Pikakommentti 26.9.2018: Häränpyllyjä

Kaksi logiikan häränpyllyä illan 26.9.2018 uutislähetyksistä:

Pääministeri Dmitri Medvedev sanoi, että kuvitelma helikopterien laskeutumispaikojen sotilaallisesta käytöstä on ”vainoharhaista houretta”.  On loukkaavaa esittää jotakin noin älytöntä trollihöpötystä suomalaisille. 

Tiedustelulakien kiireellistä käsittelyn vastustajat perustelevat kantaansa sillä, että kun lait joka tapauksessa hyväksytään ensi kevään eduskuntavaalien jälkeen, niin miksi kiire. No jos niin on, mitä vahinkoa siitä koituu, jos itsestään selvä asia hyväksyttäisiin saman tien jo nyt. Ettei olisi vaan kysymys propagandistisesta pullistelusta.

Pikakommentti 23.9.2018: Suomen kolmas linja

Ulkopoliittisessa instituutissa tutkijana toimivan Matti Pesun artikkeli uusimmassa Maanpuolustuskurssiyhdistyksen lehdessä aiheutti tyytyväisyyden hytinää. (Kolmatta linjaa: Suomi ja kansainvälinen puolustusyhteistyö, Maanpuolustus / Syyskuu 2018, ss. 12-17) Sen perussanoma on täsmälleen sama kuin 4.10.2018 julkistettavan uuden kirjani viesti. (Lännen tiellä Paasikivestä Niinistöön, Otava 2018) 

Pesu kirjoittaa, että ”strategisen asemansa ja sotilaallisten kykyjensä takia” Suomi näyttäytyy lännelle kiinnostavana puolustusyhteistyökumppanina Itämeren tasapainon ja läntisen pelotteen ylläpitämiseksi. Natolle ja Yhdysvalloille on tärkeää, ”että Suomella on kyky pitää alueensa hallussa kaikissa tilanteissa.”

Kirjassani osoitan, että tämä läntisen turvallisuusajattelun pohjavirta vaikutti jo 1990-luvun alussa siihen, että Saksa myi Suomelle raskaan maanpuolustuksen perusmateriaalia. Ja varsinkin siihen se vaikutti, että Yhdysvallat  halusi myydä Suomelle sen ajan edistyksellisimpiin kuuluvan Hornet-hävittäjiin perustuvan puolustusjärjestelmän.  

Selostan kirjassani Suomen ja lännen suhteita 1940-luvun lopulta viime tammikuun presidentinvaaleihin. Pitkän linjan hämmästyttävimpiin kuuluva vaihe on 1950-luvulla alkanut Suomen ja Yhdysvatin sotilastiedustelun salainen yhteistyö. 

Matkan varrella oli myös aallonpohjavaiheita. Yhdysvaltain epäluulo Suomea kohtaan oli syvimmillään 1980-luvulla. Ja sitten presidentti Mauno Koiviston 1990-luvun alussa esittämä Pariisin rauhansopimuksen tulkinta ja yya-sopimuksen raukeaminen muuttivat tilanteen kertaheitolla 180 astetta.

Kirjani perusjohtopäätös on se, että Venäjän etukenoisen sotilaspolitiikan luomassa tilanteessa Suomella on vihdoin sellaista, mitä länsi tarvitsee ja arvostaa. Edellä siteeraamani Pesun artikkelin kohdat kuvaavat terävästi, mihin tämä lännen asennemuutos perustui.     

Kolumni 21.9.2018: REUNAMERKINTÖJÄ MUISTELMIIN

21.9.2018 Etelä-Suomen Sanomat

Isonveljen muistelmien lukeminen avartaa (Pekka Tarkka: Onnen Pekka, Otava 2018). Jonkin verran tiesin Pekan elämästä lapsuutemme ja nuoruutemme aikoina, vaikka silloin jo pelkästään ikäeron takia kuljimme eri maailmoissa. Kaikkein jännimpiä asioita en kuitenkaan tiennyt.

Kuten esimerkiksi sitä, miten Pekan tie kohti ensimmäistä avioliittoaan varmistui Lontoossa 1950-luvun lopulla. Hauska havainto, sillä saman reitin kautta kulki myös minun romanssini Marin kanssa seuraavalla vuosikymmenellä, ja naimisissa ollaan vieläkin.

Vietnamin sodan aikaan Pekka lähti rakastettunsa mieliksi sodan vastaiseen mielenosoitukseen. Joukko hajaantui lauhkeasti, kun poliisi pysäytti etenemisen. ”Se oli ensimmäinen ja viimeinen mielenosoitukseni”.

Minäkin olen kerran osoittanut mieltä kadulla. Punapanssarien jyrättyä yli Prahan kevään 1968 annoin Tehtaankadulla ajaessani Anglian äänitorven huutaa niin kauan, kun Neuvostoliiton suurlähetystö näkyi sivuikkunasta. Tuntui hyvältä. Katseella minua seurannutta passipoliisia taisi hymyilyttää.

                                            x                    x                    x

Pekka pohti varusmiesaikanaan ja sen jälkeen sotaväen moraalia ja etiikkaa. Tiesin tämän ennestään, sillä minun tullessani kutsuntaikään Pekka antoi kaverinsa Pentti Linkolan aseetonta palvelusta suosittelevan pamfletin, ja opasti miettimään sellaistakin vaihtoehtoa.

Menin kuitenkin Inttiin, ja turhauduin pahan kerran. Minusta tuli armeijan huonoin vänrikki, mutta Pekka väittää ansainneensa tämän nimikkeen minua ennen. Maanpuolustuksen eettistä arvoa ja turvallisuusmerkitystä aloin ymmärtää vasta päästyäni kunnolla historian opiskelun alkuun.

Pekan muistelmien mielenkiintoisin uusi asia on se, että aseiden moraalia pohtivaan kirjeenvaihtoon osallistui myös isoisämme Sigfrid Sirenius. Tämä pappissukumme grand old man kannusti Pekkaa opiskelemaan uutterasti RUK:ssa.

Sirenius vastusti julkisesti Neuvostoliiton strategisten tavoitteiden tukemista, jota presidentti Urho Kekkonen vaati. Yya-sopimuksen mukainen ”valmius maan länsirajan puolustamisesta merkitsisi pohjoismaisen vapauden ja kulttuurihengen menetystä”.

Tekisi mieli tulkita isoisän linjaus Suomen kylmän sodan jälkeen omaksuman puolustusajattelun etiäiseksi. Nykyisin Sireniuksen kuvaama uhka on tukahdutettu puolustusyhteistyöllä lännen kanssa.

Tulkintayritykseni taitaa olla hutera. Luultavasti Sirenius halusi vastustaa pahaa hyvällä. Tai ei vastustanut ollenkaan. Hän haaveili, että sotilaallinen tyhjiö loi turvallisuutta. Sellainen ajatus nostaa minut isoisäkapinaan. 

Hyökkäystä vastaan puolustautuminen ei ole militarismia. Pahuuden vastustaminen on hyvyyttä, rauhantyötä turvallisuuden puolesta. Pasifisti lupaa etukäteen kääntää toisenkin posken, jos joku lyö. Aseellisen väkivallan käyttöä suunnitteleva saa pasifistilta kutsun hyökätä ja avoimen valtakirjan.   

Pekka liittyi aseista täysin kieltäytynyttä Erik Schülleria tukeneeseen rintamaan. Tasatahtia sen kanssa hän ilmiantoi itsensä yllytyksestä aseista kieltäytymiseen. Se oli silloin rikos.

Pekka joutui raastupaan, ja sai 480 markan sakon. Kaikki tuomiot kumottiin myöhemmin ja presidentti armahti tuomitut. Vähän myöhemmin pasifismin profeetta Schüller alkoi opastaa  vallankumouksellista nuorisoa sotaväkeen opiskelemaan tappamisen taitoa.

Pekka näyttää pohtivan uudella tavalla aatteen kaiken kattavaa viisautta. Ehkä ”historiantutkimuksen kriittisyys ja terve epäily ovat hyviä periaatteita myös poliittiseen ajatteluun.” Olin ilmeisesti jo 1960-luvulla onnistunut tönimään häntä vähän tähän suuntaan kirjeenvaihdossamme, joka virisi Erkki Tuomiojan pamfletista tekemäni kirja-arvostelun jyrkistä ilmauksista.  

Pikakommentti 19.9.2018: Arat virat

Turvallisuuden kannalta arkojen virkojen suojaamiseen ulkopuoliselta vaikutukselta ei tarvita kannanottoa viran hakijan kansallisuuteen. Siihen riittää säädös, joka määrittelee, millaisiin tehtäviin ei voida valita henkilöä, joka on tavalla tai toisella sitoutunut muun valtion kuin Suomen kansallisten ja turvallisuusetujen edistämiseen. Sitten on jokaisen maan oma asia, mitä ne kansalaisiltaan vaativat.  

Pikakommentti 17.9.2018: Sievistelevät presidentit

Presidentti Vladimir sievistelee. Kylähän Venäjällä tiedetään, että rajan takana on suomalaisia, mutta tämä tieto ei vuosikausiin ole estänyt Venäjää toimimasta kuin siellä olisi Nato. Se näkyy Venäjän sotilasdoktriinissa, voimien ryhmityksessä ja sotaharjoitusten virityksissä.

Eivät venäläiset ole sentään niin hidasälyisiä, että reagoisivat Suomen omaksumaan puolustuspolitiikkaan vasta sitten kun Montenegrokin on antanut Suomelle turvatakuun. Juuri tämän takia Suomen liittyminen Natoon ei itse asiassa ole kovin iso asia Venäjälle. Se ei muuttaisi Venäjän poliittisella tai sotilaallisella peruskartalla yhdenkään palikan asentoa siitä, asennosta, jossa ne ovat olleet jo vuosikaudet.  

Mutta niin sievistelee myös presidentti Sauli Niinistö. Hän puhui presidenttiehdokkaana paljon selvemmin kuin Frankfurter Allgemeine Zeitungille antamassaan haastattelussa.

 Hän sanoi MTV3:n ehdokastentissä 14.12.2017: ”… maailma muuttuu, ja tarve mahdollisesti jättää jäsenhakemus voi ilmetä”.  Niinistö yksilöi kaksi tilannetta, joissa hän harkitsisi tosimielessä Nato-jäsenyyttä. Ensimmäinen niistä oli Ruotsin liittyminen Natoon. Toinen olisi se, jos venäläiset alkavat nähdä Suomen samanlaisina vihollisina kuin Naton. Silloin ”olemme menettäneet mahdollisuuden pysyä kriisien ulkopuolella, ja silloin ei ole mitään hävittävää. Silloin sitä (Nato-jäsenyttä) on vakavasti harkittava.” (Helsingin Sanomat 4.1.2018, sivu A11) Sellainen tilanne on vallinnut jo vuosikaudet.

Kolumni 6.9.2018: LOGIIKAN TORKAHDUS

Etelä-Suomen Sanomat 6.9.2018

On hyvät perusteet ihmetellä, miksi Suomen pitäisi auttaa Ranskaa kummallisessa ja Suomen kannalta kaukaisessa Afrikassa. On yhtä hyvät perusteet kysyä, miksi Ranskan pitäisi auttaa Suomea, joka on Ranskasta katsoen melkein yhtä kaukainen ja kummallinen maankolkka kuin Afrikka Suomelle. Molempiin kysymyksiin on sama vastaus. Jos haluaa tulla autetuksi, kannattaa auttaa.

Presidentti Emmanuel Macroin puolustusaloite ei ole ihan niin yksiviivainen kuin tuolla perusteella voisi näyttää. Kuulostaa tietysti hyvältä, kun joku lupaa reagoida, jos Suomi joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Se taitaa kuitenkin merkitä jotakin todellista vasta sitten, jos EU:n ja Naton yhteiset pyrkimykset asevoimien rajaliikenteen helpottamiseksi joskus alkavat käytännön tasolla toteutua Tämä Ase-Schenegiksi sanottu monikansallinen rajabyrokratian mullistus on kaikesta päätellen erittäin pitkässä kelkassa. 

                                            

x                    x                    x

Mutta diplomaattisen dokumenttitaiteilun kannalta Macronin puheessa on ruutia. Unionin monenkeskiseksi turvatakuulausumaksi sanottu Lissabonin sopimuksen kohta 42/7 velvoittaa kaikki unionin jäsenet auttamaan, jos joku niistä joutuu hyökkäyksen uhriksi. Siihen lisätty ”tiettyjä jäsenmaita” koskeva lisuke vetää kuitenkin tämän turvatakuun pois Natoon kuulumattomilta unionimailta. Suomi on siinä porukassa.

Macronin sitoumus asettua tukemaan Suomea herättää sellaisen vaikutelman, että Ranska ei hyväksyisi ”tiettyjä jäsenmaita” koskevaa 42/7-kohdan varaumaa, joka on sekä epäjohdonmukainen että turvallisuuspoliittisesti tyhmä. Se on ristiriidassa tuossa artiklassa olevien muiden lauseiden kanssa. Ja se rikkoo unionin yhtenäisyyden. Solidaarisuusjulistus on uskottava vain, jos se koskee kaikkia julistuksen antajia.

Macronin aloite osoittaa Ranskan valmiutta kurkottaa auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Naton ulkopuolista unionimaata yli Nato-maiden. Se pakottaa muut Nato-maat arvioimaan, mitä ne tekisivät, jos Macronin kuvaama tilanne syntyisi.  Voisivatko ne jäädä passiivisesti tuijottamaan 42/7-kohdan lisälauseketta ”tietyistä jäsenmaista”, artiklan muusta sisällöstä piittaamatta.  

Muutamat merkittävät Nato-maat ovat tehneet Suomen kanssa puolustusharjoittelua koskevia yhteistyösopimuksia Ne tulevat melko lähelle Suomen auttamista kriisitilanteessa, mutta eivät sido ketään mihinkään. Ne antavat vain mahdollisuuden toimia, jos niin halutaan. Se ei ole turvatakuu.

On turha kuvitella, että mikään mahti maailmassa saisi Euroopan unionin terästämään Lissabonin sopimuksen 42. artiklan sanamuotoa unionin yhtenäisyyttä korostavaan suuntaan. Mutta se voisi ehkä olla mahdollista, että Nato-maat alkaisivat vähin äänin ohittaa ”tiettyjä jäsenmaita” koskevan lausuman niin, että unionin jäsenyys luo käytännössä turvatakuun myös Naton ulkopuolisille unionimaille.

Se olisi Naton kannalta johdonmukaista. Lännen puolustusliitolle ei ole edullista, jos se joutuu kädet selän takana seuraamaan ulkorajojensa etumaastossa olevan unionin jäsenvaltion alueen joutumista Naton jäsenten turvallisuutta uhkaavan voiman haltuun. Sellainen ei sovi Naton toiminta-ajatukseen. Sen tehtävä on varmistaa jäsenmaiden turvallisuus.

Taitaa olla niin, että Lissabonin sopimuksen kohdan 42/7 sanamuotoa viimeisteltäessä syksyllä 2003 Nato-maiden neuvottelijoiden looginen vireystila on repsahtanut samalla tavalla kuin kävi Suomen edustajille. He eivät ymmärtäneet, mitä paperille kirjotettu byrokraattinen tärkeily ”tietyistä jäsenmaista” tarkoittaa sotilaalliseksi kehittyvässä kriisitilanteessa. Se heikentää puolustusliiton mahdollisuuksia puolustautua ja rikkoo unionin yhtenäisyyden.