin, että kyynikkokin herkistyy. Se on Kuhmon ihme.

                                            x                    x                    x

Heinäkuussa 1995 ihastelin Kimaselle juuri kuulemamme Franz Schubertin Es-duuri-pianotrion (op. 100) taivaallisen täydellistä onnistumista, ja varsinkin nuoren ja hennon pianisti Anastasia Injushinan rautaista varmuutta ja kypsää otetta musiikkiin. Kimasen kommentti taisi paljastaa Kuhmon salaisuuden.

Hän kertoi, että lavalla nyt kuultu kokonpano ei aikaisemmin ollut esiintynyt yhdessä, ja Injushina soitti ensimmäistä kertaa elämässään tämän trion julkisesti. Kimanen sanoi, että tällaiset yllättävät ja vaaralliset valinnat ovat Kuhmon mallin suurin riski ja sen rikkaus. Kun soittajat kohtaavat ensimmäistä kertaa, he joutuvat kuuntelemaan herkästi toisiaan ja reagoimaan vaiston varassa. Sitten joskus kun henki tulee päälle, tulos on järisyttävä, eikä vain kuulijoille vaan näyttää olevan sitä myös tällaiseen nosteeseen päässeille muusikoille. 

Natalia Gutman soitti 2005 kahtena iltana kaikki Bachin soolosellosarjat peräjälkeen, ulkomuistin varassa. Toisen illan lopulla sekä hän että yleisö alkoivat olla kestokykynsä äärirajoilla, mutta elämys oli unohtumaton. Oltiin länsimaisen kulttuurin huipulla.

Kuhmon ihmeellisiin kokemuksiin kuului myös elokuun alussa 2010 kamarimusiikkijuhlilla esitetty Viktor Ullmannin ooppera Atlantiksen keisari. Jo sen fyysinen tausta järisyttää. Ullmann sävelsi sen Teresienstadtin keskitysleirillä ja kuoli muutamia kuukausia kantaesityksen jälkeen Auschwitzin kaasukammiossa.

Ooppera kertoo, miten Kuolema kyllästyy ylenpalttiseen sotimisen ja tekee lakon pakottaakseen Keisarin lopettamaan tappamisen, sillä se työ kuuluu Kuolemalle. Keisari lamautuu, kun joutuu lopettamaan sotimisen. Ooppera on harvoin murtanut näin rajusti ajan ja toden rajat ja tunkenut historiasta nykyaikaan.

                                            x                    x                    x

Näitä huippukokemuksia kerratessani luin Juhani Koiviston kirjoittamaa Kuhmon kamarimusiikkijuhlien historiaa. Sen alkujakso raastaa sydäntä oudolla tavalla. Se kertoo, miten Seppo Kimanen ja hänen vaimonsa Yosiko Arai raatoivat sielunsa ja ilmeisesti myös fysiikkansa jaksamisen äärirajoille, kun joutuivat toteuttamaan suurta ideaansa tyhjän päällä, ainoana tukenaan kuhmolaisten väsymätön talkooporukka.  

Koiviston antama kuvaus näyttää siltä, että syvästi sivistyneen kamarimusiikkijuhlan idea oli vähällä sammua toteuttajiensa uupumuksen. Kuhmon kamarimusiikkijuhlia uhkasi pois hiipuminen ennen kuin ne olivat pääsivät kunnolla alkuun.

Vähitellen saaga Kuhmon kamarimusiikista kääntyi kuitenkin ihmeelliseksi menestyksen Se  perustui kovien kokemusten pakottamaan juhlien jatkuvaan uudistamiseen ja jalostamiseen. Se on kulttuurityön sankaruutta uljaimmillaan.    

Pikakommnentti 22.7.2019.: SS-miehet

Keskustelu suomalaisten SS-joukoissa palvelleiden sotilaiden oikeudellisesta asemasta on ajautunut umpikujaan. Siinä ei huomioida, millaisia päätelmiä eri tutkimusyhteisöt voivati tuottaa oman aineistonsa ja älyllisen päättelynsä perusteella.

Historiantutkimus ei pysty esittämään muuta kuin sen, miltä tilanne näyttää sen käyttämän aineiston ja päättelytavan perusteella. Se antaa mahdollisuuden arvioida, mikä pelkistys tapahtuneesta on mahdollinen ja mikä mahdoton, mutta ei sitä, kuka oli syyllinen tai syytön. Tämä päättely tuottaa sen tuloksen, että ketään ei voi todeta syylliseksi, mutta ei myöskään syyttömäksi.

SS-miesten omaisten painostusryhmä vaatii kuitenkin historian tulkinnan muutamista niin, että siitä tulisi heille hyvä mieli. Se muutos ei tapahdu mahtikäskyn osoittamalla paheksunnlla yhtä tulkintaa kohtaan ja vaatimalla toisenlaista.  Siihen tarvitaan uutta aineistoa ja todistavaa päättelyä.

Historia on kova juttu, eivätkä SS-miesten omaiset ole siinä asiassa mitenkään eri asemassa kuin suuri osa muistakin suomalaisista perheistä. Sota on täynnä erilaisia vääryyksiä ja kauheuksia.

Pikakommentti 20.7.2019: Tarja Halonen !

Kuulitteko eilen illalla (19.7.2019) Maikkarin kymmenen uutisissa. Tarja Halonen sanoi, että NATOn kanssa harjoitellusta puolustusyhteistyöstä voi olla hyötyä jos joudutaan yllättäviin tilanteisiin. On aikoihin eiletty. Ensimmäinen todella myönteinen merkki pitkän korpivaelluksen jälkeen.

AHVENANMAAN ISO UNELMA

200 vuotta Itämeren sotahistoriaa

Tiivistelmä valtiot tri Jukka Tarkan esitelmästä Volter Kilpi Kustavissa-kirjallisuusviikon Tietokirja.fi-päivän seminaarissa Kustavissa 12.7.2019 

Suomessa melko yleisen käsityksen mukaan moneen kertaan kansainvälisillä sopimuksilla vahvistettu Ahvenanmaan aseettomuus ja puolueettomuus ovat tuoneet rauhan ja turvallisuuden Itämerelle, Suomelle ja Ahvenanmaalle varsinkin.

Saariryhmä on runsaan puolentoista vuosisadan aikana julistettu kolme kertaa aseettomaksi, mutta kuitenkin aina kun Itämerellä on ollut jännitystä tai sotilaallista toimina, Ahvenanmaalla on ollut sotaväkeä ja sitä on linnoitettu. Keväällä 1918 siellä toimivat yhtä aikaa Venäjän, Ruotsin ja Saksan asevoimat ja Suomen sisällissodan molempien osapuolten joukot. 

Ahvenanmaalle on yli kahden vuosisadan aikana rakennettu neljä kertaa rannikkopuolustus- ja maataisteluasemia. Ja neljä kertaa niiden rakenteet on tuhottu, muta ei taistelussa vaan poliittisesta käskystä. Ahvenanmaan aseettomuutta ja puolueettomuutta säätelevät kansainväliset sopimukset eivät ole pystyneet ohjaamaan historiaa.  

Krimin sodan pääteeksi 1856 tehdyn rauhansopimuksen liitettä on totuttu sanomaan Ahvenanmaan ensimmäiseksi puolueettomuussopimukseksi, vaikka se koski vain alueen aseettomuutta. Se oli Krimin sodan voittajien Venäjän keisarilta vaatima sitoumus olla linnoittamatta Ahvenanmaata.

Tämän luvatessaan Aleksanteri II ilmoitti, että sitoumus velvoittaa myös hänen seuraajiaan Venäjän valtaistuimella. Kun Romanov-suvun viimeinen keisari luopui Venäjän kruunusta 1917, Suomi itsenäistyi ja Venäjän keisarikunta raukesi tyhjiin, ei enää ollut valtionpäämiestä eikä valtiota, jota kansainvälinen sopimus velvoittaisi pitämään Ahvenanmaan aseettomana. 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1921 Kansainliiton suojeluksessa Genevessä tehty Ahvenanmaa-sopimus määritteli saariryhmän puolueettomaksi ja aseettomaksi. Sen allekirjoittivat Kansainliiton johtovaltiot ja Itämeren rantavaltiot, paitsi Neuvosto-Venäjä. 

Geneven sopimuksen säätämät sanktiot Ahvenanmaan puolueettomuuden loukkaajaa vastaan olivat niin koukeroiset, että eivät olisi voineet hillitä kansainvälistä kriisiä. Sen taustarakenne on historian edetessä muutenkin rapistunut.

Kansainliittoa ei enää ole. Viro, Latvia ja Liettua menettivät väliaikaisesti itsenäisyytensä. Ei ole täysin selvää, ovatko ne uudelleen itsenäistyessään sitoutuneet Geneven sopimukseen. Britannia on toisen maailmansodan jälkeisessä rauhanneuvottelussa 1947 irtautunut Geneven sopimuksesta.

Sopimuksen allekirjoittanut Saksa on sen jälkeen muuttunut kansallissosialistiseksi diktatuuriksi, ja sen jälkeen toisen maailmansodan voittajien miehitysvyöhykkeistä muodostetuiksi hallinnolliseksi yhteisöksi, jotka käyttäytyivät kuin ne olisivat olleet valtioita. Ja nyt ne ovat yhdistyneet Saksan liittotasavallaksi. Ei ole yksiselitteistä, miten sitoutuminen Geneven sopimukseen on pysynyt mukana tässä saksalaisessa muutosketjussa.

Ainoa Ahvenanmaan asemaa määrittävä, ja käytännössä voimassa oleva sopimus on Neuvostoliiton Suomelle syksyllä 1940 pakottama Ahvenanmaa-sopimus. Se ei määrää mitään Ahvenanmaan puolueettomuudesta, mutta velvoittaa Suomen pitämään Ahvenanmaan aseistamattomana ja muiden valtioiden tavoittamattomissa.

Nykyisin tiedetään, että samaan aikaan kun Neuvostoliitto saneli Suomelle sopimustekstin Ahvenenmaan aseettomuudesta, Neuvostoliiton ylin sotilasjohto sai hyväksynnän kolmelle sotasuunnitelmalle Itämerellä silloin mahdollisiksi arvioituihin tilanteisiin. Kaikkien näiden suunniteltujen operaatioiden ensimmäisenä vaiheena oli maihinnousu Ahvenanmaalle.

Moskovassa tehdyn Ahvenanmaa-sopimuksen mukaisesti Maarianhaminassa toiminut Neuvostoliiton konsulaatti on myöhemmin muuttunut Venäjän konsulaattiksi. Suvereenin Suomen tasavallan valtioalueeseen kuuluvan Ahvenanmaa aseettomuutta valvoo Venäjän federaation viranomainen. Suomen suvereniteetissa on Ahvenanmaan kokoinen harmaa vyöhyke.

Ahvenanmaan puolueettomuus voi itse asiassa tarkoittaa vain aseellista koskemattomuutta sodan aikana. Kansainvälinen oikeus tarkoittaa puolueettomuudella sitä ja vain sitä. Puolueettomuus ei ole mikään hyvyyden loiste, joka kansainvälisen diplomatian tahdosta voi asettua suojaamaan joitakin onnekkaita alueita ja ihmisiä.

Puolueettomuus on sitä, että sotaa käyvä voima ei saa koskea siihen, joka on puolueeton. Se on ylevä asia, mutta ei toteudu, ellei ole vastavoimaa, joka estää sotilaallisen puolueettomuuden loukkaamisen.

Ahvenanmaasta puhuttaessa puolueettomuutta ja aseettomuutta käsitellään kuitenkin rinnakkaisina ja toisiaan tukevina hyvyyden ilmentyminä. Ja kansainvälisen diplomatian tuottamat sopimukset ovat uurtaneet nämä rinnakkaishyvyydet kivitauluihinsa kuin ne olisivat ikuisia totuuksia.   

Historian dynamiikassa on kuitenkin näyttöä siitä, että aseettomuus ja puolueettomuus haittaavat toistensa toteutumista. Siellä, missä ne esiintyvät rinnakkain, voi hyvinkin käydä niin, että kumpikaan niistä ei voi toteutua.

Aseeton puolueettomuus vetää puolensa aseellista voimaa, eikä puolueettomuus pysty lamauttamaan aseellista voimaa. Puolueettomuuden voi parhaiten varmistaa suojaamalla sen niin uskotavalla puolustavalla voimalla, että kaikki tajuavat puolueettomuuden loukkaamisen vaikeaksi, kalliiksi ja tarpeettomaksi.

Ahvenanmaa ei voi luottaa konkreettisen koskemattomuutensa säilymiseen sotilaallisen kriisin tai varsinkaan sodan oloissa, ellei se hyväksy sitä, että Suomi puolustaa sitä samalla tavalla kuin muutakin valtioaluettaan. Historian hämärän jo jäänen Geneven sopimuksen sääntöviidakkoon tarrautuminen vaikeuttaa Ahvenanmaan puolustusta. Aseettomuus ei tee hyvää puolueettomuudelle aseellisen kriisin oloissa, sotatilanteesta puhumattakaan.

Kolumni 11.7.2019: VIRO SAA LAULUSTA VOIMAA

Etelä-Suomen Sanomat 11.7.2019

 Virolaiset kokoontuivat taas Tallinnan laulukentälle juhlimaan uljasta perinneaarrettaan. Nämä laulujuhlat ovat pitkälle toistasataa vuotta ilmaisseet hienostuneesti kansallista vastarintaa kansallisuuden sortoa vastaan. Näitä sortajia on ollut monia, mutta meidän sukupolvemme muistavat, miten laulava vallankumous aloitti muutoksen kohti Viron uutta itsenäisyyttä.   

Baltian maat ja Viro varsinkin olivat neuvostoaikaisen valtarakenteen kannalta aatteellisesti epäluotettavia. Suomen televisio näkyi Pohjois-Virossa. Siellä tiedetiin maailman tapahtumista ja läntisestä elämäntavasta enemmän kuin neuvostoihmiset muualla imperiumissa.

Viron vaimea kapina alkoi 1980-luvun lopulla saada kansanliikkeen muotoja. Tallinnan laulujuhlat oli virolaisen identiteetin ainoa ilmentymä, jota neuvostovallan oli pakko sietää. Se ei voinut estää ihmisiä kävelemästä isolle kentälle. Miehittäjät ymmärsivät peruuttaa panssarivaununsa sivukaduille näkymättömiin, kun kansakunta oli menossa laulamaan yhdessä.

Parhaimmillaan 300 000 ihmistä, ko­koontui Tallinnan laulukentälle laulamaan kiellettyjä kuo­rolauluja ja kuuntelemaan isänmaallisia pu­heita. Tällaisessa tilaisuu­dessa syksyllä 1988 lausuttiin ensimmäistä kertaa jul­ki ajatus Vi­ron itsenäisyyden elvyttämisestä.

Virolaiset hankkivat nokkelalla vastarinnallaan henkisen yliotteen neuvostovallasta. Kansanliikkeen edustaja yllätti viranomaiset livauttamal­la suoran TV-keskustelun vii­meisellä sekunnilla ilmoille, että Virossa voisi toimia kommunistipuolueen rinnalla myös laillinen oppositio.

Kun viranomaiset ilmoittivat uuden kansalliskirjaston säh­köistyksen viivästyvän kaapeloinnista aiheutuvien lii­kennejärjestelyjen takia, kansanrintaman lapiomiehet kaivoivat kilometrin mittaisen kaapeliojan yh­dessä yössä.

Olin Tallinnassa työasioissa juhlapäivänä, jonka tilaisuuksissa muisteltiin Siperiaan karkotetuilla virolaisilla lastattujen tavarajunien lähtöä pitkälle matkalle 1940-luvun lopulla. Pääsin isäntieni kanssa tätä historiaa muistavaan isänmaallisuutta tihkuvaan juhlaan.  

Siihen aikaan itsenäisen maan sini-musta-valkoinen lippu ei saanut näkyä Neuvosto-Viron julkisilla paikoilla. Niinpä kaunottaret kansallispuvuissaan toivat elävillä kynttilöillä valaistulle lavalle kolme yksiväristä lippua. Sinisen, mustan ja valkoisen. Kaikki itkivät, luultavasti minäkin.  

 x                    x                    x

Presidentti Mauno Koivisto kertoo muistelmissaan olleensa 1965 virallisena vieraana Viron neuvostotasavallan 25-vuotisjuhlassa, joka huipentui Tallinnan laulujuhlien päätöstilaisuuteen. Sen lopuksi juhlakuoro ja kentän täyttävä väki kajauttivat Viron epävirallisen kansallislaulun ”Mu isamaa on minu arm”. Kaikki muut nousivat seisomaan, mutta kunniavieraat istuivat, koska Neuvostoliiton presidentti Anastas Mikojan ei noussut. Koivisto muistelee: ”Se oli nolo tilanne.”  

Koivisto pystyi presidenttinä ollessaan kuittaamaan tämän nolouden. Opetusministeriö oli 1989 alkanut verkostoitua Viron itsenäisyysliikkeen kanssa, ja ministeri Anna-Liisa Kasurinen haki poliittista tukea presidentiltä. Hän sai kannustusta koivistilaiseen tyyliin: ”Kyllä kulttuurin nimissä voi harrastella aika paljon.”  

Siitä alkoi mediahiljaisuuden suojassa toteutettu Viron avustamistyö, jonka valtiollisesti tärkeimmät sektorit koskivat lainsäädännön uudistusta, upseerikoulutusta ja maatalouden modernisointia.