Kolumni 25.1.2018: Mikä vaali, mikä maa?

Etelä-Suomen Sanomat 25.1.2018

Presidenttiehdokkaiden vaaliväittelyjä ja haastatteluja kuunnellessa mielen valtasi hämmennys. Turvallisuuspolitiikan johtoon pyrkivien ehdokkaiden keskustelun pääpano oli niin laajassa turvallisuuden käsitteessä. että siihen mahtuivat kaikki maailman ikävät asiat. Kun ehdokas keskittyy vakuuttelemaan omaa hyväntahtoista lauhkeuttaan, hänen ei tarvitse sanoa mitään konkreettisen turvallisuuden ajankohtaisista asioista.  

Monella ehdokkaalla ei ole kokemusta turvallisuuspolitiikan puolustusulottuvuudesta eikä ainakaan ulospäin näkyvää harrastusta pätevöityä silla alalla. Kauhistuttaa, kuinka puolueet kehtaavat heittää tällaisia noviiseja presidenttipelin uhrilampaiksi. Tässä vaalissa valitaan sentään turvallisuuspolitiikan ylimmän johtorakenteen keskeisin vaikuttaja. 

Puolueidensa pikku soturien räpiköinti tuntemattomassa maastossa herätti lähinnä epämukavuutta. Ja ihmetytti, miten puoluejohtajat voivat kuvitella, että alisuorittajaksi jo etukäteen tiedetty ehdokas voisi kirkastaa puolueen kuvaa seuraavissa eduskuntavaaleissa.

                                            x                    x                    x

Joillakin ehdokkailla on sentään turvallisuuspoliittista osaamista ja näkemystä: Niinistö, Vanhanen, Väyrynen ja Torvalds. Kolme heistä on betonoinut kantansa, tapahtuipa mitä tahansa. Vanhanen ja Väyrynen vannovat silmät ummessa sotilaallisen liittoutumattomuuden nimeen. Torvalds taas vaatii liittoutumista niin kiivaasti, että ei tunnu hyväksyvän nykyistä liittoutumattomuutta edes välivaiheeksi.  

Niinistö on ainoa ehdokas, joka näyttää soveltavan politiikan normaalilogiikkaa myös turvallisuuspolitiikkaan. Se on sopeutumista toimintaympäristöön omien voimavarojen sallimalla tavalla. Ja se on riskien hallintaa hyödyntämällä käytettävissä olevia vaihtoehtoja. Turvallisuuspolitiikka ei ole ihanuuksien unelmointia.

Niinistö näyttää haluavan pitää auki monia polkuja, eikä se ole hänen sooloiluaan. Eduskuntaenemmistöt ovat kerran toisensa jälkeen hyväksyneet Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittisia selontekoja ja hallitusohjelmia, jotka määrittelevät Suomen sotilaallisesti liittotumattomaksi maaksi, joka voi liittoutua, jos tarve vaatii.

Suomalaisten enemmistön turvallisuuspoliittinen avuttomuus tarvitsee vastapainokseen tosiasioiden havainnointia ja järkiperäistä arviointia. Muuten nykyinen elämäntapasuomettuminen ei purkaudu ikinä. Työsarkaa riittää. Uusimpaan tutkimukseen vastanneista 56 prosenttia ei tiedä, että Suomi luopui puolueettomuudesta liittyessään Euroopan unioniin 23 vuotta sitten. Ja 35 prosenttia kuvittelee, että Suomi voisi pysyä Itämerellä syntyvän aseellisen konfliktin ulkopuolella. Unohtui Paasikiven neuvo katsoa karttaa.

                                            x                    x                    x

Presidentinvaalin kummallisin episodi näyteltiin MTV 3:n Huomenta Suomi-lähetyksessä 17.1.2018. Valitsijayhdistyksen ehdokas Paavo Väyrynen piti oppitunnin Ukrainan ja Krimin uushistoriasta.

Hänen opetuksensa mukaan Venäjän lounaisraajoilla esiintyvät ongelmat aiheutuivat siitä, että Nato yritti tunkeutua Ukrainaan. Tavanomainen historia kertoo toisin. Ukraina pyrki Natoon ja Nato torjui sen. Mutta ei se mitään, sillä Väyrynen tietää paremmin. Lännen käyttäytymisen takia Venäjällä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin vallata Krim ja aloittaa sota Itä-Ukrainassa. Uraa! 

Tuntuu siltä kuin Väyryseltä olisi hetkeksi hämärtynyt, minkä maan presidentinvaalissa hän on ehdokkaana. Mutta tuskinpa hänen ajatuksenjuoksunsa hätkäyttää ketään. Väyrysen esittämä harhautus on jo vuosikausia ollut Venäjän valeuutistoimitusten perustuotantoa. Se vaan on kumma, että Suomen presidentinvaalikeskustelussa joudutaan kuuntelemaan Venäjän kotiyleisön huijaamiseksi runoiltua propagandaa.  

Pikakommentti 16.1.2018. Haaviston tentti

Pekka Haaviston haastattelun turvallisuuspoliittinen jakso ajautui absurdin äärirajoille. Ihminen, joka varmaan ensi kertaa elämässään on nähnyt Skandinavian kartan peruskoulussa, voi nyt sanoa, että Nato-jäsenyys on Ruotsille ihan OK, mutta Suomelle ei ollenkaan. Kansainvälisten asioiden mestariksi ylistetty ehdokas osoitti dramaattisen totaalista kansainvälisen politiikan ymmärtämättömyyttä. Hyvät voimat varjelkoon meitä tuollaiselta turvallisuuspolitiikan johtajalta. Mutta onneksi niin näyttää tapahtuvan. 

Pikakommentti 14.1.2018: Perustuslakituomioistuin

Presidenttiehdokas Sauli Niinistö on ottanut puheeksi perustuslakituomioistuimen tarpeellisuuden (Keskisuomalainen 14.1.2018). Se ilahduttaa minua siksi, että olen vuodesta 1995 lähtien saarnannut perustuslakituomioistuimen välttämättömyydessä eduskunnan täysistunnoissa ja lakivaliokunnassa, kahdessa kirjassa ja lukemattomissa kolumneissa. Viime syksynä ilmestyneessä muistelmakirjassa esitän ajatukseni perusteet sivuilla 385-388, 416. Niiden ydin on tässä:  

Perustuslakituomioistuimen tarve nousee ennen muuta siitä epätoivoisen jakomielisestä asetelmasta, jossa eduskunnan perustuslakivaliokunta joutuu toimimaan. Valiokunnan jäsenten on pystyttävä tasapainottamaan poliittiset tavoitteensa ja valtio-oikeudellinen oikeaoppisuus. Siinä tarvitaan sellaista järkiperäistä jakomielisyyttä, että se on liikaa vaadittu. Useimmat valiokunnan juristijäsenetkin ovat tämän tasoisissa oikeusfilosofisissa perusasioissa lähinnä hämmentyneitä harrastelijoita. Kuitenkin he joutuvat tekemään oikeudellisia ratkaisuja, joiden poliittiset seuraukset voivat olla massiiviset ja peruuttamattomat. 

Perustuslakivaliokunnan toimintafilosofia perustuu siihen hurskaaseen kuvitelmaan, että perustuslain syvintä sisältöä tulkitessaan poliitikot lakkaavat olemasta poliitikkoja. Perustuslaillinen lahjomattomuus ja poliittinen tarkoituksenmukaisuus eivät voi toteutua saman pöydän ääressä. Näin syntyvä intressiristiriita ei ole niiden vika, jotka joutuvat tähän mahdottomaan kaksoisrooliin. Se on järjestelmän vika. Järjestelmää pitää muuttaa. Siksi tarvitaan perustuslakituomioistuin.  

ikakommentti 11.1.2018: Tässä ja nyt

Nils Torvaldsin TV-esiintyminen illalla 10.1.2018 toi presidenttikampanjaan älyä ja tyyliä, ja se oli todella virkistävää. Tähän asti on jouduttu tyytymään siltarumpupolitiikan tasoiseen jaanaamiseen. Mutta Torvaldsin Nato-kanta pehmeni ja hämärtyi kummallisesti siitä, mitä hän on ennen sanonut. 

Onhan se ihan totta, että jos Venäjällä tapahtuu joskus jonkinlainen mullistus, se on meille turvallisuusriski, ja siihen pitää varautua ajoissa. Tällainen valinta on kuitenkin Torvaldsille epätyypillinen väistöliike. Hän lymyää joskus-ehkä-päättelyyn ja sivuuttaa tässä-ja-nyt-ajattelun. On kokonainen liuta asioita, josta aiheutuu akuutti tarve liittyä Natoon, ja ne eivät ole pelkästään lähellä edessä vaan myös lähellä takana.

Venäjä on parin vuosikymmenen aikana kaapannut neljältä lähialueen maalta seitsemän alueellista kokonaisuutta ja liittänyt ne sotatoimilla tai asevoimalla uhaten hallintaansa ja muutamat suoraan valtioalueeseensa. Ja antanut siinä sivussa kansallisylpeytensä talloa kansainvälisen oikeuden perustasiat maan tomuun. Ei ole ollenkaan kohtuutonta ajatella, että näissä tapahtumissa on perusteita Nato-jäsenyydelle. On ollut jo pitkän aikaa.

Sauli Niinistön suhde Natoon on realistisempi kuin Torvaldsin fundeeraus siitä, mitä Venäjällä joskus ehkä tapahtuu tai ei. Niinistö lähtee siitä, että pitää reagoida siihen, mitä on jo tapahtunut ja tapahtuu nyt. Monet Niinistön sanomat asiat vaativat ilmiselvästi jatkokseen Nato-jäsenyyttä. Kokenut poliitikko ei sano sitä ennen vaaleja. Hän esittää vain sen, millä perusteella hän valituksi tultuaan todennäköisesti toimisi.

Niinistön kanta on täsmälleen Suomen virallisen turvallisuusmääritelmän mukainen. Siinä Nato-jäsenyyden hakeminen on aktiivisesti yhtä läsnä kuin se, että nyt ollaan sotilaallisesti liittoutumattomia. Kaikki muut ehdokkaat sooloilevat kuka missäkin. Niinistö on eduskunnassa moneen kertaan pyhän yksimielisyyden valitessa hyväksytyllä linjalla ja varautuu sen mukaisesti käyttämään järkeä myös jatkossa.     

Kolumni 11.1.2018: DEMOKRATIAN MUSTA AUKKO

Etelä-Suomen Sanomat 11.1.2018

Turvallisuutta uhkaavan hybridivaikuttamisen arvioissa on kauhisteltu lähinnä sitä mahdollisuutta, että vihamielinen taho voi sivusta sorkkimalla vääristellä valtiollisten vaalien lopputuloksia. Se onkin todellinen uhka, vaikka ei näytä toteutuneen tosielämän tasolla kovin dramaattisesti, vielä. Jotkut vaalit ovat tuottaneet kauheita tuloksia, kuten Yhdysvalloissa ja Britanniassa, mutta kotikutoinen suhmurointi voi todennäköisesti selittää melko suuren osan näistä katastrofeista.

Myöskään Hollannissa ja Ranskassa ulkopuolinen häirintä ei ilmeisesti ole vaikuttanut kovin paljon. Ehkä trolliarmeijoiden komentajat ovat uskoneet, että demokraattinen populismi sotkee itse omat asiansa, eikä ulkoista tönimistä tarvita sekasorron varmistamiseen. Niin ei ole ihan aina tapahtunut, onneksi.

Silti tuntuu, että edessämme on avautumassa musta aukko, joka estää puolustautumisen vihamielisen vaikuttamisen kaikkein suurinta vaaraa vastaan. Median ja joskus puolueryhmien tilauksesta tehtyjen mielipidemittausten perusteella yritetään nykyisin punnita eduskunnan, hallituksen ja pääministerin oikeutta vallan käyttöön. Tässä jos missä avoin demokratia paljastaa pehmeän alavatsansa.

On merkkejä siitä, että mielipidemittauksissa huonosti menestyneiden puolueiden kansanedustajien eduskuntavaalissa saama valtakirja yritetään mitätöidä vähättelemällä. Ja jos mielipidemittaukset näyttävät pääministerin kansansuosion hiipuvan, kiistetään hänen oikeutensa toimia hallituksen edustajana, vaikka eduskunta ei ole osoittanut epäluottamusta. 

Ollaan vaarallisella reunalla, jos kenen tahansa tilaamilla, pieniin otoksiin perustuvilla ja vaihtelevin menetelmin tehdyillä laskuharjoituksilla aletaan uudelleen jakaa eduskuntavaaleissa ansaittua poliittista toimivaltaa. Demokratia on suuressa vaarassa jos vihamielisille vaikuttajille tarjotaan helppo tapa keikuttaa venettä,.

                                            x                    x                    x

Hallituksen toimintakelpoisuus kumpuaa eduskuntavaaleissa valittujen kansanedustajien saamasta valtuutuksesta. Kansalaiset eivät äänestä vaaleissa ministereitä, puolueita tai hallituskoalitioita, eivätkä päätä hallitusohjelmista.  Äänestäjät valitsevat kansanedustajat, joista jokaisella on vaalissa saatu täysivoimainen valtakirja koko vaalikauden ajan, tapahtuipa mitä tahansa. Tällä äänellä eduskunnan jäsenet hyväksyvät tai hylkäävät puolueiden neuvottelemien hallitusten kokoonpanon ja ohjelman.

Hallitus ja sen ministerit eivät voi saada oikeutta vallan käyttöön - tai menettää sitä - millään muulla tavoin kuin eduskunnan luottamusäänestyksissä. Hallituksen toiminta nojaa eduskunnan eikä puolueiden osoittamaan luottamukseen, eikä varsinkaan mielipidemittausten tuloksiin. Siitä päättävät kansanedustajat, joista jokaisella on yksi ääni. Yhdelläkään puolueella ei ole ainoatakaan ääntä, mediasta puhumattakaan.  

Edustuksellinen demokratia ja parlamentarismi ovat tuhon tiellä jos eduskuntavaalin perusteella syntynyttä poliittista valtaa aletaan kyseenalaistaa mielipidemittausten perusteella, Silloin vallankäyttäjät voivat vaihtua koska vain ja kuinka usein tahansa ilman täsmällistä säädöspohjaa tai tietoa siitä, millä perusteella näin tapahtuu.

Ja kauhistuksista kamalin. Silloin melkein mikä tahansa mistä vain ilmaantuva Suomen valtiollisen järjestelmän ulkoinen voima voi kaapata haltuunsa jonkinlaisen siivun vallanjakomenettelystä toimilla, jotka eivät perustu mihinkään, ja joista kukaan ei kanna vastuuta.  

Tätä uhkaa ei voi torjua lainsäädännöllä eikä poliisitoimin. Demokratian ainoa pelastus on siinä, että ihmiset säilyttävät järjen valon ja kunnioittavat edustuksellisen demokratian menettelyjä edes muodollisesti. 

Pikakommentti 8.1.2018: Väyrysen tentti

Noin 45 minuuttia sen jälkeen, kun TV 1:ssä päättyi presidenttiehdokas Paavo Väyrysen esittelytunti: Isot onnittelut Ylen tiimille. Kokonaisuus pysyi jämäkästi hallinnassa. Kunpa muiden ehdokkaiden esittely sujuisi yhtä tyylikkäästi.

  

Ja Väyrysestä: Ohjelman alkupuolella kirjoitin muistiin jotakin sen tapaista, että Väyrynen olisi sanonut Euroopan yhteisen puolustuksen lisäävän unionin jäsenten puolustusvelvoitteita vielä yli sen, mitä Nato-jäsenyys merkitsisi. Eipä ole mokomaa ennen kuultu. Se vähä puolustuksellinen yty, mitä Euroopan unionissa ehkä on, tulee Natosta. Vain syvästi amatööri voi keksiä jotakin niin hullua, että unioni lisäisi Naton puolustusvelvoitteita. 

Väyrysen pitäisi olla ikuisesti kiitollinen kilpakumppanilleen Matti Vanhaselle ja entiselle presidentti Tarja Haloselle, jotka varmistivat, että Lissabonin sopimuksen kohta 42/7 ei takuuvarmasti suojaa Suomea koskaan miltään.

Tämä Väyrysen möläys osoitti hänen kampanjansa ytimen. Hän voi sanoa mitä tahansa, ja kannattajat uskovat heti. Suomen turvallisuuden tulevaisuus lepää sen varassa, että suomalaisten enemmistö tietää ja ymmärtää näistä asioista enemmän kuin Väyrysen kannattajat, joita Suuri Mestari voi taluttaa mihin tahansa.    

Pikakommentti 4.1.2018: Sauli Niinistö ei sanonut ei

Hän sanoi Helsingin Sanomain haastattelussa 4.1.2018,  millaisissa tilanteissa Natoon liittymistä on harkittava.

Jos Ruotsi liittyy Natoon, ”asetelman muuttumista pitää vakavasti miettiä.”

Jos venäläiset alkavat nähdä Suomen ”samanlaisina vihollisina kuin Naton, olemme menettäneet mahdollisuuden pysyä kriisien ulkopuolella, ja silloin ei ole mitään hävittävää. Silloin sitä on vakavasti harkittava.”

Venäjä - samoin kuin Suomi -  on jo kauan pitänyt Suomea osana länttä. Nato on lännen rakenteen turvallisuusydin.

Suomessa on jo kauan sitten varauduttu siihen, että jos Itämeren alueella syntyy aseellinen konflikti, emme voi pysyä sen ulkopuolella, siis puolueettomana. On valittava, millä puolella ollaan. Venäjän vai Naton?

Niinistön lausuma näyttää siltä, kuin hän valitsisi mieluummin Naton kuin Venäjän.  

Kommentti 31.12.217: Nato kiinnostaa Venäjällä

Tänään klo yhdeksään mennessä blogiini oli kertynyt ajankohtaan nähden poikkeuksellisen paljon kävijöitä, melkein kaikki Venäjältä, muutamia myös Ukrainasta. Ei tuhansia eikä edes satoja klikkauksia yhteensä, mutta tässä blogissa epätavallisen paljon. Useimmat olivat osuneet pikakommenttiin 15.12.2017 ”Venäjä työntää Suomea Natoon”, joka meni näin:

”Eilisaamuna julkistuneessa kolumnissa kirjoitin Venäjän sotilassuunnittelun perustuvan siihen oletukseen, että Suomi on länsimaa ja Nato-aluetta, siis vihollismaa. (Etelä-Suomen Sanomat 14.12.2017 Nato-jäsenyyden esihistoria) Sauli Niinistön eilen illalla Ylen ehdokasdebatissa asettama ehto Nato-jäsenyyden hakemiselle siis täyttyy. Supervallan sotilassuunnittelu ei odota sitä, että kansainvälisen oikeuden professorit pääsevät tarkastelemaan Suomen lakikokoelmassa julkaistua Nato-sopimusta, ja voivat lausua sen painavan tulkinnan, että Suomi näyttää olevan jäsen. Korkeat esikunnat syöttävät Suomen Nato-jäsenyyden suunnitelmiensa perusoletuksiin heti kun se on heikostikin näköpiirissä. Suomen turvallisuuselonteoissa ja hallitusohjelmissa Natoon liittymisen mahdollisuus on kirjoitettu selkokielisesti auki moneen kertaan. Venäjän kannalta on herttaisen yhdentekevää, onko Suomi muodollisesti jäsen. Asian ratkaise se, että aseelliseen kriisin olosuhteissa Suomi voisi hakeutua yhteistyöhön lännen puolustusliiton kanssa, ja se saattaisi myöhemmin johtaa myös muodolliseen liittosuhteeseen.” 

Toiseksi eniten venäläisiä lukijoita keräsi muistiinpano 27.12.2017 Yle Radio ykkösen Ykkösaamun haastattelusta, jonka loppupuolella Päivi Neitiniemi kysyi, mitä syytä Baltian mailla on pelätä Venäjää. Vastasin suunnilleen, että kahdessa vuosikymmenessä Venäjä on kaapannut neljältä lähialueen valtiolta eri tavoin haltuunsa seitsemän aluetta, kansainvälisen oikeuden vastaisesti ja asevoimaa käyttäen tai sillä uhaten. Ja jos tämä ei riitä, voi lukea Venäjän sotilasdoktriinit, joissa se varaa itselleen oikeuden toimia sotilaallisesti naapurimaiden alueella Venäjän etujen mukaisesti, siis avoimesti vanhanaikaista etupiiripolitiikkaa. Haastattelu kokonaisuudessaan on Ylen Areenassa osoitteessa https://areena.yle.fi/1-4280940.

Hmmm. Ehkä osui, mutta taatusti ei uponnut.  

Kolumni 28.12.2017: Uudet asiat tulevat huomaamatta

Etelä-Suomen Sanomat 28.12.2017

 Suomen poliittisessa järjestelmässä on sellainenkin luonnonlaki, että hallitus häviää aina eduskuntavaalissa, olipa se enemmistö- tai vähemmistöhallitus, ja siitä riippumatta, menevätkö asiat hyvin vai huonosti ja olipa se kaikki hallituksen vika tai ansio tai ei kumpaakaan. Historia vilisee erilaisia veret seisauttavia vaalivoittoja ja jytkyjä. Kaikki lukevat nytkin vihon viimeisiä madonlukuja Juha Sipilän hallitukselle ja pääministerille varsinkin.

Otan tyynesti vastaan halveksivan buuauksen kirjoittaessani: tämän hallituksen aikana melko moni sen tavoitteeksi asetettu asia on melkein toteutunut.

Ei tullut yhteiskuntasopimusta, mutta tuli kiky, vaikka ei ihan tarkoitetulla tavalla. Työmarkkinoiden syksy oli lähes epätodellisen sopuisa. Useimmat lakkokenraalia leikkineet järjestöjohtajat ovat kummasti kesyyntyneet valtakunnansovittelijan toimistossa.

Järjestäytynyt väki joutuu havaitsemaan, että palkkamaltti tuottaa työtä ja palkanmaksukykyä, vaikka sellaista väitettä on totuttu pitämään kapitalistien propagandana. Työttömyys pienenee vähän enemmän kuin tilastollinen virhe. Työllisyysaste on vasta 70, mutta hallituksen tavoitteesta paljon ei puutu. Sote on sekava sotku, mutta vastoin odotuksia voi ehkä sittenkin toteutua jossakin mitassa.

Tietysti on niin, että Suomen talouden hämmästyttävä noususuunta perustuu suurelta osalta ulkoiseen vetoon. Mutta ellei edes nyt toteutuneita puolittaisia uudistuksia olisi saatu aikaan, Suomen kansantalous ei olisi pystynyt hyötymään kansainvälisestä noususuhdanteesta.

Olen pakottanut itseni puistattavaan ajatuskokeeseen. Yritin hetken ajan kuvitella, olisiko pääministeri Antti Rinne pystynyt puolueensa kanssa edes samaan kuin Juha Sipilän johtama hallitus.

Pääministeriin kohdistuva tyytymättömyys johtuu kulttuurimuurista. Äänestäjät on ohjelmoitu puoluepukarointiin. Ihmiset eivät ymmärrä asiajohtajuutta, ja se on virhe, jos joku kuitenkin yrittää jotakin niin kummallista.

                                            x                    x                    x

Kuulin jo parikymmentä vuotta sitten, että paperitehtailla oli vireillä suuri määrä yrityskohtaisia uudistushankkeita, joihin palkansaajien edustajat olivat lähteneet mukaan salaa liitoiltaan. Työpaikoilla ruvettiin omin avuin toimimaan niin kuin tuntui järkevältä, eikä niin kuin liitot määräilivät. Kiveen hakattu yleissitovuus oli silloin ja on edelleen voimassa, mutta paikallinen sopiminen on ilmeisesti edennyt ja yleistynyt vähin äänin kaikki nämä vuodet. Eikä taivas ole romahtanut.

Viime aikoina tuntuu toteutuneen toinenkin perinteistä työelämää mullistava muutos. Ennen oli tapana läänittää monenlaisia uutta lainsäädäntöä vaativia tehtäviä työmarkkinajärjestöjen ja valtiovallan pyhälle kolminaisuudelle. Ja jos ei läänitetty, kolmikanta otti ohjat omin käsin haltuunsa.

Olen eduskunnassa omin silmin nähnyt, miten liittojen neuvotteluryhmä ilmoitti hallituksen lakiesityksen ne kohdat, joita eduskunta ei saanut muuttaa, koska kolmikanta oli ne jo päättänyt. Sillä kerralla ei ollut kysymys suuren suuresta asiasta, mutta se oli maan tapa.

Kolmikannan kulta-aikaan ulkoparlamentaarinen sanelu ratkaisi myös yhteiskunnan perusrakenteeseen kuuluvat suuret rakennemuutokset, ja varsinkin juuri ne. Silloin ei olisi tullut kuuloonkaan, että sote-suuruusluokkaa olevaa uudistusta olisi uskallettu edes ajatella kysymättä hattu kourassa lupaa työmarkkinajärjestöiltä.

Sotelakien parlamentaarinen valmistelu ei ole kerännyt tyylipisteitä, mutta siitä se sentään on huolehtinut, että kansalle kuuluvaa valtiovaltaa käyttää eduskunta, kuten perustuslain toisen pykälän ensimmäinen momentti säätää. Kolmikannan mahtavimmillaan ollessa se ei ollut ihan varmaa.

Tiedoksi 27.12.2017: Keskustelu Ykkösaamussa

Olin juuri äsken (27.12.2017 klo 8.10-8.30) Yle Radio 1:n Ykkösaamussa juttelemassa Päivi Neitiniemen kanssa. Alun pitäen hän kertoi haluavansa keskustella Muistumia-kirjastani, mutta joulun alla varoitti, että kyselee myös erilaisista ajankohtaisista asioista. Niin todella tehtiin, vaikka sivuttiin siinä myös kirjassani olleita havaintoja Yhdysvaltain suhtautumisesta Suomen Nato-jäsenyyteen ja kotimaan työmarkkinatilanteesta. Keskustelumme on varmaan pian kuunneltavissa Yle Areenassa.
Ykkösaamu 27.12.2017 osoite on

https://areena.yle.fi/1-4280940 

Pikakommentti 19.12.2017: Välitilinpäätös

Hesarin viestivuotokohun alustava välitilinpäätös:

Näyttää siltä, että vallan vahtikoira ei tällä kertaa saanut haukullaan ulos pimeästä luolasta sellaista rumaa otusta, joka olemassaolon tietäminen kuuluisi kansalaisen demokraattisiin perusoikeuksiin.

Sen sijaan näyttää siltä, että Hesari teki pienen palveluksen Venäjän tiedustelulle ja kampin Suomen puolustusta palvelevalle tiedon hankinalle. Se osoitti, mistä kohdasta Venäjä tiedustelun suojus on pettänyt kymmenkunta vuotta sitten. Jos sitä vuotoa ei ole tukittu jo ajat sitten, se tukitaan viimeistään nyt. Tämän tietolähteen vaikeneminen hyödyttää Venäjän tiedustelua ja haittaa sen suomalaisia kollegoja.   

Tuo on tiedustelun arkipäivää. Alan ammattilaiset eivät siitä hätkähdä ja tiedustelusta kiinnostuneet alan harrastajat pystyvät aavistamaan, miten peli etenee sumuverhon suojassa.

Isoin asia tässä taitaa olla se, että joku Viestikoekeskuksen virkakunnassa on vuotanut jotakin. Olkoon vaikka kuinka kevyt tiedonsiru, sen vuotaminen varsinkin tuollaisesta paikasta on iso asia. Virkamiehen tehtäviin ei kuulu pähkäillä, onko joku tieto merkitty salaiseksi turhan päiten vai aiheesta. Hänen pitää toimia sen mukaan, että se on merkitty kaikkia velvoittavalla tavalla salaiseksi. Luokituksesta vastaava viranomainen kantaa vastuun salainen-leiman käytöstä.

Viestikoekeskuksen tietovuoto on paljastettava. Siinä asiassa ei auta vallan vahtikoirien haukku aidan ulkopuolella.  Kun vuoto on selvitetty ja kuitattu, tämä hässäkkä ansaitse vaipua omalle kohdalleen historian arkistokaapeissa.

Pikakommentti 18.12.2017: Tietämisen tuska

Kansalaisen yhteiskunnallisen toimintavalmiuden kannalta ei ole kovinkaan keskeistä se, tietävätkö ihmiset, millaisia joukko-osastoja on Suomen rajan takana, ja mitä niiden valmiudesta voitaisiin ehkä päätellä. Yhteiskunnan kannalta on kuitenkin hyvin tärkeää, että tiedustelu pystyy tuottamaan tätä tietoa turvallisuuspolitiikan ja puolustussuunnittelun käyttöön.

Jos suomalaisten hallussa oleva tieto paljastuu, tiedon lähde pystyy usein päättelemään, missä vuoto on tapahtunut, ja kanava tukkeutuu. Julkisuus tappaa tiedustelun. Kuka haluaa turvallisuuspolitiikkaa ja puolustusta, joita tehdään ilman tiedustelutietona?

Median motivaatio tuntuu perustuvan sellaiseen pakkomielteeseen, että arvokkainta on kaikkein vaikeimmin saatavissa oleva tieto jonka julkistaminen kantaa mahdollisimman ison riskin. Kuin keskenkasvuiset pojat, jotka kisaavat siitä, kuka uskaltaa kivetä ylimmäs voimajohtopylvääseen. Siitä voi vähitellen kehittyä sankarimarttyyrin oireyhtymä.

Kokemus kertoo, että jos toimitus yrittää liikaa tai vaarallisesti ja joutuu vaikeuksiin, kyllä kollegojen myötätunto hoitaa ruhjeet. Media on mielipidetasolla aina vahvoilla, sillä melko iso osa kansasta on sitä mieltä, että tekevätpä turvallisuusjohto ja -valvonta mitä tahansa, ne toimivat aina väärin ja nakertavat demokratian ydintä. Tässä henkisessä ympäristössä myös huonosti harkitusta ja epäonnistuneesta journalistisesta yrityksestä syntyy sankaruutta.

Oletetun lainrikkomuksen esitutkijat ottavat myös hirmuisen riskin, jos turvautuvat poliisi-instituution järeimpiin keinoihin. Täytyy vaan toivoa, että tässä Helsingin Sanomain tapauksessa poliisitutkijoilla on juridisesti pitävät perusteet ja luvat salkussaan ja että he noudattavat sen verran sivistynyttä käytöstä kuin tuollaisessa likaisessa työssä voi. Tällaisiin toimiin turvautuvat tutkijat ottavat henkilö- ja organisaatiotasolla yhtä suuren riskin kuin sankarimarttyyriksi heittäytyneet toimittajat ja heidän päätoimittajansa. 

Pikakommentti 16.12.2017: Hesarin tietovuoto

Suomen lehdistön tehtävänä on palvella suomalaisia. Ei Venäjän tiedustelupalvelua. 

Kritiikki 15.12.2017: Nimet esiin

Jukka Mallinen julkaisee postin tänään tuomassa Kanava-lehdessä arvion alkusyksyllä ilmestyneestä Muistumia-kirjastani (Siltala 2017). Hän osoittaa ymmärtäneensä kirjan idean niin perusteellisen hyvin, että harvoinpa tekijä kokee saamastaan kritiikistä sellaista tyytyväisyyttä ja iloa kuin minä nyt. Mutta siitä huolimatta pieni alaviite:

Mallinen kirjoittaa minun arvostelevan turvallisuuspolitiikan johtoa, joka ”ei ole osannut tai uskalta­nut johtaa. 2000-luvulla Suomen turvallisuuspolitiikkaa ovat Tarkan mukaan hallinneet henkilöt, jotka muotoutuivat yya-ajan lämmös­sä. Nyt tämä pasifistinen romanti­sointi on vaarallista myrkkyä: kuu­rupiilo liittoutumattomuudella on vastuutonta. Tarkka ei kuitenkaan nimeä tuntemiamme vellihousu­ja ja Venäjän vankeja tai irvokkai­ta päätöksiä.”

Niin hienotunteinen en sentään ole, että olisin jättänyt nimet arvuuteltaviksi. Moni voisi pitää kirjaani herätyssaarnana Tarja Halosen ja Erkki Tuomiojan turvallisuuspoliittista harhaoppia vastaan. Kerron sen sivulla 351 Helsingin Sanomain Sunnuntaidebatti-palstalla tammikuun lopussa 2005 olleesta jutustani, jonka otsikko oli ”Halosen–Tuomiojan linja perustuu haavekuviin”.

Kirjoitin siinä Paasikiven jankutuksen tosiasioiden tunnustamisesta tarkoittaneen sitä, että ”myös ja varsinkin ikävät tosiasiat on tunnustettava. Minusta tuntui, että presidentti Halonen ja ulkoministeri Tuomioja eivät aina tunnustaneet edes ihan tavallisiakaan tosiasioita. Suomen turvallisuuspolitiikka ei mielestäni täyttänyt reaalipolitiikan perusvaatimuksia.”

Pikakommentti 15.12.2017: Venäjä työntää Suomea Natoon

Eilisaamuna julkistuneessa kolumnissa kirjoitin Venäjän sotilassuunnittelun perustuvan siihen oletukseen, että Suomi on länsimaa ja Nato-aluetta, siis vihollismaa. (Etelä-Suomen Sanomat 14.12.2017 Nato-jäsenyyden esihistoria) Sauli Niinistön eilen illalla Ylen ehdokasdebatissa asettama ehto Nato-jäsenyyden hakemiselle siis täyttyy.

Supervallan sotilassuunnittelu ei odota sitä, että kansainvälisen oikeuden professorit pääsevät tarkastelemaan Suomen lakikokoelmassa julkaistua Nato-sopimusta, ja voivat lausua sen painavan tulkinnan, että Suomi näyttää olevan jäsen. Korkeat esikunnat syöttävät Suomen Nato-jäsenyyden suunnitelmiensa perusoletuksiin heti kun se on heikostikin näköpiirissä. Suomen turvallisuuselonteoissa ja hallitusohjelmissa Natoon liittymisen mahdollisuus on kirjoitettu selkokielisesti auki moneen kertaan.  

Venäjän kannalta on herttaisen yhdentekevää, onko Suomi muodollisesti jäsen. Asian ratkaise se, että aseelliseen kriisin olosuhteissa Suomi voisi hakeutua yhteistyöhön lännen puolustusliiton kanssa, ja se saattaisi myöhemmin johtaa myös muodolliseen liittosuhteeseen.   

Pikakommentti 14.12.2017: Turvallisuuden aikatekijä

YleTV:n torstai-iltana 14.12.2017 lähettämä presidenttiehdokkaiden väittely oli erinomaista jouralistikkaa. Toimittajat pitivät ehdokasjoukon hyvässä hallinnassa. Keskustelun alun ja sen valtaosan vienyt sotapeli Baltian alueen sotilaallisesta kriisistä on naseva veto. Nimenomaan sellaisesta tilanteesta selviäminen mittaa presidentin kykyä vastata kansallisesta turvallisuudesta.  Oli hyvä havaita, miten ehdokkaiden ote keskusteluun vakavoitui ja populistinen uho hiipui hetkeksi.

Mutta yksi asia jäi pimentoon. Realistinen ja tässä tilanteessa oikein mitoitettu harjoitustilanne oli niin raju, että sen hallinnan keskeinen ratkaisutekijä jäi pimentoon. Aikatekijä. Tilannekuvauksessa annetut reunaehdot tarkoittivat sitä, että aikaa päätöksentekoon olisi tuskin ollenkaan.  Siinä ei olisi aikaa TP-Utvan hallinnolliseen pähkäilyyn eikä EU-instituutioiden teoreettiseen pohdiskeluun Lissabonin sopimuksen 42/7:stä. 

Jos ilmavalvontatehtävässä lentäviä Hornetteja ammutaan, ammutaanko takaisin vai mitä tehdään? Siinä olisivat luultavasti presidentti ja puolustusvoimain komentaja kahdestaan pöydän ääressä tai kännykät kourassa, eikä aikaa olisi juuri ollenkaan. Jos joku haluaa presidentiksi, hänen pitäisi pystyä vastaamaan selvin sanoin, mitä sellaisessa tilanteessa tekisi.   

Kolumni 14.12.2017: Nato-jäsenyyden esihistoria

Etelä-Suomen Sanomat 14.12.2017

Puoli vuosisataa sitten Suomessa elettiin suomettumisen syvintä aikaa. Neuvostoliiton etujen huomioiminen oli monessa tilanteessa järkevää, vaikka sapetti. Suomettumiseen sisältyi myös valmius palvella Neuvostoliiton etua, ja usein sitä käytettiin sisäpoliittisena vipuvartena. Nämä suomettumisen ulottuvuudet olivat silkkaa typeryyttä ja vastuuttomuutta.

Suomettuminen loi pehmopoliittisen ilmapiirin keskittymällä ystävyyteen ja luottamukseen. Nämä yksityiselämän hyveet eivät ole reaalipolitiikan ydintä, mutta Suomi suojasi omia etujaan puhumalla pehmeitä Neuvostoliitolle tärkeissä asioissa. Ystävyydellä koristeltua kovaa politiikkaa Suomen eduksi tehtiin jo suomettumisen aikoina. Edes Neuvostoliiton tiedustelu ei ilmeisesti havainnut tai ymmärtänyt kaikkia pikkuhiljaa tapahtuneita asioita.  

Suomi alkoi jo 1940-luvun lopulla avoimesti varautua torjumaan massiivista maahyökkäystä, mutta vaikeni siitä, mistä sellainen voisi tulla. Presidentin tehtävistä luopuessaan J. K. Paasikivi neuvoi pääministeri Urho Kekkosta varmistamaan puolustusvoimien toimintakyvyn kaikissa oloissa ja torjumaan vaikka asevoimin yya-sopimuksen artikloja pidemmälle menevät Neuvostoliiton vaatimukset. Suomi hakeutui yhteistyöhön Yhdysvaltain sotilastiedustelun kanssa jo 1950-luvulla, ja Asla- ja Fulbright-apurahajärjestelmät avasivat suomalaisille tien suuren lännen akateemiseen eliittiin.

  

Julkisuudelta salassa, mutta neuvostojohdon silmien edessä Suomi pakotti Kremlin loiventamaan kaikkein aggressiivisimpia otteitaan. Presidentti Kekkonen sanoi 1960 neuvostovierailleen, että Suomi ei kääntyisi kommunismiin, vaikka koko muu Eurooppa tekisi niin. Suomalaisten tyytymättömyys pakotti Neuvostoliitin 1970 kutsumaan kotiin yliaggressiivisen suurlähettilään. Kenraali Lauri Sutela katkaisi  salaiset yya-konsultaatiot yksipuolisella ilmoituksella 1974. Kekkonen kieltäytyi 1978 yhteisistä sotaharjoituksista Neuvostoliiton kanssa.  

Julkisuuden täydessä loisteessa Suomi hankki 1961 Yhdysvaltain ja Britannian ymmärryksen puolueettomuuspyrkimyksilleen. Se aloitti länsi-integraation varovin askelin jo 1968 liittymällä OECD-järjestöön, ja solmi 1961 taloussuhteet EFTA:n kanssa ja EEC:n kanssa 1973.

                                            x                    x                    x

Suomalaisilla on vuosikymmenien ajalta näyttöä sitä, että aina on tilaa edistää kansallista turvallisuutta, kunhan se perustuu ymmärrettävissä olevaan järkiperäiseen ajatteluun eikä tunnekiihkoon.

Suomi lähestyi jo kylmän sodan aikana länttä, vaikka se tiedettiin naapurin tahdon vastaisiksi. Suomen eduksi arvioitua kehitystä haluttiin edistää, ja Neuvostoliitto seurasi katsella, jos sitäkään.

Venäjä sopeutuu nyt Suomen laajaan ja syvään puolustusyhteistyöhön lännen kanssa. Joko siksi, että se on supervallan horisontissa niin pieni lisä suureen kuvioon, että ei kannata ottaa hernettä nenään. Tai siksi, että ison remmin päälle vetäminen aiheuttaisi liian suurta kansainvälistä hälyä.   

Suomi on suunnannut tiiviisti Naton kylkeen. Venäjä ei ole protestoinut ääneen, koska Suomen valitsema ratkaisu on puolustuksellisen turvallisuusajattelun mukainen ja ymmärrettävä. Mutta suomalaiset eivät pysty jatkamaan jo parikymmentä vuotta noudattamaansa linjaa tästä eteenpäin. Läntisen puolustusyhteistyötä ei voi kehittää nykytasolta enää muuten kuin liittymällä Natoon.

Venäjä on jo ajat sitten tulkinnut Suomen kuuluvan länsiryhmään ja pitänyt sitä siis sotilaallisesti vihollismaana. Nyt Venäjän sotilassuunnittelu perustuu siihen oletukseen, että Suomi kuuluu Natoon. Siksi Suomen läntinen puolustusyhteistyö on klassisesti johdonmukainen.  Natoon liittyminen on sen seuraava luonnollinen vaihe. 

Pikakommentti 13.12.2017: Voi Venäjä

Uusin tutkimus Nato-kannatuksesta huolestuttaa, sillä sen osoittaman turvallisuusnäkemyksen varassa elävä kansa vaatii kansanäänestystä Nato-jäsenyydestä. 

Venäjä on parin vuosikymmenen aikana kaapannut neljältä vaikutuspiirissään olevalta valtiolta seitsemän aluetta, joista yhden itsenäisyyden se on tuhonnut ja ottanut muut eri tavoin hallintaansa. Se on aseellisella voimalla tai sillä uhaten korjaillut rajojaan omaksi edukseen kansainvälisen oikeuden vastaisesti.  Suomalainen kansalaismielipide huomioi tämän niin, että kun tuosta kaikesta on sentään jo vähän aikaa, niin olkoon menneeksi.

Venäjän voimapolitiikalla ei ole järkeviä perusteita. Se on tehnyt tuon kaiken kansalliskiihkon lietsoman voimapolitiikan hengessä, ja se silkkaa holtittomuutta. Mutta suomalaisen kansalaismielipiteen enemmistön mukaan sekään ei mitään.

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Suomen harjoittama turvallisuuspolitiikka on avannut mahdollisuuden tukeutua läntiseen puolustusliittoon siltä varalta, että Venäjä voi tulevaisuudessakin aiheuttaa naapureilleen vakavia ongelmia. Siihen mahdollisuuteen varautumiseen on järkevämpiäkin vaihtoehtoja kuin pistää pää pensaaseen ja odottaa. 

Pikakommentti 6.12.2017: 100-vuotisen itsenäisyyden sisältö

Siitä on jo huomatavan pitkä aika, kun olemme vaimon kassa olleet – muutamia kertoja - presidentin itsenäisyyspäivän vastanotoilla. Itsenäisyyden 100-vuotisvastaanototsa Yle-television ja MTV3:n luoma vaikutelma oli dramaattinen mahalasku kauan sitten kokemamme rinnalla.
Euroopan vuosisadan uskomattomimpiin kuuluvaa kansallista saavutusta kunnioitettiin lähinnä erilaisten urheilu- ja motoristitähtien haastatteluilla.Niiden pääasiallinen sisältö oli jännitys siitä, miten he pystyvät puhumaan loppuun huolimattomasti aloittamansa virkkeen.
Mikä on suomalaisen journalismin taso, jos se ei saa tätä enempää irti siitä merkkipäivästä, jonka juuri elimme. Suomen saavutuksena on hengissä selviäminen Euroopan kauheimmasta vuosisadasta läpi kahden maailmansodan, ja ohi sekä Hitlerin että Stalinin. Ja sen kommenttina on pelkkää viihdeteollisuuden glitteriä ja rahan runsauden herättämää kateuden sekaista ihailua.

Pikakommentti 4.12.2017: Kansanäänestys?

Useimpien presidenttiehdokkaiden suhtautuminen Nato-kansanäänestykseen on älyllinen mahalasku, jos pitää uskoa Helsingin Sanomien siitä antamaan kuvaukseen (HS 4.12.2017, s. A12). Kahdella ehdokkaalla on sentään järki tallella, ainakin osittain.

Pekka Haavisto on ainoa selväsanaisesti järkiperäinen ehdokas. Hän torjuu kansanäänestyksen. Hänen suhtautumisestaan Nato-jäsenyyteen on sitten eri asia.

Nils Torvalds on erityisen epä-älyllinen. Hän väittää kannattavansa Nato-jäsenyyttä, mutta kannattaa kansanäänestystä, joka estää jäsenyyden. Jos ottaa ajaakseen kansalaismielipiteen vastustamaa asiaa, kansalaismielipidettä ei voi mielistellä.  

Matti Vanhanen, Tuula Haatainen, Merja Kyllönen ja Laura Huhtasaari edustavat klassista hällä-väliä-demokratiaa. Mikä tahansa sopii, kunhan kansa tykkää. Muusta viis.

Sauli Niinistö pitää kaikki vaihtoehdot pöydällä, mutta ei sitoudu niistä yhteenkään. Hän ei puhu kansanäänestyksestä, vaan siitä, että kansan ääntä on kuultava legitiimisti tavalla tai toisella, ja niin, että myös päätöstä vastustaneet myöntävät menettelyn oikeaksi. Niinistön itselleen varaama polku antaa yhtä suuren mahdollisuuden järkiperäiseen ratkaisuun kuin yleiseen mielistelyyn.

Typerintä, mitä ehdokas voi tehdä, on sitoutua silmät ummessa johonkin ratkaisuun tulevaisuuden tilanteessa, josta nyt ei tiedetä mitään. Näin tekevät Torvalds, Vanhanen, Haatainen, Kyllönen ja Huhtasaari. Vain Haavisto ja Niinistö antavat painoa sille, millaisessa tilanteessa päätös tehdään. Se on järkevää. Muu on haihattelua.

Normaalisti kansan ääni kuuluu legitiimillä tavalla eduskunta- ja presidentinvaaleissa. Kansaäänestys on legitiimi poikkeusmenettely, mutta sen tulos ei ole päätös. Se on neuvo. Kaikkia näitä menettelyjä yhdistää se, että kukaan ei voi väittää yhtäkään niistä vääräksi.