Kolumni 22.3.22018: TALVISODAN SYVÄMERKITYS

Etelä-Suomen Sanomat 22.3.2018

Suomen merkittävimpiin tietokirjailijoihin kuuluva Max Jakobson kutsutiin melkein 30 vuotta sitten tapaamaan Neuvostoliiton sotahistorian laitoksen johtajaa kenraalieversti Dmitri Volkogonovia. Kenraalilla oli kuulemma viesti. Sain mahdollisuuden olla mukana heidän kohtaamisessaan.

Volkogonivin viesti oli ensimmäinen Neuvostoliiton virallinen sotahistoriallinen lausuma, jossa talvisodan syttyminen ei mennyt suomalaisten syyksi. Hän totesi yksiselitteisen selvästi Stalinin sodan aloittajaksi. Volkogonov ei tuominnut Stalinin sopimusta Hitlerin kanssa loppukesällä 1939, mutta kylläkin sen lisäpöytäkirjan, jonka johdannainen talvisota oli.

Volkogonov myönsi oikeaksi Stalinin peruspyrkimyksen vahvistaa Leningradin puolustusta, mutta totesi siinä käytetyt keinot vääriksi. Suomen kommunistipuolueen legendaarisen johtohahmon Otto Wille Kuusisen nukkehallituksen perustamista hän sanoi muitta mutkitta tyhmyydeksi. Neuvotteluja olisi pitänyt jatkaa suomalaisten kanssa, vaikka nämä olivat jäykkiä ja taipumattomia.

Volkogonovin talvisota-analyysiin liittämät selityslausumat eivät kokonaan kumonneet vanhaa virallista neuvostototuutta. Se laimeni puolitotuudeksi, mutta selvään valheeseen verrattuna tämäkin oli paljon. Stalin oli huolissaan siitä, että vihamieliset voimat käyttäisivät Suomen aluetta hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan.

Volkogonovin tapa puhua osoitti, että hän piti Stalinin tilanneanalyysia pohjimmiltaan oikeana. Kaikesta muusta hän oli sitten eri meiltä Stalinin kanssa. Generalissimuksen virheitä oli ainakin viisi. Salainen lisäpöytäkirja Hitlerin kanssa, uhkavaatimus Suomelle, kyvyttömyys ennakoida suomalaisten suhtautumista Kuusisen hallitukseen, väärä arvio Suomen puolustuskyvystä ja valmistautumattoman armeijan lähettäminen sotaan äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa.

                                            x                    x                    x

Volkogonov ei tulkinnut historiassa havaittuja tosiseikkoja pelkästään marxitais-leninistisen luokkakantaisuuden kannalta. Tämä oli uusi, ja hänen lausuntonsa ehkä hämmästyttävin piirre. Hän pani ennennäkemättömän paljon painoa moraaliselle oikeudenmukaisuudelle.

Hän myönsi Suomen reagoineen oikein, kun se asettui vastustamaan Stalinin vaatimuksia.  Ja hän sanoi enemmänkin: suomalaisten toiminta talvisodassa antoi esimerkin siitä, miten kansan pitää taistella itsenäisyytensä puolesta. ”Tämä herätti sympatiaa myös meillä.” Siinä oli Volkogonovin sanoman ydin. Se oli sensaatio.

Puolen vuosisadan viiveellä talvisodasta saatu mahdollisimman arvovaltainen neuvostotulkinta antoi aihetta uusiin arvioihin enemmän Suomessa kuin Neuvostoliitossa. Kansallinen itseruoskinta oli lastannut suomalaiseen sieluun sellaisen syyllisyyden ja mielistelyn sykkyrän, että itsestään selvät asiat olivat vääntyneet muodottomiksi.

Ehkä pari sukupolvea suomalaisia oli pakottautunut ajattelemaan, että sota on aina väärin, ja sota Neuvostoliittoa vastaan on aivan erityisen väärin. Volkogonov murskasi älyn ja moraalin moukarilla tämän tunkkaisen hurskastelun. Vääryys on vääryys olosuhteista riippumatta. Puolustus on jokaisen oikeus, olipa hyökkääjä kuka tahansa. Volkogonovin sensaatiomainen ylistys suomalaisten oikeutetusta puolustustaistelusta jatkui: ”Suuret valtiot arvostavat toisten valtioiden mahdollisuutta puolustautua.”

Hän ei puhunut kenenkään puolesta eikä omaa isänmaataan vastaan, hän puhui yleisestä periaatteesta. Suomalaiset eivät pitkään aikaan uskaltaneet ihan rauhallisin mielin viedä loppuun asti sitä yksinkertaista ajatusta, että puolustus on eri asia kuin hyökkäys. Tämä Volkogonovin talvisota-viestistä alkanut prosessi taitaa vieläkin olla vähän kesken. 

Pikakommentti 17.3.2018: Trollaako Yle?

Ylen uutistoimitus toteutti 17.3.2018 kello 20.30 uutislähetyksessään – toivottavasti ymmärtämättömyyttään – Pietarin trollitehtaan hartaimman toivomuksen. Se kuvitti Maanpuolustuskoulutusyhdistyksen alaikäisille tarkoittamaa vapaaehtoista koulutustoimintaa paheksuvan uutisensa videopätkällä, jossa täydessä taisteluvarustuksessa rynnäkkökivääriä ja täyspakkausta selässään retuuttava asevelvollinen ryntäilee harjoitustilanteessa kompastellen ja reuhtoen lumisessa metsikössä. Olisi ehkä hyvä, jos Ylen toimituksen johto yrittäisi selvittää, mitä tällaisen kuvitusratkaisun tehnyt toimittaja on näin valitessaan mahdollisesti ajatellut, ja millaisen opastuksen perusteella on ratkaisunsa tehnyt.

Pikakommentti 15.3.2018: Venäjän myrkky

Jos asiaa sivusta seuraava siviili päättää hetkeksi olla uskovinaan, mitä Putin ja Lavrov sanovat Britanniassa myrkytetyn entisen tiedustelu-upseerinsa tapauksesta, kuvio alkaa olla aika jännä. Venäjän sotasalaisuuksien kruununjalokiven suojaus on siis epäonnistunut sen tiedustelun tietämättä.  

Joten:

-          joko Venäjä ei pysty hallitsemaan supermyrkkyään

-          tai myrkky on kulkeutunut Britanniaan ja sitä on käytetty siellä Venäjän ohjauksessa, ja Venäjä siis valehtelee.

Pikakommentti 13.3.2018: Ilmaisia lounaita ei ole

Yhdysvaltain presidentti on sotkeutunut Venäjän presidentinvaaliin tarjoamalla ylivoimaisen propaganda-aseen kollegansa vaalivoiton varmistamiseksi. Samalla hän varmistaa, että seuraavassa Yhdysvaltain presidentinvaalissa Venäjän presidentti tukee samaa ehdokasta kuin 2017.

Kolumni 8.3.2018: VIRON ITSENÄISYYDEN ULOTTUVUUDET

Etelä-Suomen Sanomat 8.3.2018

 Alkusyksyllä 1991 Suomen oli löydettävä historiallisesti sisäsiisti tapa tunnustaa neuvostomiehityksestä vapautuneen Viron itsenäisyys. Onneksi Suomi ei koskaan virallisesti tunnustanut Viron kuulumista Neuvostoliittoon. Viro-suhteiden annettiin vain hiipua pois ja Suomi toimi sen arkirealiteetin pohjalta, että Neuvostoliitto oli miehittänyt Suomenlahden etelärannan.

Viroa ei siis tarvinnutkaan tunnustaa 1991 itsenäiseksi, koska se oli tehty jo 1920. Suomi alkoi seitsemän vuosikymmenen tauon jälkeen taas suhtautua Viroon kuin kaikkiin muihinkin itsenäisiin valtioihin ja viritti diplomaattisuhteet suurlähettilästasolla.

Ratkaisun pohjaksi presidentti Mauno Koivisto oli teettänyt ulkoministeriössä selvityksen pohjoismaiden toimista toisen maailmansodan aikana Moskovan pakotettua miehittämänsä Baltian maat neuvostotasavalloiksi. Ilmeisesti vain Ruotsi oli muodollisesti hyväksynyt liitoksen.

Siihen aikaan Saksa oli miehittänyt Tanskan ja Norjan ja Englanti Islannin, joten ne kolme olivat tilanteesta ulkona. Suomi ei virallisesti hyväksynyt Viron pakkoliitosta Neuvostoliittoon, mutta ei kiistänytkään. Koivisto totesi sen historiallisen onnenpotkun, että Neuvostoliitto ei koskaan vaatinut Suomea tunnustamaan Baltian maiden asemaa neuvostotasavaltoina. Jos se olisi näin tehnyt, "meillä ei olisi ollut varaa ryhtyä erimielisiksi".

                                            x                    x                    x

Perinteiset diplomaattiset käytöstavat venyivät ja paukkuivat Baltian maiden virvoittaessa itsenäisyytensä Ruususen unesta. Niiden entinen keskusvalta Neuvostoliitto ei ollut vielä tunnustanut diplomaattisesti uusia naapurivaltioitaan, mutta sen kilpailijavaltio Venäjä oli. 

Suomi päätti 1991 pitää Viroa yhtä itsenäisenä kuin 1920. Tämä ei kuitenkaan perustunut kansainoikeudellisen tilannearvioon, vaan osoitti, millaiseksi Suomi toivoi Viron aseman tulevaisuudessa muotoutuvan. Ratkaisu osoitti historiallisen hetken hyvää tajua. Päätöstä tehtäessä oli jo nähtävissä, että Neuvostoliitto oli kuihtumassa pois, ja että koko muu Eurooppa tunnustaisi Baltian maat joka tapauksessa nopeasti.

Olisi ollut kohtalokas virhe jäädä odottamaan, että Neuvostoliitto tunnustaisi Baltian tasavaltojen eron kommunistisesta kansainyhteisöstä. Ihmeiden odotuksella ei ole sijaa reaalipolitiikassa. Hyvään poliittiseen johtajuuteen kuuluu kyky toimia uusilla säännöillä heti kun säännöt muuttuvat. Sellaista tapahtuu vaan kovin harvoin.

Koivisto huomasi ja uskoi viime hetkellä, eikä sitten epäröinyt. Kansainvälinen media oivalsi, että Suomen ja Neuvostoliiton kummalliset yya-suhteet mutkistivat Suomen asemointia uudessa tilanteessa. Yhdysvaltalainen CNN-uutiskanava teki erillisraportin siitä, miten suomalaiset vapautuivat Jaakobin painissaan synkän historian taakasta.  

                                            x                    x                    x

Jos Suomi olisi tunnustanut Baltian maat kuin ne olisivat olleet uusia tasavaltoja, se olisi rivien välissä ja taannehtivasti antanut oikeudellisen pätevyyden Baltian maiden miehitykselle ja pakkoliitokselle Neuvostoliittoon. Sitä Suomi ei halunnut. Suomi osoitti pitävänsä Baltian maiden kuulumista Neuvostoliittoon väkivaltaisena välivaiheena.

Valitsemallaan muotoratkaisulla Suomi tarjosi historiallista hyvitystä kovia kokeneille naapureilleen. Vuonna 1991syntyneiden uusien valtiollisten rakenteiden kuittaaminen vuodelta 1920 peräisin olleella oikeustoimella oli kannanotto siihen, mitä Baltiassa tapahtui 1940.

Suomen suhtautuminen Viron itsenäisyyteen sisälsi senkin viestin, että Molotov-Ribbentrop-sopimukseen liitetty Neuvostoliiton ja Saksan välinen etupiirijako oli laiton ja pätemätön. Tällä näköalalla oli periaatteellista merkitystä myös Suomen historian arvioinnissa.

Pikakommentti 3.3.2018: Väyrysen tuplapotti

Tänään tuli tuplapotti Väyryselle. Hän pystyy tuhoamaan sekä Kansalaispuolueen että Keskustapuolueen. Jäljelle jää vain Väyrynen.

Kolumni 22.2.2018: VARTTIA VAILLE NATO

Etelä-Suomen Sanomat 22.2.2018

Kommunismia vastaan 1940-luvun loppupuolella taistelleet sosiaalidemokraatit kehittivät hienostuneen tiedotusstrategian. He opettivat, että ei ole järkevää pilata arvokasta poliittista tavoitetta tuputtamalla sitä ylen määrin. Ison asian erinomaisuus pitää perustella huolellisesti, mutta ajatuksenjuoksutus on viisasta jättää neljännestä vaille valmiiksi. Jos esitys on vakuuttava, ihmiset ohjautuvat omin avuin tarjoiltuun lopputulokseen. Kun he luulevat itse keksineensä suuren luokan poliittisen ratkaisun, siitä ei ihan vähällä luovuta.

Sauli Niinistön vaalikampanjan turvallisuuspuhe noudatti tätä entisajan viestintägurujen kaavaa. Hän jätti Nato-jäsenyyttä käsitelleet lausumansa neljännestä vaille valmiiksi, mutta petasi ne niin, että jokaisen pitäisi ymmärtää vähemmästäkin. Hän esitti eri yhteyksissä neljä punktia.

                                            x                    x                    x

Tehokas puolustus lisää ulkopuolisten kiinnostusta Suomen kumppanuuteen, sanoi Niinistö, mutta jätti sanoatta, että sellainen etu kannattaisi ehkä hyödyntää.

Hän puhui siitä, että, että yhteiset edut voivat kriisitilanteessa johtaa yhteiseen puolustukseen ilman liittosuhdetta. Se vaan jäi sanomatta, että liittosuhde olisi hyvä solmia silloin kun etujen yhteisyys on vahvimmillaan.  

Niinistö myönsi, että Ruotsin suunnanmuutos kohti Nato-jäsenyyttä olisi Suomelle pohdinnan paikka. Sen mietinnän syvin sisältö olisi tarvinnut täsmennystä. Jättäytyminen Naton ja Venäjän välisen pussinperän pahnanpohjimmaiseksi olisi vastuutonta.

Suomen turvallisuuden ytimeen tultiin, kun Niinistö sanoi, että jos Venäjä alkaa suhtautua Suomeen kuin se olisi jo Nato-maa, Suomella ei ole enää mitään menetettävää. Hän jätti sanomatta, että se tarkoittaisi Natoon liittymistä, ja vaikeni varsinkin siitä, että tämä hänen Nato-jäsenyydelle asettamansa ehto on jo täyttynyt.

                                            x                    x                    x

Venäjä käsittelee koko länsirajaansa yhtenäisenä Nato-rintamana. Se näkyi jo 2010 hyväksytyssä sotilasdoktriinissa, Krimin kaappauksessa, Ukrainan sisällissodassa ja Venäjän sotaharjoitusjoukkojen käskytyksessä.   

Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus ei suojaa ainuttakaan Venäjä-rajan 1 300 kilometristä. Venäjän sotilassuunnittelussa sen Suomen-raja ei poikkea mitenkään Venäjän rajoista Nato-Latvian, Nato-Viron ja Nato-Norjan kanssa. Pyhälle Venäjälle sen länsirajan jokainen kilometri on vihollisrajaa.

Poliitikkojen ja kansan enemmistölle Nato tuntuu edustavan ulkoista uhkaa, ja Venäjä kotoisaa läheisyyttä. Aseellisen konfliktin tilanteessa niiden edut Suomen suunnalla ovatkin vastakkaiset, mutta toisin kuin täällä vallitseva lapsenusko kauhistelee ja hempeilee.

Baltian puolustuksesta vastaavan Naton etu kriisitilanteessa on se, että Suomen itsenäinen puolustus pystyy pitämään hallussa koko valtioalueensa. Siksi Naton kannattaa tukea Suomen puolustusta ja hyväksyä se jäsenekseen.

Venäjän etu kriisitilanteessa olisi käyttää Etelä-Suomea Suomenlahdelle ja Baltiaan suuntautuvan sivustahyökkäyksen tukialueena. Siksi Venäjä voisi Baltiaa koskevassa konfliktitilanteessa yrittää käyttää asevoimaa myös Suomea vastaan. 

Ennen vaalipäivää Niinistön oli järkevää jättää Nato-jäsenyyden käsittely varttia vaille. Nyt voi vaan toivoa, että presidentti juoksuttaa aloittamaansa järkevät ajatusketjut loogisiksi johtopäätöksiksi.  

Kolmen vartin perustelu toimi aikoinaan hyvin sisäpolitiikassa, mutta turvallisuuspolitiikassa suomalaiset tarvitsevat opastusta loppuun asti. Heidät on peloteltu kuvittelemaan, että turvallisuus varmistetaan muutoksia vastustamalla. Niinistön vaalipuheet herättivät toivon siitä, että järki voisi ehkä sittenkin voittaa, mutta viimeinen vartti puuttuu vielä.

Pikakommentti 19.2.2018: Tiitisen lista pysyy piilossa

Tiitisen lista on siis tutkimuksen käytettävissä tietyin ehdoin, mutta kun kukaan ei tiedä, millä tavalla tietyin, Supo voi aina vaan muikeasti myhäillen kieltää luovutuksen.

Tiedusteluyhteisö taitaa tarvita tuuletusta muutenkin kuin lainsäädännön tasolla. Nyt se käpertyy suojelemaan ilmeisesti noin neljänkymmenen vuoden takaisia tietolähteitään, joita silloin ylläpitäneet valtiot ovat neljännesvuosisata sitten päätyneet historian roskatunkiolle.

Tämä homma haisee.  

Pikakommentti 19.2.2018: Kriisinhallintaa Ukrainaan

Luultavasti ei tarvitse odottaa pitkään yleisiä riemunkiljahduksia sotilaalliselle liittoutumattomuudelle sen kunniaksi, että joku keksi ehdottaa Natoon kuulumattomien maiden kriisinhallintajoukkoja ratkaisemaan Ukrainan kriisiä. Suomen turvallisuuskeskustelua johtavien lapsenuskoisten kannattaisi kuitenkin kiinnittää huomiota kaavaillun rakenteen taustaan.

Kaikki tähän rauhanoperaatioon ehdotetut eurooppalaiset maat ovat kyllä uljaasti Naton ulkopuolella, mutta Europan unionin jäseniä, paha kyllä. Ne eivät ole puolueettomia eivätkä liittoutumattomia vaan unioniin liittoutuneita EU-puolueellisia. 

Ei ole ihan helppoa kuvitella, miten Venäjä voisi hyväksyä Ukrainaan sellaista rahanturvajoukkoa, johon kuluvat maat tukevat unionin Venäjälle asettamia sanktioita, ja kaiken kukkuraksi osoittavat pitävänsä Krimin Venäjään liittämistä kansainvälisen oikeuden vastaisena. 

Kolumni 8.2.2018: Venäjällä ei ole yya-korttia

Etelä-Suomen Sanomat 8.2.2018

Seitsemänkymmentä vuotta sitten Suomessa elettiin tuomiopäivän tunnelmissa. Generalissimus Josif Stalinin käskystä, mutta presidentti J. K. Paasikiven valvonnassa oli jouduttu solmimaan sopimus ystävyydestä, yhteistoiminasta ja keskinäisestä avunannosta Neuvostoliiton kanssa. Stalinin alkuperäinen tavoite oli liittosopimus, ja sellaiseksi yya-sopimusta yritettiin tulkita, vaikka neuvotteluiden aikana keväällä 1948 teksti muuttui ratkaisevasti Paasikiven tavoitteiden mukaisesti. 

Kansainvälisessä lehdistössä tätä elementtiä ei havaittu, ja sopimus ällistytti.

Stalinin esittämästä luonnostekstistä oli lopulta jäljellä oikeastaan vain sopimuksen otsake, eivätkä toimittajat ja poliitikot siitä juuri muuta lukeneetkaan. Ulkoministeriöiden virkamiehet ja sotilasjohtajat lukivat myös pienellä präntätyn tekstin ja rivien välit, ja ymmärsivät lukemansa. Hekin hämmästyivät, mutta eri syistä kuin median pintaliitäjät.

Paasikivi piti tiukasti kiinni yya-sopimuksen Suomelle osoittamista oikeuksista, vaikka niitä ei ollut paljon. Jos Neuvostoliitto vaatisi artikloissa sovittua enemmän, se paljastaisi puolustusta pidemmälle menevät tavoitteensa. Vanha presidentti velvoitti seuraajansa varautumaan yya-sopimukseen perustuvan pakkoavun torjuntaan vaikka asein.  

Sopimuksen sanamuodot tarjosivat ainakin periaatteessa Suomelle mahdollisuuksia estää Neuvostoliittoa avustamasta sentään liian tehokkaasti sopimuskumppaniaan. Suomalainen diplomatia kehitti tästä verbaalipuolustuksesta ikioman taiteen lajinsa. 

Yya-sopimus osoitti, että Neuvostoliitolla oli turvallisuuden lisäksi muitakin intressejä Suomen suuntaan, mutta ei suurta halua eikä riittävää voimaa toteuttaa kaikki tavoitteensa kertaheitolla. Sodanaikaiset kokemukset suomalaisten puolustustahdosta, asekätkennän osoittama röyhkeä päättäväisyys, kenttäarmeijan kotiutuksen ammatillisesti näyttävä toteutus sekä sisäpolitiikan jurruttava venäläisvastaisuus osoittivat, että vallankaappaus Suomessa olisi tarvinnut tuekseen panssarivoimaa. Se olisi tehonnut varmasti, mutta tullut kalliiksi, etenkin poliittisesti.

Yya-sopimuksesta ei ollut sotilaallisesti varsinaista hyötyä Neuvostoliitolle, mutta Suomen sisäpolitiikassa sen painoarvo oli lähes musertava. Omien asioidensa järjestelyissä suomalaiset taipuivat lähes kaikkiin Neuvostoliiton toiveisiin, ja joihinkin kuvioihin jopa pyytämättä. Sotilaallinen apu haluttiin torjua etukäteen ja 110 prosentin varmuuskertoimella.

x                    x                    x

Nykyinen Venäjä on Suomen kannalta monin tavoin samanlainen kuin Neuvostoliitto, mutta yksi aisa on muuttunut. Enää ei ole yya-sopimusta. Neuvostoliitolla oli sopimukseen perustuva mahdollisuus käyttää Suomen aluetta sotilaallisesti ja ohjata poliittisella painostuksella sen sisäpolitiikkaa. Venäjällä ei ole hihassaan sellaista valttikorttia.

Sopimuksen raukeaminen jo ennen Neuvostoliiton romahdusta vapautti Suomen isosta ongelmasta, mutta loi samalla uuden, vähän pienemmän haitan. Vaikka yya-sopimus oli uhka, se oli sentään sopimus. Suomi saattoi puolustautua sen artikloja tulkitsemalla ja vakuuttamalla uskollisuutta sopimustekstille.

Kreml ei ollut tietenkään raastuvanoikeus, mutta tiukan paikan tullen se saattoi olla markkinapaikka. Suomi onnistui sentään joskus ja edes vähän keventämään yya-taakkaa tarjoamalla Neuvostoliitolle vastasuorituksia, jos se lieventäisi vaatimuksiaan.

Yya-sopimuksen artikloihin oli kätketty pieniä viikunanlehtiä, joilla Suomi voi varjella arimpia alueitaan. Sitä suojaa ei ole enää. Jos Venäjä alkaa painostaa Suomea, se on avointa voimapolitiikkaa, jolta voi suojautua vain voimapolitiikan keinoin.

Tiedoksi 30.1.2018: Roman Schatzin Maamme-kirja

Olin eilen Mari K. Niemen kanssa Roman Schatzin Maamme-kirjassa juttelemassa presidentinvaalista. Jos se livahti ohi, jutun voi kuunnella Ylen Areenassa, osoitteessa

https://areena.yle.fi/1-4325969 

Pikakommentti 29.1.2018: Trollien tervehdys

Syksyllä 1939 suomalaiset kommunistit kertoivat neuvostoliittolaisille tovereilleen, että puna-armeijan reippaat sotilaat ja uljas soittokunta otetaan vastaan Helsingin voitonparaatissa ilolauluin ja kukkakimpuin. Sitten syttyi talvisota ja O.W.Kuusisen hallitus kävi Terijoella kääntymässä.  Ja kävi niin kuin kävi.

Nyt Venäjän trollien suomalaiset kollegat ovat näemmä kertoneet nöyrimmästi käskijöilleen, että Sauli Niinistön murskavoitto presidentinvaalissa on pelastanut Suomen ikuisiksi ajoiksi Nato-johtoiseen pahuuden valtakuntaan joutumiselta. Uraa!  Vaalitulosiltana tätä ilosanomaa julisti myös melkoinen joukko siipiinsä saaneita presidenttiehdokkaita. 

Pian varmaan nähdään, kuka on meidän aikamme Kuusinen ja miten hänen nukkehallituksensa menestyy. 

Pikakommentti vaali-iltana klo 22.57: Niinistön linja

Yle TV ykkösen vaalivalvojaisten alkujakso oli kammottavaa katseltavaa. Nöyryyttävän tappion kokeneet ehdokkaat toisensa jälkeen todistivat, kuinka murskaavan tappion Nato-jäsenyyttä mahdollisena pitävä mielipidesuunta oli kokenut. Venäjän trolliteollisuuden ei ole tarvinnut ponnistella Suomen presidenttivaalien kanssa pätkääkään. Ehdokkaiden enemmistö veisasi Venäjän virttä falsetissa ilman idän opetusta. Yya on politiikan tavallisille taaplaajille edelleen totuuden kova sana.

Perusasia on kuitenkin se, että murskavoiton saanut ehdokas oli joukon ainoa, joka koko kampanjan ajan on pitänyt tiukasti kiinni viime vuosien turvallisuusselontekojen ja hallitusohjelmien virallisesta turvallisuusmääritelmästä. Sen mukaan Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton maa, joka voi liittoutua, jos tarve vaatii.

Niinistö on kampanjakeskusteluissa määritellyt kaksi tilannetta, joissa Nato-jäsenyyttä pitäisi tosimielessä pohtia. Ensimmäinen on se, että Ruotsi lähtee hakemaan Nato-jäsenyyttä. Ja toinen on se, että Venäjä jo nyt tulkitsee Suomen Nato-maaksi ja kohtele sitä sotilassuunnittelussaan vihollismaana.

Jälkimmäinen Niinistön Nato-harkinnalle asettamista ehdoista täyttyy jo nyt. Venäjän sotilasdoktriini ja sotaharjoitusten tilanneasetukset osoittavat, että Suomi on Venäjän sotilaille vihollismaa.

Ja ne, jotka vähättelevät Ruotsin Nato-jäsenyyden merkitystä Suomen turvallisuusasemalle, ovat unohtaneet Paasikiven perusopin. Kannattaa katsoa karttaa. Sen pahemmassa pussinperässä Suomi ei voisi olla kuin silloin jos Ruotisi on Natossa ja Suomi yksin kylmässä.

Onneksi vaalistudion turvallisuuspoliittinen kokoonpano tarjosi tämän kaiken selväkielisesti ja vakuuttavasti. Ja sen jälkeen myös Niinistö osoitti lausunnoissaan, että turvallisuuspolitiikan tekemisessä järjen käyttö on sallittua, ja vahva mandaatti antaa siihen hyvän mahdollisuuden. 

Kolumni 25.1.2018: Mikä vaali, mikä maa?

Etelä-Suomen Sanomat 25.1.2018

Presidenttiehdokkaiden vaaliväittelyjä ja haastatteluja kuunnellessa mielen valtasi hämmennys. Turvallisuuspolitiikan johtoon pyrkivien ehdokkaiden keskustelun pääpano oli niin laajassa turvallisuuden käsitteessä. että siihen mahtuivat kaikki maailman ikävät asiat. Kun ehdokas keskittyy vakuuttelemaan omaa hyväntahtoista lauhkeuttaan, hänen ei tarvitse sanoa mitään konkreettisen turvallisuuden ajankohtaisista asioista.  

Monella ehdokkaalla ei ole kokemusta turvallisuuspolitiikan puolustusulottuvuudesta eikä ainakaan ulospäin näkyvää harrastusta pätevöityä silla alalla. Kauhistuttaa, kuinka puolueet kehtaavat heittää tällaisia noviiseja presidenttipelin uhrilampaiksi. Tässä vaalissa valitaan sentään turvallisuuspolitiikan ylimmän johtorakenteen keskeisin vaikuttaja. 

Puolueidensa pikku soturien räpiköinti tuntemattomassa maastossa herätti lähinnä epämukavuutta. Ja ihmetytti, miten puoluejohtajat voivat kuvitella, että alisuorittajaksi jo etukäteen tiedetty ehdokas voisi kirkastaa puolueen kuvaa seuraavissa eduskuntavaaleissa.

                                            x                    x                    x

Joillakin ehdokkailla on sentään turvallisuuspoliittista osaamista ja näkemystä: Niinistö, Vanhanen, Väyrynen ja Torvalds. Kolme heistä on betonoinut kantansa, tapahtuipa mitä tahansa. Vanhanen ja Väyrynen vannovat silmät ummessa sotilaallisen liittoutumattomuuden nimeen. Torvalds taas vaatii liittoutumista niin kiivaasti, että ei tunnu hyväksyvän nykyistä liittoutumattomuutta edes välivaiheeksi.  

Niinistö on ainoa ehdokas, joka näyttää soveltavan politiikan normaalilogiikkaa myös turvallisuuspolitiikkaan. Se on sopeutumista toimintaympäristöön omien voimavarojen sallimalla tavalla. Ja se on riskien hallintaa hyödyntämällä käytettävissä olevia vaihtoehtoja. Turvallisuuspolitiikka ei ole ihanuuksien unelmointia.

Niinistö näyttää haluavan pitää auki monia polkuja, eikä se ole hänen sooloiluaan. Eduskuntaenemmistöt ovat kerran toisensa jälkeen hyväksyneet Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisia selontekoja ja hallitusohjelmia, jotka määrittelevät Suomen sotilaallisesti liittotumattomaksi maaksi, joka voi liittoutua, jos tarve vaatii.

Suomalaisten enemmistön turvallisuuspoliittinen avuttomuus tarvitsee vastapainokseen tosiasioiden havainnointia ja järkiperäistä arviointia. Muuten nykyinen elämäntapasuomettuminen ei purkaudu ikinä. Työsarkaa riittää. Uusimpaan tutkimukseen vastanneista 56 prosenttia ei tiedä, että Suomi luopui puolueettomuudesta liittyessään Euroopan unioniin 23 vuotta sitten. Ja 35 prosenttia kuvittelee, että Suomi voisi pysyä Itämerellä syntyvän aseellisen konfliktin ulkopuolella. Unohtui Paasikiven neuvo katsoa karttaa.

                                            x                    x                    x

Presidentinvaalin kummallisin episodi näyteltiin MTV 3:n Huomenta Suomi-lähetyksessä 17.1.2018. Valitsijayhdistyksen ehdokas Paavo Väyrynen piti oppitunnin Ukrainan ja Krimin uushistoriasta.

Hänen opetuksensa mukaan Venäjän lounaisraajoilla esiintyvät ongelmat aiheutuivat siitä, että Nato yritti tunkeutua Ukrainaan. Tavanomainen historia kertoo toisin. Ukraina pyrki Natoon ja Nato torjui sen. Mutta ei se mitään, sillä Väyrynen tietää paremmin. Lännen käyttäytymisen takia Venäjällä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin vallata Krim ja aloittaa sota Itä-Ukrainassa. Uraa! 

Tuntuu siltä kuin Väyryseltä olisi hetkeksi hämärtynyt, minkä maan presidentinvaalissa hän on ehdokkaana. Mutta tuskinpa hänen ajatuksenjuoksunsa hätkäyttää ketään. Väyrysen esittämä harhautus on jo vuosikausia ollut Venäjän valeuutistoimitusten perustuotantoa. Se vaan on kumma, että Suomen presidentinvaalikeskustelussa joudutaan kuuntelemaan Venäjän kotiyleisön huijaamiseksi runoiltua propagandaa.  

Pikakommentti 16.1.2018. Haaviston tentti

Pekka Haaviston haastattelun turvallisuuspoliittinen jakso ajautui absurdin äärirajoille. Ihminen, joka varmaan ensi kertaa elämässään on nähnyt Skandinavian kartan peruskoulussa, voi nyt sanoa, että Nato-jäsenyys on Ruotsille ihan OK, mutta Suomelle ei ollenkaan. Kansainvälisten asioiden mestariksi ylistetty ehdokas osoitti dramaattisen totaalista kansainvälisen politiikan ymmärtämättömyyttä. Hyvät voimat varjelkoon meitä tuollaiselta turvallisuuspolitiikan johtajalta. Mutta onneksi niin näyttää tapahtuvan. 

Pikakommentti 14.1.2018: Perustuslakituomioistuin

Presidenttiehdokas Sauli Niinistö on ottanut puheeksi perustuslakituomioistuimen tarpeellisuuden (Keskisuomalainen 14.1.2018). Se ilahduttaa minua siksi, että olen vuodesta 1995 lähtien saarnannut perustuslakituomioistuimen välttämättömyydessä eduskunnan täysistunnoissa ja lakivaliokunnassa, kahdessa kirjassa ja lukemattomissa kolumneissa. Viime syksynä ilmestyneessä muistelmakirjassa esitän ajatukseni perusteet sivuilla 385-388, 416. Niiden ydin on tässä:  

Perustuslakituomioistuimen tarve nousee ennen muuta siitä epätoivoisen jakomielisestä asetelmasta, jossa eduskunnan perustuslakivaliokunta joutuu toimimaan. Valiokunnan jäsenten on pystyttävä tasapainottamaan poliittiset tavoitteensa ja valtio-oikeudellinen oikeaoppisuus. Siinä tarvitaan sellaista järkiperäistä jakomielisyyttä, että se on liikaa vaadittu. Useimmat valiokunnan juristijäsenetkin ovat tämän tasoisissa oikeusfilosofisissa perusasioissa lähinnä hämmentyneitä harrastelijoita. Kuitenkin he joutuvat tekemään oikeudellisia ratkaisuja, joiden poliittiset seuraukset voivat olla massiiviset ja peruuttamattomat. 

Perustuslakivaliokunnan toimintafilosofia perustuu siihen hurskaaseen kuvitelmaan, että perustuslain syvintä sisältöä tulkitessaan poliitikot lakkaavat olemasta poliitikkoja. Perustuslaillinen lahjomattomuus ja poliittinen tarkoituksenmukaisuus eivät voi toteutua saman pöydän ääressä. Näin syntyvä intressiristiriita ei ole niiden vika, jotka joutuvat tähän mahdottomaan kaksoisrooliin. Se on järjestelmän vika. Järjestelmää pitää muuttaa. Siksi tarvitaan perustuslakituomioistuin.  

ikakommentti 11.1.2018: Tässä ja nyt

Nils Torvaldsin TV-esiintyminen illalla 10.1.2018 toi presidenttikampanjaan älyä ja tyyliä, ja se oli todella virkistävää. Tähän asti on jouduttu tyytymään siltarumpupolitiikan tasoiseen jaanaamiseen. Mutta Torvaldsin Nato-kanta pehmeni ja hämärtyi kummallisesti siitä, mitä hän on ennen sanonut. 

Onhan se ihan totta, että jos Venäjällä tapahtuu joskus jonkinlainen mullistus, se on meille turvallisuusriski, ja siihen pitää varautua ajoissa. Tällainen valinta on kuitenkin Torvaldsille epätyypillinen väistöliike. Hän lymyää joskus-ehkä-päättelyyn ja sivuuttaa tässä-ja-nyt-ajattelun. On kokonainen liuta asioita, josta aiheutuu akuutti tarve liittyä Natoon, ja ne eivät ole pelkästään lähellä edessä vaan myös lähellä takana.

Venäjä on parin vuosikymmenen aikana kaapannut neljältä lähialueen maalta seitsemän alueellista kokonaisuutta ja liittänyt ne sotatoimilla tai asevoimalla uhaten hallintaansa ja muutamat suoraan valtioalueeseensa. Ja antanut siinä sivussa kansallisylpeytensä talloa kansainvälisen oikeuden perustasiat maan tomuun. Ei ole ollenkaan kohtuutonta ajatella, että näissä tapahtumissa on perusteita Nato-jäsenyydelle. On ollut jo pitkän aikaa.

Sauli Niinistön suhde Natoon on realistisempi kuin Torvaldsin fundeeraus siitä, mitä Venäjällä joskus ehkä tapahtuu tai ei. Niinistö lähtee siitä, että pitää reagoida siihen, mitä on jo tapahtunut ja tapahtuu nyt. Monet Niinistön sanomat asiat vaativat ilmiselvästi jatkokseen Nato-jäsenyyttä. Kokenut poliitikko ei sano sitä ennen vaaleja. Hän esittää vain sen, millä perusteella hän valituksi tultuaan todennäköisesti toimisi.

Niinistön kanta on täsmälleen Suomen virallisen turvallisuusmääritelmän mukainen. Siinä Nato-jäsenyyden hakeminen on aktiivisesti yhtä läsnä kuin se, että nyt ollaan sotilaallisesti liittoutumattomia. Kaikki muut ehdokkaat sooloilevat kuka missäkin. Niinistö on eduskunnassa moneen kertaan pyhän yksimielisyyden valitessa hyväksytyllä linjalla ja varautuu sen mukaisesti käyttämään järkeä myös jatkossa.     

Kolumni 11.1.2018: DEMOKRATIAN MUSTA AUKKO

Etelä-Suomen Sanomat 11.1.2018

Turvallisuutta uhkaavan hybridivaikuttamisen arvioissa on kauhisteltu lähinnä sitä mahdollisuutta, että vihamielinen taho voi sivusta sorkkimalla vääristellä valtiollisten vaalien lopputuloksia. Se onkin todellinen uhka, vaikka ei näytä toteutuneen tosielämän tasolla kovin dramaattisesti, vielä. Jotkut vaalit ovat tuottaneet kauheita tuloksia, kuten Yhdysvalloissa ja Britanniassa, mutta kotikutoinen suhmurointi voi todennäköisesti selittää melko suuren osan näistä katastrofeista.

Myöskään Hollannissa ja Ranskassa ulkopuolinen häirintä ei ilmeisesti ole vaikuttanut kovin paljon. Ehkä trolliarmeijoiden komentajat ovat uskoneet, että demokraattinen populismi sotkee itse omat asiansa, eikä ulkoista tönimistä tarvita sekasorron varmistamiseen. Niin ei ole ihan aina tapahtunut, onneksi.

Silti tuntuu, että edessämme on avautumassa musta aukko, joka estää puolustautumisen vihamielisen vaikuttamisen kaikkein suurinta vaaraa vastaan. Median ja joskus puolueryhmien tilauksesta tehtyjen mielipidemittausten perusteella yritetään nykyisin punnita eduskunnan, hallituksen ja pääministerin oikeutta vallan käyttöön. Tässä jos missä avoin demokratia paljastaa pehmeän alavatsansa.

On merkkejä siitä, että mielipidemittauksissa huonosti menestyneiden puolueiden kansanedustajien eduskuntavaalissa saama valtakirja yritetään mitätöidä vähättelemällä. Ja jos mielipidemittaukset näyttävät pääministerin kansansuosion hiipuvan, kiistetään hänen oikeutensa toimia hallituksen edustajana, vaikka eduskunta ei ole osoittanut epäluottamusta. 

Ollaan vaarallisella reunalla, jos kenen tahansa tilaamilla, pieniin otoksiin perustuvilla ja vaihtelevin menetelmin tehdyillä laskuharjoituksilla aletaan uudelleen jakaa eduskuntavaaleissa ansaittua poliittista toimivaltaa. Demokratia on suuressa vaarassa jos vihamielisille vaikuttajille tarjotaan helppo tapa keikuttaa venettä,.

                                            x                    x                    x

Hallituksen toimintakelpoisuus kumpuaa eduskuntavaaleissa valittujen kansanedustajien saamasta valtuutuksesta. Kansalaiset eivät äänestä vaaleissa ministereitä, puolueita tai hallituskoalitioita, eivätkä päätä hallitusohjelmista.  Äänestäjät valitsevat kansanedustajat, joista jokaisella on vaalissa saatu täysivoimainen valtakirja koko vaalikauden ajan, tapahtuipa mitä tahansa. Tällä äänellä eduskunnan jäsenet hyväksyvät tai hylkäävät puolueiden neuvottelemien hallitusten kokoonpanon ja ohjelman.

Hallitus ja sen ministerit eivät voi saada oikeutta vallan käyttöön - tai menettää sitä - millään muulla tavoin kuin eduskunnan luottamusäänestyksissä. Hallituksen toiminta nojaa eduskunnan eikä puolueiden osoittamaan luottamukseen, eikä varsinkaan mielipidemittausten tuloksiin. Siitä päättävät kansanedustajat, joista jokaisella on yksi ääni. Yhdelläkään puolueella ei ole ainoatakaan ääntä, mediasta puhumattakaan.  

Edustuksellinen demokratia ja parlamentarismi ovat tuhon tiellä jos eduskuntavaalin perusteella syntynyttä poliittista valtaa aletaan kyseenalaistaa mielipidemittausten perusteella, Silloin vallankäyttäjät voivat vaihtua koska vain ja kuinka usein tahansa ilman täsmällistä säädöspohjaa tai tietoa siitä, millä perusteella näin tapahtuu.

Ja kauhistuksista kamalin. Silloin melkein mikä tahansa mistä vain ilmaantuva Suomen valtiollisen järjestelmän ulkoinen voima voi kaapata haltuunsa jonkinlaisen siivun vallanjakomenettelystä toimilla, jotka eivät perustu mihinkään, ja joista kukaan ei kanna vastuuta.  

Tätä uhkaa ei voi torjua lainsäädännöllä eikä poliisitoimin. Demokratian ainoa pelastus on siinä, että ihmiset säilyttävät järjen valon ja kunnioittavat edustuksellisen demokratian menettelyjä edes muodollisesti. 

Pikakommentti 8.1.2018: Väyrysen tentti

Noin 45 minuuttia sen jälkeen, kun TV 1:ssä päättyi presidenttiehdokas Paavo Väyrysen esittelytunti: Isot onnittelut Ylen tiimille. Kokonaisuus pysyi jämäkästi hallinnassa. Kunpa muiden ehdokkaiden esittely sujuisi yhtä tyylikkäästi.

  

Ja Väyrysestä: Ohjelman alkupuolella kirjoitin muistiin jotakin sen tapaista, että Väyrynen olisi sanonut Euroopan yhteisen puolustuksen lisäävän unionin jäsenten puolustusvelvoitteita vielä yli sen, mitä Nato-jäsenyys merkitsisi. Eipä ole mokomaa ennen kuultu. Se vähä puolustuksellinen yty, mitä Euroopan unionissa ehkä on, tulee Natosta. Vain syvästi amatööri voi keksiä jotakin niin hullua, että unioni lisäisi Naton puolustusvelvoitteita. 

Väyrysen pitäisi olla ikuisesti kiitollinen kilpakumppanilleen Matti Vanhaselle ja entiselle presidentti Tarja Haloselle, jotka varmistivat, että Lissabonin sopimuksen kohta 42/7 ei takuuvarmasti suojaa Suomea koskaan miltään.

Tämä Väyrysen möläys osoitti hänen kampanjansa ytimen. Hän voi sanoa mitä tahansa, ja kannattajat uskovat heti. Suomen turvallisuuden tulevaisuus lepää sen varassa, että suomalaisten enemmistö tietää ja ymmärtää näistä asioista enemmän kuin Väyrysen kannattajat, joita Suuri Mestari voi taluttaa mihin tahansa.    

Pikakommentti 4.1.2018: Sauli Niinistö ei sanonut ei

Hän sanoi Helsingin Sanomain haastattelussa 4.1.2018,  millaisissa tilanteissa Natoon liittymistä on harkittava.

Jos Ruotsi liittyy Natoon, ”asetelman muuttumista pitää vakavasti miettiä.”

Jos venäläiset alkavat nähdä Suomen ”samanlaisina vihollisina kuin Naton, olemme menettäneet mahdollisuuden pysyä kriisien ulkopuolella, ja silloin ei ole mitään hävittävää. Silloin sitä on vakavasti harkittava.”

Venäjä - samoin kuin Suomi -  on jo kauan pitänyt Suomea osana länttä. Nato on lännen rakenteen turvallisuusydin.

Suomessa on jo kauan sitten varauduttu siihen, että jos Itämeren alueella syntyy aseellinen konflikti, emme voi pysyä sen ulkopuolella, siis puolueettomana. On valittava, millä puolella ollaan. Venäjän vai Naton?

Niinistön lausuma näyttää siltä, kuin hän valitsisi mieluummin Naton kuin Venäjän.