OLUEN TURVALLISUUSPOLITIIKAA

Etelä-Suomen Sanomat 26.5.2022

Savonlinnalainen panimo Olaf Brewingin on huomaamattaan noussut kasainvälisen media valokeilaan. Sen pikavauhtia markkinoima Otan-olut osui julkisuuden valtasuoneen. Sen nimi on lainaus Naton (North Atlantic Treaty Organization) ranskankielisestä nimestä (Organisation du traitè de l'Atlantique nord), jonka lyhenne suomeksi sanottuna on pohjoiseen juomakulttuuriin kuuluva verbi. Otan Naton.

Hauska sattuma, että sellainen olut kypsyy Suomen turvallisuuspolitiikan murroksen hetkellä. Otan-oluen nousu median tähtitaivaalle lähti ilmeisesti yhdysvaltalaislehden ja ranskalainen uutiskanavan otsikoinnista: "Uusi turvallisuuden makuinen olut juhlistaa Suomen Nato-hakemusta".

Kansainvälisiä haastattelupyyntöjä alkoi tulvia panimon toimitusjohtajan puhelimeen. Oluen markkinointinäkymien rajana on vain panimoteollisuuden taivas.

Helsingin Sanomien kuvauksen mukaan panimon toimitusjohtaja Petteri Vänttinen piti päänsä kylmänä. Hän kertoo vastanneensa kansainvälisen median uteluihin: ”Olen vain itäsuomalainen toimitusjohtaja enkä presidentti, joten sanoin, että kannattaa tulla Suomeen. Täällä on kaunista ja turvallista". Alusta loppuun elegantti uutuustuotteen julkistus.

x x x

Varttuneen kansalaisen mieleen tunkee pakostakin toinen turvallisuuspoliittinen olutepisodi. Suomettumisen raskaimpina aikoina lämpöisen neuvostoystävyyden ylin vartija, Neuvostoliiton suurlähettiläs A. E. Kovalev saavutti keväällä 1968 kuuluisuutta Paasikivi-Seurassa pitämällään puheella.

Tilaisuudessa läsnä olleen kuvauksen mukaan ”arvossa pidettävä suomalaisseurakunta kuunteli korkeintaan toisella korvalla" suurlähettilästä. Puheensa lopussa hän onnistui kuitenkin herättämään nekin kuulijat, jotka lounas oli ehtinyt uuvuttaa. Kovalev kertoi, että Lappeenrannassa hänen lounaspöytäänsä oli katettu olutta, jonka etiketissä on Karjalan vaakuna, idän käyrä sapeli ja lännen suora lyömämiekka valmiina sotaisaan iskuun. Puhuja piti tätä peräti provosoivana, se todisti, että Suomessa oli yhä piirejä, jotka halusivat pitää yllä neuvostovastaista ilmapiiriä.

”Ystävyysliturgiaan nukahtamaisillaan ollut yleisö” virkistyi hetkessä. Oluttilauksia alkoi sinkoilla tarjoilijalle, ja sivupöydissä näkyi vaakunaa jäljitteleviä kädenasentoja. Osa lehdistöä paheksui puhetta, osa pilkkasi avoimesti suurlähettilästä. Karjala-olut loppui panimon varastosta hetkessä, ja sen hiipumassa ollut brändi sai uuden profiilin, joka kantoi tuotteen myyntiä vuosikymmeniä.

KUINKA PÄÄSTÄ EROON HÄIRIKÖSTÄ

Pohjois-Atlantin sopimuksen kolmannen artiklan mukaan jäsenvaltiot ”ylläpitävät ja kehittävät omia ja yhteisiä valmiuksiaan vastustaa aseellisia hyökkäyksiä”.

Turkki yrittää estää Natoa vahvistamasta Itämeren alueen puolustuksen yhtenäisyyttä ja tehoa kutsumalla uusia jäseniä tältä alueelta. Ja presidentti Recep Erdogan yrittää estää sen torjumalla Venäjän lähietäisyydeltä uhkaamien Suomen ja Ruotsin liittymisen puolustusliittoon.

Pohjois-Atlantin sopimuksen kahdeksannen artiklan mukaan jäsenet sitoutuvat ”olemaan solmimatta kansainvälisiä sitoumuksia, jotka ovat ristiriidassa tämän sopimuksen kansa”. Turkki on sitoutunut Naton vastustajan kanssa ilmapuolustuksen kaikkein korkeimman tason teknologiseen yhteistyöhön ostamalla Venäjän huippuluokkaan kuuluvan S-400 ilmapuolustusjärjestelmän. Tällainen käytös vaarantaa Naton puolustusjärjestelmien turvallisuuden ja romuttaa Turkin uskottavuuden Naton jäsenmaana.

Tähän kaikkeen verrattuna se on pikkujuttu, että Erdogan katsoo oikeudekseen yrittää ulottaa Turkin terrorismia koskevat menettelyt pohjoismaisten oikeusvaltioiden lainsäädäntöön.

Tämä kaikki riittäisi perustelemaan Turkin erottamisen Natosta, mutta sen perustamissopimuksessa ei ole yksilöity tällaisen ratkaisun menettelytapaa. Sen sijaan sopimuksen 13. artiklassa on osoitettu helppo ja nopea menettely, jolla jäsen voi erota Natosta. Järjestön johdolla olisi täydet perusteet ehdottaa Turkille tämän mahdollisuuden käyttöä.

Jos Turkki ei ymmärrä menettäneensä yhteistyökykynsä ja -mahdollisuutensa Naton kanssa, järjestön johto voisi yksipuolisesti ilmoittaa vetäytyvänsä kaikesta yhteistyöstä Turkin kanssa ja poistavansa Turkin edustajat kaikista toimielimistään. 

NATO-MATKAN VARRELTA

Olen viime vuosina julkaissut kirjoja, jotka näyttävät aika hyvin kuvaavan sitä polkua, jolla melkein huomaamattamme kuljimme kohti Nato-jäsenyyttä:

LÄNNEN TIELLÄ PAASIKIVESTÄ NIINISTÖÖN (Otava 2018)
AHVENANMAA – ITÄMEREN VOIMAPOLITIIKAN PELINAPPULA (Docendo 2020)
ITSENÄISYYDEN ELPYMISAIKA – AIKALAISKRONIKKA VUOSILTA 1990 – 2020 (Siltala 2022)

Viime sunnuntaisen (15.5.2022) suuren Nato-päätökseen herkistämänä menin katselemaan  arkistostani, mitä kaikkea olen kirjoittanut Natosta ennen noiden kirjojen kuvaamaani aikaa. Olin silloisessa keskustelukulttuurissa Nato-kiihkon sokaisema kummajainen.

23 VUOTTA SITTEN
Olen tarjonnut Nato-keskustelusta hämmentynyttä näytelleille presidenteille ja monelle muullekin ilmaista ajatteluapua. En todellakaan siksi, että kuvittelisin heidän tarvitsevan tietojani, sillä presidentit varsinkin tietävät näistä asioista enemmän kuin kukaan muu Suomessa. Rupesin leikkimään muka neuvojaa siksi, että minua harmitti presidenttien tapa sekoittaa turvallisuuspoliittista keskustelua, jonka selkeyttäminen oli heidän päätehtävänsä. Halusin osoittaa, kuinka röyhkeästi he johtavat suomalaisia harhaan teeskentelemällä tietämätöntä asioissa, joista he tietävät enemmän kuin muut.

Syyskuun lopulla 1999 kirjoitin kolmessa maakuntien ykköslehdessä julkaistussa ryhmäkolumnissa emerituspresidentti Mauno Koiviston televisiohaastattelusta, jossa hän esitti muka tietämättömän kysymyksiä Suomen Nato-jäsenyydestä, ja höysti niitä ahdistuneilla parahduksilla. Yritin vastata kysymyksiin ja tyynnytellä Koiviston teeskentelemää tuskaa.

Koivisto ihmetteli, 'mitä me siellä teemme ja mitä me sieltä saamme?' ja varoitteli, että 'joutuisimme [...] ratkaisuihin, joissa meillä olisi vielä paljon marginaalisempi vaikutusmahdollisuus kuin EU:n sisällä'."  Olin rauhoittavinani häntä, vaikka olin varma, että hän tiesi kaiken sen, mitä pystyin kirjoittamaan:

"Euroopan unionin turvallisuuspoliittinen rakenneuudistus tapahtuu lähivuosina joka tapauksessa. Se perustuu EU:n ja Naton vuoropuheluun. Jos olisimme mukana Natossa, olisimme täydellä painolla mukana tässä keskustelussa. Aina emme ole olleet mukana, kun meitä koskevia turvallisuuspoliittisia asioita on ratkottu. Tulokset eivät olleet hyviä. Niin kauan kuin Venäjä toimii järkiperäisesti, unionin jäsenyys antaa Suomelle poliittisen turvan, joka normaalioloissa korvaa sotilaallisenkin turvan tarpeen. Venäjän on niin syvässä arvaamattomuuden ja epätoivon tilassa, että se voi toimia myös ei-järkiperäisesti. Silloin Nato-jäsenyydestä saattaisi olla hyötyä."

Koivisto taivasteli: "Mitä siellä pienillä mailla on sanomista? [...] Mitä kysyttiin tanskalaisilta, mitä kysyttiin norjalaisilta?"  Vastauksessani ei ollut yhtäkään hänelle tuntematonta asiaa. Minua melkein loukkasi, että presidentin tasoinen turvallisuuspolitiikan osaaja heittäytyy tuolla lailla hölmöläiseksi. Kirjoitin:

"Natossa päätetään konsensuksella. Jos on erimielisyyttä, ei ole päätöstä. Pienillä mailla on siellä muodollisesti jopa enemmän sanomista kuin EU:ssa, jossa määräenemmistöllä päättäminen yleistyy."

"Yhdysvallat on tietysti vielä tasa-arvoisempi kuin muut. Mutta Nato on silti vähän muutakin kuin vain Yhdysvallat. On siellä sentään myös Englanti, Ranska ja Saksa. Kaikki isot ja pienet jäsenet ovat pöydän ääressä, kun asioista päätetään. Ne, jotka eivät ole jäseniä, eivät ole pöydän ääressä.”

Koivisto sanoi haastattelussaan: "Me emme löydä mitään turvallisuutta eristäytymällä muista. Tämä integraation tie on se, joka on kuitenkin myös meidän turvallisuutta lisäävä." Kommentoin:

"Natoon liittyminen ei lisäisi eristäytyneisyyttä. Se avaisi ovia niihin kammareihin, joissa integraatiota kehitetään myös turvallisuuspolitiikan alueella. Naton ulkopuolella pysyminen olisi turvallisuuspoliittista eristäytymistä."

Koivisto päätteli: "EU:n jäsenenä meillä on jäsenen oikeudet. Ja jos sen turvallisuutta luovia mahdollisuuksia lisätään, niin meillä on siellä oma vakaa asemamme ja sanamme." Ihmettelin syvällisen fundeeraajan halpaa populismia:

"EU ei lisää turvallisuutta luovia mahdollisuuksiaan tyhjiössä. Se luo niitä tilassa, jonka puolustusta ja turvallisuutta hallitsee Nato. Jos olemme mukana vain toisessa niistä, asemamme on heikompi ja sanamme kevyempi kuin jos olisimme mukana molemmissa.”

22 VUOTTA SITTEN

Kirjoitin Helsingin Sanomain Vieraskynä-palstalla heinäkuussa 2000:
"Käänsipä Euroopan turvallisuusrakennetta miten päin tahansa, se joudutaan aina rakentamaan Naton varaan. Kun Suomi on EU:n jäsen ja sen kriisinhallintatoimintojen ydinryhmässä, se on väistämättä ja ehdottomasti sitoutunut yhteistoimintaan Naton kanssa. Mutta mikään ei voi vaimentaa suomalaisten Nato-vastaisuuden raamatullista ehdottomuutta."  

"Se tiedetään varmasti, että Venäjä vastustaa Naton laajenemista itään. Mutta sekin jo tiedetään, että se ei voi sitä estää. Se voi reagoida pitämällä kovia puheita ja ottamalla uhkaavia asentoja.

Kun laajeneminen etenee seuraavan askeleen, Venäjä voi korostaa kielteisyyttään esimerkiksi siirtämällä taktisia ydinaseita sinne, mistä ne on kylmän sodan päätyttyä vedetty pois. Entä sitten. Jos Suomi liittyisi Natoon, Venäjä jatkaisi kovia puheita, ottaisi lisää uhkaavia asentoja ja kilistelisi aseita. Ja sitten elämä jatkuisi ennallaan."

18 VUOTTA SITTEN
Nato-vastustajien pääperusteisiin kuului välttää liikahdusta epävarmassa tilanteessa ja odottaa, kunnes nähdään, millaiseksi maailma kehittyy. Kirjoitin tästä helmikuun alussa 2004 ryhmäkolumnin, ja ihmettelin, että valtiotieteellisesti koulutetut ja poliittisesti kokeneetkin saattoivat käsitellä päätöksenteon olemusta noin avuttomasti. Poliittisissa linjaratkaisuissa on kysymys nimenomaan puutteellisen tietopohjan luoman epävarmuuden hallitsemisesta.

"Hallitus ilmoittaa, että Suomi haluaa toimia kaikissa niissä kansainvälisissä organisaatioissa, joissa käsitellään meille tärkeitä asioita. Niinpä olemme mukana YK:ssa, Etyj:ssä, Euroopan neuvostossa, EU:ssa ja Emussa. Myös Naton Venäjä-neuvostossa käsitellään Suomea kiinnostavia asioita. Koska Natoon ei mennä, olemme siitä ulkona. Hallitus näyttää olevan oikein ylpeä siitä, että pysymme erossa siitä ryhmästä, jossa puhutaan meihin kaikkein läheisimmin vaikuttavista asioista."

"Perusongelma taitaa olla johtajuuden puute. Demokraattinen johtajuus ei ole sitä, että yksi käskee ja muut seuraavat. Se on sitä, että johtaja selvittää, erittelee ja esittelee edessä olevia vaihtoehtoja, perustelee päätöksensä ja alistaa ratkaisunsa kansan arvioitavaksi seuraavissa vaaleissa."

"Luultavasti kaikki nyt päättävissä asemissa olevat - tai ainakin useimmat heistä - tietävät, että ainoa johdonmukainen seuraus tähän mennessä tehdyistä ratkaisuista on viimeistellä nykyinen turvallisuuspolitiikan linja liittymällä muodollisestikin Natoon. Tämän ilmeisen asian ääneen sanomisessa tarvittaisiin johtajuutta, mutta peruspoliitikko vaikenee kauhuissaan. Sellaiselle ihmiselle juuri mikään ei ole niin hirveää kuin se, että joutuu selittämään realiteetteja vastahakoiselle kansalle."

18 VUOTTA SITTTEN
Kirjoitin Hämeen Sanomien kolumnissa helmikuun alussa 2004

"[…] Nato-keskustelun kummallisuus on meidän Naton kannattajien jatkuvasti saamamme  tuikea nuhde siitä, että kehtaamme esittää ajatusta, joita kansan enemmistö vastustaa. Ei Natoon tietenkään mennä, jos eduskunta sitä vastustaa. Mutta ei tämä sitäkään tarkoita, että pitää lopettaa ajatustoiminta kaikista niistä asioista, joita kansa tai eduskunta näyttävät […] vastustavan. Poliittisen johdon ja julkisen keskustelun tehtävänä on tarjota eväät kaikkien asioiden jatkuvalle tarkastelulle muuttuvissa tilanteissa." 

15 VUOTTA SITTEN
Presidentti Tarja Halonen toivoi Suomen Kuvalehden haastattelussa marraskuun lopulla 2007 ”sellaista perustelua, mikä edellyttäisi, että Suomen pitäisi liittyä Naton jäseneksi”.  Hän valitteli, ettei ole saanut ”Suomen Nato-jäsenyyttä vakuuttavasti perustelevaa muistiota”.  Oli melkein pakko yrittää auttaa presidenttiä tässä teeskennellyn tiedonpuutteen aiheuttamassa ahdingossa.  Haastattelun luettuani kirjoitin siltä istumalta [tärkeimpinä pitämäni perusteet] Natoon liittymiselle, ja lehti julkaisi ne seuraavan viikon numerossaan.

En kuvitellut että presidentti sitä edes lukisi, sillä Nation vastustajat tietävät lukemattakin, että Naton kannattajien tekstit ovat puppua. Halusin osoittaa lehden lukijoille, että presidentti väittää olevansa tietämätön asioista, jotka hänen on asemansa takia ehdottoman pakko tietää. Tämä on tarkoituksellista harhaanjohtamista, mutta saattaa silti vaikuttaa Nato-kysymyksen harkintaan. Presidentille laatimani Nato-muistilista oli pääpiirteiltään tällainen:

"Turvallisuuspolitiikan pitää varmistaa, että kaikissa tilanteissa ja varsinkin kriiseissä käytettävissä on mahdollisimman monta vaihtoehtoa, joista sitten voi valita. Jättäytymällä Naton ulkopuolelle rajaisimme jo etukäteen muutamia vaihtoehtoja Suomen ulottumattomiin."  

"Suomella on kaikki muut länsieurooppalaisuuden ominaisuudet paitsi se, että se pysyy erossa Natosta, jonka jäsenyys on luonteva itsestäänselvyys unionikumppaneiden valtavalle enemmistölle. Kun kerran ollaan länsieurooppalainen maa, niin ollaan sitten kunnolla."  

"Suomi toimii Naton kriisinhallintaoperaatioissa aktiivisemmin kuin moni sen jäsenmaa. Ei-jäsenen toiminta jäsenen tavoin osoittaa jakomielisyytä, joka ei herätä luottamusta. Natoon liittyminen oikaisisi tämän vinoutuman."

"Yhdysvaltain vahva rooli Natossa tarvitsee vastapainokseen yhtenäisen eurooppalaisen ryhmän. Jos Suomi haluaa, että Yhdysvallat luopuisi yksipuolisesta valtapolitiikasta, vaikutusyritys Naton kautta on edes teoriassa tehokkaampi kuin marginaalissa ruikuttaminen."

"Natoon kuulumattomien maiden upseereilla ei ole käyttöoikeutta Naton tärkeimpiin tieto- ja viestijärjestelmiin. Liittoutumattoman Suomen takia Nato-vetoiset kriisinhallintaesikunnat joutuvat hankalin erityistoimin. Samalla Suomi nöyryyttää näissä johtotehtävissä toimivat edustajansa pakottamalla heidät Nato-upseereita vähäisemmältä näyttävään asemaan."  

"Nato-jäsenen asehankinnat ovat edes vähän edullisempia kuin liittoutumattoman, ja Suomen panostusta kaikkein kalleimpiin järjestelmiin voitaisiin keventää."

"Teoreettisesti ottaen Suomi voi joskus tarvita Naton turvaa Venäjää vastaan, vaikka on lähes mahdoton kuvitella, miten sellainen tilanne voisi syntyä. Siihen varautuminen voi kuitenkin tapahtua vain silloin kun tuollaista uhkaa ei ole, kuten nyt."

Tässä koosteessa referoidut kolumnit ja mielipidekirjoitukset ovat tarkistettavissa tekstissä mainittujen lehtien arkistoista. Ryhmäkolumneiksi nimetyt kolumnit ovat olleet Kalevassa, Satakunnan Kansassa, Hämeen Sanomissa tai Turun Sanomissa. Kaikkien näiden juttujen leikkeet ovat Kansallisarkistoon tallennetun kokoelmani leikemapeissa.  

 

 

SUURI PÄIVÄ, VIHDOIN

Tänään toteutui vuosikymmeniä elänyt toiveeni. Suomi lähtee parlamentaarisesti vankoin askelin kohti Nato-jäsenyyttä. Tuli niin juhlava olo, että siitä on helpompi kirjoittaa kuin puhua.

Kun parikymmentä vuotta sitten tulin kaapista, ja kerroin kannattavani Natoon liittymistä, toinen Helsingin iltapäivälehdistä teki siitä kuvitetun uutisjutun. Siihen aikaan oli sopimatonta, että entinen kansanedustaja kehtaa ajatella ääneen toisin kuin uusi presidentti ja kansan jykevä enemmistö.

Olin silloin, ja paljon aikaisemminkin sitä mieltä, että Natoon kuulumaton Euroopan unionin jäsenvaltio ei ole ihan oikeasti eurooppalainen, ja niin ajattelen nytkin. Tässä katsannossa Naton keskeinen periaate on se, että isot toimijat suojaavat pienempiään. Tämä humanismin vivahde ei ulotu turvallisuuspolitiikan alueelle missään muualla kuin Natossa. Se on eurooppalaisen kulttuurin tärkeä osa.

Tämä kulttuurikytkös taisi olla mielessäni jo melkein 60 vuotta sitten, kun opiskelun alkuvaiheessa kielikurssilla Wienissä ollessani kävelin asumukselleni helteen lämmittämällä Raatihuoneen sisäpihalla kuuntelemastani Wienin Filharmonikkojen konsertista. Tuntui kuin Beethovenin ystävällinen hahmo olisi helteisen illan pimeydestä hymyillyt rohkaisevasti. Halusin, että sinä iltana kohtaamani eurooppalainen kulttuuri olisi myös meidän, mutta mieli oli synkeä. Suomi on niin pohjoisessa ja kaukana kaikkialta, että alkoi ahdistaa.

Kun kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Euroopan unionin tähtilippu nousi eduskuntatalon salkoon, muistin tuon nuoruuteni kulttuurihistoriallisen huuman ja reaalipoliittisen ahdingon. Alakulo tuntui vähän hellittävän. Ja tänään on sitten suuren täyttymyksen hetki.

Jääkaapissa on parin kuukauden ajan ollut kuohuviinipullo odottamassa suurta tapahtumaa. Illalla keittiöstä kuuluu pehmeä poksahdus, kohotan lasin ja vietän hiljaisen hetken hienon päivän päätteeksi. Ehkä annan Glenn Gouldin soittaa minulle Bachin Goldberg-muunnelmat. Siinä musiikissa eurooppalaisen kulttuurin monet kerrokset kohtaavat kauniissa järjestyksessä.

MIHIN VIIDES ARTIKLA VELVOITTAA

12.5.2022 ESS

Nato-keskustelussa vilahtaa silloin tällöin kauhistelu siitä, että jos Suomi olisi puolustusliiton jäsen, Pohjois-Atlantin sopimuksen viides artikla pakottaisi  puolustusvoimat automaattisesti lähettämään yksiköitään mille tahansa Nato-alueen taistelukentälle. Ei se niin ole.

 Viides artikla velvoittaisi Nato-Suomen tukemaan ”hyökkäyksen kohteeksi joutunutta sopimuspuolta […] ryhtymällä välittömästi […] sellaiseen toimintaan, jonka se arvioi tarpeelliseksi, mukaan lukien aseellisen voiman käytön, tarkoituksenaan palauttaa Pohjois-Atlantin alueen turvallisuus ja ylläpitää sitä.”

 

Tuen laadusta ja määrästä päättäminen on viimekädessä sen antajan harkinnassa. Asevoiman käyttö ei ole ainoa eikä ensisijainen toimi, joka täyttäisi viidennen artiklan asettaman velvoitteen.

 

                                            x                    x                    x

 

Esimerkiksi Suomen viime kuukausina Ukrainalle osoittama ase- talous- ja humanitaarinen apu täyttäisi luultavasti viidennen artiklan velvoitteet, jos nämä maat olisivat Naton jäseniä, ja Venäjä siitä huolimatta hyökkäisi Ukrainaan.

 

Suomi voisi joissakin asetelmissa tukea hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Nato-jäsenen puolustusta myös hybridi- ja kyberasioissa, ja ehkä tarjoamalla joidenkin hienostuneiden asejärjestelmiensä osaamista.

 

Maantiede vaikuttaisi varmaan Nato-velvoitteen laatuun ja tasoon. On suorastaan itsestään selvää, että jos Viro joutuisi hyökkäyksen kohteeksi, Suomen ilmavoimat, laivasto ja rannikkopuolustus tukisivat Viron puolustusta täysillä. Itse asiassa näin tapahtuu käytännössä jo nyt Suomenlahden vesillä ja ilmatilassa. Se varmistaa sekä rauhan vallitessa että sodan oloissa Suomen turvallisuutta, ja tukee samalla Viron puolustusta.

 

Kriisitilanteessa Suomen taistelukoneiden osallistuminen Viron ilmatilan valvontaan ja puolustukseen olisi järkevää ja tehokasta. Ei kuitenkaan ole varmaa, että Suomen maavoimien toiminta aseellisen hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Viron alueella hyödyttäisi kumpaakaan osapuolta. Päin vastoin, Suomen aluepuolustuksen heikentäminen lisäisi myös Viron haavoittuvuutta.

 

Suomi auttaa Viroa kaikkein tehokkaimmin varmistamalla sen pohjoista sivustaa normaalitilassa ja kriisin oloissa. Se tapahtuu niin, että Suomi puolustaa tehokkaasti oman meri- ja maa-alueensa koskemattomuutta kaikissa tilanteissa.  

 

Rauhan oloissa Nato kierrättää jäsenmaiden pieniä osastoja Baltian maihin sijoittuneissa tukikohdissaan. Suomen osallistuminen vuorollaan näihin puolustusliiton rutiineihin olisi luontevaa arkipäivistä Nato-elämää.  Virolaisten suhtautuminen heidän turvallisuuttaan tukevaan suomalaiseen Nato-joukkoon olisi luultavasti myönteinen.